OPISKELIJAESITTELY

Marja Hyvärilä

Olen 25-vuotias ja opiskelen neljättä vuotta sosiologiaa Helsingin Yliopistossa. Kahden isoveljen koulimana olen oppinut taistelemaan paikkani maailmassa. Epäilen kaikkea ja vaadin kaikkeen joko tieteellisen tai
tunteellisen selostuksen. Suosikki kommenttini muiden väittämiin onkin sarkastinen ”niin varmaan”. Koska minun on vaikea uskoa todeksi muiden väittämiä, minusta on parasta ottaa niistä selvää itse.

Matkustaminen on minulle yksi luonteenomainen tapa selventää maailmaa. Samalla saan ihastuttavia mahdollisuuksia harrastaa valokuvausta ja kaitafilmikuvausta sekä lepuuttaa korviani kielikylvyssä. Rakkain harrastukseni tällä hetkellä on kuitenkin jokalauantainen vauvauinti lämpimässä vedessä. Mikä piristääkään päivää paremmin kuin pikkupojan pärskähdys ja mairea hymy mojovan sukelluksen
jälkeen.

Kiivastun usein tulisesti ja kovaa. Viimeinen kiivastumiseni tapahtui kai Lähi-Siwan edessä, kun akku loppui kesken puhelun. Huusin kovaan ääneen ”vittu”, jonka jälkeen vanhempi rouva torui minua paheksuvasti ”ja vielä tytön suusta”!

Eniten minua harmittaa se, että elämä on vaan joskus niin epäreilua. Joillekin asioille ei vain yksinkertaisesti voi tehdä mitään. Miksi äiti kuolee liian aikaisin? Miksi Mijailo Mijailovic murhasi juuri Anna Lindhin? Miksi toiset saa lapsia toiset ei? Kun epäreiluus sitten koskettaa itseä, arsyttää kun muut eivät edes huomaa, kuinka hyvin heillä asiat oikeastaan ovat.

Uskon siihen, että elämässä on toivoa. Pimeintä on juuri ennen auringonnousua.

Uskon mahdollisuuksiini vaikuttaa yhteiskuntaan mutta en usko samanmielisyyden voimaan. Mielestäni vaikuttaminen tapahtuu parhaiten soluttautumalla
vääräuskoisten leiriin, minkä jälkeen likaisella myyräntyöllä on käännettävä pää toisensa jälkeen.

Viimeksi hymyilin juuri äsken, kun pikkupojalta lensi kaaripisu vaipanvaihdon välissä.

Paras lukemani kirja on aina se, mikä milloinkin kolahtaa. Viimeksi kolahti, kun Kökarin saarella tunnelmoin Tove Janssonin Kesäkirjan parissa. Hyvä kirja vie kunnon seikkailulle aitoon tunnelmaan.

Ohjelmaan lähdin mukaan myös seikkailumielellä. Hyvä keskustelu saa minut hyvälle tuulelle enkä koskaan ole kieltäytynyt keskustelemasta. Muistan, kun joskus lapsena totesin ylpeänä äidilleni, että olen huomannut etten koskaan jää sanattomaksi. Siihen äitini totesi kasvatukselliseen sävyyn: ”Ei se aina niin hyvä asia ole.”

Minusta tulee isona balettitanssija. Siitä asti kun sain ensimmäisen tyllillä kuorrutetun jumppapuvun, olen halunnut olla lavalla ensitanssijana. Ehkä joku
kaunis päivä saan osakseni Joutsenlammen Odette-Odilen kaksoisroolin. Koskaan ei ole liian myöhäistä toteuttaa unelmiaan.

marja