Maria Veitolan blogi keväältä 2007

Tiistaina 15.5.

Oh kuinka turhauttavaa vieraiden buukkaaminen välillä voi ollakaan. Tässä
tyypillinen esimerkki: Halusimme vieraaksi erään tunnetun suomalaisen miesartistin. Otimme hänen edustajaansa yhteyttä hyvissä ajoin, noin puolitoista kuukautta ennen ajateltua haastetteluhetkeä.

Artistin edustaja uskoi haastettelun onnistuvan ja lupasi selvittää asiaa. Soitimme edustajalle noin aina viikon, parin välein tuon puolentoista kuukauden ajan kyselläksemme missä mennään ja onhan asia kunnossa. Edustaja oli aina oikein ystävällinen ja antoi ymmärtää, että
vierailu on kyllä hyvin mahdollinen vaikka artistin kalenteri onkin vielä
auki.

Viikko ennen suoraa lähetystä, johon halusimme ko. miesartistin vieraaksi
vaadimme edustajalta viimein vastauksen. Oikea dead line vastukselle oli
mennyt umpeen jo muutama päivä sitten. Vastaus oli "ei hän tulekaan." Hitto soikoon.

Maanantaina 23.4.2007

Mukavaa, kun taukoviikon jälkeen (pirun jääkiekko!) on torstaina taas luvassa suoran lähetys. Teemana on Euroviisut ja kansallinen häpeä. Juhlan kunniaksi suunnitteilla on huomiseksi myös pikainen ohjelmapuffin eli mainoksen kuvaus. Aion häpäistä itseni oikein kunnolla ja saada teidät häpeämään puolestani. Ha-haa! Myötähäpeä lienee häpeän lajeista se kaikista tuskaisin. Katsokaa siis kakkosta jo ennen torstaita, puffi pyörii siellä kyllä. Ja tervetuloa huomenna aamupäivällä hengaamaan Itäkeskukseen, myötähäpeän voi kokea myös siellä, ihan livenä.

Tiistaina 3.4.

Miksi lounasruokaloissa on niin usein niin pahaa ja silti niin kallista ruokaa! Argh! Jooo-o Afrikassa lapset näkee nälkää ja Suomessakin tosi moni, mutta ihan totta, silloin kun ruuasta maksaa niin jotenkin sitä kyllä haluaisi rahoilleen vastinetta.

Ei voi olla totta, että annos koiranruokaa muistuttavaa haaleaa ja lötkön limaista liha-makaronilaatikkoa vetisen jäävuorisalaattihakkeluksen ja raakojen tomaattilohkojen kanssa maksaa seitsemän euroa. Ja ankeinta kaikesta tietysti on se, että itse on niin laiska ja saamaton, ettei pysty tekemään itselleen eväitä mukaan töihin, jolloin saisi varmasi hyvää ja roisisti halvempaa ruokaa lounasaikaan. Ja sitten sitä menee vaan nälkäpäissään kerta toisensa jälkeen samaan lankaan ja uskoo, että lounasruokalan lihamakaronilaatikko tai pannupihvi tai kalakeitto on jotain muuta kuin saastaa. Eikä se ikinä ole.

Tiistaina 27.3.

Jännittää ihan kamalasti. Mun pitäisi tänään skeitata. Siis kyllä,
rullalautailla. Ihan siis teidän viihdykkeeksi. Ja mähän en todellakaan ole
koskaan aikaisemmin edes seissyt skeittilaudan päällä. Kypärä ja kaikki
mahdolliset suojat on kyllä lainassa ja opettaja on, toivottavasti
pitkämielinen. Torstaina näette sitten ohjelmassa tuloksen.

Viime päivinä olemme myös miettineet, kuka olisi hottis urheilijavieras.
Nainen tai mies ja sellainen, jolla ei juuri nyt ole kisakausi päällä. Kun
kilpailevat ei ikinä ehdi kylään. Niillä on muka jotain parempaa tekemistä
kun tulla vieraaksi. Höh. Ja samoin, kuka olisi kiva (ja hottis)
miespuolinen muusikko, jolla olisi hyvät jutut ja mahtava karisma.
Ehdotuksia otetaan vastaan.

Maanantaina 12.3.

Viime lähetyksen jälkeen on tullut harjoitettua jos nyt ei ihan
katumusharjoituksia, niin itsetutkiskelua kuitenkin.
Mitä minä voin tehdä suorassa lähetyksessä silloin, kun vieras käyttäytyykin eri tavalla kuin oli ennalta kuvitellut ja odottanut?
Viime viikon vieraat olivat meikkitaitelija Raili Hulkkonen ja joogamestari Petri Räisänen.

Raili oli nopea, pulppuileva ja hyvällä tavalla pinnallinen.
Petri taas pohdiskeleva, välttelevä ja jotenkin etäinen.
On kerta kaikkiaan kummallista, kuinka ihmisten energiatasot ja luontainen tempo voivatkaan poiketa toisistaan! Ja siinä sitä sitten istutaan saman pöydän ääressä ja yritetään tehdä svengaavaa viihdeohjelmaa... Olin sitä paitsi puhunut Petrin kanssa pitkään pari päivää aiemmin puhelimessa ja
silloin hän käyttäytyi tyystin toisin, puheli ja naureskeli vapautuneen rentoutuneena. Suora lähetys tekee ihmisille selvästi kummia.

Täytyy kysyä tuottajalta, voisiko vieraille antaa ennen lähetystä ihan vain pikkuisen ilokaasua.

Maanantaina 26.2.

Tänään on ollut eläimellinen päivä. Olemme etsineet Helsingistä vasikoita. Tähän mennessä on löytynyt kaksi aikuista Lapinlehmää, joista toinen on
tiineenä.

Kuvaussihteeri Suvin pöydällä keikkuu kaksi muovista, vinkuvaa rupisammakkoa (viime viikolla piti kuvata sketsi, jossa minä pussaisin sammakkoa, joka
muuttuisi Tomi Metsäkedoksi.) Idea hyllytettiin niin kuin noin 50 muutakin ideaa viime viikon aikana.

Toimituksemme terapialemmikki on kissatyyny jonka päässä on oranssit, höyhenillä somistetut string-alushousut eli persiöt. Vielä yksi karvainen kaveri hengaa toimituksen tiloissa. Kyseessä on "Tomi
Metsäkedon" tukka, joka on myös viime viikkoisia sketsinjämiä.

Keskiviikkona 14.2.

Useimmiten suihkin maanantaina intopiukkana töihin, mutta tällä viikolla tilanne oli toinen. Viikonloppu meni päänsäryssä peiton alla ja migreeni päätti jatkaa meininkiään vielä maanantainakin. Lääkäriin, piikki kankkuun ja lähete fysioterapiaan. Tiistaina olikin jo parempi olo. Hymyilin toimistolla typerää kolmiolääkkeistä hymyäni ja kaikki tuntui mukavan
pehmeältä ja hassun hupaisalta. Mikä loistava lähtökohta taustahaastatteluiden tekemiselle! Puhelin käteen vain.

Juteltuani tunnin kummankin ihanan vieraani, Aira Samulinin ja Marika Krookin kanssa, ymmärsin, ettei tänä torstaina ole luvassa ainakaan hiljaisia hetkiä. Molemmat naiset ovat varsinaisia papupatoja. Tiedättehän, sitä ihmistyyppiä jotka puhuvat niin kauan kuin vain annetaan puhua. Varsin
epätyypillisiä suomalaisia, siis. Se on siunaus haastatteluohjelman vetäjälle. Ongelmaksi muodostuukin se, miten puheripulinen vieras
keskeytetään ilman, että juontaja itse vaikuttaa katsojan mielestä koppavalta ja epäkohteliaalta. Kun välillä olisi kiva kysyä niitä kysymyksiäkin.