Tukevasti tehty

Kotikatsomon juhlakaudessa esitetään 3-osainen Tauno Tukevan sota, joka perustuu Laila Hirvisaaren Lehmusten kaupunki-sarjaan. Laila Hirvisaari käsikirjoitti tv-sarjan yhdessä tyttärensä, Eve Hietamiehen kanssa.

-Tukevaa tehtiin kuusi vuotta. Siihen päälle on laskettava vielä ne pari edeltävää vuotta, kun jankutin Lailalle, että "Tukevasta on pakko tehdä tv-sarja, se on upea tyyppi". Eräänä päivänä Laila soitti ja kertoi, että on kirjoittanut ensimmäisen version ja pyysi, josko lähtisin mukaan tekemään Tukevasta sarjaa tai elokuvaa, mikä siitä sitten ikinä tuleekaan. Ei tarvinnut kauaa miettiä, muistelee Eve Hietamies.

Yhteisen työn äärellä

- Koska Laila kirjoittaa kirjoja ja minä olen töissä, Tukevaa tehtiin kesälomilla ja viikonloppuisin.
Ensin puhutaan vuosi tai jopa kaksi: ketä sarjassa esiintyy, mitä ne tekevät, mitä niille tapahtuu, mitkä ovat sarjan teemat, mikä pitää tarinan kasassa, mikä on juoni? Sitten kirjoitetaan jokaisesta osasta liuskan pituinen lyhyt kuvaus eli synopsis. Ne pilkotaan kohtausluetteloiksi eli treatmenteiksi, siihen menee vähintään vuosi. Lopulta kun "sarja on puhuttu kasaan", alkaa itse työ; isketään dialogin kimppuun.
- "Tukeva tapaa rehumestari Piitulaisen. Mitä se sanoo? Terve? Päivää? Moi?
- "Saiskos puhutella herra Rehumestari". On sota-aika!

- Siinä vaiheessa, kun istutaan alas ja aletaan tehdä työtä, äiti-tytär-asetelma katoaa. Huoneessa istuu kaksi kirjoittajaa, jonka tehtävänä on luoda sujuva käsikirjoitus.

- Tätä ei taida kukaan uskoa? Hyvä on. Laila naputtaa vitamiineista ja tupakanpoltosta, käsikirjoitussessiot alkoivat yleensä lauseella "Kampaa tukkas". Roolihenkilöistä ja juonesta on tullut kiistaa, mutta riitaa ei koskaan. Ja niille kiistoillekin on naurettu jälkikäteen.

Vain kaksi ryssää

Eve on kirjoittanut vanhempiensa kanssa ennenkin: tv-sarjat Kovaa maata ja Sydän toivoa täynnä on kirjoitettu isän, Heikki Hietamiehen kanssa, Kirje isältä syntyi äidin kanssa ennen Tauno Tukevan sotaa.

- Miksi kirjoitan tv-sarjoja vanhempieni kanssa? Ensinnäkin he ovat joka kerta pyytäneet mukaan ja sen lisäksi näillä ammattikirjoittajilla on selkeä ymmärrys siitä, miten tällainen työ pitää tehdä. Deadlinesta pidetään kiinni eikä tv-yhtiön rahoja kauheasti tuhlata. Turha kirjoittaa sarjaan kymmentä Sotkaa (venäläistä tankkia), kun yksikin riittää, selvittää Eve.

- Lähetimme Tauno Tukevan sota-sarjan lopullisen käsikirjoituksen mukana kuvausryhmälle lapun: "Hyvä työryhmä. Saanemme huomauttaa, että tässä sarjassa, joka kertoo siis Kannaksen suurhyökkäyksestä sekä Viipurilahden taistelusta on vain kaksi ryssää, ja nekin ovat desantteja. Ystävällisin terveisin Laila ja Eve". Ohjaaja Heidi Köngäs lisäsi kymmenkunta venäläistä lopulliseen versioon, eli nyt niitä lienee noin 12.

- Lailan tietämys 1930-ja -40-luvusta, evakoista, kotirintamasta ja sodista on suorastaan käsittämätön, kehuu Eve. Oli mikä ongelma tahansa, Lailalta löytyi aina vastaus joka omasta päästä tai jostain työhuoneen kirjasta. Mikä oli Uudenmaan rakuunarykmentin hevosten hoitoaikataulu? Mitkä olivat huoltojoukkojen pahimmat ongelmat Kannaksen läpijuoksussa? Miten hoidettiin, jos joku sai rintamalla matoja? Sota-ajasta kertovan käsikirjoituksen tekeminen tällaisen aarrearkun kanssa on enemmän kuin onnenpotku.

Tuli Tauno Tukeva, tuli poika

Kuuteen vuoteen mahtuu kaikenlaista, sekä vastoinkäymisiä että onnen hetkiä.

- Erityisen mukavaa oli se, että kesken kirjoitustyön sain pojan, joka teki käsikirjoittamisen erityisen hankalaksi. Kun Tukevan kirjoittaminen aloitettiin, poika pötkötti Lailan työhuoneen lattialla ja puri puukauhaa, kun kirjoittaminen loppui, sama kaveri opetteli ajamaan pyörällä ilman apupyöriä. Hankalaa oli lapsenhoidon järjestäminen. Sillä aikaa kun Laila ja minä sodimme Karjalan kannaksella, tädit ja siskot vuoronperään viihdyttivät lasta yläkerrassa.

-Tukeva oli pisin tv-projekti, jossa olen koskaan ollut mukana. Projektiin mahtui kaikenlaisia käänteitä alkaen siitä, että me arvoisat rouvat onnistuimme hävittämään tietokoneelta yhden tärkeän käsikirjoitusversion ja sarja piti muistella uudelleen.

-Mukavaa oli myös se, että tämä on naisten tekemä sarja. Kirjoittajat ovat naisia, sitten mukaan tulivat ohjaaja Heidi Köngäs, dramaturgi Leena Virtanen, leikkaaja Inga Bergström-Rausku, tuottaja Anneli Pallas ja taustatukena TV1:n kanavapäällikkö Riitta Pihlajamäki.

Ensisijaisesti toimittaja

- Olin 6-vuotias, kun Laila alkoi kirjoittaa. Olin 13, kun sain oman koneen ja 16, kun aloitin esikoisromaanin. Minun ainoa tapa katsella maailmaa on kirjoittamisen kautta, sanoo Eve.

- Olen ensisijaisesti toimittaja, toimittajan työ tuo perusleivän pöytään. Olen ollut Apu-lehdessä kohta 18 vuotta. Käsikirjoittajan ja kirjailijan työt ovat olleet sivutöitä, iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla tehtyjä.

- Olen toimittaja eläke-ikään asti, vapaaksi kirjoittajaksi minusta ei ole. Näkisin tulevaisuudessa mielelläni myös pinon tv-käsikirjoituksia, sillä olen kertakaikkisen ihastunut tv-kirjoittamiseen. Muutama kirjakin siellä voi olla, mutta niistä en ota paineita.

- En kuitenkaan koskaan tule kirjoittamaan käsikirjoitusta yksin. Ihailen niitä, jotka pystyvät siihen, mutta miten he sen käytännössä tekevät? Jupisevat itsekseen? - Käsikirjoittaminen tarvitsee peilin, sillä se on kaupankäyntiä: heitellään ideoita, toinen "ostaa" tai "ei osta". Asioista kiistellään. Jos pystyy perustelemaan ideansa toiselle, se yleensä toimii. Kaksi päätä raksuttaa paremmin kuin yksi. Usein käy niin, että kun saa idean, toinen innostuu ja keksii siihen lisää.