C-Puoli

Jukka Haarma: Yhden hitin pituinen ura?

kaikki.musiikista@yle.fi — Wed, 05 Mar 2014 19:41:00 +0000

Minusta yhden hyvän hitin kuuntelu kerta toisensa jälkeen on huomattavasti mielekkäämpää puuhaa kuin kuunnella vaikka Neil Youngin huonointa levyä uudestaan ja uudestaan siltä varalta, että se olisi sittenkin mainettaan parempi, Jukka Haarma kirjoittaa.

Kukaan ei haluaisi jäädä yhden hitin ihmeeksi. Sitä on pidetty jotenkin nolona. Uskottavat artistit tekevät albumeja. Hitti ei ole mitään ilman täysipainoista albumia.

Näin on ajateltu jo vuosikymmeniä, Beatlesista ja Led Zeppelinistä alkaen. Maailma muuttuu joka hetki nopeammin, mutta musiikkiin liittyvät arvot hitaasti.

Nettivallankumous musiikissa on vaikuttanut ratkaisevasti yksittäisen biisin ja albumin suhteeseen, edellisen eduksi. Biisejä ladataan, streamataan, kuunnellaan, soitetaan radiossa, klubeissa ja bileissä ennen näkemätöntä tahtia. Musiikin kuuntelusta on tullut valtaosalle pääosin biisikeskeistä. (Tai onko niin, että näin on aina ollut?)

Rockkritiikki on edelleen keskittynyt albumeihin, ei biiseihin. Lisäksi yhden hitin artistit ovat yleensä rockin harrastajien ja siitä kirjoittavien keskuudessa arvoasteikon alapäässä. Siellä missä ennestään ovat lähinnä tyttöpopparit ja poikabändit.

Rock-ihmiset ja levybisnes on tässä asiassa samalla puolella. Bisneksen kannalta yhden hitin artistit ovat monesti huteja, koska pitkät, uskottavat ja menestyksekkäät artistiurat ovat myös parasta bisnestä. Ne luovat ailahtaville markkinoille vakautta. Albumit olivat myös pitkään levybisneksen selkäranka: rahavirrat albumeista (joko fyysisessä tai ladattavassa muodossa) ovat olleet aivan eri luokkaa kuin yksittäisistä kappaleista.

Viimeksi yhden hitin artistiksi on leimattu Sini Sabotage. Jotkut rock-kirjoittajat ovat olleet oudon vahingoniloisia, kun juuri nyt näyttää siltä, että Sinin ura saattaisi jäädä yhteen hittiin. Hänen ensialbumiaan on pidetty rocklehdissä kyseisen yhden hitin, Levikset repee, ympärille nopeasti kyhättynä tekeleenä, joka ei kovasta julkisuusbuumista huolimatta ole menestynyt albumilistoilla. Onneksi.

”Kovasti tätä Siniä yritetään edelleen puskea pinnalle, vaikka kyseessä on täydellinen pohjanoteeraus. En jää kaipaamaan”, kirjoitti FB-kaverini ja sai paljon peukutuksia.

Oliko miespuolisen suomiräpin alku aikoinaan jotenkin niin taiteellisesti kunniakas, että Sini tuntuu siihen verrattuna kuin petokselta? (Ei, Sini ei ole enää ensimmäinen suomalainen naisräppäri, mutta montako sinä pystyt luettelemaan? Karri Miettisen Rappiotaidetta -Suomiräpin tekijät -kirjassa esitellään 30 merkittävää sanataiteilijaa, joista yksi on nainen, Mariska).

Artisti ja levy-yhtiö eivät varmaankaan ole menestykseen tältä osin tyytyväisiä. Mutta toisaalta aika moni artisti voisi olla tyytyväinen tähän yhden hitin ihmeeseen: Levikset repee -single on saanut kultalevyn, sitä on kuunneltu Spotifystä yli kolme miljoonaa kertaa ja Youtubessa oli 4,5 miljoonaa kertaa. Eivät kaikki kriitikotkaan ole biisiä täysin lytänneet. Nyt-lehti arvioi sen jopa timanttiseksi pophitiksi.

Ei, mutta Sini ei ole oikea artisti, koska hänen albuminsa on niin paska, että ei edes turhanpäiväinen julkisuus nostanut sitä listoille.

Sitkeästi on rockin estetiikka kiinni vanhassa. Vinyylin paluu vain lisännyt tuota sidettä. Vinyylialbumit ovat tuoneet takaisin kiireettömän albumikuuntelun ja niihin liittyvän kokonaisuuden estetiikan. Sinänsä kaunis ja kannatettava asia, sekin.

Toisaalta voisihan tähän listata niitä albumeja, jotka aikoinaan kyhättiin yhden jo nyt ehkä klassikkohitin ympärille. Mistäs aloitetaan? Tai kuinka monta albumia voitaisiin loppujen lopuksi typistää pariin hyvään biisiin?

Tai oliko Soft Cell huono bändi, vaikka se muistetaan vain hitistään Tainted Love? Onko väärin, että The Verve -yhtye tunnetaan vain hiteistään Bitter Sweet Symphony ja The Drugs Don’t Work? Onko täysin väärin, että suuri yleisö tuntee Procol Harumin vain A Whiter Shale Of Palesta? Tai Noitalinna huraa -yhtyeen vain Pikkuveljestä? Vääriä biisejä?

Kriitikko Dave Marsh kirjoitti 80-luvun lopulla hienon kirjan The Heart Of Rock & Soul -The 1001 Greatest Singles Ever Made. Sen esipuheessa Marsh kertoo, kuinka jo kirjan alkuvaiheessa kaveri kysyi, mikset tee kirjaa 1001 parhaasta albumista. Silmää räpäyttämättä hän vastasi: "koska kukaan ei hyräile mennessään kokonaisia albumeja". Marshin vastaus on aivan yhtä olennainen esteettinen lähtökohta kuin albumin näkeminen ”ennen kaikkea taiteellisena kokonaisuutena”.

Andy Warholin vanha lause ”In the future, everyone will be famous for 15 minutes” tuntuu entistä tarkemmalta analyysilta populaaritaiteesta. Nykymaailmassa mainetta on jakamassa ja uraa tekemässä liian monta ihmistä, jotta niitä riittäisi koko ajan kaikille.

Popmusiikin kohdalla Warholin lause kiteytyy kolmeminuuttiseen hittibiisiin, ehkä uran ainoaan.

Ai ei riitä? Kannattaa kysykää vaikka Gangnam Stylen tekijöiltä.

JUKKA HAARMA

Jukka Haarma on kuunnellut musiikkia yli 50-vuoden ajan. Hän yrittää ymmärtää mahdollisimman montaa, joidenkin mielestä liian montaa populaarimusiikin lajia. Jukka on nykyisin Ylen eläkekortin haltija ja häntä innostavat musiikin lisäksi mm. hyvät sloganit, tennis, ulkoilmassa seisoskelu ja shoppailu.

Henri Pulkkinen: Sosiaalinen media ei kannusta kriittiseen musiikkikeskusteluun

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 25 Feb 2014 07:26:37 +0000

Sosiaalisessa mediassa käytävä musiikkikeskustelu muistuttaa harmillisen usein urheilukulttuuria, jossa oman suosikin kannustaminen ja puolustaminen nousee itseisarvoksi, Henri Pulkkinen kirjoittaa.

Vanha sanonta "makuasioista ei sovi kiistellä" ei pidä paikkaansa, vaikka moni sitä tuntuukin orjallisesti noudattavan. Erilaisten ja täysin päinvastaisten mielipiteiden kuuleminen ja sisäistäminen ruokkii taidekokemusta.

Internet on oiva paikka debaatille, mutta sosiaalisessa mediassa käytävä musiikkikeskustelu muistuttaa harmillisen usein urheilukulttuuria, jossa oman suosikin kannustaminen ja puolustaminen nousee itseisarvoksi. Omasta lempiartistista eriävän mielipiteen omaava kuitataan usein mustavalkoisesti "vihaajaksi", eikä oikeaa keskustelua näin synny.

Onkin ironista, että sosiaalisessa mediassa jaettuja mielipiteitä harvoin edes tarkoitetaan keskustelunavauksiksi. Twiitit ja Facebookin statukset ovat monelle vain yksipuolisia julistuksia. Minä kerron mitä mieltä minä olen, muiden rooli on kuunnella. Tykkäykset ja komppaukset pönkittävät egoani, mutta vastakkaiset mielipiteet koen uhkana auktoriteetilleni. Pahimmillaan eriävät mielipiteet tuntuvat henkilökohtaisilta loukkauksilta.

On tietenkin täysin ymmärrettävää, ettei kukaan ajatuksiaan jakaessaan halua joutua ns. trollauksen kohteeksi. Epäsuositut ja yleisestä normista eroavat mielipiteet eivät kuitenkaan automaattisesti ole pahamaineisia ja pelättyjä trolleja. Trolli on tarkoituksellisesti vihamielinen ja provosoiva kirjoittaja, joka ei yritä käydä keskustelua, vaan pikemminkin lopettaa sen. Myöskään trolli- tai vihaajakorttia muille helposti jakava keskustelija ei ole halukas avoimeen mielipiteidenvaihtoon.

Pelkäämmekö konflikteja niin paljon, että kulttuurissamme ei ole tilaa kriittiselle keskustelulle? Onko mielipideasioista puhuminen nykyilmapiiriin liian avointa ja henkilökohtaista? Kiinnostaako ihmisiä enää ylipäätänsä keskustella musiikista? Ehkä musiikin kuluttamisen kertakäyttöistyminen on tehnyt myös musiikkikeskustelusta vähempiarvoista. Vai onko musiikki monelle kuitenkin niin henkilökohtainen asia, että siitä on vaikea puhua loukkaantumatta ja kiihtymättä?

Sosiaalinen media on loistava paikka mielipiteiden vaihdolle ja mieltä avartavalle keskustelulle. Olisi sääli antaa sen mennä hukkaan. Se on vain musiikkia. Keskustelkaa!

HENRI PULKKINEN
Kirjoittaja on helsinkiläinen rap-artisti ja DJ.

Mervi Vuorela: Suomalainen punkrock voitti olympiahopeaa!

kaikki.musiikista@yle.fi — Thu, 13 Feb 2014 18:01:39 +0000

Vaikka lumilautailu ja punkrock kiinnostavat mediaa yhtä paljon kuin sateenkaari Putinia, niistä pyritään menestyksen hetkellä kerimään irti jokainen sinivalkoinen villakiehkura, Mervi Vuorela kirjoittaa.

Helmikuun 9. päivä suomalaiset nettisivut täyttyivät erikoisista urheilu-uutisista. ”Kotimainen punk siivitti Rukajärven hopealle”, uutisoi Helsingin Sanomat. ”Puhelin taskussa ja suomipunkkia ennen hopealaskua”, komppasi Iltalehti. ”Punkyhtye Kakka-hätä 77 auttoi Rukajärven olympiahopealle”, jatkoi MTV ja muisti tarkentaa, että Enni Rukajärvi kuunteli ennen mitalilaskuaan myös Wastedia.

Iltaan mennessä otsikointi oli noussut sellaisiin sfääreihin, että Rukajärven voittama slopestylen olympiahopea alkoi tuntua Kakka-hätä 77 -laulaja Teemu Bergmanin saavutukselta. Vaikutelmaa ei suinkaan vähentänyt, että Mtv.fi meni kysymään Bergmanilta klassisen ”miltä nyt tuntuu?” -urheilukysymyksen. Epäselväksi tosin jäi, mitä Kakka-hätä 77:n kappaletta Rukajärvi oli kuunnellut ennen hopealaskuaan. Ehkä kyseessä oli Narkata ja kuolla, Hamaan haimatulehdukseen asti, WC:stä terveyskeskukseen tai Elämä on huora. Yhtä mahdollista on, että Rukajärven iPodissa raikasi Bergmanin toisen bändin, niinikään sporttisia olympia-anthemeja esittävän Vaasankatu SS:n kappale Pirihuorasta perheenäidiksi.

Myös Wasted-laulaja Ville Rönköltä tiedusteltiin, mitä hän ajatteli ”osallisuudestaan” Rukajärven olympiahopeaan ja siihen, että nainen oli sanonut pitävänsä voitonjuhlat Wastedin Oulun keikalla. Rönkkö tuumasi, että laittaisi Ennin vieraslistalle ja lahjoittaisi hänelle Wasted-pipon. Suomalaista yhtenäiskulttuuria lujittava suunnitelma kuitenkin kariutui, kun Kaleva.fi julkaisi traagisen lööpin: ”Enni ei ehdi punk-keikalle Ouluun”. Voi itku!

Joku voisi tietysti ihmetellä, miksi kaikesta tästä uutisoitiin. Niin, MIKSI? Ehkä suomalaismedia ajatteli, että Kakka-hätä 77:n lyriikoissa näyttäytyvä Raatteentien ympäristö on sukua Rukajärven tielle. Raatteentie tai Rukajärven tie, big difference – onhan kummassakin tavattu ”erikoisolosuhteissa” taistelevia joukko-osastoja. Todennäköisempää (ja vähemmän hauskaa) kuitenkin lienee, että valtamedia yritti tehdä suomipunkista ”koko kansan” musiikkia, aivan kuten Enni Rukajärvestä leivottiin yhdessä yössä ”koko kansan” urheilusankari. Vaikka lumilautailu ja punkrock kiinnostavat normaalioloissa mediaa yhtä paljon kuin sateenkaari Putinia, niistä pyritään menestyksen hetkellä kerimään irti jokainen sinivalkoinen villakiehkura.

Sinänsä tilanteessa ei ole mitään ihmeellistä. Suomessa on aina jahdattu kansallista glooriaa hampaat irvessä – tuli se sitten ämmänkannosta, traktorin tuuppimisesta tai itsensä teho-osastolle saunomisesta. Mitä obskuurimpi laji ja kirkkaampi mitali, sitä todennäköisemmin hyljeksityistä kylähulluista tehdään ”meidän poikia tai tyttöjä”, jotka saavat kutsun linnan juhliin ja tontin keskelle risukkoa. Sama pätee kotimaiseen musiikkiin. Kun Enni Rukajärvi kuuntelee Kakka-hätä 77:aa ja Wastedia ennen mitalilaskuaan, suomalaisesta punkrockista tulee kansainvälisen menestyksen potpuri ja sitä kautta Meidän juttumme. Jos taas kotimainen yhtye menestyy ulkomailla, kyse on automaattisesti suomalaisella sisulla aikaansaadusta koko kansan menestystarinasta. Paskat siitä, kiinnostiko musiikki aikaisemmin. Nyt kiinnostaa vaikka väkisin!

Jos kotimaisella punkilla kerran voitetaan olympiamitaleja, Suomen hallitus voisi ryhtyä tukemaan sitä avokätisemmin. Ehdotankin, että asia otetaan käsittelyyn elokuun budjettiriihessä, sillä näillä näkymin suomipunkilla saadaan valtion vienti nousuun ja budjettialijäämä paikattua. Sitä ennen Taiteen edistämiskeskus voisi myöntää Bergmanille ja Rönkölle viisivuotisen taiteilija-apurahan. Tai vuoden apurahan. Tai puolen vuoden apurahan. Tai edes kaljarahaa.

MERVI VUORELA

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka keskittyy seuraavaksi kirjoittamaan kirjaa suomalaisesta punkrockista 90-luvulta tähän päivään. Tattis kaikille lukijoille ja palautteen antajille – tulkaa jatkossa kommentoimaan päin näköä.

Jukka Haarma: Vuoden 2013 subjektiivinen musiikkimaku mitattu

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 04 Feb 2014 15:03:50 +0000

Viime kolumnissa mittasin rocklehtien vuoden parhaat levyt -listojen kautta rocktoimittajien vuoden 2013 ”virallisen maun”. Tuon jälkeen lienee kohtuullista testata myös oma maku, samalla tavoin menneen vuoden äänitteiden kautta.

Alla olevista levyistä olen erityisesti nauttinut, innostunut ja niihin myös useasti palannut. Yksinkertaista ja ehdottoman subjektiivista. Kategoriat ovat syntyneet lennosta, levyjä kuunnellessa ja tätä kirjoitettaessa. Ne toki kertovat musiikkimaustani melkein yhtä paljon kuin itse levytkin.

Vuoden kotimainen popalbumi: Haloo Helsinki!: Maailma on tehty meitä varten
Vuoden kotimainen popkappale: Haloo Helsinki!: Vapaus käteen jää

”Maailma on tehty meitä varten” on saman tien kaikkien aikojen suomalaisia poplevyjä. Tarttuvat kertosäkeet seuraavat toinen toistaan. Komea popalbumi, jonka kepeys ei ole pinnallista eikä vakavuus tosikkomaisuutta. Levy joka julistaa suurella tunteella, että vain unelmat ovat realismia. Vapaus käteen jää on ilman muuta vuoden poplaulu ja -hitti, ja sen jousisovitus upea.

Kotimainen popkappale, kunniamaininta Janna: Sä et ole hullu

Ensimmäistä kertaa suomeksi laulava Janna Hurmerinta kirjoittaa itse vuoden svengaavimman lohtua henkivän laulun. Täyttää kaksi hienon popkappaleen keskeistä kriteeriä: a) sen pariin hakeutuu yhä uudestaan, b) se avautuu heti, mutta paranee käytössä.

Kotimainen rockkappale: J. Karjalainen: Mennyt mies

Nykyhetki ja menneisyys kohtaavat tanssilattialla. Sanoituksensa mittainen mies ja kappale. ”Aina ilosta syntyvä uudestaan”. Nyt voidaan myös kirjoittaa: ilosta kokea yleisönsä uudestaan.

Kotimainen rockkappale, kunniamaininta: Jonna Tervomaa: Minä toivon

Rockbiisi? Tämähän on osin silkkaa gospelia. Poikkeuksellisen oivaltava ja innostava sovitus, joka lähtee sanojen ytimestä: ”Minä toivon rumpujen pärinää / iänikäistä elämää / toivon koskien kohinaa / kokopitkää sinfoniaa”. Olkoon urasi kokoisesi ja ikinälkäinen, Jonna Tervomaa.

Kotimainen rockalbumi: Minä ja Ville Ahonen: Mia

Albumikokonaisuus, joka ansaitsee kaikki saamansa kehut. Suuria tunteita, rohkeita ratkaisuja. Ville Ahosen silmät loistavat levyn etiketillä kuten Jeanne d’Arcin silmät vanhojen klassisten Johanna-vinyylilevyjen keskiössä. Sattumaa?

Kotimainen rockalbumi, kunniamaininta: Samae Koskinen: Hyvä päivä

Suomalainen rock/pop palaa hiekkalaatikolle, lopettaa turhan pinnistelyn ja vapautuu sitä kautta uuteen leikkiin.

Vuoden Iskelmäalbumi: Suvi Teräsniska: Hän tanssi kanssa enkeleiden

Tarina kestää toistoa, erityisesti näinä fanikulttuurin kulta-aikoina: Nuori tyttö palvoo tähteään niin kiihkeästi, että tekee siinä ohessa uran myös itselleen. Suvi muuntaa tällä levyllä Yön kulmikkaat rock-iskelmät taipuvaksi iki-iskelmäksi. Tähden kaunis tribuutti sankareilleen.

Vuoden cover-kappaleet: Laura Närhi: Siipeen jos sain, Jukka Poika: Lautalla

Nämä ”Vain elämää” -levyn tulkinnat kahdesta Pauli Hanhiniemen laulusta tekevät melkein saman kuin mitä Matti Johannes Koivu teki Irwinin ralleille, ne muuntuvat hiljaisiksi filosofisiksi mietelmiksi elämästä. Kaikkien kyynelten arvoisia tulkintoja.

Vuoden cover-kappale, kunniamaininta: Egotrippi: Mestaripiirros

Anna Puun ensilevyn hiljainen hartaushetki rakkaudelle ja rakkaalle kääntyy tässä versiossa isoksi rockbiisiksi ja -riffiksi. Voi olla, että tässä tulkinnassa katoaa jotakin, mutta kappaleen säveltäjän Knipin kitarariffi ja bändin laulustemmat antavat tälle tulkinnalle siivet alle ja lennon pitkälle pilvien ylle.

Vuoden cover-albumi: Matti Jurva orkesteri solistina Jukka Poika: Jurva jyrää!

Matka Jurvan 30-luvusta nykyhetkeen ei ole koskaan ollut lyhyempi. ”Nyt on muotitauti, että joka mies on auki”. Jukka Poika on ilmetty 2000-luvun Jurva, positiivinen kansan viihdyttäjä ja laulattaja. Oivaltava idea saa tässä toteutuksen, joka naurattaa, ihmetyttää, riemastuttaa. On tällä levyllä toinenkin tähti: rumpali Anssi Nykänen.

Vuoden yllättäjä: Riki Sorsa: Suomalainen laulukirja

Rod Stewart -fani Sorsa tekee levyn, josta puuttuvat sekä esikuva Rodin American Songbookin että tekijänsä omat maneerit. Seestynyttä, viisasta tulkintaa; tyylikkäitä, kiireettömiä sovituksia.

Kotimainen uusintajulkaisu: Eteenpäin! Suomi-Jazz 1960-1975

Teini-iässä ja nuoruudessani kuuntelin pääosin jazzia, ulkomaista jazzia. Siksi tämä kokoelma on minullekin pääosin tuntematonta materiaalia. Toimii hyvänä muistutuksena, että Suomessa tehtiin jo aikoinaan paljon hienoa jazzia, paljon parempaa kuin kuvittelin.

Vuoden ei-angloamerikkalainen albumi: Zaz: Recto Verso

Jos maailma olisi oikeudenmukainen, tämä artisti olisi suosittu muuallakin kuin Keski-Euroopassa ja kotimaassaan Ranskassa ja jos Euroviisujen tarkoituksena olisi pysäyttää maailma hetkeksi yleisen hulabaloon sijasta, tämän levyn kappale Si voittaisi viisut siltä istumalta ja tekisi sen sellaisella voimalla, että aikakone heittäisi meidät kaikki saman tien 60-luvun viisumaailmaan ja ihmettelisimme sieltä käsin, mitä maailmalle on oikein tapahtunut.

Vuoden ulkomainen popkappale: Miley Cyrus: Wrecking Ball

Kertosäe on juuri sellainen kun klassisessa poplaulussa kuuluu ollakin. Eteen syntyy laajakangaskuva käsiään heiluttavasta areenayleisöstä, joka tasan tietää miksi on tullut paikalle. Katson vierestä ja hymyilen.

Vuoden ulkomainen popalbumi: Veronica Maggio: Handen i fickan fast jag bryr mig

Levyn tunnelma kiteytyy Hela huset -kappaleen kertosäkeessä: ”Allt är bra nu”. Se on albumin hienoin kappale, mutta ei todellakaan ainoa. Aloituskappaleen Sergels Torgin kertosäe on kuin suoraan Andersson & Ulvaeus -nuottikirjasta.

Tämä ei tietystikään ole moite.

Ulkomainen rock-albumi: Vampire Weekend: Modern Vampires Of The City

Levy ja yhtye, joka muistuttaa rockin kulta-ajasta, jolloin katse oli tulevaisuudessa ja kaikki tuntui mahdolliselta. VW luo levyillään versiota tuosta maailmasta. Yhtye ei kuulosta enää vain hauskalta ja terävältä, vaan myös yhtä aikaa oudon synkältä, optimistiselta ja humaanilta.

R&b -kappale: Valerie June: You Can’t Be Told

Kolmen minuutin huima svengibiisi, joka ylittää asettamani kategorian rajat. Levyn kitarariffi (Dan Auerbach) pitäisi lisätä kirjaan ”Ultimate Rock Riffs” (2013), säveltäjämerkinnällä trad.

Ulkomainen uusintajulkaisu: The Band: Live At The Academy Of Music 1971

Yhtyeen lämpimin ja rennoin levy Rock Of Ages laajennettuna painoksena. Aikana, jolloin moni vannoi progeen ja kitarasankaruuteen, The Band osoitti mikä ero on musiikillisella kokonaisnäkemyksellä ja pelkällä taituruudella, yhtyesoitolla ja sooloilulla. Ei ihme, että The Band antaa meille edelleen avaimia huomisen maailmaan.

Vuoden metallilevy: ?

Mistä voisin tietää? Tämä toki koskee kaikkia muitakin valintoja, mutta erityisesti metallia. Sitä vain vierestä ihmettelee, MISTÄ NE KAIKKI TULEVAT JA MIHIN NE MAHTUVAT?! Harvoja vuoden aikana kuulemiani genren levyjä oli ruotsalaisen The Ghost-yhtyeen Infestissumam, joka yhdistää hauskasti ja yllättävästi pehmolaulun sekä jykevät kitarariffit. Body And Blood -biisissä on jopa laajemmankin radiohitin aineksia. Jos ei takerruta sen aloituslyriikkaan (”This graveyard stinks of death”), niin loppu on lähinnä kohottavaa ja yleispätevää singalongia.

Vuoden kaunein levy: Mark Kozelek & Jimmy Lavalle: Perils From The Sea

Harvoin näin hiljaisella ja pelkistetyllä levyllä on näin paljon sanoja sanottavanaan ja tarinoita kerrottavanaan. Osa niistä täydessä kontrastissa musiikin kauneuden ja tyyneyden kanssa. Harvoin myös tämäntyyppinen puhelaulu on ollut näin merkillisen melodista.

Vuoden country-albumit: Jason Isbell: Southeastern, Kacey Musgraves: Same Trailer Different Park

Isbell ja Musgraves ovat kahden suuren country-tradition hienoja jatkajia. Isbell laulaa Hank Williamsin hengessä juomisesta, kuolemasta, rakkaudesta, turvan kaipuusta ja tekee sen riipaisevan omakohtaisesti. Musgraves laulaa Loretta Lynnin hengessä naisten arkielämän rooleista, avioliitosta, kunniasta, elämässä pärjäämisestä. Ote voi kuulostaa kepeältä ja muoto sovinnaiselta, mutta kuten countryssa niin usein, kannattaa vaivautua ja kaivautua pinnan alle.

JUKKA HAARMA

Henri Pulkkinen: Mitä seuraavaksi?

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 28 Jan 2014 15:44:32 +0000

Mikä tulee olemaan uusi vallitseva trendi vuonna 2014 tai 2015? Henri Pulkkinen kysyy.

2013 oli läppärin vuosi. Viime vuonna suurta osaa musiikkikulttuurin kannalta huomioarvoisesta uudesta musiikista yhdisti se, että se oli genrerajoista riippumatta luotu pääosin läppärillä. Olemme siirtyneet post-internet musiikin aikaan, jossa laptop on syrjäyttänyt kitaran.

Indiemusiikin lamakaudesta on jo jonkin verran ehditty kirjoittamaan (Oskari Onninen avasi hyvin aihetta Rumbassa 11/2013), ilmapiirin muutoksen huomaa myös yöelämässä. Olin muutaman vuoden mukana pyörittämässä indierokkiin erikoistuneita klubi-iltoja Helsingissä, mutta viimeistään viime vuoden aikana lopetimme melkein täysin kitarapohjaisen musiikin soittamisen. Uutta hyvää kamaa ei tule tarpeeksi toimivan dj-setin ylläpitämiseen tuoreena, eikä sille oikeastaan tunnu olevan yleisönkään puolesta pahemmin tilausta. Klassikot tietty toimivat aina, mutta niidenkin soittamiseen kyllästyy.

Tarkoitukseni ei ole väittää, etteikö hyvää kitaramusiikkia enää tehtäisi. Tätä kirjoittaessakin kuuntelen viime marraskuussa julkaistua Cate Le Bonin sympaattista Mug Museumia. Myös meillä Suomessa tehdään hienoja juttuja ja Hopeajärven kaltaiset uudet yhtyeet auttavat uskomaan tulevaan. Ajan henki on kuitenkin muualla. Siitä kielii jo monien rock-bändien siirtyminen koneellisempaan tuotantoon, viimeaikoina vaikutteita on haettu jopa räpistä ja R'n'B:sta.

Mitä siis seuraavaksi? Mikä tulee olemaan uusi vallitseva trendi vuonna 2014 tai 2015? Mitään täysin uutta ei tietenkään tulla keksimään, mutta mikä vuosikymmen tai alagenre nousee seuraavaksi hetkelliseksi suunnannäyttäjäksi ja referenssiksi? Pelonsekaisin tuntein odottelen D'n'B:n ja raven paluuta. Suomessa Shine 2009/Cup on jo onnistuneesti leikkinyt teemalla, mutta viimeistään Burialin uusi Rival Dealer EP teki kelasta astetta konkreettisemman. Räppipuolella käydäänkin jo vahvaa ysärirevivalia.

Oli seuraava uusi muotisuuntaus mikä tahansa, elämme mielenkiintoista vaihetta. Läppärimuusikoiden ja makuuhuonetuottajien aikana myös
mainstream popissa tapahtuu loistavia juttuja. Vai voiko joku väittää etteikö vaikka Beyoncén tuore Yonce olisi ihan saatanan kova biisi? Ei olekaan sattumaa, että suuri osa uusista lahjakkaista tuottajista on paljon velkaa Yoncen tuottaneelle Timbalandille. Tässä kiteytyykin yksi tämän hetken ilahduttavimmista ilmiöstä: valtavirta ja underground ruokkivat ja peilaavat onnistuneesti toisiaan. Näin kaikki voittavat.

HENRI PULKKINEN
Kirjoittaja on helsinkiläinen rap-artisti ja DJ.

Mervi Vuorela: Ei tipaton tapa (paitsi keikkaelämyksen)

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 21 Jan 2014 14:20:10 +0000

Livemusiikin ahkerimmat kuluttajat ovat usein myös alkoholin suurkuluttajia, Mervi Vuorela kirjoittaa.

Olin toissaviikolla keikalla. Selvinpäin. Samalla kun maksani huokaisi helpotuksesta, psyykkeeni otti pahasti turpaan. Kolmen tunnin ajan tunsin olevani hukassa kuin Steve Vai, joka on pakotettu soittamaan ei-kustomoitua taviskitaraa ilman tuulikonetta. Oloani ei varsinaisesti helpottanut, että itseni lisäksi paikalla oli vain yksi vesilinjaa noudattava kanssakärsijä. Hän oli hare krishna.

Jos tipatonta tammikuuta ei lasketa, edustan sitä ihmisryhmää, joka menee keikoille päihtymään. Etanolinväristen lasien takaa katsottuna keikat ovat liikuttavan loogisia tapahtumia, joihin voi ja pitää suhtautua tunnepohjaisella pragmaattisuudella. Jos bändi kuulostaa ensimmäisen biisin jälkeen paskalta, voi todeta 'fuck it' ja siirtyä baarin puolelle länkyttämään vuonna 1979 yhden 7” ep:n julkaisseesta uruguaylaistriosta, joka kiinnostaa ehkä kolmea ihmistä maailmassa. Jos taas bändi kuulostaa hyvältä, maapallo muuttuu hetkessä tuhat megawattia paremmaksi paikaksi elää.

Juuri tuohon hetkeen sisältyy alkoholin ja keikkakokemuksen hekumallinen symbioosi. Hetkeen, jolloin hyvä muuttuu 'vitun awesomeksi' ja todellisuus karkaa aika-avaruus–akselin ulkopuolelle. Kun musiikkiin sisäänrakennettu psyykkinen eskapismi yhdistyy alkoholin tarjoamaan fysiologiseen eskapismiin, saadaan olotila, jossa aistiärsykkeet räjähtävät ja musiikista tulee maailman siistein juttu (mitä se toki välillä on myös selvinpäin). Yhtäkkiä rummut vyöryvät kasvoille kuin Thorin ohjastamat panssarihevoset, riffit leikkaavat ilmaa kuin taivaalliset sotajoukot ja laulun sanat luikertelevat sieluun kuin Cthulhun lonkerot – oli biisin aiheena sitten nuijasota, sodomia, yksisarviset tai ydinräjähdys. Myös muu yleisö alkaa keikan kuluessa tuntua kuin perheeltä, jonka innostus ruokkii omaa innostusta ja tarjoaa väylän telepaattiseen kommunikointiin.

Toisin on selvinpäin. Ennen keikkaa olo on kuin aristokraattien illallispöytään eksyneellä talonpojalla, joka ei osaa käyttää oikeita ruokailuvälineitä eikä keskustella oikeista aihepiireistä. Sosiaalisen kompuroinnin lisäksi ongelmia aiheuttavat kaljatuopin painosta vapautuneet kädet, joille alitajunta yrittää epätoivoisesti keksiä jotain tekemistä. Yleensä yritys epäonnistuu ja tuloksena on hidastetulta epilepsiakohtaukselta näyttävää venkoilua tai puhelimen kanssa feikattua kanssakäymistä.

Keikan aikana nollatoleranssi kostautuu useallakin eri tavalla. Ensinnäkin bändin tekemät soittovirheet ja soundikämmäilyt penetroituvat korvakäytäviin tuskallisen selkeästi. Toisekseen ympärillä vouhottavat ja kyynärpäillään sohivat kanssakuulijat alkavat nopeasti ärsyttää – varsinkin jos sattuu olemaan 159-senttinen kääpiö, jonka eteen kaksimetriset ruuhkatukat jatkuvasti parkkeeraavat. Lisäksi loistavakin keikka latistuu selvinpäin nautittuna vain loistavaksi keikaksi. Se ei räjäytä tajuntaa, ei laukaise aivoja singolla avaruuteen eikä pursota alkoholissa marinoidun keskushermoston päälle kermavaahtoa. Puutarhaletkulla. Ilman venttiiliä.

Keikan jälkeen selväpäisellä on usein käytössään vain yksi vaihtoehto. Mikäli ei jaksa vängätä jokaisen puolitutun kanssa siitä, miksi ei juo ja miksi ei nyt sittenkään juo ja miksi ei edes yhtä juo, edessä on kotiinlähtö. Sama kohtalo häämöttää myös silloin, jos ei satu olemaan sosiaalisesti lahjakas tilanteiden herra tai kärsivällisesti muiden päihtymistä seuraava askeetti. Yritä siinä sitten viettää pitkää iltaa.

Tietenkään kaikki eivät tarvitse promilleja verenkiertoonsa nauttiakseen keikoista. On silti kiinnostava tosiasia, että livemusiikin ahkerimmat kuluttajat ovat usein myös alkoholin suurkuluttajia. Osittain tämä johtunee rock'n'rollin hedonistisesta historiasta, osittain alkoholin tarjoamista teenage kickseistä ja osittain juomiseen kannustavasta keikkaetiketistä – siis siitä, että moni keikka järjestetään baariympäristössä ja toisinaan myös rahoitetaan alkoholin myynnillä. Yhtä lailla on mahdollista, että kyse on jostain paljon alkukantaisemmasta. Niin kuin nyt vaikka siitä, että musiikki ja alkoholi nostavat yhdessä pintaan ihmismielen mekanismeista voimakkaimman: tunteet.

MERVI VUORELA

Kirjoittaja on vapaa toimittaja sekä musiikin ja alkoholin sekakäyttäjä.

Jukka Haarma: Vuoden 2013 virallinen rockmaku mitattu

kaikki.musiikista@yle.fi — Thu, 09 Jan 2014 15:25:26 +0000

Jukka Haarma mittasi vuoden 2013 virallisen rockmaun. Ja tällainen on tulos.

Kotimaiset ja ulkomaiset rocklehdet ovat jälleen julkaisseet vuoden parhaat levyt -listojaan. Mistä ne kertovat? Objektiivisesta paremmuudesta, kollektiivisesta näkemyksestä vai pelkästä tykkäämisestä?

Jos ei muuta, niin ainakin niiden perusteella voidaan päätellä jotakin rockiin vakavasti suhtautuvien ihmisten sen hetkisestä rockmausta.

Rockin pirstaloituminen eri alagenreihin on luonut vaikeasti hahmoteltavissa olevan kentän, jossa laaja-alaisemmatkin kriitikot ovat pulassa. Liika on liikaa. Varsinkin jos se koskee sekä laatua että määrää.

Tuossa hengessä yritin rakentaa yhteenvetoa rocklehtien viime vuoden parhaiden levyjen listoista. Löytyykö vielä yhteistä näkemystä siitä, mikä on hyvää, laadukasta ja tavoiteltavaa? Jos yksittäinen kriitikko ei enää pysty seuraamaan kaikkea, niin pystyvätkö siihen lehdet ja nettijulkaisut? (Olettaen, että ne tavoittelevat rockin yleisjulkaisun asemaa, joka on entistä harvinaisempaa tänä erikoistumisen aikana.)

Rockkritiikistä puhuttaessa printtimedialla on edelleen tärkeä asema. Erityisesti Suomessa musiikkilehtiä luetaan vielä poikkeuksellisen paljon. (Viime vuoden lopulla hiipunut Nuorgam oli merkittävä suomalaisavaus verkkomusiikkijournalismin suuntaan. Se edusti toivottavaa nettitulevaisuuden suuntaa eli kollektiivista monipuolisuutta.)

Valitsin Suomesta mukaan Soundin (rockin yleislehti), Rumban (rocklehti indiepainotuksella) ja Suen (rocklehti metalli- ja indiepainotuksella). Ulkomaisista mukana ovat brittiläiset Q (rockin yleislehti, Britannian laajalevikkisin musiikkilehti), NME (entinen uuden rockin keskeinen sanansaattaja), Mojo (aikuisten ja ikääntyvien rockharrastajien lehti), Uncut (kuten edellinen) ja yhdysvaltalaiset Rolling Stone (modernisoitu rocklehtien isä) ja Pitchfork (vaihtoehtorockin nettiraamattu). Olennaista valinnassani oli, että ne edustaisivat ainakin jollakin tasolla rockin yleisjulkaisuja.

Jokaisen julkaisun vuoden 2013 parhaiden albumien listalta poimin top 20:een mahtuneet levyt. (Paitsi Sue, joka julkaisi vain Top 10 –listan.) Kukin levy sai saman painoarvon riippumatta sijoituksesta tuolla listalla.

Maailman parhaat

Näin saatiin Vuoden 2013 ulkomaisten albumien Top 10 -lista, ”paremmuusjärjestyksessä”.

1. Daft Punk: Random Access Memories (9/9 eli sijoittui kaikissa julkaisuissa top 20:een) (yksi ykkössija)

2. Vampire Weekend: Modern Vampires of the City (7/9) (kaksi ykkössijaa)

3. Arctic Monkeys: AM (6/9) (kaksi ykkösijaa)

4. Kanye West: Yeezus (6/9) (yksi ykkössija)

5. My Bloody Valentine: MBV (6/9) (yksi ykkössija)

6. Arcade Fire: Feflektor (6/9)

7. David Bowie: The Next Day (6/9)

8. Nick Cave & The Bad Seeds: Push The Sky Away (6/9)

9. The National: Trouble Will Find Me (5/9)

10. Queens Of The Stone Age:… Like Clockwork (5/9)

Mitä selkeästä voittajasta, ranskalaisduosta Daft Punk voidaan sanoa? Ainakin se, että eurooppalainen artisti tuollaisen äänestyksen ”voittajana” on edelleen harvinaisuus angloamerikkalaisessa rockmaailmassa. Edustaako tuo levy muidenkin kuin kriitikoiden makua? Albumi ja sen single ”Get Lucky” ovat rikkoneet erilaisia myyntiennätyksiä ympäri maailmaa. Daft Punk ei välttämättä soita kelloja ”tavalliselle” musiikinkuluttajalle (olen testannut), mutta tässä pirstaleisessa maailmassa se täyttää suositun yhtyeen merkit. Edustaako ko. albumi musiikin tulevaisuutta? Paremminkin ehkä tanssimusiikin parasta menneisyyttä, ja Daft Punkia itseään.

Mitä listasta voi muuten sanoa? Kymmenen kärkilevyä valtasi noin kolmasosan kaikista 170:stä mahdollisesta listapaikasta, joten jonkinlaisesta konsensuksesta voidaan puhua (Top 20-listoille ylsi yhteensä 84 eri albumia). Ainuttakaan debyyttialbumia ei Top Teniin mahtunut. Listan kärki muodostuu selkeästi jo vakiintuneiden artistien levyistä (Vampire Weekend on artisteista tuorein, ensialbumi julkaistiin 2008).

Varminta mitä listasta voi kai sanoa, että se heijastaa perinteistä rockin asianharrastajien makua (Amerikassa todettaisiin ”male, white, middle class”.) Poissa ovat musta musiikki (paitsi Kanye West), rap (paitsi West), metalli ja pop. Listalta puuttuu, ainakin tällä kertaa myös naisartistit (korkeimmalle noussut naisartisti oli brittiläinen Laura Marling, jonka ”Once I Was An Eagle” –albumi nousi top 20:een neljällä listalla).

Kaikkien Top 20:een nousseiden albumien lista ei tuota peruskuvaa ratkaisevasti muuta, eikä myöskään ko. julkaisujen vastaavien parhaiden kappaleiden listat: pääosin ne muodostuvat parhaiden albumien parhaista yksittäisistä kappaleista.

Albumiestetiikka on edelleen rockkritiikin ydin. Ollut jo vuodesta 1967. Maailma muuttuu, mutta tässä mielessä rockestetiikka ei.

Suomen parhaat

Kotimainen lista perustuu em. lehtien Soundin, Rumban ja Suen listoihin. Metodi on ollut sama, mutta tulokset lehtien vähäisestä määrästä johtuen vähemmän todistusvoimaisia. Kaikkien kolmen lehden listalle nousi neljä levyä:

Minä ja Ville Ahonen: Mia

Beastmilk: Climax

J. Karjalainen: Et ole yksin

Pimeys: Muut on jo menneet

Vähintään kaksi listasijoitusta saivat seuraavat albumit:

Black Lizard: Black Lizard

Death Hawks: Death Hawks

The Hearing: Dorian

Hopeajärvi: Hopeajärvi

Anssi Kela: Anssi Kela

Samae Koskinen: Hyvä päivä

Paavoharju: Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne

Sin Cos Tan: Afterlife

Tuomari Nurmio: Dumari ja Spuget

Nicole Willis & Soul Investigators: Tortured Soul

Yksi on kuitenkin ylitse muiden: Minä ja Ville Ahonen ja ”Mia” oli kahdella listalla ykkössijalla ja sillä kolmannellakin kakkonen. Debyyttialbumeja on listalla 6 ja vakiintuneetkin nimet ovat yhden käden sormilla laskettavissa. Yhteensä ääniä sai 32 kotimaista albumia. Kriitikoiden(kin) mielestä Suomessa tehdään paljon hyvää uutta musiikkia, myös uusien artistien toimesta.

Täysin relevantti loppukysymys on, ei suinkaan vain se, oletko samaa mieltä kriitikoiden kanssa, vaan oletko ylipäänsä kuullut ko. levyjä? Tai vielä: kuinka monta tuttua artistinimeä noilla listoilla on?

Tämä ei ole kritiikkiä kumpaankaan suuntaan, vaan vain toteamus tai muistutus erilaisten musiikkitodellisuuksien olemassaolosta.

JUKKA HAARMA

Henri Pulkkinen: Vuoden parhaat lainit

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 31 Dec 2013 09:02:48 +0000

Henri Pulkkinen valitsi vuoden parhaat lainit.

Musiikissa kiinnitän ensimmäisenä huomiota sanoituksiin. Monet suosikkikappaleeni ovat minulle läheisiä nimenomaan tekstiensä vuoksi, eikä artistien soitto- tai laulutaito ole koskaan pahemmin kiinnostanut. Viime vuosina minua on kiehtonut rocklyriikassa etenkin kiteyttäminen. Säkeistöt tekevät biisin, mutta välillä yhteen riviin voi kiteytyä jo kaikki tarvittava. Sen kunniaksi koostin listan tämän vuoden parhaista yksittäisistä riveistä eli laineista. Olkaa hyvät, vuoden toivottavasti viimeinen top-listaus:

5. “I play a game of tennis”, Julia Holter - World

Julia Holterin loistavan Loud City Song -albumin surrealistisessa avausraidassa liikutaan unenomaisessa suurkaupungissa, jota laulajatar yhtäaikaisesti syleilee ja vieroksuu. Aluksi täysin irralliselta tuntuva lausahdus tenniksen peluusta nousee pidemmällä kuuntelulla tekstin tärkeimmäksi yksittäiseksi kohdaksi, muistuttaen Michelangelo Antonionin Blow Up-elokuvan absurdista lopetuskohtauksesta. Holter ymmärtää elämän koostuvan suureksi osaksi ohimenevistä ja merkityksettömistä hetkistä.

4. “The only words I've said today are beer and thank you”, Bill Callahan – The Sing

Viidennentoista studioalbuminsa tänä vuonna julkaissut Bill Callahan kuulostaa tyytyväiseltä mieheltä. Nuoren Callahanin suussa tämä samainen lauseenpätkä soisi täysin erilailla. Uudelta Dream Riveriltä on turha etsiä uran alkuvaiheen katkeruutta ja misantropiaa. Mies on löytänyt paikkansa, ainakin toistaiseksi. Onkin helppo nähdä vanheneva Bill istumassa nuhjuisen baarin nurkassa tarkastelemassa kanssaihmisiään, ujo hymy kasvoillaan.

3. “Girl, don't treat me like a stranger, girl, you know I've seen you naked”, Drake – Furthest Thing

Menestys ei tuonut Drakelle onnea, päinvastoin, uransa huipulla oleva räppäri tuntuu olevan yksinäisempi kuin koskaan. Drakella on taito tehdä miljonääriplayboyn huolista universaaleja ja samaistuttavia. Hänen kirjoitustyyli on ajoittain niin vaivaannuttavan rehellistä, että sen narsistinen itsesääli onnistuu kääntymään sympaattiseksi. Tämä säe on Drakea kiteyttävimmillään, samanaikaisesti rehentelevä ja sydäntäsärkevä.

2. “Miley Cyrus floats in a swimming pool in Toluca Lake”, Nick Cave and the Bad Seeds – Higgs Boson Blues

Jumalpartikkelin mukaan nimetty Higgs Boson Blues on Nick Caven kahdeksan minuuttinen kuumehoureinen lopunajan roadtrip. Sen aikana Robert Johnson myy sielunsa pirulle, aids tarttuu ihmiskuntaan ja lopulta Miley Cyrus kelluu uima-altaassa. Huvittavaa on, että Cave valitsi juuri Cyruksen rappeutuvan kulttuurimme keulakuvaksi, sillä Caven albumi ilmestyi jo alkuvuodesta ennen suurinta Mileygatea. Säkeen tarkoitus ei ole ilkkua popparia, vaan hänen tekemisiään vatvovaa kulttuuriamme. Jos kaikki loppuu kuitenkin, onko millään mitään väliä? Antaa Mileyn kellua.

1. “After all these long ass verses, I'm tired, you're tired, Jesus wept.”, Kanye West – Bound 2

Kanye Westin skitsofrenisen Yeezuksen viimeinen kappale Bound 2 on muuhun albumin verrattuna yllättävänkin maanläheinen, niin tuotannollisesti kuin tekstiltään. Riisuttu Bound 2 kertoo rakoilevasta parisuhteesta, jota kertoja yrittää epätoivoisesti pitää kasassa, vaikka tiedostaakin suhteen olevan hajoamaisillaan. Viimeisen rivin aikana Kanye ei kuitenkaan enää käy monologiaan pelkästään laulun tarinan sisällä, hän puhuu nyt myös suoraan kuuntelijalle. Albumi on loppumassa, Kanye on väsynyt, kuuntelija on väsynyt. Hän kokee antaneensa meille kaikkensa. Jeesuskompleksinen albumi lopetetaan englanninkielisen Raamatun lyhimpään jakeeseen : John 11:35: Jesus wept. Lopetus on äkillinen ja odottamaton. Nostaako hän itsensä vielä viimeisen kerran moderniksi Jeesukseksi vai onko Kanye sittenkin nousemista odottava Lazarus? West on helppo nähdä pelkkänä harhaluuloisena egoistina, mutta miehen tekemisiä värittää aina tarkkuus, kunnianhimo ja uskallus. Siksi Kanye West räppäämässä nyyhkyttävästä Jeesuksesta on suosikkilyriikkani vuodelta 2013.

HENRI PULKKINEN
Kirjoittaja on helsinkiläinen rap-artisti ja DJ.

Mervi Vuorela: En etsi valtaa enkä joululaulujen loistoa

kaikki.musiikista@yle.fi — Mon, 23 Dec 2013 12:35:11 +0000

Vaikka joulu on traditionaalinen juhla, on käsittämätöntä, kuinka kuluttajille voidaan vuodesta toiseen myydä samoja lauluja ainoastaan esittäjää ja sovitusta varioimalla, Mervi Vuorela kirjoittaa.

Joulu – tai oikeastaan ajanjakso lokakuun puolivälistä loppiaiseen – on traumatisoivaa aikaa niille, jotka eivät voi sietää joululauluja. Kävipä sitten ruoka-, rauta- tai rättikaupassa, joku humoristi on aina tuikannut stereoihin levyllisen hysteeristä joulumusiikkia, jossa kulkuset ovat saaneet paniikkikohtauksen, aikuiset sössöttävät kuin pikkulapset, pikkulapset sössöttävät kuin vauvat ja kaikilla on niin hel-ve-tin mukavaa. Toinen ääripää ovat virsistä ammentavat vakavammat joululaulut, jotka rauhoittavat mielen yhtä todennäköisesti kuin ES-pärinöissä olevien varhaisteinien kuunteleminen. Siinä vaiheessa kun ahdistus, yksinäisyys tai mikä tahansa inhimillinen kaamos painaa päälle, joulumaa ei todellakaan löydy sydämestä vaan pullonsuusta.

Tänäkin jouluna suomalaisia on (v)ihastutettu monilla uusilla joululevyillä, joita yhdistää se, etteivät ne ole uutuutta nähneetkään. Vaikka joulu onkin traditionaalinen juhla, on käsittämätöntä, kuinka kuluttajille voidaan vuodesta toiseen myydä samoja lauluja ainoastaan esittäjää ja sovitusta varioimalla. Yhtenä jouluna kuunnellaan Vesa-Matti Loirin tulkintaa Heinillä härkien kaukalon -kappaleesta, seuraavana jouluna Eppujen punk-versiota samaisesta biisistä. Väliin laitetaan Katri Helenan yliartikuloima Joulumaa ja perään Joel Hallikaisen versio – yllätys yllätys! – Joulumaasta. Tänä jouluna näitä samoja iänikuisia lauluja kuullaan ainakin Club For Fiven, Paula Koivuniemen ja Johanna Kurkelan tuoreilla albumeilla.

Pahimmat traumat syntyvät levyistä, joiden funktiota on vaikea ymmärtää. Itse näin painajaista kuultuani Raskasta Joulua -kokoelmasarjan uusimman albumin, jolla suomalaishevarit esittävät ”näkemyksiään” tunnetuista joululauluista. Jos unohdetaan se sivuseikka, että Raskasta Joulua on sovitettu tympeimpiä hevikliseitä käyttäen, päästään vielä häiritsevämmän kysymyksen äärelle: miksi tällaisia levyjä oikein julkaistaan? Miksi hevi, joka on esteettisiltä arvoiltaan joulun sanoman ja siihen liittyvän hiljentymisen antiteesi, pitäisi valjastaa palvelemaan Jeesuksen syntymäjuhlaa? Onko kyse helposta rahasta, massojen seuraamisesta vai hyvästä läpästä? Entä ketkä tällaisia levyjä edes ostavat? Mummot Metallicaa kuunteleville pojanpojilleen? Pojanpojat Voice of Finlandia katsoville ”hevimummoilleen”?

Omanlaisensa häh-reaktion aiheutti myös jenkkipunkbändi Bad Religionin Christmas Songs -albumi. Jos yhtye on valinnut logokseen yliviivatun ristin ja rakentanut koko uransa antiautoritääriselle kuvastolle, ajatus joululevystä kuulostaa vähintäänkin epäilyttävältä. Toki on mahdollista, että Bad Religion halusi näpäyttää punkin portinvartijoita ja teki siksi tietoisen ärsytysliikkeen. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että levyllinen punk-filtterin läpi suodatettuja joululauluja kuulostaa luonnonvaroja tuhlaavalta kertakäyttövitsiltä. Suomalainen ex-punkkari Olli Lindholm sentään rakensi Minun jouluni -uutuuslevynsä mittatilaustyönä tehdyistä kappaleista. Pokkaa riitti myös Britain’s Got Talent -kisasta tutulla Susan Boylella, jonka Home for Christmas -albumilta löytyy digitaalisesti luotu duetto Elviksen kanssa.

Kun joululevyille kerran riittää kysyntää, miksi niistä ei yritettäisi tehdä kunnianhimoisempia tai edes siedettäviä? Sen sijaan, että artistit esittävät Juhla Mokalta maistuvia vaaleapaahtoversioita puhkisuodatetuista klassikoista, he voisivat lähestyä joulun herättämiä tuntoja oman biisintekofilosofiansa kautta. Tai sitten voitaisiin vaan rehellisesti sopia, ettei maailma tarvitse enää ainuttakaan tekopirteää saati aivovaurion aiheuttavaa joululaulua – ainakaan, jos asialla on Munamies.

MERVI VUORELA

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka ajatteli viettää joulunsa musiikkia vältellen ja kirjoja lukien.

Pekka Laine: Arvaamaton laulukilpailu

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 17 Dec 2013 09:59:33 +0000

UMK on edelleen monta asiaa yhdessä paketissa. Sen toiminta-ajatus on arvaamaton verrattuna kaupallisiin kisaformaatteihin. Tässä on myös toivon siemen, Pekka Laine kirjoittaa.

Uuden musiikin kilpailu eli UMK järjestetään nyt kolmatta kertaa. En vieläkään oikein tiedä, mitä mieltä olla koko touhusta. Joka vuosi olen seurannut tapahtumaa vähän eri vinkkelistä. Ensimmäisellä kierroksella 2012 olin mukana projektissa esiraadin jäsenenä. Hieman sekavat säännöt ja tasoltaan liki holtiton biisihyöky saavat vieläkin pään lievästi surraamaan. Tajusin heti, kuinka haastavaa on seuloa pallomerestä ne kimmoisimmat boltsit. Vertaus vähän ontuu, mutta niin teki suuri osa silloisista tarjokkaistakin. UMK:n sisälle viritetty identiteettiongelma – eli haaste kuten nykyisin sanotaan – oli alusta asti ilmeinen. Mille estradille kappaletta ollaan etsimässä? Sinnekö, minne voittaja päätyy eli euroviisukatselmukseen vai suomalaiseen poptodellisuuteen radioiden soittolistojen ja kuluttajien huomiosta kisaamaan? Jokainen viisuja seurannut tietää, että nämä ovat kaksi eri universumia. Ensimmäisellä kierroksella päädyttiin euroviisuun. Kaikella ystävyydellä Pernillaa kohtaan, muttei hänen hissuttelullaan ollut mitään tekemistä oikein minkään kanssa.

Vuoden 2013 UMK:ta seurasin toisaalta uteliaana ja lievästi huolestuneena musiikkialan ammattilaisena ja toisaalta televisioviihdettä viikonloppuisin rajusti ryystävänä kansalaisena. Paketti tuntui olevan paljon paremmin kasassa. Televisio-ohjelmaa oli helpompi katsoa. Taas suomenruotsalainen voitti, nyt viisuilun ja normipopin risteytyksellä. Krista Siegfridsin Marry Me tuntui dancea huonosti prosessoivissa aivoissani aivan luontevalta lähettiläältä eurofriikkailun pääkallopaikalle. Kisojen jälkeen morsian on saanut pidettyä itsensä pinnalla eli ei ihan hukkareissu.

Kolmatta UMK -kierrosta ajattelin katsella taas sivusta. Kunnes puhelin soi, ja kisajärjestelyihin pahasti sekaantunut kollega ehdotti, että kommentoisin radio-ohjelmaa varten lyhyesti kahdeksaa ehdokasta. Flash backit parin vuoden takaa iskivät heti. Joudunko taas sukeltamaan todella sameaan veteen, jossa kokkareet kelluvat ja näkyvyys on huono? Onneksi omaksuin nopeasti professionaalin asenteen: tässä olisi oiva mahdollisuus saada oma ääni kiirimään eetteriaalloille hyvään kuunteluaikaan. Suostuin välittömästi. Sain kappaleet kuunteluun hieman ennen UMK -ehdokkaiden julkistamista. Muistitikulla oli pelkät rallit esittäjätietoineen. Suoralta kädeltä en tunnistanut kunnolla yhtään nimeä. Se joku Dennis tuntui hämärästi tutulta televisiosta.

Syöksyin kappaleiden sekaan ja helpotuin. Tämähän on ihan musiikkia! Ei tietenkään kovinta ikinä, mitä keski-ikäiset bluesin ja psykedeelisen rockin kalibroimat korvani ovat kuulleet, mutta aivan asiallista ja kuuntelemaan innostavaa poppia. Toki seassa on naurettavuuksiakin. En lähde niitä tässä ruotimaan, koska minun korniuteni voivat olla sinulle ratkaisevia koukkuja. UMK -yrittäjien joukossa on muutama todella herkullinen lauluääni, joiden tulkitsemissa melodioissa leijailee myös oikeata hitin käryä. Kilpailukonseptiin kytkeytyvä hämmennys on nyt väritykseltään positiivisempaa. Muttei se ole mihinkään kokonaan hävinnyt. Edelleen askarruttaa kysymys, mihin kilpailijat kuvittelevat olevansa matkalla. Joku selvästi jo ajatuksissaan syleilee maailmaa suorassa viisulähetyksessä, jossa rauhankyyhkyset nousevat lentoon valtavalla videokankaalla. Toinen puskee tosissaan saadakseen pitkän uran ensimmäisen popmenestyksen. Kolmas vain tekee lauluja ja laulaa niitä.

UMK on edelleen monta asiaa yhdessä paketissa. Sen toiminta-ajatus on arvaamaton verrattuna kaupallisiin kisaformaatteihin. Tässä on myös toivon siemen. Minulla on vilpitön tunne, että kilpailusta voi parhaassa tapauksessa tulla jotain suomalaiseen popmusiikkiin. Ei välttämättä tule, mutta VOI tulla. Vuosikausia olin sitä mieltä, että euroviisuihin kytkeytyvästä toiminnasta ei synny mitään muuta kuin euroviisuihin kytkeytyvää toimintaa. Eli hard core-viisufaneille tarjoillaan omaa alakulttuuriherkkuaan, televisioyleisölle yhden viikon koko perheen friikkishow ja musiikinkuluttajien enemmistölle ei mitään.

Nyt olen hönkäissyt mielipiteeni purkkiin ja siirryn katsomoon. Tämä on toistaiseksi viimeinen kolumnini tällä C-puoli-palstalla. Lähden opiskeluvapaalle ja seuraan uuden musiikin kilpailuja vain aavistuksen yleisradiolaisena. En ole lyönyt lopullista asennoitumistani lukkoon. Ehkä otan viileän akateemisen jazz-asennon ja tuhahtelen. Todennäköisesti olen kuin suomalainen urheilufani eli salaa janoan menestystä. Jos sitä ei tule kunnon lajeista, niin toivottavasti edes villikarjuammunnasta tai curlingista. Jos Suomi pärjää viisuissa, UMK on paras! Jos menee huonosti, kiroan koko konseptin ja ihmettelen, kuka oli se yksikin pelle, joka radiossa väitti, että se kappale oli ihan hyvä. Tietysti joku yleisradiolainen. Verorahoilla totta kai! Helvetti vieköön teidän uudet musiikkinne.

PEKKA LAINE

Pekka Laine on 47-vuotias musiikkitoimittaja, joka panostaa seuraavaksi kitaransoittoon ja elokuvien katseluun. Hän aikoo myös lukea enemmän kirjoja, jotka eivät käsittele popmusiikkia. Ainakaan yksinomaan.

Jukka Haarma: Saako musiikkiohjelmassa itkeä?

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 10 Dec 2013 08:48:40 +0000

Onko Satulinnassa ollut halimispakko? Onko siellä sarjan ohjaaja vaatinut, sopimukseen vedoten, että nyt sitten artistit sitä itkua, tästähän harjoituksissa jo puhuttiin? Onko maskeeraaja laittanut varmuudeksi valkosipulin kynsiä pöydän alle siltä varalta, ettei punaviini ole tehnyt tehtäväänsä? Jukka Haarma kysyy.

”Kulttuurieliitti on kuollut”, otsikoi HS viime kuussa.

Otsikon alla lehden kulttuuritoimituksen esimies Jaakko Lyytinen kirjoitti, tutkimuksiin perustuen, että eliitti ei erottele enää korkeaa ja populaaria kulttuuria toisistaan, vaan käyttää ja nauttii molemmista. Eliitti ei enää käytä ns. kulttuurista pääomaansa muista erottautumiseen.

Näin minäkin toivon Lyytisen tavoin, mutta onko asia aivan noin?

Paleface vastaan Cheek, kulttuuriministeri vastaan Stadionin kansanjoukot, ”Vain elämää”-sarjan itkupillit vastaan aidot tunteet, tv:n formaattimusiikki vastaan oikea musiikki, ansaittu menestys vastaan ei-ansaittu.

Sen verran ovat nuo kulttuuritapahtumat herättäneet tunteita, että luulisi mukana olevan myös taistelua kulttuurin sisällöstä ja sen arvottamisesta. Ei ole ihan tuntunut siltä, että tässä vaan musiikista pitävät ihmiset nautiskelevat musiikkielämämme moninaisuudesta.

Otetaanpa tapaus ”Vain elämää”, tuo suosittu sarja, joka on myös raivostuttanut, eritoten sen jatkuva itku ja menestys. Ensimmäinen niistä ei kuulemma ole ollut aitoa eikä jälkimmäinen ansaittua. Tai myös niin, että edellisestä on seurannut suoraan jälkimmäinen. Kansa kun on halunnut nähdä vain kuka tänään vuorostaan pillittää ja jäänyt tyhmänä koukkuun.

Mitä siellä Hirvensalmen Satulinnassa on oikein tapahtunut?

Onko Satulinnassa ollut halimispakko? Onko siellä sarjan ohjaaja vaatinut, sopimukseen vedoten, että nyt sitten artistit sitä itkua, tästähän harjoituksissa jo puhuttiin? Onko maskeeraaja laittanut valkosipulin kynsiä pöydän alle siltä varalta, ettei punaviini ole tehnyt tehtäväänsä?

Vääriä kyyneleitä väärässä ympäristössä vääriltä artisteilta väärässä ohjelmassa?

Sosiaalinen media vilisee ja tärisee kommenteista. ”Ei pysty katsomaan”, ”en edes yrittänyt”, ”hirveetä tuubaa”, ”levy-yhtiöiden rahastusta taas kerran”, ”kyllä kansaa taas kusetetaan”. Siellä ne ovat kaikki kliseet. Syyllinen on selvillä ja ei se katsomalla siitä miksikään muutu.

Onko tätä nyt niin vaikeata käsittää? Se, että musiikki herättää tunteita ja kaivaa ne ja muistot esiin? Kai nyt sentään joku on käynyt tai kuullut työpaikkavetäytymisistä, jossa viimeistään toisena eli viimeisenä iltana aletaan musiikin ja viinin voimalla herkistyä ja pirauttaa pari kyyneltä kun ollaan kuitenkin aika hyviä kavereita?

Onko tuohon verrattuna niin hirvittävän vaikeaa ymmärtää, että kun ehkä läheiseksikin tullut musiikkikollega vetää pitkäksi venyneen työpäivän päätteeksi uuden hienolta tuntuvan version artistille itselleen aikojen saatossa läheiseksi tulleesta kappaleesta, niin voihan siinä muutama kyynel ihan aidosti silmäkulmassa vilahtaa!

Pitääkö tässä vieläkin kysyä rockpoliisilta lupaa, koska saa itkeä?

Rättiväsyneenä sitä raavaampikin mies voi itkeä, vai mitä Hynynen? En pidä valtavana yllätyksenä, että Kotiteollisuuden Hynystä rasittaa niin v.....i koko ohjelma, että Kauko Röyhkää ei kaduta, vaikkei ohjelmaan lähtenytkään ja että Ismo Alanko on tehnyt tv:n musiikkiformaatteja irvailevan videon, sinänsä ihan hauskan, jossa myös Hynynen esiintyy (”Vuoden turhin laulu”). Hyvä niin. En minäkään tässä nyt odota ja toivo muusikoiden kuuluvan johonkin yhteiseen ja yksimieliseen halihaliperheeseen.

En ole sarjan tosifani (liian monta jaksoa jäänyt katsomatta), mutta kotikatsomon kyyneleet on tälläkin kaudella koettu. Ettäs tiedätte. Laura Närhi tulkitsi silloin Hanhiniemen ”Siipeen jos sain”. ”Ei se raukaksi tee / sitä jos pyyhkäisee / kämmensyrjäänsä kyyneleen / kumman tiukkaan tarttuneen / siipeen jos sain / väliaikaista kaikki on vain”.

Hieno sanoitus, hieno tulkinta.

Ja kuka artisti ei olisi Hanhiniemen tavoin ylpeä ja liikuttunut Jukka Pojan antaessa Kolmannen naisen vanhalle hitille aivan uuden muodon ja avaten siihen samalla uusia, yllättäviä ulottuvuuksia. ”Päivän kauempana lapsuutta / päivän matkan kauempana kotoa / ja rivin kauempana totuutta” (”Lautalla”).

Myönnän. Sarjassa esitetyt tulkintojen lyhyemmät versiot eivät toimi levyllä olevien pitempien versioiden tavoin ja saavat artistit ruudussa liikuttumaan vähän niin kuin ennenaikaisesti: Joko se ny heti itkee!

Myönnän lisää. Formaatista kun on kyse, niin toistoa piisaa. Rasittavuuteen saakka.

Valitan myös ”Vain elämää” -levyjen kansista: ne antavat muovisen ja yksioikoisen kuvan a) artisteista, b) sarjan sisällöstä. Sori vaan, mutta eivät edes ruotsalaiset ole noin ultrakivapositiivisia vastaavan sarjan sikäläisissä levykansissa.

Tekoitkua vai yleissivistystä?

Monen merkittävän laulun ja artistin takaa löytyvä Pekka Ruuska kirjoitti Facebookissa toisen kauden loputtua: ”Ohjelma tuo suuren yleisön nähtäville musiikkia luovien ja esittävien ihmisten mielenliikkeet sisältäpäin nähtynä. Dokumenttifilmit valottavat historiaa, kertovat myötä- ja vastamäestä, sitkeästä selviytymisestä vaikeassa ammatissa…Uudet solistit ja ajatuksella rakennetut sovitukset ovat kakkoskaudellakin avanneet monen laulun piilossa olleen aarrearkun. Hittikappaleen selviäminen elossa maailman kakofonian keskellä on tullut yhä helpommin käsiteltäväksi: lauluun on onnistuttu kerta kaikkiaan kiteyttämään jotain meille kaikille yhteistä ja keskeistä”.

Mutta kun paska on paskaa, väärä on väärää ja oikea on oikeaa. Populaarimusiikin puolella muista erottautumiseen ei tarvita perinteistä kulttuurista pääomaa, oikea asenne riittää. Sikäli kyllä kauniin demokraattista.

Palataan alkuun ja HS:n otsikkoon. Jospa pitää edelleen paikkansa, ainakin jos puhutaan kulttuurin arvottamisesta, että korkean ja populaarin erot ovat edelleen olemassa, mutta eivät niiden välissä vaan sisällä. Näin ehdottivat kulttuuritutkijat jo 90-luvulla.

Kyllä. Palefacen ja Cheekin välissä tuntuu olevan kulttuurin kokoinen ero. Samoin vaikka Kauko Röyhkän ja Anna Abreun. Joidenkin mielestä myös Ismo ja Ilkka Alangon.

Luulenpa, että suuri yleisö ihmettelisi moista ahdasmielisyyttä.

JUKKA HAARMA

Henri Pulkkinen: Eurodancen paluu

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 03 Dec 2013 08:30:00 +0000

Ponnisteluistani huolimatta minun on vaikea nähdä eurodancea italodiscon ja aikuisrockin tapaisena, kyseenalaisena, mutta mielenkiintoisena suuntauksena, Henri Pulkkinen kirjoittaa.

Vihaan teemabileitä. Niitä kotibileitä, joissa pukeudutaan mukahassuihin vaatteisiin ja kuunellaan paskaa musaa. Meidän 80-luvun loppupuolella syntyneiden tämän hetken suosituin teema näissä kidutusjuhlissa on ysäribileet. Eli masentavia lamavaatteita ja Scatman John.

Olin ensimmäistä ja viimeistä kertaa tällaisissa bakkanaaleissa. Juhlissa oli avoin Spotify-soittolista, johon vieraat saivat vapaasti lisätä teemaan sopivaa musiikkia. Heti alusta oli selvää, ettei panokseni illan musiikkiin välttämättä aiheuttaisi Barbie Girlia ääneen laulavissa juhlijoissa erityisiä riemunhuutoja, olinhan selvästi bileiden musta lammas. Sohvalla yksin jököttävä, itsensä ja etenkin musiikin liian vakavasti ottava paskapää, josta ei olisi nostalgiseen hassutteluun. Ja niinhän siinä kävi, että viimeistään kun soittamastani Pavementin Cut Your Hairista ei muiden mielestä löytynyt “tarpeeksi oikeaa ysärifiilistä”, olin valmis hukuttautumaan puolityhjään boolikulhoon.

Kaltaiselleni musanatsille kaikkein musertavinta on, että tämä ilmiö on pikkuhiljaa levinnyt kotibileistä myös Helsingin yöelämään. Enkä nyt puhu ainoastaan seduloiden ja muiden risteilysimulaattoreiden musiikkitarjonnasta: ysärin tanssipoppia kuulee myös yllättävän usein “vakavasti otettavaan” dj-kulttuuriin pohjaavilla klubeilla. Ponnisteluistani huolimatta minun on vaikea nähdä eurodancea italodiscon ja aikuisrockin tapaisena, kyseenalaisena, mutta mielenkiintoisena suuntauksena.

Onhan tämä ilmiö sinäänsä hyvin ymmärrettävä, 90-luvun eurodance ja sen aikainen purkkapop oli monelle lastenlaulujen lisäksi ensimmäinen kosketus musiikkiin. Ymmärrettävää on myös, että ihmiset, etenkin humalassa, haluavat kuunnella ja tanssia heille tuttua ja tunteita kohottavaa musiikkia. Nostalgia on vahva tunne, mutta eikö se ole hieman masentavaa jos niin monelle nuorelle suomalaiselle jäi koko vuosikymmenestä käteen lähinnä E-Rotic ja Captain Jack?

Poistyöntävimmillään tämä ysäritrendi ilmenee bileissä, joissa yleisö tuntuu tiedostavan, ettei tällaisesta musiikista kuuluisi nauttia näin paljon, ainakaan julkisesti, jolloin musan fiilistely piiloitetaan ironian ja hassuttelun taakse. Musiikkimaulleen ei kukaan voi mitään, joten ollaan nyt sentään edes rehellisiä itsellemme.

HENRI PULKKINEN

Kirjoittaja on helsinkiläinen rap-artisti ja DJ.

Mervi Vuorela: Vaatteet (on mun aatteet)

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 26 Nov 2013 07:28:07 +0000

Kasvava rättibisnes on johtanut siihen, että moni bändilogo – kuten Misfitsin pääkallo – on tullut tunnetummaksi kuin sen takaa löytyvä musiikki, Mervi Vuorela kirjoittaa.

Elämä länsimaisissa vapauden vankiloissa mahdollistaa tuohtumisen pienistä asioista. Usein tuohtumus on luonteeltaan turhamaista, perspektiiviharhaista ja neuroottista – ja juuri siksi niin koukuttavaa. Mitä syvemmälle omaan lokeroonsa kaivautuu, sitä helpompaa on ärsyyntyä ihmisistä, jotka tietämättään tai piittaamattaan loukkaavat pyhien lokeroiden suvereniteettia. Puhun nyt ihmisistä, jotka pukeutuvat ja kuuntelevat musiikkia epäloogisesti – siis käyttävät vaikkapa Iron Maidenin bändipaitaa, vaikka eivät oikeasti edes pidä Iron Maidenista. Kelatkaa!

Musiikillista identiteettiä on ilmennetty pukeutumisen avulla 50-luvun rockabilly-huumasta lähtien. Massasta poikkeava univormu on ollut keino tehdä pesäeroa valtavirtakulttuuriin ja lisätä yhteenkuuluvuutta oman alakulttuurin sisällä. Samalla pukeutuminen on ollut statement tietyntyyppisen arvomaailman ja elämäntavan puolesta. Batiikkipaidoilla ja leveälahkeisilla housuilla on viestitetty rauhaa ja rakkautta, irokeeseillä ja niittirotseilla on osoitettu tyytymättömyyttä vallitsevaa järjestelmää kohtaan ja niin edelleen. Mutta tämänhän te kaikki jo tiedättekin.

Nyky-yhteiskunnassa nämä(kin) jakolinjat on pantu uusiksi. Yhdenmukaisen pukeutumisetiketin sijaan vaikutteita leikataan ja liimataan, niillä leikitellään ja ne voidaan tunkea nurinkuriseen kontekstiin. Kukkona tunkiolla häärii massamuotiteollisuus, joka haistoi jo vuosia sitten ruohonjuuritason markkinapotentiaalin ja toi bändipaidat sekä muut alakulttuurisymbolit ketjumarkettien näyteikkunoihin. Vuosien varrella tahti on vain kiihtynyt, mistä ovat osoituksena muun muassa H&M:n glitteröidyt ”punk-paidat" ja niittirotsit, Carlingsin valmiiksi kulutetut ja badgeilla varustetut farkkuliivit, Seppälän fiftari-tyyliset pallomekot sekä naistenlehtien ohjeet ”rock-henkiseen pukeutumiseen”. Viime vuosina kauppojen rekkejä on täytetty myös indie-väen himoamilla ruutu- ja flanellipaidoilla. Samalla kasvava rättibisnes on johtanut siihen, että moni bändilogo – kuten Misfitsin pääkallo – on tullut tunnetummaksi kuin sen takaa löytyvä musiikki.

Entä sitten?, voisi moni kysyä. Onko se minulta tai alakulttuuriltani pois, mikäli lähiostarin pissis hengaa farkkuliivissä ja varsilenkkareissa tai naapurin wannabe-fashionista yhdistelee eri alakulttuureja muodikkaaksi kollaasiksi? Lakkaako maapallo pyörimästä, mikäli Lady Gaga hengaa musiikkivideossaan G.I.S.M.-niittirotsi yllään tajuamatta pätkääkään japanilaisesta hardcorepunkista? Ei tietenkään. Tämä ei silti tarkoita, etteikö itselle merkityksellisten symbolien vesittäminen toisinaan vituttaisi. Vaikka maailma muuttuu ja alakulttuurit sen mukana, tietyt asiat säilyttäisi mielellään pienten piirien arvovaltaisessa yksityisomistuksessa.

Tietenkään pukeutuminen itsessään ei ole suora linkki musiikkimakuun. Moni alakulttuurin edustaja ei tee numeroa pukeutumisestaan tai ainakin luopuu univormustaan ikävuosien karttuessa. Itse asiassa anti-etiketinomainen pukeutuminen tuntuu vain lisääntyneen 2000-luvulla, jolloin vaatteet ovat menettäneet merkityksensä kapinallisuuden ja erottautumisen välineinä. Enää eivät farkut ja nahkatakki symboloi vapautta eikä hengenheimolaisten löytyminen ole kiinni yhtenäisestä univormusta, kiitos internetin. Silti ei tarvitse mennä kuin paikalliselle yläasteelle tajutakseen, että tiettyjen alakulttuurien pukeutumiskoodit tulevat jatkossakin löytämään uusien sukupolvien ”erilaiset nuoret”. Siellä ne ovat koulunpihalla eri ryhmiin vetäytyneinä: farkkuliiviset pikkuhevarit, keesipäiset punkkarit, rastapäiset maailmanparantajat ja lökäpöksyiset hopparit.

Vaikka muotiteollisuus, post-modernille ajalle tyypillinen sirpaleisuus ja internetin informaatiotulva tekevät kaikkensa hämärtääkseen alakulttuurien ja massojen rajaa, tavoitteessa ei onneksi tulla koskaan onnistumaan. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että todellisen musiikillisen sielunveljen kyllä tunnistaa kadulla. Kun sellainen osuu kohdalle, tulee vaistomaisesti hymyiltyä, vaikkei toista olisi aiemmin tavannutkaan.

MERVI VUORELA

Kirjoittaja on noin 50 bändipaitaa omistava toimittaja, joka näkee merkityksiä bändipaidoissa, niittirotseissa sekä farkku-ja nahkaliiveissä.

Pekka Laine: Jäähyväisten aika

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 19 Nov 2013 14:07:57 +0000

Kolme tärkeää suomalaista yhtyettä ilmoitti lopettavansa toimintansa kuluvana vuonna. Muitakin varmasti oli, mutta nämä jäivät mieliin jostakin syystä. Ehkä siksi, että jäähyväiskolmikkoni päätti lopettaa ennen kuin yleensä lopetetaan eli silloin, kun on jo vähän myöhäistä. Paljon vaikeampaa ja tyylikkäämpää on lopettaa silloin, kun kaikki vielä toimii, Pekka Laine kirjoittaa.

Marras-joulukuun aikoihin meillä maailman vahvimmilla mieh… tai siis musiikkitoimittajilla on aina tapana käydä läpi päättyvää vuotta ja valita matkan varrelta omia musiikillisia huippuhetkiä. Yleensä ne tuppaavat olemaan levyjä ja keikkoja. Itselleni tämän pakkorutiinirituaalin keskellä jostain syystä putkahti mieleen kolmet jäähyväiset vuodelta 2013. Kolme tärkeää suomalaista yhtyettä ilmoitti lopettavansa toimintansa kuluvana vuonna. Muitakin varmasti oli, mutta nämä jäivät mieliin jostakin syystä. Ehkä siksi, että jäähyväiskolmikkoni päätti lopettaa ennen kuin yleensä lopetetaan eli silloin, kun on jo vähän myöhäistä. Paljon vaikeampaa ja tyylikkäämpää on lopettaa silloin, kun kaikki vielä toimii.

Muistan hyvin PMMP:n ensimmäisen Tavastian keikan. Se oli kamala. Rusketusraidat ei mennyt helvetin hyvin. Hupaisa ja täysin irrelevantti muisto on jostain syystä päällimmäisenä tajunnassa itselle tärkeän bändin urasaldoa kelaillessa. En tosin jaksa muistella kovin tosissani, koska PMMP:n jäähyväisiin on vaikea suhtautua lopullisina. En osaa kuvitella suomalaista musiikkikenttää ilman Paula Vesalaa, Mira Luotia ja modernia rockmuusikkoutta upeasti edustavia bändijäbiä. Henki ei katoa mihinkään. Olkoon nimi tai olomuoto mikä on, PMMP on olemassa.

Rubik-yhtyeen lopetusuutinen yllätti hieman. Paitsi jos haluaa jälkiviisastella ja spekuloida. Oliko Rubikin suureellinen ja tunteikas rock löytänyt suomalaisen tiiliseinän edestään? Kotimaassa kaikki on tehty, paitsi saavutettu keskitien suosio. Maailmalla siintää edessä loputon lisäpanostusten vaatimus. Vai oliko kaikki sanottu? Vuosi sitten 23. päivä marraskuuta näin bändin vetävän lähes täydellisen keikan. Huippusolosuhteissa Aalto-yliopiston auditoriossa Rubik kuulosti ja näytti mahtavalta. Niin mahtavalta, että keikan jälkeen oli pakko miettiä. Mitähän yhtye aikoo tehdä seuraavaksi? Niinpä. Jotain muuta.

Rubikin jäähyväistiedotteesta tuli ihan oikea uutinen, josta kerrottiin ihan oikeassa sanomalehdessä. Taisi olla hiljainen uutispäivä. Niin hiljaista päivää ei osunut hollille, että Paavoharjun lopettaminen olisi noteerattu kulttuuriväelle kertomisen arvoiseksi tapahtumaksi. Ei kerrottu, vaikka yhtye on maailmankuulu. Myönnetään: se on sitä hyvin pienimuotoisella tasolla. Jollakin tapaa tieto tämän huuruisen mysteerikollektiivin feidaamisesta ärsytti jopa hieman. Älkää nyt helvetti. Jos te lopetatte, kuka tekee niin mielipuolisia levyjä kuin esikoisenne Yhä hämärää tai päätöstyöksi jäänyt hyytävän komea Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen ylös sinne?

Minulla oli kunnia kirjoittaa arvostelu ensin mainitusta Soundi-lehteen vuonna 2005. Levy selätti minut helposti. En tajunnut siitä aluksi oikein mitään. Arviokin oli sen mukaista rimpuilua. Pidin kovasti ja pidän edelleen. En vieläkään täysin ymmärrä. Sain jossakin vaiheessa tiedon murusia yhtyeestä, mutta niistä ei ollut mitään iloa. Savonlinnassa vaikuttaa. Ilmeisesti. Asuvat jossain mörskässä ja tekevät kaikkea outoa. Ovat kai jonkin sortin uskovaisia. Ehkä. Aha. Vai niin. Ei auta faktat. Paavoharju jäi minulle arvoitukseksi, josta tulee väistämättä mieleen hupaisat hetket Musiikki&Media -tapahtumassa Tampereella joskus back in the day. Konferenssiin oli tullut vieraaksi myös isoja poikia Amerikasta. Heiltä tivattiin tietysti, ovatko kuulleet mitään kiinnostavaa suomalaista musiikkia. Ainakin pari playeria vastasi: ”How do you pronounce this? Phavo haaju?” Virallisen vientiagendan ohi kaukaa vasemmalta koukkasi todellinen villi kortti. Totaalisen marginaalinen voi olla täydellisen universaalia. Kulttisuosio, here we come! Pitchfork, oletko valmis?

Paavoharjun tänä vuonna ilmestynyt viimeinen levy on upea, kovimpia lättyjä pitkään aikaan. Eikä käsitykseni mitenkään liity siihen, että albumin kiitettävän häiriintyneistä puhelauluosuuksista vastaa kolumnistinaapurini Henri Pulkkinen. Tai niin minä olen lukenut. Rohkenen epäillä. Olen tavannut Pulkkisen pari kertaa ja hän vaikutti tasapainoiselta ja vaarattomalta kaverilta. Samaa ei voi sanoa Paavoharjun luomuapokalyptisen rajatietomessun posmentajasta. Sille kaverille pitää saada hoitopaikka. Tai ainakin seuraava levy markkinoille.

Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen ylös sinne on muistutus siitä, kuinka käsittämättömän kaunista ja samalla pelottavaa käsittämätön musiikki voi olla. Mysteerit ovat tärkeitä. En vieläkään tiedä mikä tai kuka Paavoharju oli. Ja silti ikävöin.

Pekka Laine on 47-vuotias musiikkitoimittaja, joka ei osaa päättää, onko The Stooges vai Simon & Garfunkel kovempi.

Jukka Haarma: Kun määrä ja laatu kohtaavat: tapaus populaarimusiikki

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 12 Nov 2013 08:09:12 +0000

Populaarimusiikin laadun arvioimisessa on kaksi tylsää ääripäätä, Jukka Haarma kirjoittaa.

”Vain keskiverto myy”. ”Kansan makua on vaikea aliarvioida”. ”Paska myy, laatu jää marginaaliin”. ”Populaarimusiikissa laatu ja määrä eivät koskaan kohtaa”.

Suosion ja laadun epäsuhta on ollut yksi musiikin aktiiviharrastajien, rockdiggareiden tai marginaalimusiikkiin vannovien hellityimpiä väittämiä. Tuon varaan on vuosien varrella rakennettu lukematon määrä pöytäkeskusteluja, levyarviota ja musiikin laatukriteerejä, salaliittoteorioitakin.

Kirjoitan siis meidän, meidän ”musiikkiasiantuntijoiden” maailmasta. Tuosta suosion ja laadun epäsuhdasta syytämme yleensä näitä ”tavallisia” musiikin kuluttajia ja harrastajia. Heitä, jotka ostavat ehkä yhden tai muutaman levyn vuodessa, käyvät ehkä juhlakonserteissa tai muissa jo suosittujen artistien tilaisuuksissa. Voivat he olla fanejakin, tosin usein aivan väärien artistien.

Juuri näiden viattomien siviilien huono maku on meidän jatkuvan huolen kohteena.

Nämä tavikset tuskin välittävät huonosta musiikista ja miksi ihmeessä välittäisivät? Me sen sijaan välitämme. Meidän muita ihmisiä paremmalle maulle huono musiikki on oikeastaan aivan välttämätöntä.

Marginaalista keskelle

On totta, että populaarikulttuurin ja -musiikin uudistukset ja uudet virtaukset saavuttavat yleensä aluksi vain pienen piirin, pienen etujoukon suosion ja kestää aikansa ennen kuin ne saavuttavat laajemman yleisön suosion – jos saavuttavat. Oletuksena on, että tuolla matkalla musiikki yleensä jollakin tavalla ”vesittyy”, ”keskivertoistuu”.

Tuolla ajatuksella on historiallinen perustansa. Mutta tuokaan pienestä suureksi, marginaalista keskelle -dynamiikka tai keskivertoistuminen ei koske kaikkia musiikin lajeja eikä kaikkia ajankohtia. Se mitä yleensä tarkoitamme popmusiikilla, sen tarkoituksena on yleensä ollut oikaista suoraan suosioon. Ja tuon oikotien käyttäminen on usein tulkittu ei-ansaituksi, se on ollut hyvän musiikin sijasta tulosta tehokkaasta markkinoinnista, pahoista levy-yhtiöistä, vääristä laulukilpailuista tai juuri tuosta suuren yleisön huonosta mausta.

Naapurimaasta löydämme ehkä parhaan esimerkin iskusta suoraan keskelle: ABBA halusi valloittaa koko maailman myyntilistat, heti. ABBA-tiimi mietti tarkkaan, millä musiikillisilla (ja kyllä, markkinoinnillisilla) keinoilla tuo onnistuisi ja oli riittävän lahjakas siinä myös onnistuakseen. Vastakkaisia esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon, mutta suosion ja lahjakkuuden yhdistelmä on toiminut populaarimusiikissa monesti oletettua tai haluttua enemmän.

Luultavasti myös läheisemmin kuin minkään muun kulttuurin alueella.

100 miljoonaa tai enemmän

Josta päästäänkin todistusaineistoon. Levy ja -äänitemyynti on relevantti populaarimusiikin suosion mittari, ei lopullinen, mutta tässä tapauksessa aivan riittävä.

Luotettavimman tiedon mukaan kaikkien aikojen eniten levyjä myyneet artistit ovat Beatles ja Elvis Presley. Molemmat ovat myyneet mahdollisesti jopa 500-600 miljoonaa levyä.

(On ymmärrettävää, että seuraava lista on kallellaan artisteihin, joilla on pitkä ura takanaan ja joiden tuotanto ajoittuu äänilevymyynnin kultakaudelle eli noin 1960-luvun puolivälistä vuosisadan loppuun. Lista koskee myös vain angloamerikkalaista musiikkimaailmaa.)

Vähintään 200 miljoonaa levyä myyneet artistit tai yhtyeet ovat edellisen kahden lisäksi Michael Jackson, Madonna, Elton John, Led Zeppelin, Pink Floyd, Mariah Carey, Celine Dion, Whitney Houston, AC/CDC, Queen, Rolling Stones ja ABBA.

Yli 100 miljoonaa myyneiden lista näyttää tältä: Eagles, Rihanna, U2, Billy Joel, Phil Collins, Aerosmith, Frank Sinatra, Barbara Streisand, Garth Brooks, Genesis, Donna Summer, Neil Diamond, Bruce Springsteen, Bee Gees, Julio Iglesias, Dire Straits, Metallica, Taylor Swift, Eminem, Britney Spears, Rod Stewart, Bon Jovi, Fleetwood Mac, Backstreet Boys, Gun’N’Roses, Prince, Kenny Rogers, Paul McCartney, Janet Jackson, Chicago, The Carpenters, Bob Dylan, George Michael, Bryan Adams, Def Leppard, Cher, Lionel Richie, Olivia Newton-John, Linda Ronstadt, Stevie Wonder, Tina Turner, Beach Boys, Kiss, The Who, Johnny Hallyday ja Barry White. Tuohon listaan voitaneen laskutavasta riippuen aikamoisella varmuudella lukea myös Cliff Richard, David Bowie, Deep Purple, Depeche Mode, Iron Maiden, Status Quo ja Pet Shop Boys.

”No mutta, mitä listalla tekevät esim….?!” . Ehkä poimin ne itse: Ilman muuta listan epäilyttävimmät nimet ovat ihan perussyntipukit eli ainakin Mariah Carey, Celine Dion, Rihanna, Britney Spears, Taylor Swift ja Cher. Kaikki naisia ja kaikki popartisteja. Seuraavaksi epäilyttävimmät ovat viihdeartisteja: Kenny Rogers, Julio Iglesias ja Olivia Newton-John. Oma lukunsa ovat sitten poikabändi Back Street Boys ja tuo hattukantrin kuningas Garth Brooks, jota kukaan ei ole kuullut, mutta joka näyttää epäilyttävältä ja edustaa väärää genreä.

Tuo siis perinteisestä rocknäkökulmasta listaa arvioitaessa. Rocklähtöisyys on tietysti vain yksi näkökulma musiikin laatuun, mutta hyväksytään se nyt tässä yhteydessä, koska juuri siitä näkökulmasta lista sattuu olemaan kunnioitusta herättävä. Rockin uudistajat ja parhaat lahjakkuudet ovat kiistattomasti listalla hyvin edustettuna. Suurin osa listan artisteista on tavalla tai toisella, yhdellä tai useammalla levyllä muuttaneet musiikin suuntaa, luoden uusia ilmaisukeinoja ja saaneet lukuisia seuraajia/jäljittelijöitä. Keskivertomusiikin lista? Vain jos sitä tarkastelee yksioikoisesti marginaalimusiikista käsin.

Tämän vuosituhannen eniten myynyt äänite on Adelen albumi 21, 28 miljoonaa. Laatualbumi. Jokainen voi sen todeta, vaikkei siitä itse pitäisikään.

Me asianharrastajat pystymme toki luettelemaan pitkän rivin artisteja tai levyjä, jotka olisivat ansainneet laajempaa suosiota kuin mihin ovat yltäneet. Tuohan on meidän perusduunia. Paljon haastavampaa ja hauskempaa olisi välillä miettiä listaa artisteista, jotka ovat oikeudenmukaisesti saaneet osakseen juuri sen suosion, jonka ovat ansainneet.

Vai haluaako joku ehdottaa, että esim. kriitikoiden ikisuosikki ja se kuuluisa ”tärkeä” levy (myös minulle) eli Velvet Underground -yhtyeen ensilevy on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle ja sen pitäisi kuulua joka kodin levyhyllyyn ja jokaisen kunnon radioaseman soittolistalle? Minusta on täysin luonnollista ja oikein, että ainakin suurin osa tuosta levystä on musiikin kuuntelijoiden enemmistön mielestä huonoa, tai ainakin epämiellyttävän kuuloista musiikkia.

Populaarimusiikin laadun arvioimisessa on kaksi tylsää ääripäätä. Toisesta laidasta kuuluu itsevarmaa ääntä, joka vakuuttaa kaiken mielenkiintoisen tapahtuvan marginaalissa ja toisessa päässä asustaa yksioikoinen populismi, jossa vain myyntiluvuilla on väliä, ei kriitikoiden ja muiden hienostelijoiden höpinöillä.

Mitä itse suosioon tulee, sitä on nyt ja tulevaisuudessa tarjolla yhä harvemmalle. Harrastajia, artisteja ja yhtyeitä on yksinkertaisesti liikaa. Myös niitä, jotka laatunsa kautta sen ansaitsisivat.

Tuossa mielessä suosio on nykyaikana yliarvostettua. Mutta populaarimusiikki ilman populaaria on vähän niin kuin ammattilaisjalkapallo ilman maaleja, voittoja, suuria yleisömeriä, mestaruuksia.

Eli tylsää.

Mikä on suosion ja laadun suhde Suomessa? Se olisi toisen jutun paikka. Silloin voimme iloisesti miettiä vaikka sitä, onko Suomen kaikkien aikojen 7. eniten myynyt levy, Smurffien ”Tanssihitit 1” (174 608 myytyä levyä) parempi kuin Hurriganesien Roadrunner (171 224).

Onko mielipiteitä?

JUKKA HAARMA

Henri Pulkkinen: Toimittajien ystävä

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 05 Nov 2013 12:41:31 +0000

Lou Reed ei taiteessaan tai julkisuuskuvassaan esittänyt mitään. Vain totuudella oli väliä, Henri Pulkkinen kirjoittaa.

Lou Reedin kuolema tuli shokkina. Yksi rockin suurimmista kapinallisista on poissa. Sosiaalinen media täyttyi nopeasti fanien suruviestien lisäksi kollegojen ja ystävien muisteloista. Reed nähtiin isähahmona, mentorina, huumorintajuisena ja hyväsydämisenä sekä rakastavana ihmisenä.

Alkujärkytyksen jälkeen verkkoon alkoi ilmaantua myös toisenlaisia muistokirjoituksia. Niissä rock-toimittajat jakoivat kokemuksiaan Reedistä. Näissä obituareissa vainaja nähtiin huomattavasti huonommassa valossa: ilkeänä, huonokäytöksisenä kusipäänä, jonka lempipuuhaa tuntui olevan hyväntahtoisten journalistien piinaaminen. Toimittajat jakoivat kauhutarinoitaan kuin kilpaillen siitä, ketä edesmennyt tähti oli nöyryyttänyt pahiten.

Kieltämättä monet hänen haastatteluistaan olivat todella vaivaannuttavia, mutta oliko syy sittenkään diivailevassa rokkarissa vai huonosti valmistautuneissa toimittajissa?

Reed kertoi avoimesti halveksivansa musiikkijournalisteja. Nämä antipatiat johtavat jo uran alkuvaiheille, jolloin normeista poikkeava laulaja joutui helposti median silmätikuksi. Sensaatiohakuisten toimittajien irrelevantit ja suorastaan idioottimaiset kysymykset ovat varjostaneet miehen haastatteluja jo 60-luvulta saakka. Reediä ei koskaan kiinnostanut paskanjauhaminen tai musiikkimaailman mielistelykulttuuri. Hän puhui elävästi taiteestaan, mutta vain silloin kun koki tilanteen luontevaksi. Kuitenkin huonoimmissakin haastatteluissaan hän oli pelottavan läsnä, polttavasti tuijottaen vastapäätä istuvan "sopulin" lävitse. Usein toimittaja päätyikin paljastamaan itsestään ja epävarmuuksistaan Reediä enemmän. Kaikessa epämiellyttävyydessään nämä haastattelutilanteet tuntuvat aidoilta ja rehellisiltä. Reed ei taiteessaan tai julkisuuskuvassaan esittänyt mitään. Vain totuudella oli väliä.

Haastattelu on absurdi tilanne, niin haastattelijalle kuin haastateltavalle. Tilanteeseen ja aiheeseen huonosti valmistautunut toimittaja on ihan yhtä huonokäytöksinen kuin kiukutteleva artisti. Ehkä toimittajien suhtautuminen Reedin kuolemaan on verrattavissa ankaran vanhemman kuolemaan. Vasta niin suuren auktoriteetin poistuessa uskaltavat lapset ääneen käsitellä traumojaan. Se on tärkeä osa surutyötä.

HENRI PULKKINEN

Kirjoittaja on helsinkiläinen rap-artisti ja DJ.

Mervi Vuorela: Marginaalihevi vs. valtavirtahevi 6–1

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 29 Oct 2013 07:25:03 +0000

2010-luvulla suomalainen hevi on palannut sinne, minne se on aina kuulunutkin – marginaaliin, Mervi Vuorela kirjoittaa.

Hevillä ei voi hävitä, toitottivat erikoishousuiset isännät, liekkihameiset emännät ja Peltor Kid -kuulosuojaimiin ahdetut kakarat 2000-luvun puolivälissä. Noin vuosikymmen myöhemmin suomalaisella valtavirtahevillä on hävitty – luojan kiitos!

Enää ei joka toisen härmäläisen suosikkibändi ole Nightwish tai Lordi. Enää ei jälkimmäisen Euroviisu-voitto laukaise samankaltaista katharttista joukkosiemensyöksyä kuin MM-95 tai MM-11. Enää ei nahkahousuinen Katri Helena nojaile Marshall-vahvistimeen ja kerro Seura-lehdelle olevansa hevi-leidi. Enää ei Matti Vanhanen näytä televisiossa pirunmerkkiä eikä Hevi-Ari synnytä mummoryntäystä Prisman Scorpions-levylaarille. Enää eivät myöskään pörröiset kissanpennut kärsi eläinkokeissa, kun mustan hiusvärin ja (tribaali)tatuointimusteen hamstraus on lopetettu.

Hevihullutuksen haihtumisesta on kiittäminen musiikkibisneksen luonnollista kiertokulkua. Kun jokin alakulttuuriksi tarkoitettu ilmiö riisutaan oikeista vaatteistaan, raiskataan julkisesti ja jätetään mainosvalojen eteen virumaan, seurauksena on välikuolema ja vastareaktio. Välikuolema koettiin siinä vaiheessa, kun hevituristit menettivät mielenkiintonsa heavy metal -perinnön merirosvoukseen ja jättivät uppoavan laivan. Vastareaktio taas alkoi siinä vaiheessa, kun venepakolaisiksi ajetut true-hevarit hakivat aluksesta kaikki ne aarteet, joita hevituristit eivät ikinä löytäneet ja rakensivat niistä saaduilla varoilla suojamuurin alakulttuurinsa ympärille. 2010-luvulla suomalainen hevi onkin palannut sinne, minne se on aina kuulunutkin – marginaaliin.

Paluu ruohonjuuritasolle on saanut noviisit luulemaan, että suomalainen heavy metal eläisi taantumavaihetta. Väite on yhtä harhainen kuin absinttipäinen Van Gogh – etenkin, jos sitä tarkastelee tänä vuonna ilmestyneiden suomalaisten heviäänitteiden valossa. Ei tarvitse kuin kuunnella Rangeria, Speedtrapia, Lord Fistiä, Lost Societya, Nuclear Omnisidea, Baltimorea, Tombstonedia ja kumppaneita tajutakseen, että Suomessa tehdään 2010-luvulla parempaa heviä kuin pitkään aikaan.

Kiinnostavinta uusissa hevibändeissä on niiden hyvällä tapaa taantumuksellinen muotokieli. Siinä missä 2000-luvun heviä riivasi innovatiivisuuden nimissä suollettu metalcore, 2010-luvun bändit ovat kiinnostuneempia traditionaalisen hevisoundin imitoinnista. Heitä ei innosta narsistinen soitinbriljeeraus (mathcore), vammaiseksi ryhtyminen (crabcore) eikä Lordin tai Nightwishin jalanjäljissä tallova eskapistinen fantasialarppaus. Sen sijaan vaikutteet haetaan 70–80-lukujen klassisesta heavy metalista, NWOBHM:sta, thrash metalista, speed metalista, doom metalista sekä muista ”alan miesten” genreistä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jalat pidetään mieluummin maassa kuin purppuravuorilla ja pää mieluummin etanolissa kuin pilvissä.

Musiikin lisäksi suomihevi on palannut marginaaliin tapahtumatuotannossa. Yksi esimerkki tästä saatiin elokuussa, kun Sauna Open Air -metallifestaria järjestävä PartySan Production hakeutui konkurssiin. Syynä oli vähäinen lipunmyynti, mikä todennäköisesti johtui siitä, ettei koko kansalle suunnatulla valtavirtahevillä enää pärjää festivaalitaisteluissa. On oltava entistä profiloituneempi, genretietoisempi ja obskuurimpi sekä puhuteltava vaativalla musiikkimaulla siunattuja/kirottuja elämäntapahevareita. Tavoitteessa ovat viime vuosina onnistuneet lietolainen Hammer Open Air, hyvinkääläinen Steelfest ja oululainen Jalometalli, jotka ovat kyenneet tarjoamaan riittävän marginaalista, uskottavaa ja paikoin myös kyseenalaista äärimetallia. Vaikka Slayerin ja Iron Maidenin kaltaisilla mainstream-bändeillä on vedetty – ja tullaan onneksi jatkossakin vetämään – väkeä hevifestareille, raskaan musiikin festivaalien tulevaisuus piilee erikoistumisessa.

Suomihevin marginalisoituminen ei koske pelkästään isoja festareita, vaan myös pienempiä tapahtumia. Samanaikaisesti kun Nosturin perinteiset hevikeikat vetävät yhä vähemmän porukkaa, Kold Reso Kvlt ja muut näkemykselliset tapahtumatuottajat vikittelevät yleisöä Black Flames of Blasphemyn kaltaisilla underground-klubeilla. Mainitsemisen arvoinen on myös syyskuussa Helsingin Ääniwallissa järjestetty Fight The Night -klubi, joka veti suht vähäisellä mainonnalla teollisuushallin pullolleen marginaalihevin ja -punkin ystäviä. Klubi osoitti kiinnostavasti sen, kuinka ruohonjuuritason hypellä on merkitystä myös (tai erityisesti) raskaan musiikin marginaalitapahtumien suosiossa.

Summa summarum: vuonna 2013 Daavid näyttäisi voittaneen Goljatin taistelussa suomalaisen hevin herruudesta. Se on helvetin hyvä juttu se.

MERVI VUORELA

Kirjoittaja on Stonen perustamisen aikoihin syntynyt toimittaja, joka löysi itsestään thrash-puuman käytyään Lost Societyn keikalla ja meinasi pakahtua riemusta kuultuaan Rangerin The Knights of Darkness -ep:n.

Pekka Laine: Lopunajan kykyjenetsintää

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 22 Oct 2013 07:15:46 +0000

Kollega kysyi minulta hiljattain, olenko katsonut Idols-kisaa televisiosta. Vastasin myöntävästi. Tapanani on tihrustaa erilaiset laulukilpailut aika tarkkaan sekä amerikkalaisina versioina että suomalaismutaatioina. Työtoveri esitti jatkokysymyksen: ”miksei tämän vuoden Idolsista keskustella tai käydä normispekulaatiota missään?” Vastaukseni tuli spontaanisti asiaa miettimättä: ”Ei ole mitään keskusteltavaa.” Kisa on tasollisesti niin ankea, ettei siinä ole aineksia edes netin ajanvietekeskustelun pohjaksi – saati innostavaksi televisioviihteeksi. Musiikillisena prosessina en uskalla koko hässäkkää edes ajatella. Se olisi liian surullista. Ihan kuin katsoisi Big Brotheria panoraamana yhden sukupolven sielusta. Jännityselokuva ilman jännitystä on ikävää katsottavaa. Hymyt hyydyttävä komedia on yleensä silkkaa piinaa. Niin on myös kykykilpailu ilman kykyjä. ”Sulla on asenne kohdallaan. Mä näen sussa tähden.” Voi vinetto, mitä valehtelua!

Idols -laimeus ei koske tietenkään yksin kyseistä mittelöä. Vesiperää on vedetty jo vuosia monessa formaatissa. Avarammalla katseella osaamista etsivä The Voice of Finland on löytänyt ihan kohtuullisia ääniä. Kuinka on oikean tähtipotentiaalin laita? Aika hintsua on. Varsinkin jos saldo arvioidaan panos-tuotos-analyysillä eli suhteutetaan lähes älyvapaa mediapanostus putkesta ulos tulevaan musiikilliseen antiin. Jesse Kaikuranta on valon pilkahdus, ei realistinen kuva kilpailun tuotosta. Lapsille suunnatun Voicen tarkoitusperiä en pysty edes pohtimaan loppuun asti. Alkaa ahdistaa. Eikä oma pesäkään ole ihan kuosissa. Edustamani konsernin televisioiman ja osin toteuttaman Tangomarkkinat -pläjäyksen rooli suomalaisen iskelmän tähtihautomona on ollut erittäin vaatimaton erittäin monta vuotta. Uusi kunkku Kyösti Mäkimattila herättää toiveita. Hän ei tosin ole mikään uusi löytö, vaan kenttäolosuhteissa oppirahansa maksanut oikea ammattireiska.

Jos vilkuilee suomalaista musamenoa laajemmassa katsannossa, voi huokaista helpotuksesta. Kurjistuvassa teollisuudessa kotimainen musiikki voi hyvin. Uusia naamoja puskee ja matsku on pätevää. Kykyjenmetsästysohjelmien kolkko tila ei onneksi kerro mitään suomalaisten musiikillisesta kyvykkyydestä. Salaliittoteoriointia muistuttavalla tavalla arvosteltu musiikkibisneskään tuskin enää uskoo yhtä vahvasti mittelöiden mielekkyyteen. Niistä ei saatukaan ikiliikkujan lailla toimivaa hengityskonetta musiikki- ja televisioviihdealalle. Ehkä massakatselmukset ovat musiikkimaailman missikisoja eli saattohoitovaiheessa oleva showreliikki hidasliikkeisimmille yleisösegmenteille. Misseily mittaa eino makusten sielunmaiseman pimeyttä, ei nykyaikaista kauneuskäsitystä. Älkäämme laskeko kohtuullisen perinnön jättäneitä talentkilpailuita samaan taantumuksen tilaan.

Idolikilpailut ovat tehneet hyvää suomalaiselle musiikkikulttuurille. Kotimaisen popin nousu ja artistivalikoiman anttituiskuuntuminen ja freesiytyminen yli rockin ja iskelmän jähmeiden rajojen on merkittäviltä osin kansainvälisten formaattien ansiota. Anna Puu osoitti, että erilainenkin idoli voi tulla töllöstä. Hyvä työ on tehty. Unohdetaan menneet ja keksitään uusia jekkuja. Minä en tiedä, mitä ne voisivat olla. Lupaan suhtautua positiivisesti ja kannustaen, kun ensimmäistä toimivaa post-idols-musiikkiviihdekonseptia syytetään ihmisten harhaanjohtamisesta ja aidon ja rehellisen musiikin elintilan kaventamisesta.

PEKKA LAINE

Pekka Laine on 47-vuotias musiikkitoimittaja, joka liikuttuu poikkeuksetta kyyneliin katsoessaan American X-Factorin koelauluvaihetta.

Jukka Haarma: Nuorisomusiikin 60-vuotissynttärit lähestyvät!

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 15 Oct 2013 07:00:00 +0000

Nuorisomusiikki lähestyy eläkeikää. Vääjäämättä. Onko kyseessä hyvä vai huono uutinen? Uhka vai mahdollisuus? Iloisen juhlan vai kyynisen vitsin paikka? Rockin ja iän suhde on aina ollut läheinen. Ei mikään ihme musiikkilajilta, joka syntyi nuorison omaksi, Jukka Haarma kirjoittaa.

Elviksestä se alkoi. Elvis oli ensimmäinen Nuorison Oma Tähti. Hän oli nuori, kuulosti siltä, näytti siltä, edusti sitä. Nuorison omaksumia tähtiä oli ollut aiemminkin, mutta Elviksestä alkoi nuorisomusiikin oma historia.

Ensi kesänä tulee kuluneeksi 60 vuotta siitä, kun Elvis Aaron Presleyn ensimmäinen levy julkaistiin. Tuo levy That’s All Right päättyy isällisiin sanoihin: ”Son, that gal You’re foolin’ with / She ain’t no good for You”. Poika tiesi paremmin. Tuo tyttö oli juuri oikea, hänelle. Musiikista puhumattakaan. Rockin ensi vuosikymmenet olivat taistelua nuoruuden puolesta, tai ainakin vanhempia vastaan. Kun rock & roll syntyi, sen ensimmäisenä tehtävänä oli olla vanhemmille häiriöksi (rokkarit). 60-luvun loppupuolella sen tehtäväksi muuttui kammeta heidät vallasta (hipit) ja 70-luvun loppupuolella tehtävänä oli haistattaa heille (punkkarit).

Sen jälkeen taistelua on lähinnä käyty rockin omaa vanhenemista vastaan.

Tuon taistelun, tai pitäisikö jo sanoa viivytystaistelun, symboliksi muodostui joskus 80-luvulla käsite aikuisrock. Termiä on käytetty yleensä negatiivisena määritteenä, edustamaan oikean rockin laimeampaa ja väsyneempää muotoa. Käsitteenä aikuisrock on kuitenkin ollut aivan looginen, sen kautta on vartioitu rockin alkuperäistä ideaa nuorisomusiikkina.

Mutta nyt kun rockin kuuntelun, tekemisen ja luovuuden ikähaitari on venynyt pitemmäksi kuin itse rockin ikä, niin on selvää, että aikuisrock-leimalta on viety suurin terä pois.

Ikuisesti nuoria vai nuorina jo vanhoja?

Rockin suhde ikään ja aikuisuuteen on kuitenkin aina ollut monitahoisempi kuin leimasimella varustetut yleistykset. Kaikki rockin suuret sankarit eivät suinkaan ole olleet nuoria. Eivät silloinkaan kun ovat olleet sitä iältään.

Muutamia isoja esimerkkejä.

Bob Dylan. Oli 60-luvun alussa nuori ja vihainen kaksikymppinen, mutta lauloi ensialbumillaan lähinnä perinteistä folkia ja bluesia. Kappaleiden nimistä mainittakoon In My Time Of Dyin’, I’m Fixin’ To Die ja See That My Grave Is Kept Clean. Dylanin 60-luvun alun sankari oli v. 1912 syntynyt ja tuolloin kuolemaa tehnyt Woody Guthrie. Ei ihme, että Dylan halusi kuulostaa itseään vanhemmalta.

Aretha Franklin. Syntyi kirkkomusiikkiin. Oli ensi-levyn ilmestyessä 14-vuotias, mutta kuulosti kolmekymppiseltä. Levy oli nimeltään Never Grow Old. Kyllä, se oli gospelia.

Van Morrison. Oli vanha ja vihainen jo kaksikymppisenä. On tehnyt sittemmin joitakin rockin kauneimpia levyjä, mutta ei ole tiettävästi koskaan leppynyt.

The Band. Kun yhtyeen ensialbumi julkaistiin sen jäsenet olivat 25-30-vuotiaita. Musiikista päätellen he olivat huomattavasti vanhempia. Olikin täysin luonnollista, että yhtye loi kahdella ensi-albumillaan kunnianhimoisen aikuisen rockin perinteen. Kaikuja The Bandin musiikista voi kuulla edelleen lähes jokaisen parrakkaan rockyhtyeen musiikissa.

Pet Shop Boys. Maailman kunnianhimoisin aikuinen popduo, jonka toinen osapuoli oli toimittaja ja historian opiskelija ja toinen arkkitehti. ”… in the back of my head I heard distant feet / Che Guevara and Debussy to a disco beat”. ”I love You, You pay my rent”. Ei kuulosta heti teini-ikäisten romanttiselta pop-musiikilta.

Hector. ”Hän on katolinen, ateisti, juutalainenkin / ja protestantti on hän myös / hän tietää, ettei tappaa saa, tappaa kuitenkin / vuoksi sinun, minun, ystäväin”. Noin lauloi 20-vuotias Hector ensilevyllään Palkkasoturi. Kuulostaako nuorisomusiikilta? Vaikka Heikki Harmalla oli myös nuorisoyhtyetausta, niin Hectorin tietä on eniten viitoittanut aikuinen folk.

Välihuomautus: Iän ja musiikin suhde on genresidonnaista. Ainakin folk, blues, country ja iskelmä ovat musiikkimuotoja, joissa aikuisuus on lähtökohta, ei jotakin, jota kohti mennään, tai joudutaan.

Rockin nuoruutta syvimmillään edustivat Elvis ja The Beatles.

Elvis. Jos Elvis loi nuorisomusiikin, niin on syytä myös muistaa, että hän laittoi jo vuonna 1968 kaikille paluuta tekeville artisteille riman mahdollisimman korkealle. Tv-ohjelma Elvis (nykyisin Elvis Comeback Special) ei ollut nostalginen paluu 50-luvun tapahtumiin, vaan Elvis loi itsensä uudelleen. Laulajana, esiintyjänä, tähtenä, ihmisenä. Koko ajan pilke silmäkulmassa.

The Beatles. Määrittivät viiden hurjan vuoden aikana (1962-67) millainen maaginen yhdistelmä nuoruus ja luovuus voivat parhaimmillaan olla.

Ikuinen lapsi: Michael Jackson. Oli viisivuotias kun liittyi isoveljiensä yhtyeeseen ja oli yhdentoista, kun lauloi levyllä paremmin kuin kukaan lapsi aiemmin tai sen jälkeen. Ensilevy I Want You Back (Jackson Five, 1969) on siitä täysin vastustamaton todiste. Kuuntele se seuraavan lasten tähtiohjelman jälkeen. Me kaikki tiedämme, kuinka loistava artisti hänestä tuli ja millaisena hän pysyi.

Ikuisesti nuoria:

AC/DC. Polvihousuissa kehdosta hautaan. Vai oletteko kuulleet, että joku olisi lähtenyt yhtyeen konserttiin löytääkseen itsestään uuden, seestyneen aikuisen?

Ramones. Edellisen nahkatakkiversio.

Beastie Boys. Kunnianhimoista poikahuumoria ainakin parin klassikko-albumin verran.

Ikuisesti nuoria?

Tina Turner. Mick Jagger. Michael Monroe. Niin kuin kollega Pekka Laine osuvasti kolumnissaan kirjoitti, rockin ikääntyminen tuo musiikin arvioimiseen uuden sävyn: kyse ei ole enää vain musiikista, vaan jaksamisesta. Kaikkien yllä mainittujen (Tina 73 v., Mick 70v., Michael 51v.) kohdalla media on jo moneen kertaan ihastellut ikuista lavanuoruutta ja sen jälkeen tärkeimmäksi kysymykseksi ehkä jääkin: millainen on päivä- ja kunto-ohjelmasi? Artistilista tulee tältä osin pitenemään.

Taatusti nuori: Robin.

Nostalgian vai huomisen juhlaa?

Palataksemme alussa esitettyyn kysymykseen, onko syntymäpäiväsankarillamme syytä juhlia?

On. Ei kukaan, ei siis kukaan, voinut 1950-luvun puolivälissä kuvitella, kuinka isoksi rock kasvoi, kuinka vaikuttavaksi osaksi se tuli miljoonien, kymmenien, satojen miljoonien ihmisten elämää. Senhän piti olla vain muoti-ilmiö. Musiikin markkina-arvo- tai suhdanne-mittarit eivät pysty tuota vaikutusta ihmisiin koskaan pätevästi arvioimaan. Lisäksi rock- ja popmusiikki ei ole koskaan ollut niin monimuotoista kuin nyt. Vain nostalgia tai seuraamattomuus voi hämärtää tuota tosiseikkaa.

Yhtä ilmeistä on, että rockin varsinainen kultakausi, silloin kun se oli monen perättäisen ikäpolven kiinnostuksen ja luovuuden keskiössä, on takana. Nuorisoa ei voi keksiä uudelleen. Eikä rockia. Sodanjälkeiset sukupolvet synnyttivät ne molemmat. Nimensä mukaisesti osa noista ikäluokista oli suuria ja heidän kulttuurinsa riittävän yhtenäistä. Oli sitten kyse poikkeuksellisesta luovuuden kaudesta, vääjäämättömästä kehityksestä, silkasta sattumasta, nousevista markkinavoimista tai jostakin niiden yhdistelmästä, niin tosiasia on, että rockin historian alku oli niin kumouksellinen ja toisaalta sen historia jo nyt niin pitkä, että tuon edessä kalpenevat helposti komeimmatkin yritykset sen läpikotaiseen uudistamiseen. Lisäksi rockin alalajeja on niin paljon, että ne hautaavat myös itse itsensä löytämättä yhteistä kaikupohjaa. Tämä kaikki on ollut järkeenkäypää jo pitkään.

Ei ehkä ole kaunista rockin kannalta, mutta sen suuruuden ajan määrittelyllä on vähintäänkin yhtä paljon tekemistä yhteiskunta- ja väestötieteen kuin estetiikan kanssa.

Sama tosin koskee vaikkapa jazzia. Tai suomalaista iskelmää. Niidenkin varsinaiset kultakaudet ovat ohi. Osin samoista syistä kuin rockin kohdalla.

Rockin ja nostalgian suhde ei sekään ole koskaan ollut ongelmaton. Vaikka paluu oman nuoruuden musiikkiin on yksi musiikin ja musiikkimaun keskeisiä, täysin ymmärrettäviä ominaisuuksia, niin rockin kohdalla nostalgia herättää usein epäluuloja, jopa syytöksiä: Hei, sä alat vanheta. Sekin on loogista. Rockin perustana on 60-luvulta lähtien ollut ideaali jatkuvasta uudistumisesta, eteenpäin katsomisesta. Rockin uudistuminen ei ole kiinni progressiivisen rockin, progen, tilasta. Onneksi.

Rockin tulevaisuus lienee kuitenkin suurelta osin takapainoista. 60-vuotta historiaa painaa vaakakupissa. Jokainen musiikista pitävä ja sitä rakastava ikäpolvi löytää aikanaan oman nuoruutensa musiikin. Ja ehkä sitä edeltäneen ikäpolven musiikin. Kaikki on nyt kuunneltavissa, nähtävissä, luettavissa, koettavissa. Koko 60-vuotinen historia. Ja tämä hetki. Musiikin tekijöille tuo kaikki voi, ja täytyy, merkitä myös ennenkuulumattomia mahdollisuuksia.

Näkökulmaa vaihtamalla meillä on yhtä hyvä syy ajatella, että edessämme on, jos ei nyt rockin, niin ainakin musiikin uusi kultakausi. Tuon rinnalla musiikin tekemisen tämän hetken uhat voivat olla…tämän hetken uhkia.

Ensi viikolla Suomessa esiintyy muusikko, joka aikoinaan ensimmäisenä puki sanoiksi ja musiikiksi nuorison nousemassa olevan kulttuurin. Tällä muusikolla oli lähtemätön vaikutus mm. Bob Dylaniin, Beatlesiin ja Rolling Stonesiin.

Hänen nimensä on Chuck Berry. Hän on 86-vuotias.

JUKKA HAARMA

Henri Pulkkinen: Voivottelijoille

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 08 Oct 2013 06:00:00 +0000

Ennen kaikki oli paremmin. Olen pahoillani. Vika ei ole musiikissa, vika on sinussa, Henri Pulkkinen kirjoittaa.

Oletko huolestunut nykymusiikin tilasta? Uusi musiikki ei kosketa sinua lainkaan. Eikä nyt puhuta vain radioiden tuuttaamista listahiteistä, myös sinulle läheisten genrejen uudet suuntaukset tuntuvat vierailta. Tunnet olosi petetyksi, kun lempiyhtyeesi siirtyy tutuista soundeista eteenpäin. Löydät itsesi kuuntelemasta lähinnä samoja levyjä kuin teini-ikäisenä. Ennen kaikki oli paremmin.

Olen pahoillani. Vika ei ole musiikissa, vika on sinussa.

Koomikko Chris Rockin mukaan ihmisen musiikkimaun kehityksen tärkein yksittäinen tapahtuma on neitsyyden menettäminen. Musiikki, joka silloin soi, määrittelee millaista musiikkia rakastat loppuelämäsi.

Vaikka kohdallasi kyse ei välttämättä olisi seksuaalisen heräämisen uudelleen elämisestä, on menneeseen jumiutuminen osuva diagnoosi monelle katkeroituneelle musiikinystävälle. Oman juttunsa ja nichensä löytäminen on täysin ok, mutta vihaiset palopuheet nykymusasta kertovat usein ainoastaan kuuntelijan ahdasmielisyydestä.

En tietenkään väitä etteikö huonoa musiikkia tehtäisi, sitä on tehty aina. Elämme kuitenkin maailmassa, jossa kenenkään ei oikeastaan enää tarvitse kuunnella itselle epämieluista musisointia. Radion voi korvata omalla soittolistalla. Vastuu on siirtynyt kuluttajalle. Modernin musiikinkuluttajan suurimman huolenaiheen pitäisikin olla tarjonnan laadun sijaan sen valtava määrä. Kaiken ollessa helposti saatavilla, voi musiikkivirran läpi kahlaaminen tuntua työläältä. Onko meistä tullut kuitenkin niin hemmoteltuja, ettemme ole enää valmiita näkemään vaivaa itselle mielekkään musiikin etsimiseen, nyt kun se kerrankin olisi kaikille mahdollista?

Otammeko tämän päivän musiikin itsestäänselvyytenä? Ainakin kulutustottumuksemme ovat muuttuneet. Uudet albumit kuunellaan ensiksi pintapuolisesti nettistreaminä ja jos sisältö ei heti miellytä, levy helposti sivuutetaan ja siirrytään seuraavaan. Ei siis ihme, jos uuteen musiikkiin ei synny samanlaista henkilökohtaista sidettä kuin nuoruutemme levyihin. Ja niinkö siinä sitten käy, että vietämme vanhuutemme päivät samaa kasariheviä kuunnellen? Olisi kannattanut valita panomusat tarkemmin.

HENRI PULKKINEN

Henri Pulkkinen on helsinkiläinen rap-artisti ja DJ, joka vielä ainakin toistaiseksi innostuu myös uudesta musiikista.

C-Puoli

Jukka Haarma: Yhden hitin pituinen ura?

Henri Pulkkinen: Sosiaalinen media ei kannusta kriittiseen musiikkikeskusteluun

Mervi Vuorela: Suomalainen punkrock voitti olympiahopeaa!

Jukka Haarma: Vuoden 2013 subjektiivinen musiikkimaku mitattu

Henri Pulkkinen: Mitä seuraavaksi?

Mervi Vuorela: Ei tipaton tapa (paitsi keikkaelämyksen)

Jukka Haarma: Vuoden 2013 virallinen rockmaku mitattu

Maailman parhaat

Suomen parhaat

Henri Pulkkinen: Vuoden parhaat lainit

5. “I play a game of tennis”, Julia Holter - World

4. “The only words I've said today are beer and thank you”, Bill Callahan – The Sing

3. “Girl, don't treat me like a stranger, girl, you know I've seen you naked”, Drake – Furthest Thing

2. “Miley Cyrus floats in a swimming pool in Toluca Lake”, Nick Cave and the Bad Seeds – Higgs Boson Blues

1. “After all these long ass verses, I'm tired, you're tired, Jesus wept.”, Kanye West – Bound 2

HENRI PULKKINENKirjoittaja on helsinkiläinen rap-artisti ja DJ.

Mervi Vuorela: En etsi valtaa enkä joululaulujen loistoa

Pekka Laine: Arvaamaton laulukilpailu

Jukka Haarma: Saako musiikkiohjelmassa itkeä?

Mitä siellä Hirvensalmen Satulinnassa on oikein tapahtunut?

Henri Pulkkinen: Eurodancen paluu

Mervi Vuorela: Vaatteet (on mun aatteet)

Pekka Laine: Jäähyväisten aika

Jukka Haarma: Kun määrä ja laatu kohtaavat: tapaus populaarimusiikki

Marginaalista keskelle

100 miljoonaa tai enemmän

Henri Pulkkinen: Toimittajien ystävä

Mervi Vuorela: Marginaalihevi vs. valtavirtahevi 6–1

Pekka Laine: Lopunajan kykyjenetsintää

Jukka Haarma: Nuorisomusiikin 60-vuotissynttärit lähestyvät!

Ikuisesti nuoria vai nuorina jo vanhoja?

Nostalgian vai huomisen juhlaa?

Henri Pulkkinen: Voivottelijoille

HENRI PULKKINEN
Kirjoittaja on helsinkiläinen rap-artisti ja DJ.