Tuotannon takaa

Tietämättömyyden ylistys

Mon, 18 Oct 2010 15:01:08 +0300

Nyt, kun Iron Sky:n esituotanto alkaa olla paketissa, ja kuvauksiin on alle kuukausi jäljellä, pieni katsaus esituotannon ongelmiin ja haasteisiin lienee paikallaan.

Iron Sky ei ole suinkaan ollut helppo tuotanto saada tähänkään vaiheeseen – luonnollisestikaan ei allekirjoittaneelle, jolle kyse on ensimmäisestä pitkästä elokuvasta, mutta ei myöskään tuottajille, joilla jokaisella on useampi elokuva vyönsä alla.

Jos ideaa kuunatseista huumorismielellä viskellessämme saunan lauteilla viisi vuotta sitten olisimme tienneet, millaiseen kurimukseen olemme joutumassa, voi olla että rohkeimmatkin meistä olisi jättänyt leikin sikseen.

Onneksi emme tietään. Ignorance is bliss, kuten rapakontakaiset toverimme tietävät kertoa.

Mutkia matkan varrelta on löytynyt joka osastolle murehdittavaksi, mutta kolme isointa kompastuskiveä – tai pikemminkin haastetta – ovat ehdottomasti olleet rahoitus, roolitus ja käsikirjoitus.

Rahoitus

Tuotannon alkumetreillä ohjaajana sitä saa nauttia tilanteesta, jossa voi nostaa kädet niskan taakse ja viskata jalat pöydälle ja antaa muiden huolehtia rahoituksesta. Itse voi keskittyä vain “luovaan työhön”. Näin siihen asti, kunnes tuottajakatras rynnistää kuviteltuun toimistoosi ja huitaisee kuvitellut jalkasi alas kuvitellulta pöydältä, ja lyö budjetin eteesi. Luova työ muuttuu hyvin äkkiä konkreettisiksi numeroiksi, kun jokainen “loistava idea” jota olet työryhmän kanssa “visioinut” tuijottaa sinua ilkeänä neli-viisinumeroisena lukuna excel-taulukossa.

Sitten alkaa se todellinen “luova työ”. Suurin osa “loistavista ideoistasi” viedään sinulta, ja käsketään kertoa tarina vähemmällä rahalla, tehokkaammin, lyhyemmin ja tiiviimmin. Tässä kohtaa ohjaajan aivoissa pitää todellakin käynnistyä se oikea luova prosessi, jossa rajoitukset huomioonottaen lähdetään keksimään keinoja, joilla sama tarina voidaan kertoa kymmenesosalla budjetista ja viidesosalla toivotusta kuvamäärästä. Uskon, että juuri tässä kohtaa punnitaan monen ohjaajan ammattitaito – jos ruudulle saadaan kaikesta huolimatta välitettyä ehyt kuva kokonaisesta tarinasta jossa ei ole säästelty liikoja, ja katsoja saadaan pidettyä tarinassa kiinni, ohjaaja on onnistunut tehtävässään.

Vaikka perinteinen suomileffa varmasti loksahtaakin nätisti suunniteltuun budjettiin, viime aikoina on kankailla alkanut näkyä myös kotimaista elokuvaa, joka normaalisti mielletään tavoittamattoman kalliiksi. Jalmari Helanderin, AJ Annilan ja Juha Wuolijoen kaltaiset tekijät osaavat puristaa euroa juuri oikeista kohdista niin, että heidän elokuvansa tuntuvat monta kertaa isommilta kuin todellisuudessa ovatkaan. Toisin sanottuna, he osaavat kääntää käsikirjoituksen kuviksi, jotka ovat toteutettavissa rajallisella budjetilla ilman, että katsojalle tulee vaikutelma liiallisesta vyönkiristelystä.

Roolitus

Palataanpa takaisin kuvitellun ohjaajan kuviteltuun toimistoon, jossa hän retkottaa itseensä tyytyväisenä sikariaan tuprutellen ja kliksauttaa auki Internet Movie Databasen. Että ketäs sitä nyt pitäisi valita tällä kertaa rainaansa. Olisikohan TeNiirossa vielä potkua vanhoilla päivillään? Ja eikös toi Tsoniteppi ollut aika hyvä siinä merkkarileffassa?

Jälleen iskevät realiteetit vasten kasvoja, lujaa. Jos sattuisi käymään niin hyvin, että pääsee ylipäätään keskusteluyhteyteen himoamiensa starojen agenttien kanssa, viimeistään palkkiotoiveet lyövät ilmat pihalle keneltä tahansa eurooppalaiselta elokuvantekijältä. Ne näyttelijät – eikä tarvitse edes puhua isoista staroista – jotka olemme nähneet päässämme kävelemässä läpi käsikirjoituksen ovat usein lähes saavuttamattomissa.

Castingia ei suotta sanota elokuvanteon vaikemmaksi osa-alueeksi. Tehtyäni Iron Sky:n roolitusta muutaman vuoden, joka on vieläpä hankalammasta päästä, kun kyseessä on kolmen maan kaksikielinen yhteistuotanto, olen huomannut, että tärkeintä on pitää mieli avoinna.

Sitä voi käyttää koko esituotantoajan yhden staran metsästämiseen, palkkion rahoittamiseen ja sovittamiseen aikatauluun, tai lähteä etsimään hyviä, vähemmän tunnettuja näyttelijöitä, omintakeisempia ratkaisuja tai täysin kääntää rooli päälaelleen ja roolittaa siihen joku sellaisen, joka tuo täysin uutta kulmaa ja eloa rooliin aivan muualta mistä sitä alunperin arveli löytyvänkään.

Ongelmat roolituksen kanssa on siltikin se, että päätös pitää tehdä täysin sokkona. Tässä vaiheessa on mahdotonta nähdä, miten näyttelijä toimii muiden roolien kanssa yhteen, miltä hän näyttää roolihahmon meikeissä ja vaatteissa ja miten hän lopulta roolinsa tekee, ohjaajan suotuisalla avustuksella.

Huolellinen casting on tärkeää, mutta joskus joutuu tyytymään vain itsenauhotettuihin casting-videoihin jotka tulevat täysin ummikkona pallon toiselta puolelta kotikoneen ruudulle ilman, että itsellä on mahdollisuus pyytää uusia, erityylisiä otoksia tai vaihtaa kohtauksia.

Toisinaan taas näyttelijät ovat sen verran isoja starboja, että koekuvaukset eivät tule kysymykseenkään. Silloin tällöin koekuvauksille ei ole mitään tarvetta. Sillä hetkellä kun elokuvamme natsiaseman komentajan rooliin ehdotettiin Udo Kieriä, tiesin, että kyseessä on täydellinen valinta, kysymys on enää hienovaraisesta säätelystä, että rooli saadaan kohdalleen – siihen ei koekuvauksia tarvita.

Käsikirjoitus

Koskaan ei voine tarpeeksi painottaa käsikirjoituksen merkitystä elokuvalle. Olen pannut merkille, että elokuva voi kantaa ensimmäiset 20 minuuttia huonommallakin käsikirjoituksella, jos muut palaset ovat riittävän hyviä. Vaikkapa juuri oikea näyttelijävalinta, tai upeat erikoistehosteet, 3D...

Mutta jäljelle jäävät 80 minuuttia joko käsikirjoitus kantaa, tai sitten ei. Mikään näyttelijä, tehoste tai rahamälli ei pelasta huonoa käsikirjoitusta.

Joten ei liene yllättävää, että käsikirjoituksen teko on kaikista herkin, tärkein ja hankalin osa-alue elokuvaa tehtäessä. Se on ruma prosessi, jossa murhataan niin valtava määrä itselleen rakkaita palasia eheän, eteenpäin kaatuvan ja hyvän tarinan ehdoilla, että välillä olo on kuin keskitysleirin johtajalla.

Iron Sky:n käsikirjoitus on käynyt läpi valtavia muutoksia elinkaarensa aikana. Vaikka ajattelisi, että kuunatseista voisi kertoa helposti aivottoman tehosterätkyttelyn, näin asia ei ole. Etenkinkään, kun ensisijaisena tavoitteena oli tehdä elokuva, joka on kaikkea muuta kuin aivoton tehosterätkyttely. Tästä syystä lähdimme käsikirjoittaja Johanna Sinisalon kanssa hyvin aroillekin alueille, ja vaikka prosessi oli raskas jokaiselle käsikirjoitukseen osallistuneelle, voimme lopputuloksesta olla ylpeitä.

Hyvä käsikirjoitus on tärkeä työkalu myös siinä suhteessa, että se saa koko työryhmän panemaan ylimääräiset 20% työsuoritteeseensa, sillä hyvän tarinan kertominen on suurimmalle osalle elokuva-alan ammattilaisista kuitenkin se varsinainen syy, jonka takia mukana jaksaa pyöriä vuodesta toiseen.

Kukaan ei väittänyt että elokuvanteko on helppoa. Mutta helvetin hauskaa se voi olla. Ja äärimmäisen tyydyttävää, kun vain uskoa löytyy. Se lienee se todellinen “visio”, mistä niin paljon puhutaan.

Nyt kädet kyynärpäitä myöten ristiin että kuvaukset menevät nappiin, ja vuosien työ saa arvoisensa käsittelyn kameran edessä.

Piratismi pelastaa elokuvan

Mon, 24 May 2010 10:29:55 +0300

Hiljattain julkaistun Captain Nation -hankkeen innoittamana päätin kirjata ylös oman näkemykseni piratismiin. Syynä tähän on ensisijasesti se, että tämä läpeensä (joskin tarkoituksella) nolo hahmo on saanut kansainvälistä huomiota, vaikka sen alkuperäinen tarkoitus lienee ollut ”herättää keskustelua molemmin puolin pöytää”.

Captain Nation, episodi 1

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun ”sotaan piratismia vastaan” käydään myötähäpeän voimalla.
The Worst Anti-Pirace ad Ever

Ja jatkoa tähän seuraa:
Don’t Copy That Floppy, part 2

Neuvottelupöydän toiselta puolelta ovat kuluttajat ja piraatit, jotka tarjoavat numerotietoja ja riippumattomia tutkimuksia, mutta teollisuus tarjoaa hassuja hahmoja. Tämä ei vastaa käsitystäni siitä, millaista keskustelua aiheen ympärillä soisi käytävän.

Piratismi edistää markkinataloutta

Itse uskon piratismiin – voisi sanoa, että olen piratismiuskovainen. En kuitenkaan pidä piraattipuolueiden viestiä, joka tekee piratismista poliittisen kysymyksen, kovinkaan relevanttina, enkä sen takia esimerkiksi itse ole valmis seisomaan piraattipuolueiden viestin takana yhtä vahvasti kuin monet. En myöskään usko, että kaiken nettimateriaalin ilmaislevitys on kestävä ratkaisu, ja että kaikkien pitäisi automaattisesti saada aina kaikki ilmaiseksi.

Piratismissa on kysymys puhtaasti markkinataloudesta – kysynnästä, tarjonnasta ja niiden väliin putoavasta saatavuudesta. Nykyisessä muodossaan piratismi on avainasemassa tulevaisuuden liiketoimintamalleja suunniteltaessa. Se pakottaa mediayhtiöt ja hallitsevat elimet mukautumaan kuluttajien vaatimuksiin.

Piratismi on mielenosoitus, joka pakottaa päättäjät muuttamaan politiikkaansa kansalaisten vaatimusten mukaiseksi.

Tämä voi kuulostaa aiheen politisoinnilta, mutta sitä se ei ole: kuluttajan asemasta, digitaalisesta levityksestä ja mediakaupasta päättävät henkilöt eivät istu eduskunnassa, vaan korkeiden pilvenpiirtäjien kattotoimistoissa. Piratismi ei ole poliittinen kysymys, eikä sitä ratkaista poliittisella tahdolla, vaan kyseessä on ensisijaisesti kaupallinen ongelma.

Annetaan ymmärtää, muttei ymmärretä antaa

Elokuvateollisuus on perustanut koko jakelunsa satavuotiaan historiansa aikana territorioihin ja julkaisuikkunoihin; Yhdysvalloissa julkaistu elokuva on markkinoitu paikallisille markkinoille isolla puhinalla, ja kun muiden alueiden aika on tullut, on markkinointi aloitettu näille territorioille. Katsellessani 70-luvun elokuvalehtiä huomaan, että homma on aikanaan toiminut kauniisti: jenkeissä julkaistu leffa on pysynyt jenkkimarkkinoilla, ja vasta kun levittäjä on saanut suomessa elokuvan näppeihinsä, siitä on ylipäätään alettu puhumaan laajemmin.

Markkinointi on kaksiteräinen miekka: oikein tehtynä se herättää kuluttajien kiinnostuksen, mutta jos siihen ei voida vastata, se voi karahtaa omaan nilkkaan. Elämme internet-ajassa, jossa käsitys territorioista on kuollut. Kaikki viestintä päätyy kaikkien saataville samaan aikaan ympäri maailmaa: kun Yhdysvalloissa julkaistaan hittielokuva tai TV-sarja, suomalainen kuluttaja on siitä välittömästi tietoinen. Tälle kuluttajalle on kyettävä tarjoamaan mitä hän haluaa silloin kun se on saatavilla, ei silloin, kun näin halutaan tehdä. Jos kuluttaja haluaa ostaa tuotteen, mutta hänelle ei sitä myydä, tuote haetaan sieltä, mistä sen saa.

Täydellisessä maailmassa kuluttaja toteaa, että hittielokuvaa voi odottaa puoli vuotta Suomen teattereihin. TV-sarjojen kanssa taas vaaditaan vielä enemmän kärsivällisyyttä – vuoden kuluttua sarjan alkamisesta se on tilattavissa DVD- tai BluRay –levyinä ulkomailta, ja joskus seuraavan kolmen vuoden sisällä se saattaa – jos kanavapomot suovat – laskeutua jopa kotimaiseen televisioon.

Todellisessa maailmassa uutuusleffan ja TV-sarjojen jaksot saa vertaisverkoista saman tien ilmaiseksi, hyvälaatuisena ja kaikin tavoin helpommin kuin laillisista palveluista, joten onko ihme, että ihmiset äänestävät tämän vaihtoehdon puolesta. Ärsyttävintä on, että maksaa ei saa, vaikka haluaisi.

Piratismi on potku perseelle

Elokuvateollisuus on luultavasti tämän hetken hitaimmin muutokseen mukautuva ala, joka takertuu edelleen sitkeästi vanhoihin toimintamalleihinsa - tai tältä se ainakin kuluttajan näkökulmasta näyttää. Nykyiset digitaaliset elokuvapalvelut eivät ole muodostuneet alan sisäisen innovaation vaan puhtaan väkipakon kautta - ja se näkyy. Kuluttajille tarjotaan kalliita ja huonoja palveluja, joiden käyttäminen on merkittävästi vaikeampaa kuin laittomien latauspalveluiden; itse asiassa on usein vaivattomampaa käydä hakemasta naarmuinen DVD-levy vuokraamosta kuin koettaa katsoa laillinen elokuva verkosta. Samaan aikaan teollisuudessa kauhistellaan, kun kuluttajalle ei kelpaa mikään.

Vastuu ratkaisun keksimisestä ei ole kuluttajan, vaan teollisuuden. Piratismi on pistooli teollisuuden ohimolla, joka pakottaa miettimään ratkaisun, tai kaikki leviää käsiin.

Musiikkiteollisuus on pyrkinyt ratkaisemaan ongelmaa muokkaamalla levy-yhtiöiden asemaa musiikkiyhtiöiksi joka ei huolehdi enää vain levityksestä, vaan kaikesta mahdollisesta musiikkiin liittyvästä. Eräs näistä lähestymistavoista on Spotify, joka ei varmasti ole artistin kannalta ideaali, mutta kukaan palvelua käyttävä ei voi kiistää sen erinomaisuutta kuluttajan näkökulmasta.

Piratismi tulee pakottamaan myös elokuvateollisuuden tekemään rankasti tarvittuja suunnanmuutoksia. Jos näin ei tapahdu, vain jättimäiset blockbusterit kykenevät enää tekemään rahojaan takaisin, ja elokuvakulttuurin viimeisetkin rippuset vedetään kaupallisuuden asettamien paineiden johdosta alas vessanpytystä.

Piratismi pakottaa rakentamaan digitaalisen, toimivan levityskanavan, joka ei ole riippuvainen territorioista eikä kompastu saatavuuteen, laatuun tai käytettävyyteen.

Tällainen jakelukanava tarjoaa valtavat mahdollisuudet myös uudistaa elokuvaa kulttuurialana. Onko mahdollista, että 90 minuuttia ei olisikaan paras mahdollinen kerrontamuoto? Entä jos halutaankin tehdä pelimaailmasta tuttuja ”lisäosia”, jossa selvitetäänkin Star Wars –esimerkkiä mukaillakseni Han Solon ja Lando Calrissianin taustatarina 15-minuutin lyhytelokuvana, ja kerrotaan pari pientä stooria ewokkimaailmassa – kaikki hankittavissa liitännäiseksi päätarinan yhteydessä? Tai mitä tahansa muuta, mitä rajaton, aikaan sitoutumaton ja kenen tahansa ulottuvilla oleva julkaisukanava tarjoaa jatkossa. Kukaan ei tiedä, mutta tarinankertojat ovat vuosituhansien ajan keksineet uusia tapoja. Sitä kutsutaan luovuudeksi.

Häviäjänä kuluttaja

Tulevaisuus näyttää vielä synkältä: elokuvateollisuuden satavuotias järjestelmä on muodostanut valtavat määrät valtavan resurssirikkaita portinvartijoita, joilta uhkaa lähteä työ, koska heitä ei digitalisoituneessa maailmassa enää yksinkertaisesti tarvita. Nämä tahot ovat valmiit taistelemaan ja lobbaamaan jokaisen viimeisen penninsä ennen kun myöntävät hävinneensä.

Valitettavasti taistelu käydään yksittäisiä kuluttajia vastaan. Monen kuluttajan koko tulevaisuus tullaan tuhoamaan, ennen kuin myönnetään, että olemme astuneet uuteen aikakauteen.

Itse en ole sitä mieltä, että piratismi ja kaiken levittäminen ilmaiseksi on tulevaisuudessa kestävä ratkaisu. Kannatan artistien ja artistia tukeneiden tahojen rahalliseen hyötyyn nyt ja jatkossa. Mutta uskon, että piratismi on kauan kaivattu välttämättömyys, joka pakottaa järjestelmän uusiutumaan, sillä omin avuin satavuotias brontosaurus ei tule sopeutumaan kulttuurin ja teknologian ilmastonmuutokseen.

Kuluttajat elävät tätä päivää, teollisuus vielä 80-luvulla. Pian olisi aika kuroa tämä kuilu umpeen.

Iron Sky ja Star Wreck

Entä sitten omat elokuvani? Star Wreck levitettiin aluksi käsipelillä, markkinointimoottorinaan ilmainen nettijulkaisu, ja myöhemmin kehiin astuivat lukuisat levittäjät pitkin palloa ja nappasivat jo ilmaislevityksessä olleen elokuvan ennakkoluulottomasti katalogeihinsa, erinomaisin tuloksin.

Koska Iron Skyllä tähdätään ensisijaisesti kansainväliseen elokuvateatterilevitykseen ja sen budjetti on liki seitsemän miljoonaa euroa, ilmaisjakelu ei nykyisessä markkinailmapiirissä ole oikea ratkaisu.

Yksityisen ei-kaupallisen ilmaislevityksen sallimisen puolesta on monia hyviä argumentteja, mutta tekijän näkökulmasta käteen jää aina se yksi seikka: kun on kuluttanut 6,5 miljoonaa euroa elokuvan tekemiseen, jostain ne pitäisi saada myös takaisin.

Ihmiset kyllä maksavat siitä, mistä he pitävät, joten tärkeintä on tehdä hyvä tuote reilulla asenteella, minkä jälkeen sen ostamisesta ja siitä maksamisesta pitää tehdä yhtä helppoa kun sen laittomasta kopioimisesta - tai helpompaa. Tämä on ainoa oikea tapa taistella – ei, vaan kilpailla - piratismia vastaan.

Musiikki- ja pornopuolella tähän on jo lähes päästy, mutta elokuva- ja TV-alalla on jenkkilän ulkopuolella nipin napin aloitettu.

Sitten ei voida kuin odottaa, että työ alkaa kantaa hedelmää. Nyt on kasvatettu sukupolvi, joka on tottunut siihen, että laillinen on hankalaa ja mediafirmat etujärjestöineen ovat kuluttajan arjesta täysin pihalla olevia pahiksia. Tämän asenneilmapiirin muuttaminen on suurempi juttu kuin mikään tekninen haaste.

On tärkeä muistaa, että vaikka allekirjoittaneilla on vahvojakin mielipiteitä tekijänoikeuksista ja levitysbisneksestä, me emme ole ensisijaisesti tekijänoikeusaktivisteja emmekä levittäjiä: me olemme elokuvantekijöitä, joiden päämääränä on tehdä helvetin hyvä tarina ja helvetin hyvä tuote.

Timo Vuorensola & Janos Honkonen

Nyt tartteis vähän jeesiä...

Wed, 31 Mar 2010 11:25:17 +0300

Ajatellaanpa lempiartistiasi. Takana todennäköisesti vuosikymmenen – ellei peräti vuosikymmenien – ura, liuta levytyksiä ja status genreä uudistaneena ja mahdollisesti koko 1900- tai 2000 –luvun musiikkia mullistaneena tekijänä. Mutta onko artisti startannut uralleen musiikkikoulutuksen kautta? Onko häneltä ensimmäistä bändiään kasatessaan kysytty, mistä konservatoriosta tai musiikkiopistosta hän on valmistunut?

Tuskinpa. Tulokset ratkaisevat.

Elokuva-alalla tilanne on edelleen huolestuttavan koulutuskeskeinen. Elokuvantekijöitä syntyy tätä nykyä kuin sieniä sateella, plopsahdellen tuntemattomuudesta maailmanlaajuiseen menestykseen joka puolelta maailmaa. Mutta edelleen Suomessa on vallalla ajatus siitä, että elokuvaa pääsee tekemään vain koulutetut ”alan ammattilaiset”. Tie innostuneesta ja lahjakkaasta amatööristä ammattilais-statukseen on tarpeettoman kivikkoinen, eikä sitä pönkitetä miltään taholta.

Kuitenkaan mitään pakottavaa tarvetta tähän ajatteluun ei ole – voidaan peräti sanoa, että elokuva-alan koulutus on yksi pullonkauloista, jotka osaltaan estävät elokuva-alan radikaalin kehittymisen. Pätkääkään muusikoita halveksumatta todettakoon, että elokuvanteko on prosessina monimutkaisempi kuin levynteko; elokuvaan osallistuu satoja, ellei peräti tuhansia tekijöitä, ja rahasummat ovat usein merkittävästi isommat. On siis ymmärrettävää, että koulutuksen merkitys on isompi, kun kyseessä on satamäärin ihmisiä ja rahasummat liikkuvat tuhansien sijaan miljoonissa – tuotanto on juuri niin tehokas kuin sen heikoin lenkki.

Mutta samalla kun työkalut halpenevat, niiden käyttö helpottuu ja yleistyy. Nykyään kameran, leikkaussoftan, äänitysvermeet ja erikoistehostetyökalut saa samaan hintaan kuin muutaman rullan filmiä, ja laatu on täysin kelvollista isollekin kankaalle. Kysymys ei ole niinkään mittavista laiteinvestoinneista kuin siitä samasta innostuksesta, lahjakkuudesta ja periksiantamattomuudesta, jotka ovat ajaneet lukuisat bändit ympäri maailmaa lyömään hynttyyt yhteen ja räjäyttämään miljoonien ihmisten tajunnat.

Yhä useammin nuoret ja innokkaat elokuvantekijät skippaavat tuskaiset taidekouluvuodet ja niiden aikana synnytetyt karmaisevat taide-elokuvat, ja siirtyvät suoraan ensimmäiseen pitkään elokuvaansa. Joidenkin mielestä lähestyminen on liki rienaava – onhan satavuotisen perinteen mukaista, että ensin tehdään pino lyhytelokuvia, sitten mainoksia ja lopulta, kun nämä tulikokeet on läpäisty, päästetään kymmenissä, kenties sadoissa tuotannoissa rypeneet ”amatöörit” vihdoin ammattilaisliigaan.

Ei ihme, että ”tuoreidenkin” elokuvantekijöiden tuotannoista puuttuu anarkia, freesi rytke ja sekopäiset ideat. Teattereihin tuodaan kilokaupalla muottiinsa valettuja suomalaisia draamaelokuvia, jotka kiinnostavat tekijöitään kutakuinkin yhtä vähän kuin yleisöään. Vähemmästäkin leipiintyy, kunhan nyt saadan laitilat kouraan ja päästään notkumaan seiskajulkkisten sekaan enskariin.

Mutta mistä sitten löytyy tämä nuorten, lahjakkaiden ja innokkaiden tekijöiden joukko, joka voisi syöttää tuoretta puuta hiljaksiin hiipuvan elokuva-alan liekkiin? Netistä? Taidekouluista? Kadulta? Mainostoimistoista?

Vastaus on: ei mistään. Tällä hetkellä jokainen ns. systeemin ulkopuolelta ponnistava tuotanto on yksittäistapaus, eikä kyse vielä ole kehittyvästä trendistä. Suomessa viime vuosilta kirkkaimmin muistamme Star Wreckin, Mistry Friday –jengin Graffiti meissä- ja Mitä meistä tuli –elokuvat ja juurittain teattereihin saapuvan Reindeerspotting –dokkarin.

Jokainen meistä tuntee ystäviä – lahjakkaitakin, ja innokkaita – jotka ovat aloittaneet ensimmäisen pitkän elokuvansa, mutta alkuinnostuksen jälkeen ovat jättäneet kamerat nurkkaan pölyttymään. Kuka tietää kuinka moni näistä olisi voinut pienellä pönkityksellä, jeesillä, tsempillä ja rahallisella tai aineellisella tuella voinut synnyttää merkittävää elokuvakulttuuria ja kenties ensimmäisen ison kotimaisen jättimenestyksen? Kuinka moni Takahikiän Hitchcock on jättänyt unelmansa ja siirtynyt tekemään ”oikeita töitä”?

Turha jossitella, mutta nyt jos koskaan on aika alkaa kehitellä keinoja, joilla myös ne elokuvantekijät, jotka eivät ole päässeet TAIK:iin, saavat mahdollisuuden loistaa. Elokuvasäätiö on lainkin mukaan rakennettu järjestelmäksi, joka tukee ammattimaista elokuvantekoa. Mitä tarkoittaa ”ammattimainen”? Sitä, että siitä saa palkkaa? Vai sitä, että se on hyvää? Tai ehkä sitä, että siitä maksetaan veroja? Epämääräistä, joten monta kertaa nuoret lupaukset käännytetään Säätiön ovilta ei niinkään ilkeyttään, vaan instrumenttien puutteesta. Ammattilainen on helppo määritellä perinteisen kaavan mukaan, mutta samalla kun maailma muuttuu, muuttuvat myös käsitteet.

Suurimmalle osalle tekijöistä ensimmäinen elokuva on jotakin, joka syntyy sydämestä ja intohimosta tehdä elokuvia. Sen ei odoteta tuovan leipää pöytään ja väki työskentelee ilmaiseksi. Kun siirrytään satapäisen tiimin palkkaamiseen, kulut hyppäävät automaattisesti miljoonan nurkille, mutta ensimmäiset – ja miksei toisetkin – elokuvat eivät joudu painimaan tämän ongelman parissa. Tuskin David Bowie tai James Hetfieldkään nauttivat kovin kummoista liksaa ensimmäisiä levyjään pakertaessaan.

Tarvitaan instrumentti, joka auttaa ei-ammattilaisia, amatöörejä ja harrastelijoita pääsemään alkuun tai pahimpien kompastuskivien. Ensimmäistä leffaansa tekevä on tyytyväinen kymppitonnista, kamerakalustosta ja liudasta jämerää kritiikkiä. Pirulauta, jos vielä päästettäisiin möyrimään vanhojen leffojen käyttämättöminä hapettuvien puvustojen kimppuun... Pienellä jeesillä voisimme synnyttää kasapäin uusia tekijöitä – ja vielä, kun hommassa olisi pieni tekemisen paine muulta kuin omalta taholta, niinkään useat tuotannot eivät jäisi hyllyille makaamaan.

Itselläni on ollut haaveissa virtuaalinen elokuvastudio, joka keskittyy ensikertalaisten ja ei-ammattimaisten tuotantojen tukemiseen. Toimintaperiaate on selkeä: kiinnostuneet säätiöt, julkiset tahot, kunnat, valtio ja firmat keräävät vuosittain potin, joka jaetaan lupaavien ensikertalaisten kesken. Studio ei itsessään tavoittele voittoa, vaan kaikki syntyvät tuotannot ovat tekijäryhmän hyödynnettävissä niin kuin he parhaaksi sen katsovat, kaupallisesti tai sitten ei. Firmojen on mahdollista lähteä mukaan vaikkapa tuotesijoittelun tai muunlaisten yhteistyömahdollisuuksien muodossa, valtio taas hyötyy verotulojen ja myöhemmin työpaikkojen muodossa.

Paramount Pictures mainosti äänekkäästi pistävänsä pystyyn oman lafkan, joka tähtää ”mikrobudjetin tuotantojen tukemiseen” – tämä tarkoittaa siis alle sadan tonnin leffoja. Motivaatio on tietenkin selkeä – dollarinkuvat kiiluvat silmissä Paranormal Activityjen ja Blair Witch Projectien voittomarginaaleja katseltaessa. Ei ole mitään syytä, miksei näitä elokuvia voitaisi tehdä myös Suomessa, ja toisin kuin rapakon tuolla puolella, täällä sata tonnia riittäisi helposti jo viiteenkin pitkään elokuvaan.

Kunhan vain tekijät löytyisivät – ja turha on väittää, etteikö tekijöitä olisi.

Tekemisen meininkiä

Mon, 08 Feb 2010 15:15:37 +0200

Elokuvantekijänä sitä toivoo usein, että olisi enemmän rahaa tehdä asioita paremmin. Monta kertaa totta onkin, että käyttämällä enemmän aikaa näyttelijöiden kanssa useampaan ottoon kuvauspaikalla saadaan parempia suorituksia filmille. Tai rakentamalla yhden ylimääräisen seinän lavasteisiin saadaan lisää kuvakulmia kohtaukseen, joka lisää ilmaisumahdollisuutta niin kuvaajan, ohjaajan kuin näyttelijöidenkin osalta.

Mutta liika raha voi aiheuttaa ongelmiakin. Kuulin mielenkiintoisen tarinan muuattaisesta alkoholimainoksesta. Ohjaajalle oli annettu naurettavan suuri budjetti hyvin yksinkertaisen mainoksen kuvaamiseen, ja tilaajan taholta painostettiin, että joka penni pitää kuluttaa. Tilanne oli ohjaajalle liki kestämätön, kunnes hän keksi keinon: hän soitti tuntemalleen lavastajalle, ja kysyi, mitä tämä oli aina halunnut rakentaa, mutta mihin hänellä koskaan ei ollut budjettia.

Vastaus oli tietenkin valtamerilaiva. Niinpä rakennettiin jättimäinen valtamerilaivan lavaste, jossa pullo kiikutettiin tarjottimella alkuperäisen suunnitelman mukaan niin, että lavasteista näkyy vain viitteenomaisesti palasia sieltä täältä taustalta.

Lopputulos on upea – ei suinkaan valtavan lavasteen, vaan ohjaajan alkuperäisen idean takia, mutta samalla myös tilaaja on tyytyväinen: paljon rahaa = parempi mainos –matematiikallahan ei voi mennä vikaan. Vai voiko?

On yllättävää kuulla suomalaisena elokuvantekijänä tarina tilanteesta, jossa käytössä on liikaa rahaa. Usein Suomessa joudutaan painimaan vastakkaisen ongelman parissa – miten sovittaa olemassaoleva käsikirjoitus budjettiin? Missä kohtaa joudutaan raapimaan kohtauksesta mehut hedelmälihoja myöten, että saadaan ylipäätään mitään kuvattua?

Ollaan tietenkin päädytty tilanteeseen, jossa suomalainen elokuva keskittyy lähinnä pieniin tarinoihin, jotka ovat helpommin rahoitettavissa ja toteutettavissa käytössä olevin resurssein. Rohkeus ja kokeilunhalu loistavat suomalaista elokuvasta poissaolollaan – vedetään varman päälle vanhasta totttumuksesta, eikä vähiten sen takia, että kutakuinkin jokainen merkittävästi omille raiteilleen lähtenyt elokuva on tuuskahtanut nokalleen.

Palataanpa takaisin kuitenkin mielenkiintoisempaan ongelmaan: tilanteeseen, jossa käytössä on liikaa rahaa. Määritelmällisestihän tietenkään rahaa ei koskaan ole ”liikaa”, mutta joskus tuntuu, että elokuva olisi parempi, jos ohjaajalle olisi lyöty muutama merkittävä rajoite ja haaste joista selvitä. Voidaan sanoa, että ylitsepääsemättömimmät ongelmat johtavat luovimpiin ratkaisuihin, ja luovuuden sivutuotteena syntyy usein hämmentävä lisäaine, ”henki”. Tunne siitä, että elokuvantekijä on sijoittanut kaiken ja vielä himpun lisää itseään elokuvaan – syntyy jotakin, jota itse nimitän ”tekemisen meiningiksi” – jotkut puhuvat ”rakkaudesta”. Yhtä kaikki, lopputulos tuntuu aidommalta ja rehellisemmältä – ja nämä ovat kunnioitettavia arvoja niin elokuvassa kuin muussakin taiteessa (tai viihteessä, miten päin asiaa nyt haluaakin katsoa).

Otetaanpa esimerkiksi 150 miljoonan dollarin tieteiselokuva 2012, Roland Emmerichin eeppisin ja siirappisin visio maailman tuhoutumisesta. Käsikirjoituksen voi tiivistää neljään sanaan: kolme tuntia maapallon tuhoutumista. Premissin ympärille on rakennettu höttöinen tarina joka ammentaa innoituksensa inkamyyteistä ja Hollywood-kliseistä.

Itse elokuva on juuri sitä, mitä käsikirjoituksessa lukee: kolme tuntia maankuoren repeilyä, tuhoa, tulta ja tappuraa. Soppaan on lorotettu niin paljon rahaa kuin irti on saatu, ja lopputulos on näyttävä, joskin tyhjä ja täysin vailla sen suurempaa tunnetta tai ideaa – ”tekemisen meininkiä”.

2012 lupaa maailman tuhoutuvan, ja menee siitä, mistä aita on matalin – rahalla saa ja hevosella pää. Emmerichille olisi tehnyt hyvää joutua vilkaisemaan budjetin nähtyään edes yhden kerran kasaan parsittua käsikirjoitusta - kolme varttia runttausta olisi lähtenyt pelkästään paperinivaskaa ravistelemalla.

Vastaesimerkkinä kaivelin esiin ensimmäisen pitkän elokuvani – Star Wreckin – ensimmäisen käsikirjoituksen. Elokuvaa tehdessämme jouduimme usein luontevasti perimmäisen kysymyksen äärelle: millä helvetillä me tämä meinataan ikinä tehdä. ”Budjettimme” – jos sellaisesta voidaan puhua, kun rahat raavittiin kasaan opinto- ja työttömyystuista – oli riittämätön käytännössä mihinkään.

Muuan esimerkki on elokuvan alkupuolelle sijoittunut kohtaus, joka on työryhmän suussa saanut nimen ”maailmanvalloituskohtaus”. Nimihirviön takana oli alunperin yhden lauseen kuvaus käsikirjoituksessa, joka meni kutakuinkin näin:

”P-liitto valtaa maapallon, maa kerrallaan.”

Niin halpaa kuin näiden viiden sanan kirjoittaminen onkin, voitaneen arvata, että niiden taakse voi halutessaan kaataa niin paljon rahaa kuin kassasta ikinä löytyy. Mietimme päämme puhki ratkaisuja myydä ajatus tulevaisuudesta tulleiden avaruusmatkaajien maailmanlaajuisesta invaasiosta parissa minuutissa ja muutamassa jättimäisessä kuvassa katsojalle – mieluiten nollalla eurolla toteutettuna.

Lopulta, kun alkoi tuntua että olemme ajaneet itsemme umpikujaan, satuimme törmäämään sodanaikaiseen propagandaelokuvaan, ja palaset loksahtivat kohdalleen. Vähän arkistomateriaalin kaivelua netistä (johon muuten Archive.Org on erinomainen lähde!), pari hyvin sijoitettua simppeliä kuvaa, hyvä filtteröinti ja tyylille uskollinen kertojaääni taustalle – ja ongelma oli ratkaistu yllättävästi ja hauskasti, eikä katsojilla ollut ongelmaa ostaa konseptia.

Oltiinpa elokuvasta mitä mieltä hyvänsä, tämä ratkaisu oli onnistunut, vaikka se ei tyylillisesti tai loogisesti ajateltuna soveltunut elokuvan muuhun kerrontaan millään tavalla.

Vastaavien haasteiden kanssa painimme yhtenään Iron Sky –elokuvamme kanssa. Kun tuottajamme ensimmäistä kertaa lukivat käsikirjoitusta, he sanoivat, että satasivuiseen käsikseen voisi helposti hassata miljoonan sivua kohti. Ja totta se onkin, kyse ei ole pienestä tarinasta, vaan pakeitssa on niin jättimäisen kuuaseman lavastaminen, laaja segmentti New Yorkissa, tuhoisa avaruustaistelu, toimintaa ja – no, kaikkea sitä, mitä scifiäksönpläjäykseltä odottaa sopii.

Tälläkin kertaa käytössä on tavotteisiin nähden vain murto-osa budjetista, aivan kuten Star Wreckinkin kohdalla. Muuan haastattelija kysyi, miten elokuvanteko on muuttunut nyt, kun käyttössämme on oikea budjetti – siis useampi miljoona, muutaman kympin sijaan. Totesin hetken mietittyäni, että ei mitenkään. Edelleen istutaan kuupat punottaen kokoushuoneissa, autoissa, junissa, saunoissa ja yritetään löytää luovia, näyttäviä, hauskoja ja tehokkaita ratkaisuja mahdottomilta tuntuviin ongelmiin.

Ja ainakin allekirjoittaneelle se on elokuvanteon nautittavimpia ja palkitsevimpia osuuksia. Aika näyttää, miten käy Iron Sky:n, mutta rapakontakaisia tuotantoja katsellessa tulee usein mieleen, että raju säästökuuri käsistä paisuvissa megatuotoksissa voisi tuottaa enemmän ja mielenkiintoisempia elokuvia.

Draaman pelko

Wed, 09 Dec 2009 09:16:06 +0200

Leffatiedotus on vaikeaa puuhaa. Vielä joitakin vuosia takaperin olimme lehdistötiedotteiden ja PR-väen armoilla, mutta nykyään Facebookin ja Twitterin aikana jokaisesta kännykän omistavasta on tullut journalisti. Tarinat elokuvan tuotannosta syntyvät ja leviävät pitkin nettiä jo kuvaustauoilta lähtien, ja jälleen on pohdinnan paikka - voiko pari varomatonta tuotantoavustajan twittausta lytätä vuosien työn? Pitäisikö sosiaalinen media kieltää kokonaan kuvauksissa? Entä miten suhtautuu sananvapaus asiaan?

Vaan osataan sitä ihan perinteiselläkin kentällä. Olin muuan seminaarissa kuuntelemassa, kuinka eräs käsikirjoittaja ruoti hiljattain teattereihin pullahtanutta elokuvaansa. Stoori oli mielenkiintoinen monella asteella: kuinka parin kaverin ideasta syntyi lukuisten haasteiden ja kädenvääntöjen jälkeen lopulta elokuva. Kalvakan ja ponnettoman markkinoinnin jalkoihin jäänyt elokuva alkoi kiinnostaa stoorin myötä enemmän ja enemmän - kunnes käsikirjoittaja lässäytti koko roskan toteamalla, että lopullinen elokuva ei onnistunut kovin hyvin, ja käsikirjoituksesta potkittiin ilmat pihalle ison tuotannon kourissa.

Kiitos. Hienoa että varoitit, uhkasin jo marssia tietämättömänä teatteriin. Jos tekijätkin elokuvan hylkäävät, tuskin siinä paljon katsottavaa onkaan.

Toisella korvalla olen taas seurannut muuattaista toista tuotantoa, jossa on kova häly syntynyt parista statuspäivityksestä jossa tekijäryhmä on huokaillut tuotannon hankaluutta ja haastavuuta. Tuotantoa päsmäröivät tahot ovat tästä vetäneet herneen nokkaan, ja kaikki negatiivissävytteinen kommentointi on vaadittu poistettavaksi, uhkailtu ties millä. Ja kuorossa elokuvantekijät hymistelevät Laitilat lapasissa: voi voi, pitäisi kieltää kokonaan tuommoinen feisbuukkaus tuotannosta. Hirveää ja karmeaa, joku voi saada sellaisen käsityksen että tämä elokuvantekohan ei olekaan pelkkää ruusuilla tanssimista ja lattekaffia aamupalalla.

On hämmästyttävää kuinka huonosti elokuvantekijät, joilla pitäisi olla hyvä ymmärrys draaman kaaresta jo ammattinsakin puolesta, ymmärtävät, että draamasta tässä koko roskassa on kysymys. Me haluamme kuulla, että tämänkin elokuvan takana on purtu hammasta, revitty ihokkaita ja ripoteltu tuhkaa hiuksiin, mutta lopulta - ohjaajan huikaisevan vision ja työryhmän epäinhimillisen raivoisan puristuksen myötä tarina on vihdoin saatu kankaille.

Toisaalta, me emme halua kuulla, että elokuva on tekijöiden mielestä hengetön läjä ylituotettua paskaa (jätetään kriitikoille edes vähän pelikenttää).

Tässäkin asiassa maalaisjärjelle olisi taas käyttöä.

Draama matkan varrella luo jännitettä, joka huipentuu katarsikseen - nämä kaksi elementtiä kun elokuvasta otetaan pois, jäljelle ei jää mitään - sama pätee itse elokuvatuotantoihin. Meidän ei tarvitse toistella rapakontakaisten kollegoidemme mantraa siitä, miten loistava työryhmä oli ja kuinka ihanasti kaikki meni - me olemme suomalaisia, ja rehellisyys, suorasanaisuus ja periksiantamattomuus saavat kaikua myös elokuvanteossamme. Jos vituttaa, antaa kuulua, kunhan muistetaan, että omaa lasta ei pidä hylkäämän.

Hyvä stoori on tärkeintä, ja siihen kuuluvat niin laaksot kuin mäennyppylät. Sen sijaan, että aletaan työsopimuksiin suttailemaan perustuslainkin kannalta jo hieman arveluttavia täysiä turpa-kiinni-kaikesta-tai-joudut-oikeuteen –pykäliä, voisi olla hyvä idea käyttää viisi minuuttia työryhmän kanssa ja ohjeistaa mitä tuotannosta on sopivaa sanoa ulospäin. Vaikka tuottajalla tai ohjaajalla ei olisi hajuakaan sosiaalisesta mediasta, aina löytyy työryhmästä pari himotwittaajaa joiden aktiivisuus voi olla parasta mahdollista saatavilla olevaa ilmaista markkinointia elokuvalle.

Ohjeistus voisi olla vaikkapa tällainen:

Kertokaa tuotannosta ihmisille – twitatkaa, feissatkaa, ircatkaa tai paiskokaa videoita youtubeen, mutta hyvän maun rajoissa.
Älkää mollatko ketään tai kenenkään työpanosta julkisesti. Vaikka catering mättäisi, näyttelijät vetäisivät miten sattuu tai ohjaajalta olisi homma täysin hukassa, jokainen tekee varmasti parhaansa omalla sarallaan.
Älkää paljastako mitään sellaista elokuvan tarinasta, tuotannosta tai työryhmästä, minkä arvelet olevan pidetty salassa tarkoituksella. Tätäkin elokuvaa odottaa joukko ihmisiä, emmekä halua spoilata turhan päiten mitään – sitä varten on keksitty trailerit. Jos epäilyttää – kysy.
Älkää lytätkö elokuvaa julkisesti – tuotannon aikana tai sen jälkeen – vaikka se ei miellyttäisikään täysin. Jätetään se niille, jotka siitä parhaat kiksit saavat – kriitikoille.

Rikoksista pahin

Mon, 09 Nov 2009 09:10:54 +0200

Minulle on kerrottu, että Skavabölen pojat on hyvä elokuva. Siinä kuulemma on pitkään aikaan edes vähän yritystä. Sanovat, että hieman jopa fantasiakulmaa, tai ainakin taianomaista realismia! Arvostelijoillakin sukat ovat pyörineet jaloissa. Jusseja on tulossa, ja paljon.

Mutta miltä näyttää teattereissa? Luulisi, että näin mielenkiintoinen leffa saisi tuulta alleen ja ihmiset liikkeelle.

Ei. Skavabölen pojat avasi pari kuukautta takaperin, ja on sittemmin saanut 36 688 katsojaa (2.11. päivitetyn tiedon mukaan). Voidaan puhua melko eeppisen mittaluokan flopista - ei niinkään rahallisesti, tuskinpa budjetti on Lordi-skaalassa ollut alkujaankaan, mutta tässä on kysymys herranjestas hyvästä elokuvasta!

Joten syyttävä sormi kääntyy itse elokuvasta sen markkinointiin. Eli missä sitä Skaviksesta nyt voi ylipäätään kuulla? Mieleen tulee valitettavasti vain parit ratikoihin lätkäistyt tarrat, ja siinäpä se sitten on.

Julisteessa on erikoisen ruotsalaisperäisen nimen lisäksi kuva hymyilevästä perheestä tommikorpeloineen ja kakaroiden päähän on piirretty ilmeisesti cowboy- ja inkkarihattu. Ensimmäinen vaikutelma on kansallisteatterin syyskauden esitys, ei suinkaan elokuva. Mikään ei viestitä, että kyse on freesistä, taianomaisen realismin värittämästä suomalaisesta elokuvasta jonka on ohjannut maamme elokuvataivaan lupaava nuori tulokas (Zaida Bergroth). Minulle myydään kulunutta, väsynyttä, kyllästyttävää ruotsalaiseen sukudraamakirjasarjaan perustuvaa teatterinäytöstä.

Entä nettirintamalla?

Hiljaista.

Facebookista ei Skaviksesta löydy juuri kuin kutsu Sysmän nuorisotalon 4h-iltaan jossa leffa näytetään, ja paikalle on ilmoittautunut kolme. Twitterissä on alun kolmatta viikkoa vanha mainita joltakulta. Youtubessa traileria on silmäillyt nelisentuhatta silmäparia (tuubiskaalalla hävyttömän huono saavutus). Nettisivut näyttävät 90-luvulla mainostoimistosta ostetuilta, ja tuon ajan hengen mukaisesti sisältökään ei juuri häikäise: traileri, pari kuvaa, sananen näyttelijöistä ja tekijöistä, ja lehdistölle hieman lisätietoa.

Eihän tässä ole edes yritetty.

Levittäjäthän tässä alkavat itkua tuhristellen kääntämään housuntaskuja nurin: ei meillä ole rahaa. Tokihan ulkomainonta maksaa, mutta ulkomainonta on perinteisesti sekä kallista että tehotonta.

Vaan arvatkaa paljonko Twitter-tilin avaaminen maksaa? Ei mitään. Entä Facebook-ryhmän perustaminen? Ei mitään. Entä Zaidan persoonallisen tervehdyksen ja parin leffapätkän uppiminen YouTubeen? Ei mitään. Blogin kirjoittaminen? Ei mitään.

Nolla euroa, ja tavoitettavissa olisi jokunen satatuhatta potentiaalista katsojaa. Mutta sen sijaan pistetään neljäkymmentä tonnia kiini pariin tarraan ratikoissa, ja itketään Laitilat kourassa kokkareilla kun piratismin takia kukaan ei käy katsomassa elokuvia.

Nyt pitkä katse peiliin, hyvät levittäjät ja tuotantoyhtiöt. Ei käydä, kun ei sinne ole kukaan kutsunut.

Huono markkinointi hyvälle elokuvalle on huomattavasti suurempi rikos kuin huono elokuva. Se on anteeksiantamatonta, surullista ja valitettavan yleistä.

Tyhmät kuluttajat

Thu, 10 Sep 2009 12:18:23 +0300

Minut oli kutsuttu kesällä puhumaan Naantaliin, Media & Message -tapahtumaan, jonne - mainosläpyskän mukaan - on tavattu perinteisesti kutsua koolle "sisältöä tuottavat ja sisällöstä päättävät ammattilaiset" ryyppäämään ja kuuntelemaan darrapäissään eri alojen asiantuntijoiden horinoita. Siis perinteinen media-alan seminaari.

Näissä on tullut kierrettyä ensimmäisen leffani, Star Wreckin, julkaisun jälkeen - ja vielä kun Wreckiä elokuvan lisäksi pidetään jonkunlaisena netti-ilmiönä, IT-alan vastaavatkin ovat käyneet kovin tutuiksi.

Tällä kertaa aiheeksi oli runoiltu "Nettiyhteisö osana Iron Sky -elokuvan ja pelin tuotantoa sekä markkinointia", jossa yhdistyvät mukavasti molemmat mieliaiheeni: minä ja elokuvani. Esityksessä pyrin ruotimaan parinkymmenen minuutin ajan yhteisöllisyyden etuja ja nettiyhteisöjen osallistumisen merkitystä tulevaisuuden sisällöntuotannolle.

Usein tällaisissa tilaisuuksissa on juontaja - joku helvetin hauska kaveri joka vitsikkäästi juontaa sisään ja ulos puhujat ja viihdyttää dinner-pöydässä humaltuvaa juhlakansaa. Tällä kertaa mikin varressa heilui Anna Sorainen, jonkunlainen TV-kasvo, sanovat.

Juonto sisään meni ihan asiallisesti, ja pääsin parinkymmenen minuutin ajan pauhaamaan siitä, miten väänsimme Star Wreckin valmiiksi monituhatpäisen kansainvälisen nettiyhteisön avulla, ja miten elokuvatuotannot voivat saada paljonkin irti nettiyhteisöistä. Jostain syystä Sorainen katsoi asialliseksi kuitenkin summata esitykseni heti sen päätyttyä totamalla "tämän voi siis sanoa myös niin, että kuluttajilla on entistä enemmän valtaa, mutta he ovat entistä tyhmempiä."

Uskokaa tai älkää, tähän asenteeseen sitä törmää nykyään - ja entistä useammin, kun 80-luvuilla mediauransa aloittaneet alkavat pikkuhiljaa tajuta pudonneensa onnettomasti kelkasta ja kyhjöttävänsä perseellään kuralätäkössä. Enää ei ole MTV:tä, poikabändejä ja action-sankareita joita kuluttajat ahmivat nahkaisissa TV-tuoleissaan - nyt ne pirut haluavat tehdä niitä itse.

Netinkäyttäjät ei suinkaan ole aivotonta massaa siinä missä TV-yleisö, vaan sen kaksisuuntainen luonne vaatii osallistumista, ja osallistuminen vaatii aivoja. Nettiyleisö ei tule kotiin duuni- tai koulupäivän jälkeen ja viskaa aivoja narikkaan tuijottaakseen tyhmänä ruutua yömyöhään, vaan pikemminkin käynnistää ne täydelle teholle turruttavan päivän jälkeen luodakseen pelimaailmoja, kirjoittaakseen blogeja ja jakaakseen vastaaottamaansa ja keskustellakseen siitä yhteisöjen kanssa.

Media-alan perimmäiset ongelmat lähtevät juurikin yleisön aliarvioimisesta. Kuvitellaan, että on olemassa ryhmä ihmisiä, jotka ovat "ammattilaisia" ja jotka tietävät, mitä "kuluttajat" haluavat. Ja ajatellaan, että tämä ihmisryhmä - "kuluttajat" - kelpaavat vain klikkaamaan vastauksia typeriin nettikyselyihin ja pelaamaan puolikuntoisia webbipelejä. Jätetään huomiotta, että kyseessä on jättimäinen luovuuden ja tarinoiden mylly, suurempi kuin yhdelläkään TV-kanavalla tai elokuvastudiolla maailmassa, josta vasta nyt aletaan ymmärtää ammentaa.

Jokaisen saatavilla on tätä nykyä kaikki tarvittavat työkalut, viestintämenetelmät ja ihmiset ja peräti rahoitusmahdollisuudet joilla toteuttaa sisältöä, joka kilpailee "ammattilaissisällön" kanssa. Ammattilaisen ja amatöörin välillä ei ole enää olemassa kuin palkkakuilu.

Kuluttajien ratsuväki on rymistämässä yli arojen pelastamaan ryvettyvää ammattisisällöntuotantoa. Sen sijaan, että istuskellaan kokkareilla kittaamassa Laitilan ilmaisviinoja, kannattaisi katseet siirtää nettiin ja ihmetellä hetki mitä siellä tapahtuu, sillä kaikki kiinnostava mitä seuraavan muutaman vuosikymmenen ajan tulemme näkemään syntyy siellä.

Ei, Anna. Kuluttajat eivät ole entistä tyhmempiä. Ne ovat pelottavan, häikäisevän ja ällistyttävän viisaita.

SIVUHUOMIO: Kävin juurittain katsomassa kotimaisen Mitä meistä tuli -elokuvan ensi-illassa. Elokuva vetäisi kyllä vakavasti pohtimaan sitä, mitä kohti nykyään ollaan menossa. Leffan takana on pieni lössi elokuvantekijöitä, joilla kenelläkään ei ole alan koulutusta, ja leffan budjetti koostui vain siitä, mitä tekijät olivat saaneet kasaan raavittua. Mukana ei ollut euroakaan "perinteistä" rahaa - tukia tai muutakaan, eivätkä edes levittäjät ole lähteneet viemään elokuvaa kankaille.

Ja silti, Mitä meistä tuli on helposti paras kotimainen elokuva vuosiin.