Otteita sotapäiväkirjasta

Olen sotinut kohta toista vuotta.

En siis oikeasti sotinut, vaan tehnyt Tauno Tukevan sota -nimistä kolmiosaista draamasarjaa. Se kertoo yhden karjalaisen perheen kokemuksista sodan loppuvaiheissa. Sarja alkaa kevättalvella ja kattaa kesän 1944 ratkaisuvaiheet.

Rakuuna Tauno Tukeva (Jaakko Saariluoma) on keski-ikäinen mies, joka päätyy Töpinään, ruuanlaittoporukkaan. Sarja kertoo siis sodasta muonituksen näkökulmasta. Erityisesti se näkökulma teki käsikirjoituksen minulle kiinnostavaksi.

Olen oman taisteluni loppusuoralla. Sota on ikään kuin vaimentunut, mutta sen kumu kuuluu vielä selvästi. Teen A-P Heikkisen kanssa äänen jälkitöitä, ja sellisti Lea Pekkala soittaa vielä musiikit osiin kaksi ja kolme.

Työ on ollut intensiivistä joka vaiheessa, mutta erityisesti kuvauksissa. Työryhmän, näyttelijöiden ja avustajien kesken syntyi yhteenkuuluvaisuuden tunne, ponnistus oli todella yhteinen. Soppatykkejä vedettiin hevospelillä ja touhuttiin koko ajan savujen ja tulien kanssa. Talvella oli pakkasta liki kolmekymmentä ja lunta vahvasti, kuten kuuluikin sotatalveen. Kesällä oli vastaavasti todella kuuma. Sinä päivänä, kun mitattiin kesän lämpöennätyksiä, kuvasimme pitkän päivän. Koko ajan oli tunne, että säät suosivat.

Eräänä kesäkuun aamuna, kun olimme menossa Parolaan tuhoamaan venäläisten panssaria ns. sotkaa, vähän hätkähdin: miten ihmeessä juuri minä olen päätynyt tähän? Paikan päällä hämmennykselle ei ollut sijaa, vaan taas mentiin ja tanner tömisi.

Tytöt eivät leiki sotaleikkejä, naiset eivät sodi. Ehkä siksi kaikki sotaan liittyvä draama on vahvasti miesten tekemää. En voinut olla huomaamatta, että joka kerta, kun sarjassamme räjäytettiin tai ammuttiin, kaikki miehet oikein reipastuivat.

Minä olen kiinnostunut sotahistoriasta ja olen lukenut siitä paljon, kirjoittanutkin romaanissani Vieras mies. Mitään tuntumaa sodan todellisuuteen minulla ei tietenkään ollut, kaiken jouduin selvittämään. Isäni, joka oli syntynyt vuonna 1925, joutui sotaan 17-vuotiaana. Hän oli viimeistä ikäluokkaa, joka otettiin rintamalle. Ajattelin häntä usein tehdessäni tätä sarjaa, enkä ollut sukumuistoissani ainoa. Lähes jokainen työryhmässä ollut peilasi tätä tarinaa oman perheensä ja sukunsa vaiheisiin. Isoisät, enot ja sedät tulivat mieleen, muisteltiin perhealbumien valokuvia, kerrattiin evakkoon lähtöjä, että mitä kamppeita otettiin mukaan.

Välillä tuntui, että yhteinen muisti, nimenomaan suullinen, yksityinen muisti kulki mukana kuvauksissa, se oli se savu, jota koko ajan puhallettiin kuva-alueelle. Lapsille sota-ajat synnyttivät mielikuvan jonkinlaisesta röllipeikkojen ajasta. He arvelivat, että silloin varmaan pukeuduttiin joihinkin säkkeihin.

Suomalaisten identiteetti on vahvasti kiinni sotahistoriassamme. Se on se peili, joka yhä vielä säteilee nykyhetkeen, muodostaa jonkinlaisen yhteisen kokemuksen. Ihan niin kuin sota ei ollut vain niiden miesten kokemus, jotka siellä taistelivat, vaan se siirtyi seuraaville sukupolville. Ehkä siksi me tarvitsemme yhä uusia tulkintoja noista ajoista, uusia näkökulmia. Jotta muistaisimme, jotta vahvistuisimme sen kautta. Sotaan liittyy yhä vielä niin paljon vaikenemista, hiljaisuutta.

Tauno Tukevan sota -sarjan toinen päähenkilö on 10-vuotias Hilkka Tukeva, joka menettää uskonsa ja luottamuksensa kaikkeen. Ilomantsista kotoisin oleva Erika Eronen teki hienon, jopa hurjan roolin tyttönä, joka joutui liian lujille sodan keskellä. Lasten tuntemuksia sodasta ei ole juurikaan draamassa ennen tehty.

Tauno Tukevan sota on Laila Hirvisaaren ja Eve Hietamiehen käsikirjoittama ja Leena Virtasen dramatisoima. Olen heille jokaiselle kiitollinen omintakeisesta työstä. Vaikka Tauno Tukevan sota sijoittuu sota-aikaan se sisältää myös paljon huumoria. Se on sen ehdoton voima. Ihminen on ihminen kaikissa olosuhteissa. Ohjatessani sarjaa pyrinkin vain kahteen asiaan: siihen, että se naurattaisi ja itkettäisi.

Tauno Tukevan sota ei lakkaa minulle ennen kuin viimeisenkin osan viimeiset lopputekstit ovat vilahtaneet kuvaruudusta. Siihen asti kannan sitä ja vähän pelkään, että seuraako tätäkin taistelua se paljon puhuttu post-traumaattinen kriisi?