yle.fi


Berliini 1941

Berliini 1941

4. marraskuuta 2010 Kirjoittaja: Mikko Reitala Kommentit: 0

Prix Europa, Berliini, lokakuu. Kuuden päivän aikana katsomme hiljaa ja hievahtamatta 26 tv-elokuvaa. Tuoli on pieni ja kova, tauot lyhyitä. Ulkona enimmäkseen sataa. Näemme tasan 1941 minuuttia draamaa. Tämä on ainutlaatuinen kokemus, ajattelen jo toisena päivänä. Vasen takareiteni alkaa krampata vasta viidentenä.

1941 minuuttia on yli 32 tuntia.

Istun, koska olen tuomariston jäsen sarjassa Tv-fiction. Meitä on neljätoista, yhteensä kymmenestä eri maasta, enimmäkseen tuottajia ja ohjaajia. Jokaisen katselupäivän jälkeen käydään julkinen keskustelu, johon välillä osallistuvat myös elokuvien tekijät. Tämän jälkeen jokainen juryn jäsen antaa pisteensä. Asteikko on yhdestä kymmeneen, ja arvosteltavat osa-alueet ovat:

Script
Production/direction
Performance
Use of medium and visual quality
Overall impression

Viimeisenä päivänä pisteet lasketaan yhteen ja jaetaan äänestäneiden määrällä. Oman maan ehdokasta ei saa äänestää, ja eniten pisteitä saanut voittaa. Yksinkertaista ja tehokasta.

Ruokatunnilla syntyy keskustelua siitä, onko kilpailun taso huono, vai ovatko kaikki raatilaiset ainoastaan väsyneitä istumiseen. Miksi kaikki on niin hidasta? Miksi mitään ei tapahdu?

Huomaan vähitellen radikalisoituvani. Ei enää dialogia, ei sanaakaan! En usko ainoatakaan repliikkiä, jonka näyttelijät suustaan päästävät. Ne maistuvat paperilta, ja arvaan jokaisen etukäteen. Ei enää tunnelmia alleviivaavaa musiikkia! En tahdo kuulla tahtiakaan sitä iankaikkista verkkaista pianomelodiaa enkä varsinkaan sitä yksinäistä selloa, jonka ainoa tarkoitus on kertoa katsojalle, että nyt ollaan Taiteen äärellä. Tästä eteenpäin tahdon katsoa ainoastaan draamaa, jossa aktiiviset henkilöt toimivat, koko ajan, löpisemättä itsestäänselvyyksiä, ja päätyvät jonnekin. Ja mielellään mahdollisimman nopeasti, kiitos.

Kuudentena päivänä, heti viimeisen äänestyksen jälkeen, otan taksin Tegelin lentokentälle ja kävelen suoraan koneeseen. Illalla istun jo kotisohvallani, oman tv:n edessä. En laita sitä päälle, vaan tuijotan kiitollisena sen mustaa kiiltävää ruutua, josta ikkunalaudalla palava kynttilä kauniisti heijastuu. Se on parasta viihdettä.

Muutamaa ilahduttavaa poikkeusta lukuun ottamatta Berliinissä näkemäni elokuvat olivat sellaisia, että kotisohvalta käsin olisin vaihtanut kanavaa jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. Onko vika minussa vai leffoissa?

Mitä tulikaan nähtyä?

Kahdestakymmenestäkuudesta draamaehdokkaasta 14 oli itsenäisiä teoksia, ja muut 12 osia sarjoista, joista yleensä katsoimme vain aloitusjakson. Aiheiden kirjo oli melkoinen. Osa oli selvästi ainoastaan paikallisille markkinoille tähdättyjä, keskushenkilönä joku paikallinen suuruus, kuninkaallinen tai kulttuurihenkilö. Suurin osa draamoista keskittyi kuitenkin enemmän tai vähemmän universaaleihin aiheisiin ja ilmiöihin. Varsinkin neljännen katselupäivän aihehaitari oli hilpeä: alkoholismi, Irakin sota, eutanasia ja sarjaraiskaaja peräkkäin. Komedioita oli mukaan päästetty vain muutama. Näin niukkaan komediaedustukseen on ymmärtääkseni vain yksi syy: laji on niin vaikea, että tulosta syntyy harvoin. Eurooppalaiset yleisradioyhtiöt eivät taida muutenkaan olla hauskuutuksen eturintamassa, vaan kärkipaikka on kauan sitten luisunut kaupallisille kilpailijoille.

Millainen oli tänä vuonna kilpailun taso?

Saimme nähdä paljon kaunista kuvaa ja hyvää ammattimaista perusosaamista. Erinomaisia kuvaajia, leikkaajia ja näyttelijöitä tuntuu olevan vaikka kuinka paljon, lähes joka maassa. Saimme todistaa välillä jopa poikkeuksellisen huikeita näyttelijäsuorituksia. Kaikki tuottajat valittelivat budjettiensa pienuutta, mutta production value oli varsin kiitettävällä tasolla valtaosassa näkemistämme draamoista. Silti tuomariston keskuudessa saattoi aistia hiljaisen tyytymättömyyden materiaalin laatuun. Mikä mättää?

Ne käsikirjoitukset.

Yritän yltiöyksinkertaistaa asian näkyväksi: Näen kaksi ääripäätä. Ensimmäinen vaihtoehto on The Eurooppalainen Käsikirjoittaminen. Koska tahdomme kovasti välttää niitä meille kovin tuttuja amerikkalaisia puhkikaluttuja kerrontaratkaisuja, turvaudumme jostain syystä toistoon, toistoon ja toistoon. Lopputuloksena passiivisia henkilöitä, rautalangan vääntämistä ja loputonta hitautta. Raati kiemurtelee tuoleillaan. Ketään ei kiinnosta.

Toinen vaihtoehto on sitten se amerikkalaisen perinteen ihannointi ja apinointi sellaisenaan. Lopputulos on yllätyksetön, mekaaninen ja tuhat kertaa nähty. Siirrännäinen myös hylkii: itävaltalaisen vanhainkodin asukit heittelemässä napakoita one-linereita amerikkalaisen sitcomin tyyliin, kurttuiset naamat tekohymyssä suin, herättää tuomaristossa kiusallista myötähäpeää.

Nämä kaksi ääripäätä tuntuvat karttavan toisiaan hinnalla millä hyvänsä, ja tahtoisin väittää, että valinta on usein tietoinen. Ilmiöllä on monta nimeä. Vastakkain ovat milloin mainstream/arthouse tai kaupallisuus/epäkaupallisuus, viihde/taide, juonivetoisuus/henkilövetoisuus tai yksinkertaisesti Amerikka/Eurooppa. Älyllisesti halpahintaisia raja-aitoja, joissa ei ole kyse havainnon välittämisestä vastaanottajalle, vaan pelkästään tekijän taiteellisesta identiteetistä ja sen julkituomisesta. Fokus on tekijässä eikä sisällössä.

Minun silmääni ongelma on siinä, että lapsi kovin usein lentää pesuveden mukana. Miksi emme voisi ottaa oppia vain amerikkalaisen tarinateollisuuden kerronnallisesta intensiteetistä, ja vain siitä? Valitettavan moni eurooppalainen kirjoittaja tuntuu pelkäävän, että jos draamassa on aktiivisia henkilöitä, jotka tahtovat jotakin ja myös toimivat sen eteen, niin sen mukana tulee automaattisesti epätoivottuja loisia rapakon takaa: vaikkapa yltiökonservatiivisia perhearvoja tai oman käden oikeuden puolustamista tai muuta inhaa. Tällainen ajattelu on kovin vanhanaikaista ja tarkoitushakuista, ja sen seuraukset ovat kiusallisia.

Kun eurooppalainen draamantekijä ei tahdo toistaa amerikkalaisen tusinatuotannon helmasyntejä, onttoa juonivetoisuutta ja mekaanista, huonoa rakennetta, niin hän usein tuntuu päätyvän vaihtoehtoon: ei rakennetta. Tajunnanvirtaa. Ja sitä jankkaavaa hitautta. Ihmeellisen moni tuntuu uskovan, että jos draamassa ei ulkoisesti tapahdu kovin paljon, siitä automaattisesti seuraa, että sisäisesti sitten tapahtuu. Tämähän ei valitettavasti pidä paikkaansa. Ei voi päästä syvälle, jos pysähtyy.

Me suomalaiset olemme maailmalla erikoisen tunnettuja draamamme hitaudesta. En suostu uskomaan, että se johtuisi geeniperimästämme. Me vain lähestymme tv-draamaa vielä kovin perinteisen teatterin ja kirjallisuuden kautta. Ne ovat olleet meidän vahvoja alueitamme. Kovin usein se lopputuloksen kankeus ja sisällön laihuus johtuu ainoastaan kokemattomuudesta. Voi se toki johtua ihan puhtaasta lahjattomuudestakin. Tämä koskee ohjaajia yhtä paljon kuin kirjoittajiakin. Oppia tarvitaan lisää.

Prix Europan kaltainen happening on yksi oiva väline oppimiseen. Toivon, että jokainen osallistuja toi tullessaan kotiin jonkin tärkeän havainnon. Omalta osaltani oli erityisen kiinnostavaa nähdä, kuinka vahvasti eurooppalaisen draamatuotannon ongelmat koettiin yhteisiksi. Kun budjetit ovat vaatimattomia, tarinankerronnallinen osaaminen korostuu entisestään. Nimenomaan käsikirjoituksiin panostaminen tuntui olevan toimenpide, jonka tärkeydestä oltiin yhtä mieltä.

Voittajat palkittiin. Tapahtuiko oikeus?

Uskon niin. Prix Europan tuomariston kokoonpano oli riittävän laaja ja monipuolinen, jotta voittaneiden draamojen palkitseminen oli perusteltua. Kukaan ei voittanut vahingossa. Itse olin iloinen varsinkin BBC:n ”Five Daughters”-sarjan voitosta. Se on koruton kertomus Ipswichissä vuonna 2006 murhattujen viiden prostituoidun elämästä. Näitä tyttöjä, narkkareita kaikki, on mediassa käsitelty pelkästään huorina, mutta ”Five Daughters” antoi heille kasvot. Sarja on tehty suurella sydämellä, yhteistyössä tyttöjen perheiden, päihdeklinikan ja poliisin kanssa. Hienovaraisesti, sensaatiohakuisuutta välttäen. Oli virkistävää nähdä draamaa, josta oli helppo nähdä, miksi se oli tehty. Mikäli se ostetaan Suomeen, suosittelen vilpittömästi. Ei liene kenellekään yllätys, että brittien osaaminen oli jälleen kerran vähän muita edellä. Tärkeä tai vaikea aihe ei tarkoita automaattisesti jännitteetöntä, jankkaavaa kerrontaa

Juryn jäsenet tuntuivat olevan yhtä mieltä myös siitä, että kilpailun paras anti eivät olleet näkemämme tv-draamat, vaan kollegoihin tutustuminen, ihmisten kohtaaminen ja mielipiteiden vaihtaminen. Itse olen samaa mieltä. Tunnen oppineeni.

Viikon ajan sain tuntea olevani etuoikeutettu. Enkä vähiten siitä syystä, että sain katsoa rauhassa 26 elokuvaa ilman ensimmäistäkään karkkipussin rapinaa. Edes tämän kerran.

Five Daughters

Mikko Reitalan raportti päättää Prix Europa-juttusarjan. Palaamme asiaan ensi vuonna, kun Prix Europa juhlii 25. toimintavuottaan.

Lisää näihin:
0
tykkää tästä

Kommentit

Ei kommentteja.