OPISKELIJAESITTELY

Jan Mattila

Olen 25-vuotias seitsemännen vuoden opiskelija Helsingin kauppakorkeakoululla ja kolmannen vuoden opiskelija Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksessa. Kauppis on jopa edennyt, ja sieltä saatan
valmistuakin, ehkä jo ensi vuonna.

Millainen olen? Tosi hankala vastata rehellisesti. Toisaalta sen takia, että oma käsitys itsestä voi poiketa paljonkin muiden, jopa läheisten ihmisten käsityksistä, ja toisaalta, koska omat toiveet helposti sekoittuu todellisuuden kanssa. Tulee sanottua, että on vahva, mutta herkkä, tai älykäs, mikä on tyhmää, ja pahimmillaan päätyy kuulostamaan joltain teininovellilta tai kunnallisvaalikampanjalta.

Sen verran myönnän, että tykkään puhua, vaikka oon huomannut, että jotkut muut eivät siitä aina tykkää. Lisäksi musta on kiva auttaa, jos koen että osaisin tai voisin, vaikka joskus tuntuu, että apuni kohteet eivät apuani olisi halunneetkaan. Lisäksi olen huomannut, etten ole kovin hyvä kirjoittamaan lyhyesti juuri mistään.

Vapaa-aikanani, mikä on siis sitä aikaa, kun en käy koululla tai yritä tienata jostain rahaa, harrastelen kaikennäköistä. Enimmäkseen harrastan varmaankin pelaamista: yksin ja seurassa, kubella, tietskalla ja puhuen. Pelaaminen on kivaa ajanvietettä, jos muistaa hengittää, syödä ja nukkua välillä. Joskus jonkin uuden pelin saapuessa voi jäädä muu kuin pelaaminen varsin vähälle huomiolle, mutta kuvittelen, ettei pelihimo ole vielä saanut minua täysin valtaansa. Pelejä oon
pelannut kohta parisenkymmentä vuotta.

Pelaamisen lisäksi harrastan myös soittamista eli musiikkia. Soitan kakkostenoria eli saksofonia KY:n big bandissa, Boston Promenadessa. Kakkostenori on niin kuin se komppausfoni, joka on tarkoitettu niille soittajille, jotka ei pysty vetään sooloja, mutta muuten jotenkin selviytyy biiseistä. Bostonilla on 40-vuotisshow 20.3. Kultsalla, ja se on viimeinen esiintymiseni bändin riveissä. Sen jälkeen yritän keskittyä pääsykokeisiin ja muihin juttuihin. Fonia oon soittanut suunnilleen neljä vuotta.

Fonin lisäksi soitan levyjä, joskin viime aikoina oon
taipunut lähinnä kuuntelemaan niitä. Joskus vähän aiemmin tein vielä dj-keikkoja ja järjestin oman possen (Skyhouse) kanssa bileitä. Nykyään Skyhouse on haudattu ja dj-hommatkin on lähinnä satunnaista, joskin bileitä tulee edelleen järkättyä IHANAn riveissä, nyt jo kai viidettä vuotta.

Sitten silloin, kun en pelaa tai soita, olen taipuvainen
lukemaan. Pidän erityisesti Tolkienin ja Pratchettin
fantasiasta, mutta myös esimerkiksi Vonnegutista, Loesta ja Kafkasta. Myös kaikki Potterit on tullut luettua aikoinaan. Lukeminen kannatta Donnerin mukaan aina, mutta omasta mielestäni ainakin silloin, kun ei ole muuta tekemistä. Ja metrossa, vaikka silloin voisi tuijottaa taviksia tai katsoa ikkunasta.

Viimeksi aloittamani harrastus on kiipeily, joka on oikein hirmu kivaa. Kiipeilyn aloitin viime vuonna, ja kesällä tuli käytyä melkein joka toinen päivä ulkona kiipeämässä. Tulipa Mikon kanssa perustettua oikein seurakin, Kiipeilyseura Kakkonen ry. Kiipeilyä voin kyllä suositella. Se on hyvää liikuntaa. Se on niin kuin kävisi salilla ilman sitä salia. Pysyy kunnossa eikä tarvitse pitää hassuja verkkareita. Kiipeily on myös siitä hyvä, että sitä voi
harrastaa sisällä ja ulkona, kesällä ja talvella, yksin ja seurassa. Ja oikein toimittuna mitään vaaraa ei ole. Oikeastaan ainoa huono puoli kiipeilyssä on se, että aluksi se on vähän kallista opiskelijan budjetille. Myöhemmin siitä tulee tietenkin tosi kallista, kun on varaa hankkia kaikkia lisäjuttuja, koska käy töissä ja saa palkkaa.

Joskus ehdin myös laittaa ruokaa kotona, ihan niin kuin jostain raaka-aineista, ei silleen laita pitsa mikroon -tyylillä, mutta en tiedä, lasketaanko sitä harrastukseksi.

Tolkienin suhteen olen ehkä hieman puristi, joten Peter Jacksonin elokuvat kirjasta aiheuttivat närää ilmestyessään. Ovathan ne ihan hyviä elokuvia itsessään, mutku ne ei mee silleen ku kirja ja niin edelleen. Olen saarnannut tästä liiankin paljon enkä tietenkään kuvittele, että elokuvan voisi tehdä suoraan kirjasta, ja ymmärrän, että dramaturgisesti täytyy tehdä joitain valintoja ja keronnallisesti joitain toisia. Ne valinnat, jotka eniten tökkivät elokuvissa, ovat sellaisia, joihin kouliintumaton eli minä keksii mielestään paremmin kirjaan sopivan valinnan alle viidessä minuutissa tai sellaiset, joissa on poikettu kirjasta paljon, kuten haltioiden saapumisessa Helmin syvänteeseen tai Frodon viemisessä Osgiliathiin.

Kestosuosikkeihin närästysrintamalla kuuluvat myös George W. Bush ja koko pyhä sota terrorismia vastaan sekä Tony Halmeen poliittinen ura, mitä yritän olla seuraamatta.

Itse asiassa otan lämpöä varsin helposti, kuten yllä olevasta vuodatuksesta ehkä huomaa. Yleensä kiivastun kaikesta, joka menee mielestäni jotenkin tyhmästi tai jossa ei olla mielestäni viitsitty yrittää tai jonka olisin osannut itse tehdä muka paljon paremmin. Ikävän usein kiukuttelen opetuksen tasosta tai jostain Microsoftiin liittyvästä. Olen vapaan ohjelmiston
kannattaja, joten Microsoft on näkyvyytensä vuoksi helppo kohde vihoilleni, ja opetuksen kanssa taas joskus tulee sellainen olo, että voisi yhtä hyvin olla kirjastossa. Toisaalta usein lämmitystä aiheuttavat myös kovin tavalliset asiat, kuten busseista myöhästyminen tai muut arkipäivien epäonnistumiset. Onnekseni olen ehdoton pasifisti, joten kiivastumiseni johtaa aina vain kovaääniseen puheeseen, kiroiluun tai käsien heilutteluun.

Uskominen on kummallinen asia. Järjestäytynyttä uskomista en kannata. Historiallisista syistä ja omaa laiskuuttani olen vielä evankelisluterilaisen kirkon jäsen, mutta sille pitäisi jossain vaiheessa tehdä jotain. Ateistiksi en osaa itseäni kuvata, sillä ateisti käsittääkseni uskoo, että jumalaa tai jumalia ei ole, enkä minä usko, että niitä on tai ei ole. Ehkä eniten uskon itseeni tai siihen, että koko ajan tiedän enemmän, vaikka en osaisi sitä tietoa mihinkään
käyttää. Lisäksi olisi hauskaa uskoa, että pystyy mihin
vain, jos vain yrittää tarpeeksi, mutta en ehkä jaksa
uskoa sellaiseen. Tosin eipä se maailmaani murra, jos
kaikkeen en pystykään tai jos en olekaan paras. Ehkä sitten ensi kerralla. Ja onhan kakkonenkin ihan hyvä.

Vaikutusmahdollisuudet yhteiskunnan tasolla tuntuvat vähän kaukaisilta. Tietenkin uskon, että pystyn vaikuttamaan lähipiirini mielipiteisiin, jos en mistään muusta, niin ainakin itsestäni. Se, että saisinko suuremman joukon ihmisiä olemaan kanssani samaa mieltä tai haluamaani mieltä jostain asiasta, tuntuu vähemmän todennäköiseltä, enkä edes itse asiassa toivo sellaista. Erilaisuus on rikkautta, vaikka se tarkoittaisi, ettei aina saakaan omaa tahtoaan läpi ja että itse on se, joka joutuu antamaan periksi. Tietenkään se ei tarkoita, että pitäisi antaa periksi helpolla. Ainakaan aina.

Hymyilen jatkuvasti. Joskus kuvittelen, että se antaa kiltin vaikutelman, mutta hymyilyä ja jopa nauramista on tullut suoritettua varsin epäkilteissäkin tilanteissa, joten se siitä. Jatkuva hymyily saattaa myös kuulemma antaa vaikutelman mielenterveyshäiriöstä ja rasittaa kasvojen lihaksia. Viimeksi hymyilin, kun Jos-ohjelman Mia lähetti sähköpostia ja pyysi, että kirjoittaisin jotain itsestäni ohjelman nettisivuille, ja uudelleen sen jälkeen, kun Mia vastasi kysymykseeni sensuroinnista, ettei mitään sensuroida, paitsi jos ryhtyy solvaamaan Yleisradiota tai Mirjaa.

Paras lukemani kirja on varmasti John Ronald Reuel Tolkienin Lord of the Rings. En ole lukenut Kersti Juvan, Eila Pennasen ja Panu Pekkasen suomentamaa Tarua sormusten herrasta, joten siitä en osaa sanoa. Lord of the Ringsin olen lukenut jo aika monta kertaa ja vielä en ole lakannut huomaamasta uusia yksityiskohtia. LotR:ssa on kaikkea hyvää, pahaa, kaunista, rumaa, toivoa, kuolemaa, runoutta ja taikaa. Ja kokonaisia ehjiä kieliä. Tolkien on kyllä todella taitava.

Ohjelmaan lähdin mukaan tuuraamaan. Tai siis eri ohjelmissa olen ollut tuuraamassa eri ihmisiä. Maa jonka saimme -ohjelmassa taisin tuurata Ellaa, elokuvia käsittelevässä Jos-jaksossa Saaraa ja ammattien arvostuksia käsittelevässä jaksossa taas Ellaa. En kuulunut mihinkään alkuperäiseen kauppiksen delegaatioon enkä käsittääkseni kuulu sellaiseen vieläkään, mutta satuin olemaan KY:n toimistolla, kun joku piti saada lähtemään nauhoituksiin äkkiä, ja mikäs siinä.

Täytyy vain toivoa, ettei nolaa itseään täydellisesti, kun sitten kuitenkin joku puolituttu tulee ratikassa istumaan viereen ja sanoo, että "mä näin sut telkkarissa", ja oma ensireaktio on häpeä. Tämä toive saattaa tietenkin olla turha. Eikä se nolaaminenkaan niin iso juttu kait sitten loppupeleissä ole. Ja tuuraajana on tietty aina se mahis, ettei tuu uudelleen ja vain unohtuu tosi nopeasti. Kauppis on mulle enemmänkin varasuunnitelma. Tavoitteena on, että musta tulisi isona eläinlääkäri. Luulen, että se olisi
kivaa. Enkä tarkoita kivaa siinä mielessä, että kaikkina
päivinä ihmiset hymyilee ja on puhdasta ja kaikki onnistuu, vaan että pääsee tekemään jotain, mitä oikeasti haluaa tehdä. Ja ehkä joskus voi tuntea myös onnistuneensa. Niin ja että tienaa sen verran, että voi maksaa vuokran ja ostaa ruokaa. Ja että ehtis syömään sitä ruokaa ja nukkumaan siellä vuokrakämpässä.

-Jan