Päivi, ajattelen ehkä, että dialogi on "villidialogia" ollessaan muualla kuin fiktiossa, osana jotakin teosta. Niinpä mikä hyvänsä dialogi lakkaa olemasta villiä heti, kun se on draaman tai komedian henkilön suussa. Villidialogia löytää kadulta ja kapakasta, Stockan Herkusta ja Lidlistä.
Mutta tietysti minulla on suosikkini fiktion kirjoittajissa.Veijo Merta pidän yhtenä parhaista suomalaisista dialogin alueella.
Englanninkielisessä proosassa USA:n itärannikon "uudet realistit" Richard Price, George Pelecanos ja Dennis Lehane käyttävät dialogia hienosti. He ovat kaikki kolme kirjoittaneet myös The Wire -sarjaa, joka on dialoginsa puolesta ja muutenkin suosikkejani.
Näytelmäkirjailijoista pidän aika paljon Harold Pinteristä, David Mametista ja -80-90-00-lukujen briteistä, esimerkiksi Mark Ravenhillistä, Sarah Kanesta, Martin McDonaghista. Ylipäätään pidän teatterista, joka on tiiviisti ja "lomitetusti" kirjoitettua, pyörähtää hiljaisuuksien ympäri, toimii repliikkien ennakoimattomuudella ja niissä koko ajan läsnä olevalla valtapelillä, pelolla, halulla, kaipuulla - niin ja komediallisella ohipuhumisella ja ymmärtämättömyydellä, tyhmyydellä jonka ei pitäisi tohtia lausua nimeään, mutta lausuu sen silti.
Saara: ikävä kyllä noiden kolmen luettelemani mekaanisen virheen väistäminen ei taida vielä taata hauskuutta! Ehtoina rytmi, petos ja kiinnipitämättömyys ovat ehkäpä välttämättömiä, mutta eivät riittäviä.
Päivi, ajattelen ehkä, että dialogi on "villidialogia" ollessaan muualla kuin fiktiossa, osana jotakin teosta. Niinpä mikä hyvänsä dialogi lakkaa olemasta villiä heti, kun se on draaman tai komedian henkilön suussa. Villidialogia löytää kadulta ja kapakasta, Stockan Herkusta ja Lidlistä.
Mutta tietysti minulla on suosikkini fiktion kirjoittajissa.Veijo Merta pidän yhtenä parhaista suomalaisista dialogin alueella.
Englanninkielisessä proosassa USA:n itärannikon "uudet realistit" Richard Price, George Pelecanos ja Dennis Lehane käyttävät dialogia hienosti. He ovat kaikki kolme kirjoittaneet myös The Wire -sarjaa, joka on dialoginsa puolesta ja muutenkin suosikkejani.
Näytelmäkirjailijoista pidän aika paljon Harold Pinteristä, David Mametista ja -80-90-00-lukujen briteistä, esimerkiksi Mark Ravenhillistä, Sarah Kanesta, Martin McDonaghista. Ylipäätään pidän teatterista, joka on tiiviisti ja "lomitetusti" kirjoitettua, pyörähtää hiljaisuuksien ympäri, toimii repliikkien ennakoimattomuudella ja niissä koko ajan läsnä olevalla valtapelillä, pelolla, halulla, kaipuulla - niin ja komediallisella ohipuhumisella ja ymmärtämättömyydellä, tyhmyydellä jonka ei pitäisi tohtia lausua nimeään, mutta lausuu sen silti.
Saara: ikävä kyllä noiden kolmen luettelemani mekaanisen virheen väistäminen ei taida vielä taata hauskuutta! Ehtoina rytmi, petos ja kiinnipitämättömyys ovat ehkäpä välttämättömiä, mutta eivät riittäviä.