Tekee mieli kommentoida vireän eläkeläisen, Radioteatterin emeritus-vastaavan Pekka Kyrön taannoista blogia radiodraaman ohjaamisesta. (Minkähän takia muuten ketään muuta ei kiinnosta blogata radiodraamasta - tai kommentoida blogeja - kuin entisiä vastaavia?:)
Innostuin kommentoimaan kahdesta syystä: Kyrö vaikuttaa kommentoivan erästä syksyllä kirjoittamaani, toistaiseksi julkaisematonta artikkelia, jossa sivusin hänen tapaansa käsitellä -- tai ohittaa -- ohjaajantaidetta koskevat kysymykset radiodraaman historiasarjassaan
.
Toiseksi tämä päivä soveltuu kommentoimiseen sikäli erittäin hyvin, että tänään avataan Teatterimuseossa ensimmäinen (!) äänisuunnittelua käsittelevä näyttely Suomessa.
Kyrö tiivistää näkemyksensä näin: "ohjaajan tehtävä on nimenomaan teoksen äänisuunnittelu". Tämä ei pidä paikkaansa; näkemys on hämmentävä tai peräti vanhakantainen. Ohjaajan tehtävä on teoksen kokonaissuunnittelu; olisi outoa väittää, että elokuvaohjaajan tehtävä on kuvasuunnittelu. Hän osallistuu siihen ja jopa kantaa siitä viimeisen vastuun, mutta ilman pääkuvaajan taiteellista, luovaa panosta hän ei tule toimeen.
Vanha, hierarkinen näkemys, jolla on taipumus vähätellä äänisuunnittelijoiden osuutta ja vastuuta, palautuu ammattien historiaan ja toisaalta siihen näkemykseen, että joillakin tietyillä suunnittelijoilla ei olisi valmiuksia itsenäiseen taiteelliseen suunnittelutyöhön. Entiset äänitarkkailijat eivät tietenkään voi ryhtyä ohjaajiksi omalla päätöksellään tai edes ryhtyä nimittämään tarkkailijan suorittavaa työtä suunnitteluksi. Mutta yksilölliset pyrkimykset tai puutteet eivät kumoa yleisperiaatetta. Puutteiden korjaamiseksi äänisuunnittelun yliopisto-opetusta annetaan jo kahdessa paikassa, Aalto-yliopistossa ja Teatterikorkeakoulussa.
Näyttämötaiteessa ero suorittavan äänimiehen ja itsenäisemmän äänisuunnittelijan välillä kyettiin näkemään jo 25 vuotta sitten, vaikka ajatuksen juurruttaminen alan käytännöksi on jatkunut näihin päiviin asti. Tällaisena äänisuunnittelun juhlapäivänä onkin syytä ihmetellä, miksi ammattien eriytyminen ja kehittyminen on ollut ja näyttää edelleen olevan niin hidasta nimenomaan radiotaiteessa.
Kyse ei myöskään ole työn eri lajien välisestä pysyvästä hajuraosta. Suunnittelija tekee useimmiten myös operatiivista työtä, mutta olisi outoa jos hänet rajattaisiin ulkopuolelle teoksen strategisesta ja taktisesta suunnittelusta. Olisi outoa, jos ohjaaja nyt tekisi saman minkä kirjailija teki aikaisemmin: rajaisi muut suorittavaan paarialuokkaan.
Alkuperäinen kysymykseni oli, miksi radiodraaman ohjaajantaide ei ole jalostunut ja eriytynyt esimerkiksi viimeisten 20 vuoden aikana. Nyt tämä sama kysymys on laajennettava koskemaan äänisuunnittelijaa. Miksi alan traditiossa -- mm. Kyrön argumenteissa -- ohjaaminen palautetaan äänisuunnitteluksi ja äänisuunnittelu äänen "tarkkailemiseksi", siis mekaaniseksi suorittavaksi työksi?
Kenestä -- ja miksi -- tuntuisi rauhoittavammalta, jos meillä edelleenkin olisi äänittämössä vain ohjaaja ja tarkkailija?
Rinnastus musiikista: yleensä ohjaajan on mielletty olevan rakenteessa samalla paikalla kuin kapellimestari. Orkesterin paikalla ovat näyttelijät, tarkkailijat, tehostemiehet sun muut. Säveltäjän paikalla on "luonnollisesti" kirjailija.
Sitten syntyykin äänisuunnittelija. Mutta mihin hänet pitäisi tässä rakenteessa sijoittaa? Vanhalla selkäydinreaktiolla hänet on usein sijoitettu orkesteriin tarkkailijan tai tehostemiehen paikalle. Nyt jotkut pelkäävät, että suunnittelija haluaa sijoittaa itsensä kapellimestarin eli ohjaajan paikalle, mikä olisi tarpeetonta ja vääristäisi sekä ohjaajan että suunnittelijan identiteettejä.
Pitääkö hänelle rakentaa kokonaan oma paikka, jota traditio ja analogia eivät suoraan tarjoa? Ja milloin -- ja kenen kauhuksi -- syntyy sellainen tilanne, että äänisuunnittelija istahtaakin suoraan säveltäjän/kirjailijan paikalle? Yllättävää kyllä, älykkäät ohjaajat pystyvät tällöinkin työskentelemään ilman komplekseja.
Lopuksi palaan alkuperäiseen kysymykseeni ohjaajasta. Kyrö vastaa, että erityistä radiodraaman ohjaajantaidetta ei ole, koska ohjaajat eivät arvosta radiodraamaa. Tämä on helppo nopeasti havaita eikä riitä vastaukseksi. Varsinaiset kysymykset kuuluvat, miksi eivät arvosta ja mitä asialle voisi -- olisi voinut -- tehdä.
Näiden kysymysten pohdintaa jatkanemme ainakin valppaan emerituksen kanssa tässä entisten vastaavien julkisessa kerhossa.
Tekee mieli kommentoida vireän eläkeläisen, Radioteatterin emeritus-vastaavan Pekka Kyrön taannoista blogia radiodraaman ohjaamisesta. (Minkähän takia muuten ketään muuta ei kiinnosta blogata radiodraamasta - tai kommentoida blogeja - kuin entisiä vastaavia?:)
Innostuin kommentoimaan kahdesta syystä: Kyrö vaikuttaa kommentoivan erästä syksyllä kirjoittamaani, toistaiseksi julkaisematonta artikkelia, jossa sivusin hänen tapaansa käsitellä -- tai ohittaa -- ohjaajantaidetta koskevat kysymykset radiodraaman historiasarjassaan
.
Toiseksi tämä päivä soveltuu kommentoimiseen sikäli erittäin hyvin, että tänään avataan Teatterimuseossa ensimmäinen (!) äänisuunnittelua käsittelevä näyttely Suomessa.
Kyrö tiivistää näkemyksensä näin: "ohjaajan tehtävä on nimenomaan teoksen äänisuunnittelu". Tämä ei pidä paikkaansa; näkemys on hämmentävä tai peräti vanhakantainen. Ohjaajan tehtävä on teoksen kokonaissuunnittelu; olisi outoa väittää, että elokuvaohjaajan tehtävä on kuvasuunnittelu. Hän osallistuu siihen ja jopa kantaa siitä viimeisen vastuun, mutta ilman pääkuvaajan taiteellista, luovaa panosta hän ei tule toimeen.
Vanha, hierarkinen näkemys, jolla on taipumus vähätellä äänisuunnittelijoiden osuutta ja vastuuta, palautuu ammattien historiaan ja toisaalta siihen näkemykseen, että joillakin tietyillä suunnittelijoilla ei olisi valmiuksia itsenäiseen taiteelliseen suunnittelutyöhön. Entiset äänitarkkailijat eivät tietenkään voi ryhtyä ohjaajiksi omalla päätöksellään tai edes ryhtyä nimittämään tarkkailijan suorittavaa työtä suunnitteluksi. Mutta yksilölliset pyrkimykset tai puutteet eivät kumoa yleisperiaatetta. Puutteiden korjaamiseksi äänisuunnittelun yliopisto-opetusta annetaan jo kahdessa paikassa, Aalto-yliopistossa ja Teatterikorkeakoulussa.
Näyttämötaiteessa ero suorittavan äänimiehen ja itsenäisemmän äänisuunnittelijan välillä kyettiin näkemään jo 25 vuotta sitten, vaikka ajatuksen juurruttaminen alan käytännöksi on jatkunut näihin päiviin asti. Tällaisena äänisuunnittelun juhlapäivänä onkin syytä ihmetellä, miksi ammattien eriytyminen ja kehittyminen on ollut ja näyttää edelleen olevan niin hidasta nimenomaan radiotaiteessa.
Kyse ei myöskään ole työn eri lajien välisestä pysyvästä hajuraosta. Suunnittelija tekee useimmiten myös operatiivista työtä, mutta olisi outoa jos hänet rajattaisiin ulkopuolelle teoksen strategisesta ja taktisesta suunnittelusta. Olisi outoa, jos ohjaaja nyt tekisi saman minkä kirjailija teki aikaisemmin: rajaisi muut suorittavaan paarialuokkaan.
Alkuperäinen kysymykseni oli, miksi radiodraaman ohjaajantaide ei ole jalostunut ja eriytynyt esimerkiksi viimeisten 20 vuoden aikana. Nyt tämä sama kysymys on laajennettava koskemaan äänisuunnittelijaa. Miksi alan traditiossa -- mm. Kyrön argumenteissa -- ohjaaminen palautetaan äänisuunnitteluksi ja äänisuunnittelu äänen "tarkkailemiseksi", siis mekaaniseksi suorittavaksi työksi?
Kenestä -- ja miksi -- tuntuisi rauhoittavammalta, jos meillä edelleenkin olisi äänittämössä vain ohjaaja ja tarkkailija?
Rinnastus musiikista: yleensä ohjaajan on mielletty olevan rakenteessa samalla paikalla kuin kapellimestari. Orkesterin paikalla ovat näyttelijät, tarkkailijat, tehostemiehet sun muut. Säveltäjän paikalla on "luonnollisesti" kirjailija.
Sitten syntyykin äänisuunnittelija. Mutta mihin hänet pitäisi tässä rakenteessa sijoittaa? Vanhalla selkäydinreaktiolla hänet on usein sijoitettu orkesteriin tarkkailijan tai tehostemiehen paikalle. Nyt jotkut pelkäävät, että suunnittelija haluaa sijoittaa itsensä kapellimestarin eli ohjaajan paikalle, mikä olisi tarpeetonta ja vääristäisi sekä ohjaajan että suunnittelijan identiteettejä.
Pitääkö hänelle rakentaa kokonaan oma paikka, jota traditio ja analogia eivät suoraan tarjoa? Ja milloin -- ja kenen kauhuksi -- syntyy sellainen tilanne, että äänisuunnittelija istahtaakin suoraan säveltäjän/kirjailijan paikalle? Yllättävää kyllä, älykkäät ohjaajat pystyvät tällöinkin työskentelemään ilman komplekseja.
Lopuksi palaan alkuperäiseen kysymykseeni ohjaajasta. Kyrö vastaa, että erityistä radiodraaman ohjaajantaidetta ei ole, koska ohjaajat eivät arvosta radiodraamaa. Tämä on helppo nopeasti havaita eikä riitä vastaukseksi. Varsinaiset kysymykset kuuluvat, miksi eivät arvosta ja mitä asialle voisi -- olisi voinut -- tehdä.
Näiden kysymysten pohdintaa jatkanemme ainakin valppaan emerituksen kanssa tässä entisten vastaavien julkisessa kerhossa.