Metal Evolution

Metal Evolution osa 11 - Progressive Metal

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 16 Dec 2012 10:00:00 +0000

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

Metal Evolutionin viimeinen jakso käynnistyy virtuoosimaisella soitannalla. Hampaitani alkaa vihloa.

Sam Dunn kertoo nyt tutkivansa metallin kokeellisinta ja kummallisinta alalajia.
Mielestäni progehevissä ei ole mitään kummallista. Jos yksinkertaiset laulut eivät taitu, voi aina luoda progea.
Ensin opettelet soittamaan, sitten kehityt ja opit lisää, jonka jälkeen alatkin jo olla valmis luomaan kappaleita, joissa ei ole päätä eikä häntää laittamalla kymmeniä erilaisia osia peräkkäin ja esittämään laulut kulmikkaasti sekä koukeroisesti.
Mitä kummallista tuossa nyt sitten on?
Sam Dunn kysyy, mitä progressiivinen metalli oikein on?
Yksinkertainen vastaus on tämä: soittotaitoisten muusikoiden luomia kelvottomia lauluja.
Ainakin jos minulta kysytään.

Dream Theaterin läpimurtolevy Images And Words (1992) on nimetty myös maailman huonoimmaksi progemetallilevyksi.

No, kyllähän tähän joukkoon mahtuu poikkeuksiakin - ainakin, jos ja kun katsoo Sam Dunnin rakentamaa progehevin sukupuuta, missä tämän genren alle on kerätty Rush, Porcupine Tree, Savatage, Tool, Dillinger Escape Plan, Queensryche, Opeth, Fates Warning, Voivod, Gojira, Dream Theater, Mastodon, Meshuggah ja Coheed And Cambria.
Savatage, Queensryche, Voivod, Fates Warning ja Meshuggah ovat kieltämätä ainakin joskus olleet kelpo yhtyeitä.
Sam Dunnin mukaan jotkut progehevin suurnimet kuten Mastodon ovat laajentaneet metallin sointia oudoilla rytmivaihteluilla ja tunnelmallisilla väliosilla. Kun tuon kirjoittaa tuohon päätteelle hiipii ajatus, että kenties jotkut muutkin ovat keksineet tuon hieman aikaisemmin kuin vuonna 2000 Atlantassa perustettu Mastodon.
Kun tuo sama Mastodon esiintyi Tanskan Roskilde-festivaaleilla kesällä 2011, pystyin katsomaan yhtyeen teutarointia puolen minuutin ajan, sen jälkeen oli pakko kiitää pois Mastodonin soittaessa sellaisella lavavolyymillä, mistä maailman kovaäänisimmäksi yhtyeeksi itsensä nimittänyt Manowarkin olisi ollut kateellinen.
- If it's too loud, you're too old - jos se on liian kovaäänistä, olet liian vanha, on Motörheadin laulaja-basisti Lemmy joskus viisaasti todennut.

Amerikkalaisen Atheistin kakkosalbumi Unquestionable Presence (1991) on harvinaisen laadukasta progressiivista death metallia.

Kyllä.
Olen liian vanha progeheville.
Enkä häpeä myöntää sitä.
Olenko koskaan ollut oikean ikäinen progelle? Tulenko koskaan olemaan?
- Suurimmat vaikuttajamme olivat Genesis, Yes ja King Crimson, kertoo Mastodonin rumpali Brann Dailor.
Hyhhyh!
Kaikki bändejä, joilla punkrock pyyhki lattiaa Isossa-Britanniassa 1970-luvun lopulla, koska bändit olivat kasvaneet liian isoiksi sekä itselleen että yleisölleen.
Kupla piti puhkaista.
Sen tekivät hakaneuloin ja irokeesein varustetut punkkarit.
Suomessa Pelle Miljoona Oy meni jopa niin pitkälle, että otti Genesiksen Dancing with the moonlit knight -kappaleen riffin ja teki siitä punkhitin nimeltään Moottoritie on kuuma, laittaen laulun luonnollisesti omiin nimiin.
Miten röyhkeää!
Progemammutit vievät puolestaan röyhkeyden taiteeseensa säveltäen lauluja, joita voidaan verrata vaativiksi urheilusuorituksiksi tai monimutkaisiksi matemaattisiksi kaavoiksi.

Kuuletko sinäkin Genesiksen Dancing With the Moonlit Knightissa Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma-klassikon? Kelaa kohtaan 2.50, ellet jaksa kuunnella koko laulua.

Kun Dunn matkaa Lontooseen haastattelemaan Genesiksen 1970-luvun kitaristia Steve Hackettia, selviää tapping-tekniikan kantaisä - vai selviääkö? Toki Metal Evolutionin kakkosjaksosta tutun Van Halenin kitaristi Eddie Van Halen teki tekniikan tunnetuksi ympäri maailman 1970-luvun lopulla, mutta tiettävästi Hackett teki saman ensimmäisenä levyttävänä artistina vuonna 1971.
Toki tätä täytyy selvittää lisää.
Ilmenee, että vaikka Steve Hackett yleisesti nimetään tuon tekniikan isäksi, on Deep Purplen alkuperäinen kitaristi Richie Blackmore kertonut nähneen tekniikan olleen käytössä jo 1968 amerikkalaisen Harvey Mandelin toimesta.
- Kaikki oppivat toisiltaan, kerrotaan Steve Hackettin todennen toisaalla aiheesta.
- On mielenkiintoista nähdä, miten myöhempien aikojen metallibändit ovat ottaneet vaikutteita 1970-luvun progesta, toteaa Metal Hammerinkin päätoimittajana vaikuttanut Chris Welch.
Welchin mukaan progebändeissä oli kyse siitä, että musiikkia opiskelleet opistomuusikot halusivat osaksi rokkiskeneä.
- Me halusimme vain kuulostaa hieman erilaiselta, toteaa Yes- ja King Crimson-yhtyeiden rumpali Bill Bruford.
Kun eteeni tuodaan kirjaimet Y, E ja S tässä nimenomaisessa järjestyksessä, piirtyy eteeni kuva Sininen Hevonen-yhtyeen solististi J.C. Adoniksesta vaahtoamassa Yes-yhtyeestä ja sen kosketinsoittajasta Rick Wakemanista.
Ehkä en siksikään ole koskaan osannut ottaa progressiivista rockia kovin vakavasti.
Dunnin dokumentti ei tuo tähän asiaan muutosta varsinkin, kun hän puhuu rockmusiikin "soonisesta paletista".

Yesin kosketinsoittaja Rick Wakeman on Sininen Hevonen-yhtyeen laulusolistin J.C. Adoniksen mielestä maailman kaikkien aikojen kovin kaikista.

- Mitä järkeä kopioida The Whota ja Led Zeppeliniä tai tehdä jotain heidän kaltaista musiikkia, toteaa King Crimsonin rumpali Michael Giles fiksusti.
Tuossa vaikuttaa muuten olevan aika pätevän oloinen äijä. Pitäisiköhän tuo King Crimson ottaa sittenkin tarkempaan tarkasteluun?
- King Crimson oli niin raskasta, se on kuin esithrashia, selittää Classic Rock-lehden toimittaja Jerry Ewing.
Myös Metallicalle King Crimson on ollut suuri vaikuttaja - kuten Amorphiksesta, Mannhaista, Chaosbreedistä ja Barren Earthista tutulle basistille Olli-Pekka Laineelle.
- Luulen, että pimeän ja rankemman musiikin voima on kiehtonut niin proge- kuin hevibändejäkin, arvioi Giles.
Eihän tämä jakso nyt tunnukaan kovin pahalta.
Kunnes ruutuun ilmestyy kanadalainen Rush.
En ole koskaan voinut sietää yhtyeen laulaja-basisti Geddy Leen kimitystä, jonka laulu tuo mieleen kuohitun Jouni Hynysen. Siksi Rushin musiikki on omissa kirjoissani ollut aina kuuntelukelvotonta - The Trees -laulua lukuun ottamatta.
Ja tämän pitäisi olla parasta, mitä progressiivisella rockilla on tarjota?

The Trees vuodelta 1978 on kanadalaisen Rushin ainoa kuuntelukelvollinen laulu.

Rushin osuus dokumentissa kestää miltei kymmenen minuuttia. Ehdin siinä ajassa raapia käteni vereslihalle.
Ei, tämä ei ole musiikkia minun korvilleni.
Queensrychen osuus tekee jaksosta hieman siedettävämmän.
- Queensrychen 1988 julkaistun läpimurtolevyn Operation: Mindcrimen vaikuttimena olivat Pink Floydin The Wallin ja The Whon Tommyn sekä Quadrophenian kaltaiset teemalevyt, toteaa Queensrychen alkuperäinen solisti Geoff Tate.
Kun Queensryche liukuu pois progesta, sen paikan ottaa bostonilainen Dream Theater.
- Yksinkertaistettuna: jos Rush oli "Led Zeppelin kohtaa Yesin", oli Dream Theater "Metallica kohtaa Yesin", tiivistää brittiläisen Classic Rock-lehden toimittaja Jerry Ewing.
- Tämä oli grungen kulta-aikaa, miksi halusit kiinnittää Dream Theaterin, kysyy Dunn levytuottaja Derek Shulmanilta.
Hyvä kysymys. Erittäin hyvä kysymys.
- He olivat mahtavia. He olivat jotain, mitä en ollut musiikillisesti kuullut pitkään aikaan. Tiesin myös, että kun grungen kaltainen ilmiö syntyy, synnyttää se vastareaktion, Shulman toteaa viisaasti.

Queensrychen läpimurtolevy Operation: Mindcrime julkaistiin myös konserttitallenteena Operation: Livecrime -nimellä vuonna 1991.

Dunn kertoo, kuinka Tool onnistui houkuttelemaan sekä grungediggarit että progehevarit puolelleen.
No, jos ei ole kumpaakaan, ei ole ihme, jos jää ulkopuolelle.
Tool ei kuitenkaan halua antaa haastattelua Dunnille - "koska karttaa pahamaineisesti julkisuutta" - joten yhtyeen jäsenten sijasta haastateltavaksi päätyy tuottaja David Bottrill.
- Luulen, että joka sukupolvella on artisti, jolla on mahdollisuus rikkoa säännöt ja olla tekemättä samankaltaista promootiota kuin muut bändit - ja onnistua siinä. Tool on se yhtye vaihtoehtosukupolvelle. Samaan aikaan he eivät koskaan olleet vaihtoehtobändi minulle.
- Toolissa vetoaa musiikin pimeys ja mystisyys, mikä on yhteistä monille progebändeille, kun taas esimerkiksi Queensrychelle ja Dream Theaterille progressiivisuus tarkoitti majestillisuutta ja suurta draamaa, toteaa Dream Theaterin kitaristi John Petrucci.
- Toolin tapauksessa ei ole kyse siitä, että katso muusikkoa ja mihin hän pystyy vaan katsokaa, millaisen sävelteoksen olemme onnistuneet luomaan, toteaa Bottrill.
Katsoin ja kuuntelin Toolia elävänä Unkarin Szigetissä elokuussa 2007. Yhtye oli synkkä, tyly - ja tylsä.
Onko tylsyys ominaista metalliprogelle? Soittaako progressiivista metallia siksi, ettei osaa tehdä hyviä biisejä vai siksi, että omaa huonon musiikkimaun?
Näitä kysymyksiä Sam Dunn ei kysy. Sen sijaan hän kysyy Meshuggahin rumpalilta Tomas Haakelta, miksi rytmi kiinnosti ja koettiin Meshuggahissa niin tärkeäksi.

Ruotsalaisen Meshuggahin läpimurtolevy Destroy Erase Improve oli ilmestyessään toukokuussa 1995 niin härski ja röyhkeä levy, etten voinut antaa sille kuin täydet 5/5 Rumba-lehden levyarvostelussani.

Ehkäpä siksi, että tanakka ja tehokas rytmi tekee musiikista kiinnostavaa. Kuuleehan sen jo Meshuggahin vuoden 1995 klassikkolevyllä Destroy Erase Improve, jolle annoin Rumbassa täydet viisi tähteä aikoinaan.
Sen jälkeen Meshuggah ei ole yhtä kovia levyjä tehnytkään.
- Hyvä rytmi sytyttää mielenkiinnon, vaikka musiikki ei niin nappaisikaan, toteaa Haake.
NIin, onhan hyvä rytmi tärkeä myös seksissä.
- No, ei siinä kestänytkään kuin 20 vuotta, että ihmiset alkoivat pitää musiikistamme, Haake naurahtaa.
Dillinger Escape Planin kautta progemetalli pyöräytetään takaisin brittiläisille juurilleen Mastodonin avulla. Kuvaruudussa vilahtavat ohimennen death metal -bändeinä aloittaneiden Deathin ja Atheistin kokeellisemmat levyt.
- Mastodon on modernin progressiivisen musiikin Black Sabbath, jonka sekaan on pyöräytetty ripaus King Crimsonia, määrittelee Dream Theaterin alkuperäinen rumpali Mike Portnoy.
Toki Mastodonin pitää tehdä oma konseptialbuminsa kunnon progebändin tavoin.
Joten se päätyy julkaisemaan elokuussa 2004 kakkoslevynsä Leviathan, joka kertoo valkoisesta valaasta, Moby Dickistä, Herman Melvillen vuoden 1851 romaanin pohjalta.

Primitiivisenä death metal -yhtyeenä aloittanut amerikkalainen Death kehittyi uransa myöhemmässä vaiheessa melkoiseksi progemetallijyräksi, kuten vuoden 1995 Symbolic-albumin komea nimikappale osoittaa.

- 40 vuoden mittaisen uran jälkeen myös Rush on palannut progemetallisille juurilleen, Dunn hehkuttaa.
Aaarrrggghhh!
- Progemusan tärkein elementti on soittotaito, määrittelee Mike Portnoy, ollen varmasti oikeassa.
- Radiossa on paljon tyhjiä kaloreita, joten ihmisillä tulee aina olemaan tarve kuulla jotain mielenkiintoista. Ja nuoret ihmiset, jotka eivät kuule sitä radiosta, tulevat kuulemaan sitä jazzissa, Toolissa ja Rushissa, toteaa Geddy Lee.
Dunn kertoo jaksossa pyrkineensä ymmärtämään, mitä termi "progressive metal" merkitsee. Hän toteaa, että omistautuminen haastavan ja jännittävän musiikin tekoon on leimallista progemetallia soittaville yhtyeille.
Tässä viimeisessä jaksossa Dunn on myös oppinut, että sama kunnianhimo ei ole vain progemetallibändien yksinoikeus. Oli sitten kyse uusista kyvyistä tai vanhoista legendoista, sama omistautuminen rajojen rikkomiseen ajaa Dunnin mukaan myös muiden metalligenrejen bändejä eteenpäin.
- Siksi minulle on päivänselvää, että metalli tulee säilymään relevanttina ja kehittymään entisestään tulevina vuosikymmeninä, Dunn julistaa.
Oma näkemykseni on huomattavasti pessimistisempi.

Toukokuussa 2010 ensi-iltansa saanut suomalainen metallidokumentti Rautaa rajan taa osoittaa raadollisesti suomalaisten metallidokumenttien alennustilan.

Tähän päättyy 11-osainen Metal Evolution -dokumenttisarja - melkoiseen latteuteen.
Tämän sarjan kaikki jaksot katsoneena se ei yllätä. Jos totta puhutaan, olisin jättänyt tämän sarjan väliin jo ensimmäisen jakson jälkeen ilman tätä toimeksiantoa.
Sen verran kornilta sarja tuntui.
Ja sen verran paljon mutkia suoristettiin ja kirjoitettiin historiaa uusiksi tavalla, joka ei kestä päivänvaloa.
Annetaan Sam Dunnille ja hänen aisaparilleen Scot McFadyenille tunnustusta siitä, että he ovat ottaneet näin raskaan aiheen käsiteltäväkseen näin mittavasti.
Ehkä heidän aikeensa ovat olleet vilpittömät. Ehkä he ovat lähtökohtaisesti halunneet tehdä metallimusiikkia tunnetuksi sellaisille televisiokatsojille, joille musiikkityyli on täysin vieras.
Kyynikko voisi tosin tämän sarjan katsottua todeta, että kenties tekijät ovat dokumentin verukkeella vain päässeen fanittamaan kasvotusten diggailemiaan artisteja ja rahastamaan vielä sillä.
Eikä siinäkään tietysti mitään väärää ole.
Sen katsominen vain ahdistaa ja nolottaa hieman.

Juurikaan parempaa arvosanaa ei saa Sarcofagus-yhtyeen perustajan Kimmo Kuusniemen ohjaama The Promised Land of Heavy Metal.

Metal Evolutionin sukupuussa on kaiken kaikkiaan 26 laatikkoa, missä jokaisessa on kymmenkunta nimeä.
Ehkä tekijöillä on ollut jossain vaiheessa suunnitelmissa tehdä 26-osainen möhkäle, mutta realiteetit ovat tulleet vastaan. Välillä on tuntunut siltä, että rajat ovat käyneet turhan ahtaaksi, kun mahdollisimman paljon informaatiota on pitänyt ahtaa 40 minuutin mittaiseen jaksoon.
Ei siis ihme, jos ja kun mutkia on täytynyt suoristaa.
Katsojien keskuudessa on ihmetelty, miksi äärimetalli loistaa poissaolollaan. Tekijät ovat vastanneet, etteivät televisioyhtiöt ole halunneet rahoittaa brutaalista metallista kertovaa jaksoa.
Siksi Sam Dunnin ja Scot McFadyenin tuotantoyhtiö Banger Films lanseerasi yhteisörahoituskampanjan, jolla pyrkivät keräämään 135 000 dollaria katsojilta Indiegogo-verkkopalvelun kautta äärimetallijaksoa varten.
He saivat kasaan 39 359 dollaria.
Minä ymmärrän katsojia.
En minäkään halunnut lahjoittaa edes puupenniä katsoakseni vielä yhden jakson Sam Dunnia kättelemässä ja jututtamassa omia idoleitaan.

Suomalaisessa black metal -dokumentissa Loputon Gehennan liekki (2011) on sentään kunnon huumoria.

Päätöspuheenvuorossaan Dunn toteaa olevan päivänselvää, että metalli tulee säilymään relevanttina ja kehittymään entisestään tulevina vuosikymmeninä.
Sen tiedon alustamiseen Dunn on käyttänyt lähes kahdeksan tuntia - eli kokonaisen työpäivän - televisiokatsojien aikaa.
Työstähän tämän jakson katsominen onkin käynyt.
Hetkinen, mutta minähän olen tehnyt työtä!
Kun aloin diggailemaan ja fanittamaan metallimusiikkia pikkupoikana, olivat työ ja koulunkäynti kauimpana mielessä.
Metallimusiikki tarjosi oivan eskapismin ja kapinoinnin muodon, eiväthän metallia sietäneet niin opettajat ja vanhemmat kuin kiihkouskovaisetkaan.
Kun katselen metallibändejä tänä päivänä, ovat genren suosituimmat artistit eläkeikää lähestyviä 50-60 -vuotiaita möhömahoja samalla kun metallifestareiden hiusmassa alkaa näyttää yhä harmaammalta ja hiusraja alkaa vetäytyä yhä kauemmaksi.
Kun pääministeri Matti Vanhanen näyttää pirunsarvia ja Lordi voittaa euroviisut, on metallista tullut yhtä jännittävää ja pelottavaa kuin...
Ei tunnu kovin relevantilta ja elävältä musiikkigenreltä.

Tasan 30 vuotta sitten ilmestynyt metalligenreä parodisoiva elokuva This Is Spinal Tap (suom. Hei me rokataan) kuuluu jokaisen metallidiggarin yleissivistykseen.

Kun metallista tuli salonkikelpoista, katosi siitä sen kapinallinen alkuvoima.
Maailman suosituin metallibändi Metallica täytti viime vuonna 30 vuotta.
Metalliskenen näivettyminen koskee vahvasti myös Suomea ja suomalaista metallimusiikkia.
Vielä 1990-luvulla Nokia oli maailman suurin ja kuumin matkapuhelinvalmistaja, jonka kännykät näkyivät valovoimaisina suomalaisina innovaatioina maailmalla Hollywoodin menestyselokuvia myöten.
Nokian vanavedessä suomalaiset metallibändit kuten Him, Nightwish, Children of Bodom, Amorphis, Stratovarius, Negative ja The 69 Eyes tekivät vahvaa esiinmarssia metallimaailman kirkkaimpaan kärkeen.
Sattumaako?
Nokian romahduksen jälkeen myös suomalaisen metallin menestys on ollut vaisumpaa. Viimeisin suomalainen metallimenestyjä maailmalla on ollut Turisas - joka perustettiin Hämeenlinnassa 1997.
Se on huolestuttavaa.
Ehkä joku on sitä mieltä, että kuvittelen omiani.
Vaan mitä muutakaan voi kuvitella, kun esimerkiksi Tampereen Sauna Open Air -metallifestivaali piti tänä vuonna välivuoden, vuodesta 2005 Kaapelitehtaalla järjestetty Finnish Metal Expo on hyllytetty ensi vuoden osalta ja Helsingin Tuska -festivaalinkin kävijämäärät ovat hiipuneet?
Metalliväellä on syytä huoleen ja itsetutkiskeluun.

Venom oli vuonna 1984 maailman vaarallisin, röyhkein, rohkein, naurettavin ja pelottavin metallibändi - ja siksi paras!

Päinvastoin kuin mitä Dunn väittää, johtuu nykytilanne ennen kaikkea siitä, ettei metallimusiikki ole viime vuosina juurikaan kehittynyt ja säilynyt relevanttina. Uusien bändien sijasta kaivetaan vanhoja reliikkejä naftaliinista täyttämään vanhentuvien möhömahojen nostalgianälkää.
Tällöin ei ole kyse evoluutiosta vaan regressiosta.
Useimpien - no sanotaan suoraan, että kaikkien - tässä dokumentissa nähtyjen artistien luovimmat hetket ovat jo takanapäin, eivät edessä. Ja kun uudet bändit tuntuvat mieluummin pyörittelevän vanhoja ideoita kuin keksimään uusia, ei ihme jos vanhat metallidiggarit alkavat etsiä uusia mielenkiinnon kohteita muualta.
Mikä siis neuvoksi?
Missä ovat ne uudet metallibändit, jotka pudottavat kuulijan penkiltä?
Tällä hetkellä mielenkiintoisimmat musiikkiteot tuntuvat syntyvän jossakin ihan muualla kuin metallissa. Se taas on seurausta siitä, että ollaan yritetty varmistella sen sijaan, että oltaisiin uskaltauduttu heittäytyä hulluuden vietäväksi.
Paras metalli kun on ihan pähkähullua kamaa.
Siinä genren suosion salaisuus.
Metallin ei kuulu olla salonkikelpoista. Sen kuuluu olla rohkeaa, räväkkää ja tajunnan räjäyttävää. Sen ei kuulu olla ylituotettua kuten särmättömät ja puhtoiset pop-artistit, sen kuuluu olla pikemminkin alituotettua.
Jos joku on kanssani eri mieltä, saa olla sitä aivan vapaasti.

Vuonna 1988 legendaarinen suomalainen speed metal -yhtye Stone tapasi Metallican Lars Ulrichin - ja mitä sitten tapahtui? Yleisradion toimittaja Heli Nevakare oli paikalla dokumentoimassa. Keväällä 2013 Stone tekee lyhyen comebackin yhtyeen cd-boksin julkaisun kunniaksi tyydyttääkseen harmaantuvien möhömahojen nostalgianälkää.

Kuten kirjoitin ensimmäisen Metal Evolution-blogitekstini yhteydessä, ei Metal Evolution ole ainutlaatuinen metallin historiikki, ainoastaan yksi tulkinta siitä.
En aio itsekään väittää kirjoittavani ainoata oikeata totuutta, yritän vain reflektoida sitä mitä näen, tunnen ja koen.
Mitä näin, tunsin ja koin katsoessani tätä dokumenttia Itä-Helsingissä kasvaneen metallidiggarin silmin.
Tässä dokumentissa nähdyt artistit ovat monessa suhteessa jättäneet lähtemättömän jäljen metallikartalle.
Sam Dunn teki historiaa dokumentoidessa näitä mainetekoja kuvatallenteille.
Hän ansaitsee työstään myös tunnustusta.
Minä puolestani suljen tältä erää oven Metal Evolutionin maailmaan helpottuneena.
Tämä on ollut välillä raskas matka.
Tosi heviä, suorastaan.
Sen lupaan, että jos ja kun Suomesta tulee taas uusia ja nälkäisiä metallivisionäärejä, olen eturivissä kuvaamassa keikan ja backstagella tekemässä jutun.
Meillä jokaisella on halutessamme mahdollisuus tehdä joka päivä suomalaista metallihistoriaa - tavalla tai toisella.

Suomen Turussa 13. joulukuuta 2012,

Nalle Österman

Metal Evolution osa 10 - Power Metal

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 09 Dec 2012 10:00:00 +0000

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

Power metallista kertova jakso käynnistyy goottivaikutteisella oopperahevillä.
Alan pelätä pahinta.
Kun aloin itse kuunnella raskaampaa rockia 1980-luvulla, tarkoitti power metal tavallista heviä rankempia yhtyeitä. Sellaista heviä, jossa oli enemmän voimaa, enemmän ytyä.

Bändejä kuten Savatage, Manowar, Overkill, Helloween, Metal Church, Sanctuary, Abattoir, Warlock ja Hallows Eve.
Kun Sam Dunn maalaa 2010-luvulla kuvan power metallista, kertoo hän sen olevan "metallin yliampuvin alalaji" samalla, kun teutoonit teutaroivat viikingeiksi pukeutuneina pahvimiekoilla Keski-Euroopan merkittävimmillä metallifestareilla Wackenissa ja Metal Campissa.
- Power metal on iisejä, helppoja ja iloisia melodioita, toteaa Metal Hammerin toimittaja Sandro Buti.
Minun power metallin kanssa tällä ei ole mitään tekemistä.
Minulle sanoista power metal tulee ensimmäisenä mieleen amerikkalaisen Metal Churchin nimetön debyyttialbumi vuodelta 1984. Seuraavaksi amerikkalaisen Savatagen viides pitkäsoitto Hall Of The Mountain King.
Kumpaakaan yhtyettä Sam Dunn ei mainitse sanallakaan.

Metal Church - Metal Church (1984)

Sankarimetalli. Käkikellohevi. Kikkelihevi.
Termejä, joilla on suomeksi tavattu kutsua Dunnin kuvailemaa musiikkityyliä.
Power metal -termin käytössä on semanttinen ongelma.
Tässä ohjelmassa ei tunneta termiä Hero Metal.
Ehkä pitäisi määritellä genrerajat uusiksi.
Jakson sukupuuhun on kirjattu nimet Scorpions, Accept, Iced Earth, Kamelot, Manowar, Hammerfall, Dio, Rhapsody of Fire, Yngwie J. Malmsteen, Nightwish, Helloween, Primal Fear, Blind Guardian, Sonata Arctica, Stratovarius ja Dragonforce.
Minä ja Sam Dunn ymmärrämme power metallin eri tavoin.
Kuka lanseeraa Hero Metalin?

Savatage vuonna 1991 oli puhdasta voimaa.

Se, mitä Dunn kutsuu power metalliksi on kaukana siitä, minkä itse näen ja koen genren puitteissa.
Voimametallina.
Ronnie James Dio saa ansaitusti kunnioitusta muun muassa Kai Hansenilta (ex-Helloween/Gamma Ray), Blind Guardianin jäseniltä ja Radio Rockin Jone Nikulalta.
Arvostusta saavat osakseen myös Rob Halford, Iron Maiden, Scorpions ja Accept.
- Me kerroimme aina haastatteluissa olevamme rankempi kuin Scorpions, muistelee Acceptin solisti Udo Dirkschneider.
Saksalaisen Helloweenin vuosina 1987 ja 1988 julkaisemat Keeper Of The Seven Keys-albumit 1 ja 2 vaikuttivat suuresti tämän päivän power metallin - sankarihevin - syntyyn.
- Kun teimme ensimmäisen mini-albumimme, kuvailivat lehdet musiikkiamme tyyliin "Iron Maiden on speed", muistelee Helloweenin perustajajäsen Kai Hansen.
- Keeper-levyt vaikuttivat 90 prosenttisesti power metallin sointiin. Ilman niitä ei olisi esimerkiksi Stratovariusta tai Sonata Arcticaa, toteaa Sandro Buti.
Onko näin? Päätän tiedustella asiaa Stratovariuksen suurimmat laulut tehneeltä kitaralegendalta Timo Tolkilta. Hän vahvistaa asian.
- Ei olisi. Merkittävä vaikuttaja Ynkän ja Rainbown kanssa, Tolkki tunnustaa.

Tällaisessa iskussa Helloween oli livenä vuonna 1987.

- Kaikki sanoivat hevin olevan kuollut 1990-luvun puolivälissä, toteaa Sandro Buti.
Kun grunge teki läpimurron, niin se olikin. Näihin aikoihin saattoi itsekin todistaa Stratovariuksen soittamassa 30 hengelle Helsingissä.
Eikä metallin alennustila Suomessa rajoittunut pelkästään kotimaisiin kykyihin.
Minä muistelen sitä kertaa, kun olin katsomassa Udon soolobändin esiintymistä 6. helmikuuta 1998 Helsingin Tavastia-klubilla noin 60 muun katsojan kanssa. Konsertti huipentui siihen, kun joku yleisöstä heitti lavalle lakanan, jota Udo esitteli riemuiten yleisölle.
Lakanassa luki UDO - HAISTA VITTU.
Yhtä epäkunnioittavaa kohtelua ei saa osakseen ruotsalainen Yngwie Malmsteen. Päinvastoin, Sam Dunn on ihan paineessa odottaessaan kitarasankaria saapuvaksi italialaisen hotellin aulaan.
Se saa minut muistelemaan omaa tapaamistani herran kanssa Helsingin Hotelli Presidentissä.
Sitä ei voi unohtaa.
Saapuessani haastattelupaikkana toimivan Hotelli Presidentin ravintolamaailmaan käy nopeasti ilmi, että kitarajumala on reippaalla tuulella.
- Voitin eilen illalla 25 000 markkaa täältä kasinolta, hyvä meininki, Ynkkä selittää.
Panen merkille, että Ynkkä siemailee suomalaista ykkösolutta.
- Helvetti soikoon, manageri kielsi minulta vahvemmat alkoholit, alan kuulemma sekoilla liikaa. No, ehkä hän on oikeassa. Hei muuten, katsos näitä, eivätkö olekin hienoja?
Ranteissaan Ynkällä on kolme Rolex-merkkistä rannekelloa.
Illalla Tavastialla Ynkällä on muutakin esiteltävää, nimittäin vaimonsa Amber Dawn Malmsteen.
- Eikö minulla olekin kaunis vaimo, katsokaa nyt, juhlatuulella oleva Ynkkä tiedustelee Tavastian yleisöltä.
Kyllähän tuota kieltämättä kelpaa katsella helsinkiläisyleisön mölinän perusteella.
- Hän muuten osaa laittaa todella hyvää ruokaa, kitaristi muistaa lisätä.
Pariskunta oli naimisissa 1993-98. Myöhemmin ex-vaimo on antanut vähemmän mairittelevia lausuntoja entisestä aviomiehestään.(http://blabbermouth.net/news.aspx?mode=Article&newsitemID=73593)
Ynkän alkuaikojen kosketinsoittajan Jens Johanssonin panosta luonnehditaan merkittäväksi. Näköjään Johanssonin sukunimi on osoittautunut ylivoimaiseksi tekijöille, sillä hänet on ruudussa nimetty Jens Johannsoniksi.
- Kirjoita mitä tahansa, kunhan kirjoitat nimet oikein, evästi Rumban edesmennyt alkuperäinen päätoimittaja Rami Kuusinen minua kun aloin kirjoittamaan Rumballe reilut 20 vuotta sitten.
Sitä ohjenuoraa olen jälleen yrittänyt noudattaa viime vuosina.

Yngwie Malmsteen esiintyi Helsingin Tavastia-klubilla 15. marraskuuta 1995. Tässä vaiheessa Jens Johansson oli jo liittynyt Stratovariukseen.

- Minun ja Ynkän yhteinen soundi lähti siitä, kun kuuntelimme kännissä klassista musiikkia, kuten Paganinia. Minä tapasin sanoa Ynkälle, että Paganini haisee, Bach on paljon kovempi, kosketinsoittaja muistelee.
Yllä olevan videoleikkeen aikoihin Johansson ei ole enää Yngwie Malmsteenin bändin jäsen.
Ehei, hän on liittynyt suomalaiseen, Timo Tolkin johtamaan Stratovariukseen.
Tolkin riskinotto ruotsalaisen kosketinsoittajan ja saksalaisen rumpalin Jörg Michaelin kanssa onnistuu. Aiemmin vähätelty power metal -pumppu saa massiivisen arvonnousun Suomessa. Toki siihen vaikuttaa aiempaa parempi tuotanto, paremmat laulut sekä enemmän luonnetta ja tunteita välittävä yhteensoitto.
- Jens Johansson teki saman hevissä kuin minkä häntä ennen teki Jon Lord Deep Purplessa, tehden kosketisoittamista uskottavan instrumentin metallimusiikissa, toteaa saksalaisen Rock Hard -lehden päätoimittaja Götz Kühnemund.
- Ynkkä ja Jens loivat sen, ettei kiippareita tarvinnut enää hävetä hevimusiikissa, toteaa myös kanadalaisen Brave Words & Bloody Knuckles-lehden päätoimittaja Martin Popoff.
Näihin aikoihin tulin tehneeksi useampia haastatteluja Stratovariuksen kanssa. Joskus läsnä oli useampikin jäsen, välillä vain Tolkki.

Stratovariuksen viides albumi Episode ilmestyi 24. huhtikuuta 1996. Tällä levyllä Stratovarius teki lopullisen läpimurtonsa Suomessa ja maailmalla. Levyä kuunnellessa ei ole vaikeaa ymmärtää miksi.

Kun yhtye viettää kultalevyjuhlia Destiny-albuminsa tiimoilta Helsingin Tavastia-klubilla 14. lokakuuta 1998 ennen nousemistaan lavalle, olen minäkin saanut kutsun ilmaisen viinan bileisiin.
Tokihan sellaisiin täytyy osallistua.
Juhlissa sidosryhmäläiset sekä useat tutut ja tuntemattomat yhtyeen lähipiiristä saavat kultaa ja kunniaa Destiny-kultalevyn muodossa.
Kyllä heidän kelpaa!
Yhtäkkiä kuulen nimeni mainittavan.
- Mitä vittua, kuten Havana Blackin laulusolisti Hannu "Guts" Leiden tokaisisi.
Tämä tulee kyllä täysin puun takaa.
Olen otettu, syvästikin.
Tämä on suurin, hienoin ja merkittävin tunnustus, jonka olen yhdeltäkään suomalaiselta artistilta tätä ennen ja tämän jälkeen saanut työni tiimoilta.
Joten kiitos Stratovarius, kiitos Timo Tolkki.
Onhan se hyvä, ettei näitä ole tämän jälkeen tullut, ettei tällaiseen vain tottuisi liikaa ja alkaisi pitää näitä itsestäänselvyytenä.
No niin, nyt ollaan päästy jo melkein 2000-luvulle ja saatu metalli pelastettua grungen kynsistä.
- Amerikkalainen Manowar toi barbaari-imagon takaisin, toteaa Sam Dunn ja tulee samalla kirjoittaneeksi palan historiaa jälleen uusiksi.
En ymmärrä, miten Manowar on tuonut barbaari-imagon takaisin heviin, jos vuonna 1980 New Yorkissa perustettu yhtye loi koko imagon?

Amerikkalaisen Manowarin neljäs - ja paras - studioalbumi Sign Of The Hammer ilmestyi 1984. Se oli sitä aikaa, kun Manowaria pidettiin vielä uskottavana metallibändinä.

On vaikea uskoa, että Manowar oli uransa alkuaikoina vielä uskottava metallibändi. Siinä oli voimaa ja yhtyeen kappaleet olivat komeita sekä jylhiä sävelteoksia.
Vielä 1987 kelpasi ylpeydellä ostaa noin sadan markan hintainen lippu yhtyeen Kulttuuritalon keikalle, mennä lavan eteen seisoskelemaan ja saada rahalle vastinetta.
Jossain vaiheessa urallaan yhtye muuttui parodiaksi itsestään, jonkinlaiseksi Spinal Tapin ruumiillistumaksi.
Yhtyeen alkuperäinen kitaristi Ross The Boss (ex-The Dictators) jättää Manowarin 1988. Silloin taisi kadota yhtyeen uskottavuuden rippeet.
Kun Manowar saapuu maaliskuussa 2013 Suomeen klubikiertueelle, on jäljellä enää hauras muisto.
75 euron hintaiset liput ovat myyneet loppuun jo aikoja sitten.
- Me halusimme olla askeleen pidemmällä kuin Judas Priest ja Iron Maiden. Manowarissa kaikki oli isompaa, muistelee Ross The Boss Dunnille.
Dunn haastattelee Ross The Bossia, koska Manowarin liideri, basisti Joey DeMaio on kieltäytynyt haastattelusta, vaikka Dunn on lentänyt varta vasten Sloveniaan Metal Campiin jututtamaan hevitähteä.

Näin eloisasti esiintyi Manowarin Joey DeMaio Seinäjoen Provinssirockissa 13. kesäkuuta 2009.

- Power metal, true metal, mitä se on? Mitä me ollaan? Minulle se on rokkia, heavy metallia, selittää Ross The Boss.
Itse olen päässyt jututtamaan Joey DeMaioa kaksi kertaa, kolmatta tuskin tulee.
DeMaiolla on tapana syytää kasa Manowar-krääsää - paitoja, korvatulppia, dvd:itä, levyjä sekä luvata matkoja Manowarin omille festarikeikoille - toimittajille ja kehua näitä metalliveljiksi.
Kyllähän siinä tuntee olonsa tärkeäksi.
Kun sitten kuulee, miten DeMaiolla on tapana panna rahat omiin liiveihin ja jättää muille metalliveljille - kuten bänditovereille ja Magic Circle -levy-yhtiönsä artisteille - vain rippeet (http://www.blabbermouth.net/news.aspx?mode=Article&newsitemID=99535), alkaa tilannetta ajatella uusiksi.
Sen jälkeen DeMaion metalliveljeys alkaa vaikuttaa pikemminkin hyväksikäytöltä.
Ja DeMaion tapa juoda kaljaa lavalla - rikkoa tölkki ja kaataa sisältö päälleen - yksinomaan nololta.
- Manowarin lavatouhu on homoeroottista machoilua, lataa Jone Nikula.
Metal Evolutionin kymmennessä jaksossa suomalaiset pääsevät sankoin joukoin oikein kunnolla esille. On Stratovariusta, Sonata Arcticaa ja Jone Nikulaa. Ei siis ihme, että Sam Dunn nähdään seikkailemassa Helsingin turistinähtävyyksissä. Tiiraillaan maisemia Suomenlinnan lautalla, kuvataan presidentin linnaa ja tuomiokirkkoa.
Nightwish on kuitenkin se, joka saa suurimman huomion.

Tältä näytti Nightwish ensimmäisessä televisioesiintymisessään 1999 TV1:n Lista-ohjelmassa.

- Nightwish nosti power metallin listaykköseksi, toteaa Sam Dunn.
Tämän jälkeen Dunn etsiytyy Esplanadin puistoon kesäaurinkoon jututtamaan Tuomas Holopaista.
20 vuotta aiemmin tässä samaisessa puistossa helsinkiläiset hevisankarit kokoontuivat sankoin joukoin viikonloppuisin juomaan viinaa ja sekoilemaan thrash-kioskin nurkilla.
Nyt ollaan huomattavasti sivistyneempiä.
- Minä halusin tehdä elokuvamusiikkia hevin muodossa, Holopainen selittää.
- Metallissa oli paljon naisia jo ennen minua, mutta ei sellaisia, joilla oli klassisesti koulutettu ääni, luonnehtii Tarja Turunen Nightwishin suosion salaisuutta.
Tottahan tuo on.
- Power metal herätti henkiin metallin traditiot 1990-luvulla, summaa Sam Dunn.
Se, mitä Dunn kuvailee power metalliksi saa minut puolestaan menettämään kiinnostukseni metallimusiikkiin.
Olkoon niin.
Yksi pitää äidistä ja toinen tyttärestä.

Saksalainen Doro Pesch lauloi jo rokkia, kun Tarja Turunen imi vielä äidin rintaa Kiteellä. Tässä Doro Warlock -yhtyeensä kanssa Lontoossa vuonna 1986.

Suomen Turussa 7. joulukuuta 2012,

Nalle Österman

Metal Evolution osa 9 - Shock Rock

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 02 Dec 2012 10:00:00 +0000

(VAROITUS: K18 - Ei heikkohermoisille)

Tervetuloa painajaiseeni. Vai onko tämä painajainen alkuunkaan? Tämä on vain elämää. Mikä shokki! Milloin minä herään? Vai heräänkö milloinkaan? Onko kuolema vain herätys seuraavaan elämään?
Missä minä oikein olen?
Nyt olen Kanadan Montrealissa. Katson lavalla meuhkaavaa rokkaria. Hän on Alice Cooper.
- Alice Cooper keksi shock rockin, toteaa Sam Dunn television kuvaruudulla Alice Cooperin bändin melskatessa taustalla.
Nyt tiedän missä olen. Minä olen painajaisessa. Minä katson Sam Dunnin hevidokumenttia Metal Evolution. Nyt ollaan jo yhdeksännessä jaksossa. Se kertoo shock rockista, eli kauheaakin kammottavammasta raskaan rockin alalajista, missä katsoja on tarkoitus säikäyttää hengiltä.
- Welcome to my nightmare, rääkyy Alice Cooper.
Ehkä samaa funktiota täyttää tämä seuraava teksti.
Myönnän, kyllä minäkin menin siihen aikanaan.
Kun asuin pienenä poikana Itä-Helsingissä Kontulassa, opin jossakin vaiheessa teinipoikana tuntemaan vastakkaisessa talossa asuvan pojan nimeltä Timo Nyberg.
Nybergin huone oli täynnä c-kasetteja, mitkä sisälsivät metallia laidasta laitaan.
Eräänä päivänä silmäni iskeytyivät keltaiseen Basfin 90 minuuttiseen kasettiin, jonka a-puoli sisälsi Ozzy Osbournen esikois-lp:n Blizzard of Ozz.
Katselin kasettia pitkään, mutta en uskaltanut koskea siihen.
Kasetti pelotti.
Syy siihen oli kasetin b-puolelta löytynyt äänite, joka viesti saatanallista kauhua.
B-puolen oli vallannut brittiläisen Venom-yhtyeen kakkosalbumi Black Metal.
Eikä tässä vielä kaikki.
Kasetin kyljen VENOM - BLACK METAL -teksti oli kirjattu valkoisilla kohokirjaimilla mustalle pohjalle Dymo-tarratulostimella.
Mikä shokki!

Venom - Black Metal (1982)

Tässä on pakko olla koira haudattuna. Yksikään muu Nybergin kasetin kylki ei ole varustettu mustalla Dymo-teipillä.
Tästä kauhusta huolimatta lainaan kasetin kotiini, olenhan kova Black Sabbath-diggari ja Ozzyhan on sen entinen solisti.
Kotimatkalla kasetti polttelee sormenpäitäni. Veikkaan sen johtuvan tuosta mustasta Dymo-teipistä.
Pitkään kuuntelen vain kasetin a-puolta. Kun se on päättynyt, kelaan kasetin alkuun. Suosikki-lehdestä olen saanut lukea, että Venom juo kuolleiden pappien oksennusta. Suomalainen saarnaaja Leo Meller on myös julistanut Venomin hevimusiikin suurimmaksi pahuuden ruumiillistumaksi.
Tämä on pahaa.
Kun äitini ja isäni tulevat hakemaan 12-vuotiaan Nalle Östermanin kotiin ensimmäiseltä jäähallikonsertiltaan AC/DC:n Fly On The Wall -kiertueella 1986, ovat kiihkouskovaiset hihhulit linnoittautuneet Helsingin Jäähallin ovien eteen jakamaan lentolehtisiä ja saarnaamaan saatanallisen hevimusiikin turmiollisesta vaikutuksesta.
- Miten te olette voineet päästää jälkikasvunne tuohon helvetilliseen tilaisuuteen, syyllistävät kiihkouskovaiset tenttaavat vanhemmiltani samalla kun sisällä soivat helvetin kellot, Hells Bells.
Kiitos noiden kiihkouskovaisten saan vielä kärsiä helvetissä lukemattomat kerrat vanhempieni julistaessa musiikkimakuni saatanalliseksi ja minut paholaisen lapseksi.
Mikä shokki!
Siitä tosin en silloin vielä tiedä mitään, kun katselen Dymo-teipillä vuorattua keltaista Basfin kasettia.
Mietin pitkään, miksi juuri tämä kasetti on varustettu mustalla Dymo-teipillä. Miksi eivät Nybergin muut kasetit. Tässä on pakko olla jotain erityistä. Jotain elämää suurempaa.
Uskaltaisikohan sitä?
Ei taida.
Kelaan jälleen kasetin a-puolen alkuun ja annan Ozzy Osbournen sulosointujen täyttää huoneen.
Mikä helvetin nynny minä oikein olen?
Ei kai nyt yksi kasetti pahaa tee?
Yksi vaivainen äänilevy.
Katselen keltaisen Basf-kasetin kylkeä.
Kyllä, siinä lukee edelleen mustalle Dymo-teipille kirjattuna valkoisin kohokirjaimin VENOM - BLACK METAL.
No perkele.
Käännän b-puolen ja kuuntelen nauhan kohinaa. Piakkoin sirisevän sirkkelin ääni täyttää huoneen. Mitäs tämä nyt sitten oikein on?
"BLACK METAL, BLACK METAL, BLACK METAL, BLACK METAL, BLACK METAL. Lay down your soul to the gods rock 'n' roll!"
Myy sielusi rock'n rollin jumalille?
No totta helvetissä myyn!
Halleluja!
Olen löytänyt Jumalani, olen löytänyt elämäni, olen löytänyt Venomin!
Tämä on röyhkeää, rietasta ja härskiä rienausta, mutta niin hauskaa tavalla, jonka vain brittiläiset mustan huumorin mestarit parhaimmillaan osaavat.
Tämän jälkeen Ozzy Osbournen Blizzard of Ozz kuulostaa perin vaisulta.
Mikä shokki!
Myöhemmin Timo Nybergistä tulee itseoikeutetusti vuonna 1993 perustamani Gandalf-yhtyeen kitaristi.
Dunn kiikuttaa kuvaruutuun Donny Vomit -nimisen klovnin New Yorkin Coney Islandin Circus Sideshowsta kertomaan, kuinka sirkuksella on pitkät perinteet ihmisten järkyttämisessä, hänen mukaansa sideshow-sirkuksen paras aikakausi oli 1840-luvulla.
Palataan sirkukseen tuonnempana.
Kun heinäkuussa 1995 lennän Belgiaan suomalaisen shock rockin kruunaamattoman kuninkaan, Impaled Nazarenen laulusolistin Mika Luttisen vieraaksi, on matkan suurin ja ainoa syy Venom, jonka on tarkoitus esiintyä Via Rock -festivaalilla lauantaina 15. heinäkuuta.
Vaan kun pääsemme Luttisen ja hänen kauniin diplomaattivaimonsa kanssa festivaalialueelle, saamme musertavan tiedon: Venom on perunut keikkansa edellisyönä lavan suuruuteen - tai tarkemmin sanottuna - pienuuteen vedoten.
Mikä shokki!

Suomalaisen shock rockin kuningas Mika Luttinen esiintyi Impaled Nazarenen kanssa Paltamossa munasiltaan panosvöissä ja maskit naamassa sekä mustat sukkahousut jaloissa ja päässä 14. marraskuuta 1992.

Festivaalin pääesiintyjänä toimii siksi tanskalaisen kauhumetallistin King Diamondin johtama Mercyful Fate, joka on kokoontunut jälleen yhteen 1992. Jollakin ihmeen tavalla keplottelen itseni myöhemmin iltapäivällä haastattelemaan King Diamondia hänen pukuhuoneeseen.
Mercyful Fatessa aloittanut tanskalainen hevikunkku lähti soolouralle 1984, jonka puitteissa mies teki ensivisiitin Helsinkiin 29. tammikuuta 1990. Tuolloin Sinisen Hevosen laulaja J.C. Adonis kertoi huomanneensa keikalla, kuinka tuntematon diggari masturboi pitkän nahkatakkinsa alla King Diamondin keikan kliimaksin aikana.
Mikä shokki!
Belgiassa saan todistaa ihmeellisen metamorfoosin, kun haastattelua antaessaan samalla itseään maskeeraava Kim Bendix Pedersen muuntautuu silmieni edessä kauhistuttavaksi King Diamondiksi.
Panen merkille meikkauspöydällä sijaitsevan punaisen Prince-merkkisen savukeaskin.
- Wau, sinäkin poltat punaista Princeä, se on minunkin suosikkimerkkini, totean.
- Kyllä, se tekee hyvää minun kurkulle. Mitkään muut savukkeet eivät onnistu siinä, King Diamond toteaa.
Haastattelun jälkeen keksin loistavan tupakkamainoksen. Jos ruotsalainen Prince haluaisi markkinoida itseään vaikkapa saksalaisissa metallilehdissä, voisi se käyttää seuraavaa iskulausetta: PRINCE - A CIGARETTE FOR THE KINGS.
Jokunen vuosi myöhemmin postitan helsinkiläisen The Pedersens -yhtyeen tribuuttikeikan King Diamondille. Mitään palautetta häneltä en koskaan siitä saa. Tietääköhän King Diamond edelleenkään, kuka tuolla videolla oikein lauloi maskit naamassa.
Sellainen kaveri kuin Ville Valo.
Belgiassa on oikein mukavaa. Saa juoda hyviä belgialaisia munkkioluita, kirsikkaoluita ja muita oluita sekä syödä ranskanperunoita majoneesilla ja ketsupilla. Erään mukavan illanvieton aikana kerron Luttisen diplomaattivaimolle kiinnostuksestani amfetamiiniin. Sitä kuulemma kannattaisi käyttää suonensisäisesti.
Mikä shokki!
- Euroopan unioni ei tule kestämään kuin maksimissaan 25 vuotta, se tulee hajoamaan omaan mahdottomuuteensa, Luttisen diplomaattivaimo huokaa.
Tästä ennustuksesta on nyt aikaa 17 vuotta - ja kaikesta viime aikojen uutisoinnista päätellen tämä ennustus näyttää myös käyvän toteen.
Sattumaako?

King Diamond ja Mercyful Fate esiintyivät Via Rock-festivaalilla Belgiassa 15. heinäkuuta 1995. Tässä kuitenkin Yhdysvalloissa samana vuonna.

Venomin peruutus harmittaa vietävästi, mutta onneksi Luttisella on lääke.
- Mennään sirkukseen, hän heittää.
Ei helvetissä. Kuvittelen mielessäni puisevat hetket pikkupoikana jossakin Sirkus Finlandiassa ja Tivoli Sariolassa. Ei kyllä kuulosta kovin lupaavalta.
- No ei mihinkään tuollaiseen sirkukseen. Näet sitten.
Siinä sitten körötellään Luttisen diplomaattivaimon pramealla urheiluautolla Brysselistä 50 kilometrin päähän Gentiin, missä vietetään viikon kestäviä "kyläjuhlia". Vaan millaisia kyläjuhlia vietetään Belgian toiseksi suurimmassa kunnassa, missä asuu yli 240 000 asukasta?
- Tuonne, Luttinen ohjaa.
Olemme isohkossa pubissa tai klubissa. Tilaamme huurteiset ja linnoittaudumme lavan reunaan. Hetken päästä alkaa show. Ja millainen show se onkaan! Perun puheeni sirkusten puisevuudesta saman tien. Friikkejä, sekopäisiä temppuja, härskiä sikailua, tissejä ja erilaisia nesteitä ovat vain osa Jim Rose Sideshow Circuksen repertuaarista.
Välillä show'n kapellimestari Jim Rose tarvitsee avustajia temppuihinsa. Hän äkkää minut lavan reunalta.
- Hey you, come up here to help me out - tule jeesaamaan minua tässä. What's your name - mikä on nimesi?
- Nalle.
- Say what? Again please.
- Nalle.
- Ok, Nolan, welcome on stage. Ok, everyone, here's Nolan to help me out with this!
Käsiini työnnetään rautaketjut ja pyydetään kiristämään ketjuja sirkustaiteilijan ympärille. Teen työtä käskettyä. Ilmeisen hyvin, sillä selviän hengissä tästä uuvuttavasta toimenpiteestä.
- Ok, folks, give a big hand for Nolan!
Ki-tois!
Myöhemmin ostan t-paidan muistona siitä, kun sirkus saapui elämääni.
Lentäessäni takaisin Brysselistä Helsinkiin istuu vuoden 1993 Miss Suomi Tarja Smura viereisellä penkkirivillä.
Silmäni lepäävät Miss Suomessa.
Hänellä on vain käsimatkatavaroita ja tennismaila kun hän kiirehtii pois Helsinki-Vantaan lentokentältä.

Tältä näytti Jim Rosen Sideshow Circus Lollapalooza-festareilla Yhdysvalloissa vuonna 1992.

Metal Evolutionin yhdeksännessä jaksossa Rob Zombie toteaa, että ihmiset haluavat jännitystä. Screaming Jay Hawkins nimetään linkiksi rockin ja kauhun välillä samalla, kun mystinen musta mies väittää kuvaruudussa laittaneen loitsun yllemme.
Melkoisen loitsun yllemme laittoi ainakin seuraavaksi ruutuun ilmestyvä möhkäle, tarkemmin sanottuna Gwarin laulaja Oderus Urungus.
Tämä loitsu tapahtui Ruotsin Fagerstan Bergslagsrockenissa 1. kesäkuuta 1991, minne minä ja muutamat muut seikkailijat muun muassa Amorphis- ja Satanic Evil-yhtyeistä olimme lähteneet pyhiinvaellusretkelle ihmettelemään monipuolisen festarin hämmästyttävää tarjontaa.
Eihän tällaista kattausta nähty näihin aikoihin Suomessa - eikä itse asiassa ole nähty edelleenkään. Saman päivän aikana kun lavalle nousisivat Gwar, The Exploited, Carcass, Massacra, Cro-Mags, Biohazard ja Benediction.
Kun Gwar aloittaa settinsä, hakeutuvat eräät matkaseurueemme jäsenet lavan edustalle seuraamaan tapahtumia mahdollisimman läheltä. Minä puolestani hakeudun mahdollisimman kauas.
Jälkimmäinen veto osoittautuu viisaaksi ratkaisuksi.
Keikan jälkeen on vuorossa majapaikan etsintä. Se osoittautuu visaiseksi tehtäväksi. Kaikkien kerrostalojen rappujen ovet kun vaikuttavat olevan lukossa.
Paitsi yksi.
Siellä ovat kaikki.
Meille kerrotaan, ettei viidenteen välikerrokseen kannata mennä, sillä sinne ovat linnoittautuneet ruotsalaiset uusnatsit.
Mikä shokki!
Hyvä on. Hakeudumme kolmanteen välikerrokseen, joka näyttää olevan tyhjillään. Siellä otamme pikku tirsat, kunnes matka jatkuu taas, takaisin Tukholmaan.
Tukholmassa meitä odottaa järkyttävä näky: erään seurueen jäsenet, jotka ovat seuranneet Gwarin keikkaa eturivissä, ovat yltä päältä veressä.
Kovin kohtalo on Makkiksella, jolta evätään pääsy Helsinkiin vievään verenpunaiseen laivaan hänen siivottomuutensa vuoksi.
Ei auta, että Makkis yrittää selittää laivan henkilökunnalle, että kyseessä on vain teatteriverta.
Makkis joutuu palaamaan Helsinkiin Turun lautalla.
Melkoinen loitsu.

Tällainen meno oli Gwarin keikalla Fagerstan Bergslagsrockenissa vuonna 1991.

Ruotsista kelpaakin jo sitten lähteä Lontooseen sikailemaan. Siellä on jo 1960-luvun brittiläinen kauhukuningas Arthur Brown laittamassa tulen palamaan.
- Joskus aikoja sitten menin erääseen kievariin, missä Arthur Brown oli esiintymässä. Paikalla oli ehkä 20-30 kuulijaa. Keikan jälkeen minun oli pakko käydä hänen luonaan esittäytymässä. "En usko, että tiedät kuka olen, mutta minun on pakko kertoa, että pöllin ainakin 50 prosenttia laulujutuistani sinulta!", Iron Maidenin laulusolisti Bruce Dickinson virnistää.
Lontoosta kelpaakin liitää Yhdysvaltoihin 1960-luvun lopun tunnelmiin, missä Alice Cooper järkyttää konservatiivisia jenkkejä räävittömällä lavashow'llaan.
- Kaikki olivat rocksankareita. Minä ajattelin, että missä ovat rocklurjukset? Joten loin Alice Cooperin, äärimmäisen rocklurjuksen, Cooper selittää.
Lisää vettä myllyyn lyödään syyskuussa 1969 Cooperin esiintyessä Toronto Rock and Roll Revival -tapahtumassa. Silminnäkijöiden mukaan Cooper tappaa siellä kanan!
- Seuraavana päivänä Frank Zappa soittaa minulle. "Tapoitko sinä sen kanan?" Totesin, että en, johon Frank. "Okei, mutta älä vaan kerro kenellekään", Alice muistelee.
- Huono julkisuus on parasta julkisuutta, toteaa Rob Zombie.
1970-luvun lopulla Alicen ja Kissin kaltaisista kauhukakaroista on tullut jo koko kansan lemmikkejä Yhdysvalloissa.
Ei auta kuin tuoda vanha vihtahousu kylään.
Saatana.
Mikä shokki!

Noin 90 000 metallipäätä oli saapunut seuraamaan Venomin alkuperäiskokoonpanon paluuta Hollannin Dynamo Open Airiin 25. toukokuuta 1996.

Kun Cradle Of Filthin laulusolisti Dani Filth ilmestyy kuvaruutuun, saa se minut muistelemaan elämäni parasta festivaaliretkeä Joensuun Ilosaarirockiin 12-13. heinäkuuta 1997.
Olen napannut mukaani 63 Gandalf-yhtyeen demokasettia, joita kaupittelen festivaalialueella ja sen ulkopuolella hyvällä menestyksellä 20 markalla kappale.
Se tekee 1260 mummon markkaa, jollla pitää hauskaa.
Kasetit tekevät hyvin kauppaansa. Meillä on kova kisa käynnissä kauhumetallyhtyeen Gloomy Grimin nokkamiehen Agathonin kanssa ostajista. Minä johdan.
Kasetit nousevat hyvin päähän.
Niin hyvin, että kun saan idean tervehtiä Cradle Of Filthia backstagella, en anna eräänkään tunnetun helsinkiläisen kulttuurivaikuttajan estellä menoani, kun hän tiedustelee saako backstagepassillani liikkua näillä main.
- Mene sinä vain manageroimaan sitä The Rasmusta, tuhahdan tätä nykyä Helsingin Kaapelitehdasta luotsaavalle Stuba Nikulalle.
Cradle Of Filthin takahuoneena toimivassa vaunussa on oikein mukavaa. Jossain vaiheessa yhtyeen basisti tarjoaa minulle kakkua. Maistan palasen. Kehotan basistia syömään oikein kunnon palasen. Huuhtelemme kakut viskillä ja oluella. En huomaa mainittavampaa vaikutusta.
Tämän jälkeen Cradle Of Filth nousee lavalle.
Minä poistun seikkailemaan Karjalantalon äärimetallikemuihin. Siellä kasetit nousevat entistä lujempaa nuppiin.
Jossain vaiheessa tuntematon nuori nainen tulee luokseni.
- Sun pitää tulla tuonne, minun poikaystävälläni on sinulle asiaa.
Käy ilmi, että nuori nainen on Enochian Crescent -yhtyeen laulajan parempi puolisko. Minulla ei ole hänelle mitään asiaa. Tulkoot tänne, jos on jotain asiaa. Hetken päästä parivaljakko saapuu.
- Minun mieheni ei ole mikään jauholakki!
Tällä hän viittaa siihen, kun tein taannoin norjalaisesta Emperor-yhtyeestä haastattelun Rumbaan, missä kutsuin Emperoria Tavastialla 24. toukokuuta 1997 lämmitellyttä Enochian Crescentin solistia jauholakiksi, koska oli viillellyt itseään lavalla turhan syvälle.
Niin syvälle, että paikalle hälytetään ambulanssi ja keikka keskeytetään.
Loppujen lopuksi parivaljakko osoittautuu varsin sydämelliseksi ja mukavaksi.
Mikä shokki!

Enochian Crescent vuosimallia 2010 näytti tältä Tampereen Klubilla 22. toukokuuta 2010.

Sunnuntai-aamuna 13. heinäkuuta 1997 herään eräästä teltasta. Minulle kerrotaan, että olen ollut nukahtamaisillani nuotioon. En tiedä moisesta mitään.
- Antakaa minulle huikka, huidon.
Saan pullon.
Tästä se lähtee.
Aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta.
Tää se vasta on elämää!
Yhdellä demokasetilla saan yhden siiderin. Aurinkoisena päivänä viileä juoma solahtaa kivasti kurkusta alas.
Jaahas, on aika rientää The Wildhearts -yhtyeen lehdistötilaisuuteen.
Siellä sekavan oloiset britit antavat lausuntoja vielä sekavimmille suomalaisille journalisteille. Jossakin vaiheessa yhtye kehottaa esittämään lisää kysymyksiä.
Avaan sanaisen arkkuni.
- Do you like Venom, kysyn.
- Ok, this press conference is over, manageri päättää.
Lehdistötilaisuuden jälkeen päädyn rupattelemaan yhtyeen basisti Danny McCormackin kanssa epävirallisemmissa merkeissä.
- Tässä sormuksessa voin aina salakuljettaa puoli grammaa pulveria maahan kuin maahan, basisti kertoo ylpeänä.
Huhhuh! Pakko ottaa äkkiä viilentävä kasettisiideri, että saa ajatukset taas kasaan.
Jossakin vaiheessa törmään festivaalialueella Marilyn Mansonin näköiseen goottipimuun. Puhun hänelle härskejä ja ehdotan, että yhtyisimme toisiimme läheisessä bajamajassa.
Iloiseksi yllätyksekseni hän suostuu!
Mikä shokki!
Ehdotan hänelle bajamajaa siksi, että olen edellisen Rumba-lehden numerosta lukenut Nisse M -palstalta, kuinka tuntematon pariskunta oli hakeutunut hekuman huipulle Provinssirockissa niin voimallisesti, että onneton bajamaja oli kellahtanut kumoon!
Pakkohan tuota on päästä kokeilemaan!
Bajamaja ei kuitenkaan osoittaudu kovinkaan käteväksi paikaksi harjoittaa haureutta. Päätämme siirtyä rauhallisemmalle teltta-alueelle pois ihmisten silmistä viettämään lämpimän rakkauden hetken.
Näin joku tuntematon telttailija saa kotiinviemisiksi teltan lisäksi Nalle Östermanin ja Marilyn Mansonin näköisen goottipimun kuivuneet eritteet.

The Wildheartsin klassisin kokoonpano kokoontui yhteen vuonna 2005, mistä dokumenttina tämä livetallenne.

Jaahas, vaan nyt on jo aika rynnätä katsomaan The Wildheartsin teutarointia telttalavalla!
Energisesti käynnistyvä konsertti saa yllättävän käänteen jo parin biisin jälkeen, kun basisti hermostuu järjestysmiesten kovakouraiseen kohteluun lavalta hyppiviä faneja kohtaan.
Danny laskee basson hihnan kaulaltaan ja tarttuu kaksin käsin basson kaulaan, jahdaten järkkäreitä basso tanassa. Hetkessä Wildhearts on saanut aikaiseksi mellakan!
Aikansa mellastettuaan Wildhearts hakeutuu lavan taa neuvottelemaan järjestäjien kanssa.
Hetken päästä yhtyeen laulaja-kitaristi Ginger Wildheart kehottaa yleisöä rauhoittumaan, sillä hänellä on iloisia uutisia.
Kaikki halukkaat saavat nousta yhtyeen kanssa lavalle bailaamaan!
Hetkessä lavalla on kymmenittäin innokkaita rokkidiggareita - ja Nalle Österman.
Tässä vaiheessa järjestäjät katsovat parhaaksi vetää linjat kiinni.
Katson hölmistyneenä ympärille. Miten täältä pääsee oikein pois?
No tietysti daivaamalla!
Kas, sielläpä onkin jo mukavan näköinen kolmikko viittilöimässä kuin kertoakseen, että täällä on vastaanottavaisia käsiä.
No, täältä tullaan!
Kas, yhtäkkiä nuo ystävällismieliset kasvot rientävät pois alta.
Au.
Äsken olin vekkulissa kekkulissa, nyt tuntuu että olisin vesiselvä.
Haron päätäni.
Käteni on yltä päältä veressä.
Mikä shokki!
Menen Punaisen ristin ensiaputeltalle.
- Tuota, me ollaan kahden vaiheilla, että päästetäänkö me sut lähtemään tai viedäänkö sut sairaalaan, hoitohenkilökunta kertoo.
Ei tänne olla sairaalaan tultu, tänne ollaan tultu BAILAAMAAN!
- Jaha. No lähde sitten.
Jihuu. Katselen aikani Therapyä ja litkin kasettisiidereitä. Sitten onkin jo aika lähteä rockklubi Kerubiin, missä ovat jatkoklubit. Nappaamani kyyti saa lähteä ilman Nalle Östermania, minä lähden rokkaamaan Babylon Whoresin tahtiin.
Kerubissa myydään myös Code-nimistä limuviinaa. Pienissä 0,25 litran pulloissa on sellainen metka yksityiskohta, että sellaisen saa ujutettua kivasti sormien väliin.
Ostan siis kahdeksan Codea kerralla ja litkin niitä kuin pikkuvauva äidin tissiä.
Tarjoan yhden Coden Wildheartsin Gingerille, joka istuu nurkkapöydässä.
- Hyi helvetti, mitä helvetin litkua sinä oikein juot? Sinulla on huono maku, Ginger päivittelee.
Onkohan Code saanut nimensä Neljä Ruusua-yhtyeen kitaristilta Kode Koistiselta, mietin.

Mystinen Babylon Whores uhkui pahuutta 1990-luvulla. Myöhemmin sen kitaristista Ewosta tuli Nightwishin manageri ja rumpalista menestyvä ravintoloitsija. Erittäin mystistä.

Aamulla herään käsittämättömiin kipuihin. Joka paikkaan koskee ja sattuu. Tällaista kipua en ole kuuna päivänä kokenut tätä ennen - enkä sen jälkeen.
Istun Babylon Whoresin ahtaassa VW Kleinbussissa 90 asteen penkillä sikiöasennossa ja haukon henkeä. Vierelläni istuva amerikkalaisen Descent-lehden toimittaja katsoo minua ja nauraa paskaisia.
Tämäkin vielä.
Hän nauttii selvästikin kärsimyksistäni. Niin paljon, että vastusteluistani huolimatta päättää räpsästä kuvan.
Ki-tois!
Tältäkö Jeesuksestakin tuntui?
- Me korjattiin sut talteen kun jäbä näytti olevan niin heikossa hapessa, Babylon Whoresin solisti Ike Vil selittää etupenkiltä.
Se oli kiltisti tehty.
Ikuisuuden kestäneen ajomatkan jälkeen saavumme vihdoin Helsinkiin.
Eikä tässä vielä kaikki.
Metallisen verkkomedian Imperiumin keskustelufoorumilta saan lukea, kuinka Cradle Of Filthin keikka on ollut pettymys. Hmm, mistäköhän se johtuu.
No, turha murehtia tuollaisia, pakko lähteä Tavastialle tiedustelemaan keikkaa.
Kun saavun Tavastian toimistolle Urho Kekkosen kadulle, kuulen klubin pääpomon Juhani Merimaan olevan puhelimessa. Kuka on langan toisessa päässä, sitä tämä tarina ei kerro.
- Ja siellä se Österman nussi jotain pimua bajamajassa, Merimaa hörähtää.
Mikä shokki!
Myöhemmin saan Descent-lehden käsiini. Siellä lepää Stephen O'Malleyn Babylon Whoresin kleinbussissa ottama valokuva Nalle Östermanista - Mayhemin Deadin ja Black Sabbathin Tony Iommin ja Ozzy Osbournen välissä.
Hymyilen.
Olen päässyt legendojen joukkoon.
Vuotta myöhemmin Stephen O'Malley perustaa Sunn O)))-nimisen kulttiyhtyeen.

Myös Amorphis esiintyi Ilosaarirockissa vuonna 1997 solistinaan Pasi Koskinen, josta olisi myöhemmin tuleva mustanpuhuvan Ajattaran heimopäällikkö Ruoja.

Sam Dunn kertoo, kuinka Venom oli hänelle pikkupoikana maailman pelottavin bändi.
Kyllä, niin se oli minullekin.
Vaan kesällä 1997 minun kaltaiselle fanipojalle koittaa mahdollisuus nähdä Venom vihdoin ja viimein elävänä, kun saan toimeksiannon Suomi Finland Perkele -lehdeltä lähteä katsomaan ja jututtamaan alkuperäiskokoonpanolla uuden levyn Cast In Stonen julkaissutta metallilegendaa Lontooseen!
Onko tämä taivas?
Jumala on kuullut rukoukseni!
Halleluja!
Joten eräänä kesäisenä päivänä 1997 minä ja lehden valokuvaaja Jocke O.J. Brava sulloudumme Lontooseen vievään lentokoneeseen, missä meitä on odottamassa limousiinikyyti, joka vie meidät Englannin maaseudulle "Venom-linnaan", missä yhtye vastaanottaa median ja esiintyy kansainvälisten metallijournalistien kermalle.
Ja minulle.
Ostan pullollisen salmiakkikossua lentokentän taxfree-myymälästä, jotta matka sujuisi rattoisammin. Ja niinhän se sujuukin. Kun olemme Lontoossa kolme tuntia myöhemmin, on pullo tyhjä.
Mikäs sen mukavampaa.
Pahat merkit alkavat olla ilmassa, kun Venom-linna on vaihtunut hämäräksi klubiksi keskelle syntistä Sohoa. Illan juhlavasta teemasta on merkkinä ilmeisesti styroksista hätäpäissään klubin sisäänkäynnin katolle ripustettu Venom Club -kyltti.
Ei järin arvokasta.
Tosin saakoon Venom anteeksi sen verran, sillä yhtyeen legendaarisimman kokoonpanon paluulevy julkaistaan saksalaisella levy-yhtiöllä.
Sisällä pahat enteet käyvät toteen.
Saan kuulla, että laulaja-basisti Cronos, kitaristi Mantas ja rumpali Abaddon ovat riitaantuneet Newcastlen rautatieasemalla sillä seurauksella, että Mantas sekä Cronos ovat palanneet kotiin ja jättäneet rumpalin hoitamaan kaikki edustustehtävät.
Sillä seurauksella, että tärkeä keikka on peruttu ja Abaddon saa hoitaa kaikki haastattelut. Ruhtinaalliset haastattelutunnit kutistuvat täten 20 minuuttiin.
Mutta millaisen haastattelun minä saankaan! Loistavan, upean, viihdyttävän, hauskan ja tärkeitä pieniä trivia-pätkiä sieltä täältä, jotka ovat kultahippuja minun kaltaiselle Venom-diggarille.
En muista niitä ainakaan muualta lukeneeni.
Venomin peruuntuneen esiintymisen pettymystä lievittääkseen tarjoilu sentään pelaa.
Mutta hetkinen, kukas tuolla on?
Sehän on Anatheman alkuperäinen laulusolisti ja nykyään The Blood Divine -yhtyettä luotsaava Darren White, jota olen pari viikkoa aikaisemmin haastatellut Suomi Finland Perkeleeseen.
- Perkele, mitäpä kuuluu, esittäydyn.
Juttu sujuu yhtä rattoisasti kuin puhelimessakin, ellei jopa rattoisamminkin. Niin rattoisasti, että hetken päästä Darren White houkuttelee minut juomakisaan juomaan Tequila Slammereita hänen kanssaan.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan Tequila Slammer valmistuu siten, että kaadetaan tequilaa lasiin pohjalle ja sen päälle soodavettä. Tämän jälkeen lasi lyödään pöydälle, jotta kuplat nousevat ylös.
Niitä me sitten Darren Whiten kanssa kumoamme.
Ja kumoamme.
Ja kumoamme.
Ja kumoamme.
Ja kumoamme.
Ja kumoamme.
Yhtäkkiä huomaan seisovani sateisessa Lontoossa keskellä katua jollakin sillalla. Missä vitussa minä oikein olen? Huhhuh, onneksi Jocke O.J. Brava seisoo vieressä. Kaikki kamatkin ovat mukana. Asiaa!
Yritämme huitoa taksia - huonolla menestyksellä. Hetken päästä valkoinen minicab kuitenkin kaartaa luoksemme, kuljettajanaan intialaista alkuperää oleva mies.
Huhhuh, ei tuolla sateessa olisi jaksanutkaan olla pidempään. Viihdytän itseäni kuuntelemalla Abaddonin haastattelua. Mukavaa.
Aamulla kun herään Columbia-hotellin prameasta vuoteesta, tunnen jonkin olevan vialla.
Vaan minkä.
Kasettinauhuri.
Abaddonin haastattelu.
Missä se on?
Se ei ole täällä.
Se on näköjään intialaisen taksikuskin minicabiin kahdeksan miljoonan asukkaan kaupungissa.
Eikä luonnollisesti ole mitään taksikuittiakaan.
Mikä shokki!
Nyt voin vain muistella näitä tapahtumia kun Abaddon kertaa Venomin uraa Dunnille:
- Emme olleet muusikoita, olimme viihdyttäjiä, toteaa Abaddon.

Stonen laulaja-basisti Janne Joutsenniemi, Himin rumpali Gas Lipstick ja Nalle Österman kokoontuivat 1990-luvun puolivälissä Sons Of Satan-nimellä tallentamaan Venomin Countess Bathory-klassikon Yleisradion Keisarinpeukalo-ohjelmaan. Ohjelman toinen juontaja, vuoden 1993 Miss Suomi Tarja Smura oli kauhuissaan: "Tämä on kamalaa musiikkia, se kuulostaa siltä kuin se tulisi maan alta!"

Venomin uran hiivuttua ovat tykimmät black metal -bändit astuneet kuvioihin. Niiden nimissä tehdään surmatöitä ja poltetaan kirkkoja. Tämä kulma jää Sam Dunnilta kokonaan käsittelemättä.
Ehkä parempi niin.
Emmehän me halua oikeasti järkyttää ihmisiä.
Sen sijaan hän siirtyy 1990-luvulle Jenkkeihin, missä Marilyn Manson järkyttää kansaa provosoivilla videoillaan ja riettaalla imagollaan.
18. toukokuuta 1997 minulla on Hollannin Dynamo Open Airissa mahdollisuus nähdä ja kokea Marilyn Manson elämäni ensimmäisen - ja viimeisen - kerran.
Yöllisen sadekuuron jäljiltä Dynamon maasto on melko mutainen. Kun illan pääesiintyjä Marilyn Manson nousee lopulta lavalle, alkaa yleisön välitön rienaus.
Yleisö palkitsee amerikkalaisen kauhurokkarin tuhansilla mutapaakuilla. Paskamyrsky on totta.
- You can't hit me, you can't touch me - te ette osu minuun, Manson solvaa tuhatpäistä yleisöä keikan puolivälissä.
Sekuntia myöhemmin se tapahtuu.
Splat.
Täysosuma!
Yksi mutapaakku lentää suoraan Marilyn Mansonin suuhun.
Syvälle kurkkuun.
Solisti on ihmeissään.
Hän sylkee ja kakoo hädissään seuraavat puoli minuuttia lavalle.
Sitten muuttuu ääni kellossa.
- We have only come here to have a good time and enjoy a rock'n roll show, let's just have a good time and no bullshit - me olemme tulleet tänne vain pitämään hauskaa, Manson änkyttää hädissään.
Paskamyrsky vain yltyy.
Sillä hetkellä näin Marilyn Mansonin läpi.
Paljon puhetta, vähän tekoja.
20. huhtikuuta 1999 se tapahtuu.
Se saa Dynamon paskamyrskyn tuntumaan äidin tissin lutkuttamiselta.
Tuona nimenomaisena päivänä Eric Harris and Dylan Klebold ilmestyvät opinahjoonsa Columbinen lukioon raskaasti aseistettuina. He ampuvat 12 oppilasta ja yhden opettajan, päättäen veriteot itsemurhiin.
Syylliseksi leimataan Marilyn Manson, jonka imagoa ampujien kerrotaan mukailleen.
- Hirvittävintä viihdettä tarjoaa media, toteaa Manson, kunnes vetäytyy julkisuudesta paskamyrskyn aiheuttamista traumoista johtuen.
- Nynnyilyn sijasta Mansonin olisi pitänyt lisätä vettä myllyyn tuon tapauksen jälkeen, toteaa Mansonin alkuperäinen kitaristi Daisy Berkowitz Dunnille.
Hän erosi bändistä jo ennen Dynamon paskamyrskyä, 1996.
Ehkä hänkin näki sen, minkä itse näin Dynamossa vuotta myöhemmin.
Rockin kauhukakara Marilyn Manson on oikeasti nynny.
Mikä shokki!

Näissä tunnelmissa Marilyn Manson esiintyi Saksan Rock Am Ringissä vuonna 2003.

2000-luvun shock rockista vastaavat Dunnin mukaan Slipknot ja Rammstein. Kun Slipknot nousee Helsingin Hartwall-Areenan lavalle 20. tammikuuta 2002, ei tarjolla ole pelkästään mielen ravintoa minulle.
Ehei, Suosikki-lehden legendaarinen päätoimittaja Jyrki "Jyräys" Hämäläinen on varannut nimissään Yhtyneiden Kuvalehtien (nyk. Otavamedia) aition Hjallis-halliin, minne meidät lehden tekijät on kutsuttu viettämään laatuaikaa yhdessä Slipknotin mielen ravinnon, ravintolan caesar-salaatin sekä nestemäisten virvokkeiden parissa.
Päädyn juttelemaan Jyräyksen kanssa suomalaisesta mustalaismusiikista, eli Hortto Kaalosta.
Tietysti.
- Juu, ne oli aika veijareita ne kundit, Jyräys muistaa.
Kun Slipknot aloittaa murjomisensa, tarvitaan kovemmat eväät. Jollakin verukkeella saan Jyräyksen avaamaan aition lukitun kaapin.
Veijarit pitävät yhtä.
Sisältä paljastuu pullokaupalla väkeviä arvoviinoja - viskejä, konjakkeja, votkaa ja rommia.
Mikä shokki!
Pullo toisensa jälkeen raksahtaa auki. En tiedä missä on brutaalimmat bakkanaalit tällä hetkellä, lavalla vai Yhtyneiden aitiossa.
Uppoudun väkevien viinojen ihmeelliseen maailmaan.
Yhtäkkiä huomaan olevani parkkihallissa.
Missä helvetissä minä olen?
Nyt tiedän.
Minä olen Half-Life-pelissä!
Miten minä olen tänne oikein joutunut?
Mikä shokki!
Seikkailen parkkihallissa ja juoksen karkuun örkkejä, jotka minua seuraavat.
Seuraavaksi olenkin jo jollakin helvetin ratapihalla.
Peli vaikeutuu.
Missä aseeni on?
Voihan vitalis, minulla ei ole asetta!
Mikä shokki!
Jollakin ihmeen kaupalla herään aamulla omasta sängystä.
Eilisillasta muistuttaa vain jomottava päänsärky.
- Tämä on varmasti vuoden pahin kankkunen, vaikka nyt on vasta tammikuu, Suosikin toimitussihteeri Marika Saastamoinen huokaa, kun soitan hänelle seuraavana päivänä.

Slipknot Disasterpieces-dvd tallennettiin London Arenassa 15. helmikuuta 2002. Se ei sisällä kuvamateriaalia Yhtyneiden Kuvalehtien aitiosta.

- Shock rock on typerä termi, tuhahtaa Rammsteinin laulusolisti Till Lindemann.
Nämä saksalaiset ovat hurjaa porukkaa. Sen sain kokea - jälleen kerran - Hollannin Dynamo Open Airissa - 30. toukokuuta 1998, jolloin todistin Rammsteinin elävänä ensimmäisen kerran, Sehnsucht-albuminsa julkaisun yhteydessä.
- Rammstein on ehkä kaikista kovin bändi, muistaa Himin rumpali Gas "Libari" Lipstick muistuttaa minua joka kerta, kun törmään häneen Helsingin yöelämässä.
Pakkohan se on todistaa omin silmin!
Haukon henkeä koko yhtyeen 75 minuuttisen keikan ajan.
Ei voi olla totta!
Mikä shokki!
Pommit paukkuvat, tulipatsaat liekehtivät ja siemenneste lentää.
Tai ainakin keinosperma.
Silti näkemäni AC/DC:n keikka vuonna 1986 on lastenleikkiä tämän rinnalla.
Nämä ovat aikuisten leikkejä.
- Rammstein on Laibachia lapsille, kun Laibach on puolestaan Rammsteinia aikuisille, on tosin slovenialaisen kulttiyhtyeen Laibachin solisti Milan Fras joskus todennut.
Moraalinvartijat ovat löytäneet uusia lempiyhtyeitä joita tuomita.
- Huono julkisuus on parasta julkisuutta, toteaa Lindemann Rob Zombien tavoin.
Sattumaako?
Kun Rammstein saapuu vihdoin Suomeen Mutter-levynsä puitteissa 25. marraskuuta 2001, ovat suomalaiset haltioissaan.
Tämä on mahtavinta koskaan, he julistavat Helsingin yöelämässä, kuten Rock Café Maestrossa.
Minä, joka näin yhtyeen Hollannissa, haukottelen.
Siellä ne olivat paaaljon parempia.
Tietysti.

Rammstein esiintyi Hollannin Dynamo Open Airissa 30. toukokuuta 1998.

Mutta mikä voi shokeerata enää tänä päivänä, kun kaikki on jo nähty, kysyy Dunn Lindemannilta.
- Julkinen itsemurha, vastaa Rammstein-solisti.
Sitä tavoitteli urallaan amerikkalainen shokkirokkari GG Allin (synt. Jesus Christ Allin), jota voi kutsua ehkä pahimmaksi antistaraksi, jota rockmaailma on päällään kantanut.
GG Allinista Dunn ei puhu halaistua sanaa.
Mielestäni pitäisi.
GG Allin syntyi 29. elokuuta 1956 ja kuoli 28. kesäkuuta 1993, 36-vuotiaana.
Allin uhosi kovasti tekevänsä itsemurhan lavalle, mutta koki perinteisen rock'n roll kuoleman menehtymällä heroiinin yliannostukseen.
Kun olin kirjoittamassa julkaisematonta elämäkertaa amerikkalaisesta metallilaulajattaresta Kimberly Gossista jokunen vuosi sitten, sain viettää hänen kanssaan kymmeniä unohtumattomia haastattelutunteja, jotka näkevät kenties päivänvalon vielä jonakin päivänä.
Los Angelesissa syntynyt ja Chicagossa kasvanut Goss oli aasialais-amerikkalainen hurjapää, jolla oli rohkeutta lähteä maailmalle luomaan uraa kansainvälisesti arvostetuissa metallibändeissä.
Ensin Norjaan 1996 Ancientin sekä Dimmu Borgirin riveihin ja sieltä Ruotsiin Therion-yhtyeeseen 1998. Ruotsissa Goss perustaa Sinergy-nimisen yhtyeen In Flamesin Jesper Strömbladin kanssa, mihin saa myöhemmin värvättyä Children Of Bodomin laulaja-kitaristin Alexi Laihon, josta tulee Gossin aviomies.
Näin Kimberly Goss päätyy Suomeen, missä minä päädyn hänen kotisohvalleen Töölööseen juttelemaan hänen elämästä.
- Katsos tätä, Goss hihkaisee ja poistuu.
Kun hän saapuu, on hänellä kädessään valokuva.
Valokuvassa hän makaa amerikkalaisen hotellin valtavassa kingsize-sängyssä yhdessä GG Allinin, hänen taustabändinsä Murder Junkiesin kitaristin William "Bill" Weberin kanssa sekä yhtyeen alastoman rumpalin Dino Sexin kanssa.
Kuvassa alastomalla rumpalilla Dinolla on siitin täydessä erektiossa.
Mikä shokki!
- Tätä kuvaa ei saa sitten laittaa siihen kirjaan, Goss räkättää.

Todd Phillipsin ohjaama GG Allin "Hated"-dokumentti (1994). Esikoisohjauksensa jälkeen Phillips tulisi ohjaamaan elokuvia kuten Road Trip, Starsky & Hutch sekä Kauhea kankkunen.

Kimberly Goss on mahtava nainen. Niin mahtava, että kun GG Allinin taustabändi Murder Junkies tulee Euroopan-kiertueellaan Suomeen ja Helsinkiin Käpylän pahamaineiseen punkluolaan Vuoritaloon 20. marraskuuta 2005, pyydän Gossia seuralaisekseni.
Hän jos kuka osaa tätä elettä arvostaa.
- Ai, en tiennytkään tästä, kiitos kun ilmoitit. Toki tulen, ilman muuta. Olen todella kiitollinen, että muistit minua, Goss kertoo puhelimen välityksellä.
Jaettu ilo on paras ilo.
Murder Junkiesin keikka on tribuutti GG Allinin musiikille, ei shokkirokin antisankarin lavatoiminnan toisintoa. Solistina toimiva J.B. Beverley ei käy yleisön kimppuun, ei esiinny alasti, ei pyöri omissa ulosteissaan, ei valu verta eikä harjoita sellaista toimintaa, mistä GG Allin pidätettiin elämänsä aikana yli 50 kertaa.
Vanhoista hyvistä ajoista muistuttaa yhtyeen rumpali Dino Sex, joka edelleen esiintyy alasti.
Keikan jälkeen GG:n ja Murder Junkiesin fanit haluavat työntää rumpukapuloita Dino Sexin peräaukkoon.
- Toki saatte, ilman muuta, Dino Sex hihkuu innoissaan.

Edesmenneen shokkirokkarin GG Allinin taustabändin Murder Junkiesin rumpali Dino Sex vastaanotti ilolla rumpukapuloita takapuoleensa myös Helsingin Käpylän Vuoritalossa 20. marraskuuta 2005. - Kuva: Nalle Österman

Keikan jälkeen hakeudumme Kimberlyn kanssa takahuoneeseen, jonka ovat kansoittaneet Murder Junkiesin jäsenten lisäksi kymmenet räkäpunkkarit.
- Remember me - muistatko minut, Kimberly Goss huikkaa Murder Junkiesin basistille, GG:n isoveljelle Merle Allinille.
- Ilman muuta, miten voisin unohtaa. Mitä sinä täällä teet?
Jälleennäkemisen riemu on käsinkosketeltavissa.
Kimberly kertoo elämäntarinansa lyhyen version.
- Wau, Merle Allin huokaa.
Merle Allin tutkii takahuoneen majoitustiloja. Hän ei todellakaan ole tyytyväinen näkemäänsä.
- Meidän on pakko päästävä vittuun täältä niin nopeasti kuin mahdollista, basisti manailee.
- Hei, tiedätkö sinä jotain kelvollisia majapaikkoja meille, Merle Allin tiedustelee minulta yllättäen.
Lupaan yrittää. Hankin jostakin käsiini puhelinluettelon, josta alan kaivaa hostellien numeroita. Lopulta eräästä tärppää.
- Kuusi henkeä, eiköhän se järjesty, majatalon emäntä lupaa.
Näin minä, Kimberly ja Murder Junkies sulloudumme yhtyeen pikkubussiin. Minä istahdan etupenkille pelkääjän paikalle ja annan koordinaatteja.
Lopulta saavumme määränpäähän, Hostel Erottajanpuistoon.
- Voitko auttaa minua täyttämään tämän, tällä välin jo vaatteet päälleen saanut rumpali Dino Sex tiedustelee minulta kainosti.
Totta kai, ilman muuta.
Voi raukkaa, artisti ei osaa kirjoittaa, mietin.
Mitäköhän hän mahtaisi kirjoittaa mikäli osaisi?
Nappaan hostellin majoituskortin ja tutkin sitä tarkemmin.
- Dino, saanko passisi, tarvitsen sieltä henkilötietojasi, tiedustelen rumpalilta.
- Tietysti - of course.
Avaan passin ja alan täyttää sen sisältämiä tietoja.
Nimi, Dino Sechs, syntymäaika 20.6.1953...
Herranjumala!
Murder Junkiesin rumpali on päivää myöten tasan 20 vuotta minua vanhempi!
Mikä shokki!

Päijät-Hämeessä 29. marraskuuta 2012,

Nalle Österman

Epilogi: Vuonna 2012 emme ole enää puheväleissä Mika Luttisen kanssa. Kimberly Goss on eronnut Alexi Laihosta ja muuttanut takaisin Yhdysvaltoihin, missä elättää itsensä nykyään musiikkiopettajana. Tarja Smura on lehtitietojen mukaan eronnut miehestään ja tuomittu pahoinpitelystä. Rob Zombie ja Marilyn Manson ovat riidelleet ankarasti yhteisellä kiertueellaan. King Diamond on toipunut sydänpysähdyksestä ja palannut keikkalavoille.

Ja Nalle Österman: hän pitää blogia Yleisradion verkkosivuille eikä ole vieläkään kokeillut amfetamiinia suonensisäisesti.

Metal Evolution osa 8 - Nu Metal

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 25 Nov 2012 10:00:00 +0000

Jakson alussa Sam Dunn seikkailee New Yorkissa, taustalla soi Linkin Parkin In The End.
In The End on neljäs single yhtyeen vuonna 2000 ilmestyneeltä debyyttialbumilta Hybrid Theory. Kappale on Linkkareiden tunnetuin ja menestynein single.
Vau!
Dunn löytää nu metallin (tai uusiometallin, pomppuhevin, asennemetallin, groovemetallin - rakkaalla lapsella on monta nimeä) juuret 1990-luvun alkupuolelta, jolloin Anthrax ja Public Enemy yhdistelivät hip hoppia ja metallia vuonna 1992 Bring The Noise-kappaleella.
Itse menisin muutamaa vuotta taaemmaksi, jolloin sveitsiläiseltä Celtic Frostilta ilmestyi kolmas pitkäsoitto Into The Pandemonium.
Tai sitten marraskuuhun 1986, jolloin Slayerin Kerry King vierailee Beastie Boysin debyyttialbumilla License to Ill.
Mikä sekin unohtuu Dunnilta kertoa.

Celtic Frostin vuonna 1987 julkaistulta Into The Pandemonium-levyltä löytyy kaikki.

Se on albumi, jolta löytyy kaikki.
Kaikki se metalli, joka 1990-luvulla menestyi.
Rokkaavaa (death) metallia? Tsekkaa Mexican Radio ja I Won't Dance.
Tunnelmaheviä? Ota haltuun Mesmerized ja Sorrows of the Moon.
Asennemetallia? No sitähän tuo Babylon Fell on!
Oopperaheviäkin, en usko! Kuuntelepa Rex Irae (Requiem), ellet usko.
No teollisuusheviä Ministryn hengessä, sitä siltä nyt ei ainakaan löydy! Hah, kuuntelepa One In Their Pride, siinä sinulle!
Niin uraauurtava albumi Into The Pandemonium on, että kun levy ilmestyy marraskuussa 1987, antaa brittiläisen vaihtoehtometalliraamatun Metal Forcesin päätoimittaja Bernard Doe levylle nolla (0) pistettä sadasta (100) mahdollisesta.
Yhyy yhyy.
Myöhemmin päätoimittaja tunnustaa olleensa auttamattoman väärässä.
(Se on myöhäistä, sillä vasta Celtic Frostin seuraava levy, glamrock-pannukakku Cold Lake on se, joka olisi ansainnut nuo pisteet.)
Joka tapauksessa Into The Pandemoniumilta löytyvä Babylon Fell on kappale, jonka vaikutuksen voi selkeästi kuulla 1990-luvun amerikkalaisessa asennemetallissa.
Eurooppalaisen metallin liki olematon näkyvyys tässä 11-jaksoisessa megaprojektissa on kenties sen suurin puute. Pohjois-Amerikkalainen kerronta vinouttaa tarinaa.

- Kuuluuko nu metal tarinaan metallin evoluutiosta?, kysyy Sam Dunn.
Vastaan kyllä.
Kyllä sillä paikkansa on.
- Anthraxilla on tärkeä rooli, toteaa toimittaja Jon Wiederhorn.

Anthrax esiintyi Oulun Kuusrockissa 1987 ja Hämeenlinnan Giants Of Rockissa 1989, tässä kuitenkin Saksassa 1988.

Anthraxilla on tärkeä rooli myös omassa elämässäni, sillä yhtye on ensimmäinen iso ulkomaanelävä, jota saan oikein haastatella.
Näin sitä sitten istuskellaan juuri 16 vuotta täyttäneenä hämeenlinnalaisessa hotellissa ennen bändin esiintymistä Giants of Rockissa 1. heinäkuuta 1989 jututtamassa yhtyeen kitaristia Scott Iania, joka selvästikin ärsyyntyy, kun kysyn hänen siihen aikaan kovasti tapetilla olleesta patrioottisuudesta.
- Mitä, etkö sinä sitten ole isänmaallinen?, kitaristi sähähtää.
Vaikea olla, kun lukee uutisia ja katsoo ympärilleen, tuumin.
Nämä puheet ovat tietysti saaneet pontta Ianin projektiyhtyeen S.O.D.:n julkaistua joulukuussa 1985 debyyttialbuminsa Speak English Or Dien, missä lauletaan muun muassa näin:
"You come into this country, you can`t get real jobs. Boats and boats and boats of you, go home, you fuckin` slobs. Selling hot dogs on the corner, selling papers in the street. Pushing, pulling, digging, sweating, where you come from must be beat." - S.O.D.: Speak English Or Die (1985)
Kuulostaako tutulta? Onkohan ankarana hevimiehenä menneisyydessään vaikuttanut perussuomalainen kansanedustaja Jussi Halla-aho saanut täältä pontta maahanmuuttokriittisille mielipiteilleen?
Nykyinen kansanedustaja Jussi Halla-aho teki speed/thrash-metallia vielä vuonna 1994, kunnes ryhtyi perussuomalaiseksi maahanmuuttokriitikoksi.

Nopealla sykkeellä ruutu välittää kommentit Stuck Mojon kitaristilta Rich Wardilta, Faith No Moren basistilta Billy Gouldilta sekä Rage Against The Machinen kitaristilta Tom Morellolta.
- Oma ilmaisuni syntyi yhdistämällä rakkauteni heviin, 1970-luvun riffeihin, punkkiin ja hip-hoppiin, Morello toteaa.
Pantera rakensi sillan perinteisen hevin ja nu metallin välille.
- Me olimme löytäneet rahariffin voiman. Useimmat tyypit säästävät rahariffin biisin loppuun ja rahariffi on se, jota ne odottavat - joten tee joka riffistä rahariffi, Panteran solisti Phil Anselmo selittää yhtyeen maailmankuvaa 1990-luvun alkupuolella.
Rahariffien tulovirta oli alkanut ilmeisesti jo maistua ihan kiitettävästi 30. toukokuuta 1998, jolloin tein Hollannin Dynamo Open Air-festivaalilla mielenkiintoisen havainnon suunnatessani haastattelemaan Kreatorin Mille Petrozzaa Suomi Finland Perkele -lehteen. Laahustaessani käytävää pitkin luki eräässä ovessa Pantera ja seuraavassa myös Pantera / Phil's Gym. Ilmeisesti Anselmo ja muu Pantera kulkivat jo tuolloin omia polkujaan.
Phil's Gymissä harjoittelu näyttikin tuottaneen tulosta: kun muu yhtye esiintyi skarpisti, piti vahvasti päihtynyt Anselmo pitkiä monologeja ja mongersi sekavia.
Dynamosta otettu valokuva Terrorizer-lehdessä kertoi omaa karua kieltään Anselmon kondiksesta tuolloin. Kokosivun kuvassa mikrofoni kädessä huojuva solisti näyttää olevan sammumassa pystyyn.
Viimeisen keikkansa Pantera soittaisi vain kolme vuotta myöhemmin, Beast Feast-festareilla Yokohamassa, Japanissa 28. elokuuta 2001.
Viimeistään 8. joulukuuta 2004 Pantera kirjataan ikuisten metallilegendojen kirjoihin, kun yhtyeen kitaristi Dimebag Darrell ammutaan lavalle hullun fanin toimesta hänen esiintyessä uuden bändinsä Damageplanin kanssa kotimaassaan.
Näin rahariffit ovat vaienneet.

Tällaisessa iskussa Phil Anselmo ja Pantera olivat vuonna 2000 Ozzfestissä.

- Milloin nu metal-genre oikein syntyi?, pohtii Dunn kameralle.
Tarkkaa päivää hän ei kalenteristaan kaiva, mutta poimii Kornin solistin Jonathan Davisin ruutuun kertomaan yhtyeen uran alkutaipaleesta.
Davis kertoo bändin tyylin syntyneen bändin kotipitäjän, Kalifornian Bakersfieldin tunnelmista sekä Panteran ja Faith No Moren musiikista. Lauluun hän päätti löytää oman tyylinsä.
- Davisin laulu kuulosti mielisairaalan potilaan ääntelyltä, määrittelee maailman suurimpiin metalliyhtiöihin kuuluvan Roadrunnerin kykyjenetsijä Monte Conner.
Sitten kaivetaan naftaliinista 7-kieliset kitarat, 5-kieliset bassot, levylautaset, alavireet ja tuottaja Ross Robinsonin bassovoittoiset äänitteet.
- Deftones ja Korn rikkoivat hevin ortodoksisuuden, mutta nu metal ei ollut metallimusiikin alalaji ennen kuin Sepultura julkaisi kuudennen albuminsta Roots maaliskuussa 1996.
Viitteitä ilmaisun muuttumisesta groovaavammaksi kuultiin jo syyskuussa 1993 julkaistulla Rootsin edeltäjällä Chaos A.D.:llä, mutta Rootsilla homma vietiin vielä pidemmälle sambarytmien ja brasilialaisen alkuasukasheimon avustuksella.
- Halusimme todistaa, että metallissa voi olla groovea, kun sen tekee oikein. Roots Bloody Roots on laulu, joka on kuin luotu 50 000 hengen festareille, Sepulturan alkuperäinen laulaja-kitaristi Max Cavalera selittää.
Totta puhuen, kyllä ne Rootsia edeltäneet levyt silti parempia ovat.

Max Cavalera erosi Sepulturasta 1996, jonka jälkeen perusti Soulfly-yhtyeen. Tässä Soulfly Hollannin Dynamo Open Airissa 1998.

Euroopassa ja Pohjoismaissa groovesta vastaavat death metal-bändeinä aloittaneet ruotsalainen Entombed sekä suomalaiset Xysma, Amorphis ja Sentenced.
Nu metallista ei ole heidän tapauksessa tietoakaan.
- Alkuaikoinamme suurin vaikuttajamme oli (brittiläinen grind core -yhtye) Carcass ja sen alavireiset kitarat, muistan Davisin kertoneen ruotsalaiselle Close-Up-lehdelle.
Tästä Dunn ei puhu kuitenkaan sanaakaan Davisin kanssa, laulajan juurista viestii ainoastaan miehen päällä oleva Cannibal Corpse-huppari.
Jopa Slayer päättää hypätä nu metallin kelkkaan kesäkuussa 1998 julkaistulla kahdeksannella studiolevyllään.
- Diabolus In Musica on meidän Turbomme, tokaisee Slayerin Kerry King, viitaten Judas Priestin 1986 julkaisemaan albumiin, jolla brittiyhtye yritti uudistaa soundiaan.
Lopputuloksena syntyi Slayerin uran huonoin levy.
- Niin, tekihän Kiss myös diskoa aikoinaan (kappaleellaan I Was Made For Loving You) yrittääkseen olla inessä skenessä, muistuttaa Phil Anselmo.
Nu metallin pankin räjäyttää kuitenkin vasta laulaja-räppäri Fred Durstin johtama Limp Bizkit, joka saa mahdollisuutensa Durstin keploteltua itsensä Kornin tatuoijaksi ja siinä sivussa hivutettua bändin demon Kornin basistille Fieldylle.
Oikein. Näin se käy.
1990-luvun puolivälissä metallimusiikki elää Suomessa lama-aikaa. Nightwishin, Himin, Stratovariuksen, Amorphiksen, Sentencedin, Children of Bodomin lihavat vuodet ovat vasta edessä.
Helsinkiläisellä metallisäätäjällä Tony Talevalla on kuitenkin visio. Hän päättää perustaa suomalaisen metallilehden!
Nimekseen se saa Suomi Finland Perkele. Sen vanavedessä syntyy myös ihka uusi suomalainen metallifestivaali Tuska Festival. Nimen sille keksivät J. Tuomas Harviainen ja Tony Taleva. Ensimmäinen Tuska järjestetään Helsingin Tavastia-klubilla 3-4. heinäkuuta 1998.

Vuosina 1996-99 ilmestynyt Suomi Finland Perkele julkaisi myös pari kokoelmalevyä auttaakseen kotimaisia bändejä urallaan eteenpäin.

Amatöörimäisiä kirjoitusvirheitä vilissyt lehti antoi kuitenkin ponnahduslaudan lukemattomille kotimaisille akteille, jotka myöhemmin niittäisivät menestystä niin Suomessa kuin muualla.
Toki syyn kirjoittaa tarjosivat myös edellä mainitut bändit, jotka loivat liukuhihnalta musiikillisesti kuranttia tavaraa, jonka helsinkiläinen pienlevy-yhtiö Spinefarm julkaisi ilomielin yhtiön kykyjenetsijän Ewo Rytkösen (nyk. Pohjola) vainun kautta.
Vielä näihin aikoihin suomalainen keikkatarjonta tuntuu kuitenkin sen verran ankealta, että päätän suunnata Hollannin Dynamo Open Airiin 16. toukokuuta 1997, missä esiintyvät muun muassa Amorphis, Coal Chamber, Cradle of Filth, Dimmu Borgir, Entombed, Exodus, Helmet, Korn, Machine Head, Marilyn Manson, Moonspell, Rage, Samael, Satyricon, Sentenced, Sick of It All, Skinlab, Testament, Therion, Tiamat, Type O Negative, Vision of Disorder ja Within Temptation.
Kun hyppään koneeseen Helsinki-Vantaan kentällä, odottaa minua yllätys: Amorphis on samalla lennolla. Parin tunnin lento Hollantiin sujuu vallan rattoisasti ilmaisia virvokkeita nautiskellen.
Näihin aikoihin Dynamo Open Air on maailman suurin metallifestivaali. Nykyään sen paikan on ottanut saksalainen Wacken.
Edellisvuonna Dynamossa on ollut n. 110 000 kävijää, mutta se on ollut jo liikaa hollantilaisille viranomaisille. Nyt paikalle on päästetty enää n. 60 000 henkeä.
Saavun festivaalille parahiksi, kun Sentenced on nousemassa lavalle. On komeaa katseltavaa lavalta, kun 16 000 metallidiggaria palvovat Pohjolan pellavapäitä jättiläismäisen telttalavan alla.
Sen kunniaksi kelpaa ottaa olut jos toinenkin. Seuraavana aamuna herään Sentencedin laulusolistin Ville Laihialan punkasta yhtyeen keikkabussissa.
Mies ei näytä kovin tyytyväiseltä.

1990-luvulla ennen Saksan Wackenia, Ruotsin Sweden Rockia ja Suomen Tuskaa Hollannin Dynamo Open Air oli Euroopan tärkein metallifestivaali.

Seuraavana päivänä on vuoro ihailla Amorphiksen saamaa vastaanottoa samalla lavalla, jolla seuraavana päivänä esiintyisivät Korn sekä Marilyn Manson.
Homma on kovassa nousussa.
Pahaksi onnekseni törmään jossain vaiheessa rastapäiseen mieheen, joka polttelee käsivarren kokoista sätkää. Pyydän mieheltä savut. Sen jälkeen olenkin jo niin pihalla, että tipahdan Sentencedin keikkabussin oleskelutilaan ja missaan sekä Machine Headin ja Type O Negativen keikat.
Kirjoitan niistä myöhemmin jotain ympäripyöreätä keikkaraporttiini kuulopuheiden perusteella. Mitäköhän siihen sätkään oli laitettu?
- Jätkä on kussut housuun, Ville Laihiala räkättää ja osoittaa minua sormella, kun herään alakerran istumaosastossa.
Totta, etumuksessani on valtaisa märkä läntti. Haistelen etumustani. Haisee ihan Fantalta.
Olen siis kussut Fantaa.
Keltaista sekin.
Suuntaan läheiseen bajamajaan purkamaan paineita sekä pahaa oloani. 60 000 hengen festivaalialue on täysin autio. Yöllä on satanut. Maasto on mutavelliä.
Tai sitten virtsarakkoni on aiheuttanut tämänkin.
Mutta mikäs tämä on?
Polvistun bajamajan lattialle poimimaan siellä lilluvan paperimytyn.
Halleluja!
Onko tämä taivas?
Voiko tämä olla totta?
Voi.
Poimimani lippunivaska osoittautuu 50 kaljalipukkeeksi, jotka joku on epähuomiossa tiputtanut saniteettikopin jalkatilaan eikä ole vaivautunut poimimaan sitä ylös!
Minä vaivaudun.
Kun portit aukeavat viimeisenä keikkapäivänä, olen paikalla.
Päätän leikkiä tyhmää.
- Hei, tarjoilija, anteeksi, mutta minulla kävi hirveän huono tuuri äsken, kun tiputin äsken nämä liput tuohon lammikkoon. Te ette varmaankaan hyväksy näitä enää?
- Ilman muuta hyväksymme, voi sinua raukkaa, ota olut.
Bingo! Shaba! Käpäytys!
On lottovoitto syntyä tyhmäksi suomalaiseksi turistiksi.
Tai no, teenhän minä toki tuolla työtäkin: noin kymmenkunta haastattelua Rumbaan ja Suomi Finland Perkeleeseen.
Silloin ei tarvinnut tehdä muuta kuin nykäistä artistia hihasta ja homma hoitui.
Kuten sen kuuluu ollakin.
Nykyään välissä ovat kaikenmaailman turvenuijat hankaloittamassa töitä.
Ei ihme, jos alalla menee heikosti.
Toisin on Dynamossa 1997.
Minulla on taskussa 49 kaljalipuketta ja kädessä kylmä huurteinen. Kumoan sen yhdellä kulauksella huiviin. Se onnistuu helposti, sillä anniskeltavat oluet ovat 0,25 litran liruja. Lentävät hollannittaret tarjoilevatkin niitä pahvisiin 6-packeihin, joita on helppo kanniskella ja heitellä huikalla huiviin odottaessaan Kornin ja Marilyn Mansonin keikkoja.
Vaan oih ja voih, kuinka tylsä Korn on.
Jonathan Davisilla on Adidaksen verkkarit, joissa hän laulaa "all day I dream about sex". Basisti Fieldy pomputtaa shortseissaan ja hihapaidassaan viisikielistä bassoaan.
Tylsää.
Tämänkö pitäisi muka olla metalliskenen kovin juttu tällä hetkellä?
Ei puhettakaan - kyllä suomalaiset bändit vetävät pidemmän korren. Hilatkaa paskanne takaisin Jenkkeihin, Europeans do it better!
Saatana!
Suomi Finland Perkele!
Päätän palata takaisin backstagen baarin eliksiirien pariin. Matkalla selitän muutamille Marilyn Mansonia odottaville goottipimuille olevani Suomen Marilyn Manson.
Sen jälkeen ehdottelen sopimattomia.
Onhan se nyt helvetisti hauskempaa kuin Kornin keikan katsominen.

Hollannin Dynamo oli melkoinen hevitaivas karujen suomifestareiden rinnalla.

Limp Bizkitinkin mielestä homma oli mennyt liian vakavaksi. Nämä räväkät riiviöt halusivat tuoda 1980-luvun glam metallin hauskuuden takaisin metalliympyröihin. Nyt on bileet, kaikki sileeks!
Kaikki pantiin sileeksi heinäkuussa 1999 Romessa, New Yorkin osavaltiossa järjestetyissä Woodstock '99-festareilla, jonne saapui noin 200 000 henkeä bailaamaan ankarasti ja pitämään hauskaa.
Durstin saadessa dokumentissa puheenvuoron, on yleisömäärä kasvanut jo 400 000 henkeen.
- Tämä on meidän paras keikka kautta aikojen, ehdottomasti, Durst tuumii surffatessaan yleisössä vanerinpalan päällä. Vittu mikä meno, huhhuh!
Keikan jälkeen poliisilla on asiaa Durstille.
- Fred, taisit aloittaa mellakan.
Woodstock '99 päättyy tuhopolttoon.
Syntipukiksi on valittu Fred Durst.
- Durst pilasi kaiken meiltä muilta, tuomitsee Kornin Jonathan Davis.
Yhyy yhyy.
Mutta koirat haukkuu kun karavaani kulkee: kesäkuussa 1999 julkaistu Limp Bizkitin kakkosalbumi Significant Other myy kotimaassa yli 7 miljoonaa ja vuotta myöhemmin ilmestyvä Chocolate Starfish and the Hot Dog Flavored Water sekin päälle 6 miljoonaa.
- Musabisnes teki parhaat myyntilukunsa tuolloin, muistuttaa The Roxy-yökerhon omistaja Nick Adler.
Vuotta myöhemmin kitaristi Wes Borland on saanut tarpeekseen ja ottaa eron yhtyeestä. Syyskuussa 2003 ilmestyvä uudella kitaristilla tehty Results May Vary myy enää miljoonan. Tämän koommin Limb Bizkit ei enää listakärkeä hätyyttele.
Yhyy yhyy.
Nu metal on kuollut.

Limp Bizkitin keikka Woodstock'99-festareilla johti kaaokseen.

- Meihin liitettiin nu metal-leima, vaikka emme olleet sitä. Meillä ei ollut räppiä tai DJ:tä, parahtaa vuonna 2000 debyyttialbuminsa The Sicknessin julkaissut Disturbedin solisti David Draiman.
- Nu metalista muodostui myrkytetty termi, toteaa toimittaja Jon Wiederhorn.
Nu metallin manttelinperijäksi Dunn maalaa kalifornialaisen Linkin Parkin, mutta ei mainitse sanallakaan samasta suunnasta ponnistavaa System Of A Downia, jonka syyskuussa 2001 julkaistu kakkosalbumi Toxicity on myynyt maailmanlaajuisesti yli 12 miljoonaa levyä. Mitäköhän armenialaiset sukujuuret omaavat SOAD:in jäsenet tuumivat SOD:in mielipiteistä?
"Fuck the middle east, there's too many problems. They just get in the way, we sure could live without them. They hijack our planes, they raise our oil prices. We'll kill them all and have a ball, and end their fuckin' crisis." - S.O.D.: Fuck The Middle East (1985)
- SOD:n tekstit eivät olleet koskaan tarkoitettu vakavasti otettaviksi, ne olivat tarkoitettu vaan ärsyttämään jengiä, selitti yhtyeen basisti Dan Lilker vuonna 2001.
Eli perusamerikkalaista huumoria.
Jakson lopussa Dunn palaa takaisin sinne, mistä jakso käynnistyikin, eli Linkin Parkin keikkajonoon New Yorkiin, SOD:in, Anthraxin, Public Enemyn ja Beastie Boysin kotikaupunkiin.
- Linkin Parkin nosti huipulle rapin ja melodioiden yhdistelmä, tuumii Kornin Jonathan Davis.
Selvä, vaan onko Linkin Park enää siellä?
Näköjään tämäkin kombinaatio alkaa olla aikaansa elänyt, kun katselee Wikipediasta yhtyeen kotimaan myyntilukuja, jotka ovat levy levyltä puolittuneet.
Kun Hybrid Theory möi Jenkeissä yli 10 miljoonaa, on tämän vuoden kesäkuussa ilmestynyt Living Things löytänyt tiensä enää puoleen miljoonaan kotiin.
Yhyy yhyy.
Onko minkä tahansa metalligenren kuolemassa loppujen lopuksi vain kyse siitä, että alkuaikoinaan innovatiivinen tyylisuunta alkaa aina jossakin vaiheessa tuottaa suurimmaksi osaksi geneeristä tauhkaa - eli yllätyksettömiä, ennalta-arvattavia ja latteita lauluja sekä levyjä?
Ei ihme, jos mielenkiinto lopahtaa.

Päijät-Hämeessä, 23. marraskuuta 2012,

Nalle Österman

Metal Evolution osa 7 - grunge

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 18 Nov 2012 10:00:00 +0000

Jakso alkaa yllätys yllätys grungen mekasta, Yhdysvaltojen Seattlesta. Taustalla soi jokin minulle entuudestaan tuntematon kappale. En katso olevani velvoitettu selvittämään teoksen alkuperää.
"Kuuluuko grunge metallin evoluutioon", kysyy Sam Dunn kameralta.
Päijät-Hämeessä Dunnin liikkuvaa päätä monitoriruudusta katsova Nalle Österman vastaa yksikantaan ei.
EI KUULU.
Kuuleeko Seattle?
Kuuleeko Sam Dunn?
Tämän blogin kirjoittamisen voisi lopettaa tähän.
Kirjoitetaan nyt muutama rivi vielä lisää, että voisi tuntea tehneensä töitä.
Grunge.
Jenkit. Seattle. Nirvana. Mudhoney. Alice In Chains. Soundgarden. Sub Pop. Mother Love Bone. Pearl Jam.
Suomigrungen suurin nimi kirjoitetaan Apulanta.
Kuinka metallia se nyt sitten on?
Aika metallia, jos kuunnellaan vain sitä Apulannan kappaletta, joka kuulostaa Ministryn Jesus Built My Hotrodilta.

Apulanta – Mex-Tex Cowboy (1998).

Helsingissä grungepäät pitävät päämajaa Oranssi-klubilla, mikä levittäytyy ympäri Helsinkiä, sijaiten milloin Katajanokalla, milloin Herttoniemessä.
Sieltä lähtee liikkeelle muun muassa The Rasmus. Onko The Rasmus metallia?
Minä en koskaan käynyt Oranssissa.
Mitä minä olisin siellä tehnyt?
Ei grungella ollut mitään annettavaa minulle.
Kun ostan Nirvanan Nevermind-lp:n, myyn sen parin kuuntelukerran jälkeen pois. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen biisit kuulostavat hyviltä, toisen aikana huomaan osaavani laulut jo ulkoa.
Aivan kuten The Beatlesin kanssa, kerta riitti. Onko grunge siis metallin The Beatles?
- Alice In Chains on speed metallin The Grateful Dead, toteaa puolestaan Megadethin superääliö Dave Mustaine.
Nirvanan ja Mudhoneyn juuret ovat punkissa, Pearl Jamin ja Soundgardenin taas classic rockissa.
Kerran saan toimeksiannon arvostella Rumbaan Alice In Chainsin ja Gruntruckin cd:t.
Teen sen virheen, että ymppään ne samaan arvioon. Silloin edesmennyt päätoimittaja Rami Kuusinen tulee jälleen linjoja pitkin ja haukkuu minut pystyyn.
”Vittu miten mulkku äijä, toivottavasti kuolisi”, ajattelee angstinen parikymppinen. Ja niin kuolikin.
Se on sitä aikaa, kun kokee olevansa 22-vuotiaana ihan finaalissa. Pari vuotta myöhemmin Tehosekoitin saa hitin kappaleellaan Pillitä elli pillitä sen solistin Otto Grundströmin laulaessa, kuinka hän on ”22 ja finito”.
Arvatkaapa kenestä se kertoo?

Tehosekoitin – Pillitä elli pillitä (1998).

1990-luvun seattlelaisella grungella ja norjalaisella black metallilla on paljon yhteistä.
Molemmat ovat tylsää musiikkia ja täynnä itsetuhoa.
Norjalaiset polttavat kirkkoja ja tappavat itsensä tai kollegansa, seattlelaiset polttavat crack-piippua ja tykittivät polleövereitä.
Mieluummin överit kuin vajarit.
Mieluummin älyköt kuin vajakit.
Vai onko grunge sitä rankempaa kamaa niille parikymppisille, jotka 1980-luvulla ovat kasvaneet Europen, Bon Jovin ja Kissin parissa?
Ehkä.
Ininää ja vaikerointia.
1980-luvulla inisee Jon Bongiovi, 1990-luvulla Kurt Cobain ja Layne Staley.
Nirvanakin on saapumassa Lepakkoon, mutta feidaa keikkansa saadessaan paremmat esiintymispalkkiot kotimaastaan.
Todella epäkaupallista ja vaihtoehtoista toimintaa.
Kun Nirvana lopulta saapuu Suomeen Turun Ruisrockiin 27. kesäkuuta 1992, luen myöhemmin lehdestä, kuinka Cobain ja vaimonsa Courtney Love ovat popsineet erilaisia nappuloita ja piikitelleet itseensä jos jonkinlaisia myrkkyjä jonkun "dr.feelgoodin" – hätäaputohtorin - avittamana limusiinin takapenkillä matkalla keikkapaikalle.
Vajaat kaksi vuotta myöhemmin Kurt Cobain tekee itsemurhan, 5. huhtikuuta 1994, 27-vuotiaana.
Sattumaako?
Jos Kurt Cobain olisi tullut Lepakkoon, olisiko hän vielä elossa?
Sitä ei voi tietää.
Kurt Cobain möi sielunsa mammonalle ja maksoi siitä kalleimman mahdollisen hinnan.
Oman elämänsä.
Itsensä myyminen oli liian raskas taakka. Pakko ampua haulikolla pää irti.
Samoin teki Norjassa Mayhem-yhtyeen laulusolisti Pelle ”Dead” Ohlin jo vuotta aiemmin, 8. huhtikuuta 1991, 22-vuotiaana.
Onko Nirvana siis Seattlen Mayhem?

Nirvana esiintyi Turun Ruisrockissa 27. kesäkuuta 1992.

Grungessa on yksi hyvä puoli.
Kun Helsingin Juhlaviikot tuo Jäähalliin tukun amerikkalaisen vaihtoehtorockin supernimiä 30. elokuuta 1995, eli Kyussin, Mudhoneyn, Spongen, Reefin, Blind Melonin, Pennywisen, White Zombien ja Soundgardenin, hyppivät riehaantuneet vaihtoehtorokkarit permannon aitojen yli Pennywisen aikana, aiheuttaen melkoisen sekasorron konserttipaikalla.
Sinitakkiset koppalakit ovat helisemässä.
Tämän konsertin jälkeen permannon R1-R2-R3-kastijako on historiaa.
Paljonkohan tuona iltana on kaiken kaikkiaan porukkaa? Ehkä 3000 henkeä.
Helsingin Jäähallin lavalla Soundgarden on niin vaisu ja sisäänpäinkääntynyt, että tulee miettineeksi, kumpihan nukahtaa yhtyeen keikan aikana ensin, katsoja vai bändi?
Siitä vajaat kaksi vuotta, niin Soundgarden ilmoittaa lopettavansa, huhtikuussa 1997.
Ei mikään yllätys Helsingin keikan perusteella.
Dunn toteaa Pearl Jaminkin vetäytyneen tauolle samoihin aikoihin, mutta aika lyhyeksi tauko näyttää jääneen, kun yhtye sai vuosina 1991-98 aikaiseksi viisi studioalbumia ja vielä 2000-luvullakin niitä on tullut neljä lisää.
Grunge kuoli, kun luovat persoonat Seattlen skenessä kuolivat.
Mother Love Bonen laulajan Andrew Woodin heroiiniöverit 24-vuotiaana huhtikuussa 1990, Nirvanan laulaja-kitaristin Kurt Cobainin itsemurha huhtikuussa 1994 ja Alice In Chainsin laulajan Layne Staleyn yliannostus speedballeihin – eli heroiinin ja kokaiinin sekoitukseen – huhtikuussa 2002, 34-vuotiaana.
Huhtikuu on surua täynnä Seattlen grunge-skenessä.
Pearl Jam erkani grungesta ja itsetuhosta, luoden oman uransa omin ehdoin ilman genren historian synkkää painolastia.
Kun katsoo Metal Evolutionin grunge-jaksoa kiinnittyy huomio siihen, ketkä eivät ole ruudussa.
Nirvanan ja Pearl Jamin jäsenet loistavat poissaolollaan.
Ja kun Sam Dunn esittelee seuraavan sukupolven grungetähdet, Days Of The New’n, Candleboxin ja Creedin - joita toimittaja Jon Wiederhorn kutsuu osuvasti kevyt-grungeksi - on yksi joukosta poissa.
Täysin.
Unohdettu.
Sivuutettu.
Nirvanan rumpalin Dave Grohlin luotsaama Foo Fighters, josta kasvoi Nirvanan varjoista yksi maailman suurimmista stadionrock-yhtyeistä!
Ohhoh!
Sen samaisen Grohlin, joka teki Probot-metalliprojektin http://fi.wikipedia.org/wiki/Probot muun muassa Motörheadin Lemmyn, Venomin Cronoksen ja Sepulturan sekä Soulflyn Max Cavaleran kanssa.
Dunnilla on miljoonan taalan paikka tehdä kunnari – ja hän hassaa sen.
Sen sijaan Nickelback esitetään esimerkkinä metallivaikutteisesta post-grungesta.

Motörheadin Lemmy ja Nirvanan sekä Foo Fightersin Dave Grohl tekivät yhteistyötä vuonna 2003 Grohlin Probot-projektin puitteissa.

Jakson paras kohta tulee alkuvaiheessa, kun Melvinsin laulaja-kitaristi Buzz Osbourne kertoo, miten esimerkiksi Pearl Jamin basisti Jeff Ament diggasi Venomista ja Hellhammerista.
Venom! Vihdoinkin!
- Sitä kamaa oli helppo digata, Osbourne lisää.
Kyllä. Grunge taitaa todellakin olla black metallia valtavirtarokkareille.

Päijät-Hämeessä 13. marraskuuta 2012,

Nalle Österman

Metal Evolution osa 6 - Thrash

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 11 Nov 2012 10:00:00 +0000

Jakso käynnistyy Testament-yhtyeen treenikämpältä San Franciscossa laululla Into The Pit, mikä on poimittu yhtyeen toiselta albumilta The New Order.
Olisi mielenkiintoista tietää, mikä on ajanut dokumentin tekijät juuri tähän ratkaisuun. Miksi ei vaikka viereisellä treenikämpällä harjoittelevan Exoduksen A Lesson in Violence?
Ehkä se olisi jo ollut liian tylyä.
Oudolta valinta silti kieltämättä tuntuu, jos samaan hengenvetoon selittää thrash-metallin rankkuudesta.
Vaan kukapa siitä olisi parempi henkilö selittämäänkään, kuin thrash-metallin tylyin mies, Slayerin kitaristi Kerry King.
Vielä vuonna 1990 Slayer ei ollut esiintynyt kertaakaan Suomessa, toisin kuin Ruotsissa.
Joten kun Suomeen kantautui tieto Slayerin saapumisesta Ruotsiin syksyllä 1990 yhdessä Megadethin, Testamentin ja Suicidal Tendenciesin kanssa Clash of the Titans -nimisen kiertueen puitteissa, on sanomattakin selvää, että sinne on päästävä.
Eikä tässä vielä kaikki: olen saanut Rumba-lehdeltä toimeksiannon haastatella Kerry Kingiä!
Voi tätä onnea - tai kauhua!
Tunnelma Helsingin Katajanokan satamassa Viking Linen verenpunaisten laivojen terminaalissa on kaoottinen, kun sadat pitkätukkaiset hevihirmut vellovat pienessä laitamyötäisessä kohti laivan sisäänkäyntiä.

Näin kovassa iskussa Slayer oli vuonna 1990.

Yhtäkkiä terminaalin kaiuttimet räsähtävät.
- Hyvät matkustajat, täällä puhuu laivan kapteeni. Tiedoksi kaikille laivan pitkätukkaisille mieshenkilöille, teille ei myydä alkoholia laivan taxfree-myymälässä eikä anniskella alkoholia yhdessäkään laivan anniskeluravintolassa. Toistan: tiedoksi kaikille laivan pitkätukkaisille mieshenkilöille, teille ei myydä alkoholia laivan taxfree-myymälässä eikä anniskella alkoholia yhdessäkään laivan anniskeluravintolassa.
Sivusilmällä näen, kun erinäisiin moottoripyöräkerhojen liiveihin pukeutuneet rotevat mieshenkilöt ottavat tukevia ja määrätietoisia askeleita kohti laivaa henkilökunnan kauhuksi.
Viisi minuuttia myöhemmin kaiuttimet räsähtävät uudelleen.
- Hyvät matkustajat, täällä puhuu laivan kapteeni. Tiedoksi kaikille laivan pitkätukkaisille mieshenkilöille, aiempi kielto on kumottu.
Matkanteko Tukholmaan tapahtuu varsin kosteissa merkeissä - paitsi Olli-Pekka Laineelle (Sininen Hevonen, Amorphis, Mannhai, Barren Earth) ja Janne Parviaiselle (Waltari, Ensiferum, Notkea Rotta), joilta evätään sisäänpääsy laivaan siksi, että heillä on liian likaiset vaatteet.
Päivä Tukholmassa on jännitystä täynnä. Odottaessani hotellin aulassa haastatteluvuoroani, näen Radio Cityn Hevitaivas-ohjelman juontajan Jone "Joonas" Nikulan saapuvan päätään pudistellen loistohotellin hissien suunnalta.
- Vittu mitä paskaa! Toi Kerry King on ihan mahdoton haastateltava, ei siitä saa mitään irti. Onnea vaan, Jone puhisee.
Käteni tärisevät.
Vatsassani kiertää.
Olenhan menossa haastattelemaan pelottavaa amerikkalaista metallitähteä.

Slayerin Reign in Blood, maailman paras metallialbumi.Muistan ikuisesti ensi kerran, kun kuulin Slayerin Reign In Blood-albumin.
Helsingin Rautatientorin kupeessa sijaitsi siihen aikaan City-Musiikki -niminen levykauppa. Se oli loistava levykauppa. Eikä vähintään levyvalikoimansa puolesta vaan siksi, että levyjen koekuuntelu liikkeen AKG-kuulokkeiden kautta kuulosti siellä kaikista parhaimmalta koko Helsingissä!
Ainakin levykauppojen osalta.
City-Musiikin hyllystä löytyykin Reign In Blood -albumeita kiitettävä määrä.
Otan seinältä yhden vinyylilevyn ja kuljetan sen kassamyyjänä toimivalle, nykyään Sony Musicissa työskentelevälle Kari Närvälle.
Hän iskee neulan suoneen, eli lp-levyn uraan.
Hetki ikuisuutta hetki ennen kuin huumeet alkavat vaikuttaa.
Hetki tyyneyttä ennen myrskyä pään sisällä.
Vaan tämä ei ole mikään tavallinen myrsky.
Tämä on pyörremyrsky!
Mitään näin rankkaa, totaalista ja tylyä en ole koskaan kuullut!
Olen laskea alleni onnesta!
Tämä on upeaa, tämä on mahtavaa, tämä on parasta!
Niin onkin!
Useissa metallilehtien äänestyksissä vuonna 1986 ilmestynyt Reign In Blood onkin äänestetty maailman parhaaksi metallilevyksi.
Sattumaako?
Zeus Mattila teilaa levyn kuitenkin Rumbassa, kutsuen sitä - Angel of Death -kappaletta lukuunottamatta - keskeneräiseksi.
"Eihän tuo äijä tajua mistään mitään", tuumin.
Sillä hetkellä en vielä tiennyt, että muutamaa vuotta myöhemmin minusta ajateltaisiin täysin samaa.
Nousen hissillä ylös kuudenteen kerrokseen. Seuraan levy-yhtiön tiedottajan keinuvaa takapuolta.
Siellä minua on vastassa Kerry King.
Metallikuningas.
Kädenpuristus luja, katse pistävä.
Käteni tärisevät, vatsassani kiertää.
Kaivan tekemäni haastattelukysymykset repustani.
Yleensä en niitä edes tee, mutta Kingin tapauksessa olen päättänyt tehdä poikkeuksen.
Muuten saattaisin unohtaa joitakin niitä tärkeitä asioita, joita olen mieheltä tahtonut kysyä.
Oikein tehty.
King näyttää arvostavan pientä suomalaista metallipoikaa, joka on tehnyt kotiläksyjä ja valmistautunut haastatteluun yrittämällä keksiä normaalia yksityiskohtaisempia kysymyksiä.
Ehkäpä siksi hän antaa niin seikkaperäisiä vastauksia ja on niin ystävällinen.
"Eihän tuo ollut lainkaan sellainen kuin Jone varoitteli", tuumin outo virne kasvoillani, kun astelen Sheraton-hotellin hissiin.
Vuosia myöhemmin opin, että Kingin vastaukset saattavatkin olla varsin yrmeitä - jos saapuu haastatteluun valmistautumattomana ja kyselee ympäripyöreitä.
Slayer murhaa Solnahallenissa. Konsertin kliimaksi on viimeisenä kuultava Angel Of Death, jonka tuplabassariosuus ei ole tästä maailmasta.
Kotona Helsingissä kelaamme ja kuuntelemme salaa nauhoittamastani konserttitallenteesta satoja kertoja tuota yhtä ja samaa kohtaa Gandalfin laulajan Jari Hurskaisen kanssa ja pudistelemme päätämme.
Ei oo todellista!
Seuraavaksi ruutuun ilmestyvä Megadethin Dave Mustaine on saanut kantaa kusipään viittaa harteillaan - ja täysin aiheesta.
Palataan siihen joskus toiste, jos jaksan.

Megadethin Dave Mustaine on suuri kusipää. Tässä hän juo Slayerin virtsaa.

Kun Dunn haluaa kertoa thrash metallin syntyneen punkin ja hard coren raivon yhdistyessä brittiläiseen uuden aallon heviin, saa tuota punk-raivoa kantaa Minor Threat ylhäisessä yksinäisyydessään.
Mihin jäivät esimerkiksi Dead Kennedys, Misfits, The Exploited tai G.B.H.?
Helsingissä speed- ja thrash-metal iltamia alettiin järjestää säännöllisesti 1980-luvun lopulla, edesmenneessä Lepakossa Ruoholahdessa, helsinkiläisen elävän vaihtoehtomusiikin kehdossa.
Saman vuosikymmenen alussa samassa paikassa kokoontuivat suomalaiset punkkarit niitteineen, maihareineen ja nahkatakkeineen.
Nykyään paikalla sijaitsevat Nokian entiset toimitilat tyhjillään.
Lepakossa Stone, Airdash, Dirty Damage, Necromancer, Devastation, A.R.G., Oppression, Brainwash, N.N.S., Protected Illusion, Terrific Verdict, Virago ja monet muut saivat näyttää kykynsä sille metallikansalle, joka oli kyllästynyt tissiposkiheviin ja janosivat jotakin rankempaa.
Kompensoimaan vaikka sitä pettymystä, ettei Slayer saapunut Suomeen tälläkään kertaa.
Mutta mitäs nyt tapahtuu, ruutuunhan ilmestyy vanha hörhö, Motörheadin legendaarisin rumpali Philty "Animal" Taylor!
Mieshän vaikuttaa oikein hyväkuntoiselta, ottaen huomioon miehen elämäntapojen, jotka ilmenevät kuvaruudussakin tiettynä levottomuutena.
Niin, Motörheadin nimihän tarkoittaa moottoripäätä, spiidifriikkiä - eli amfetamiinin aktiivikäyttäjää.
Ja Philtyhän on aito moottoripää!
Muistan, kun näin Motörheadin sen ainoan ja oikean rumpalin kanssa Hämeenlinnan Giants of Rock-festivaaleilla aikoinaan 1980-luvun loppupuolella.
Ahveniston moottoriradalla 1980- ja 90-luvun taitteessa järjestetty Giants of Rockhan oli tuohon aikaan Suomen ainoa ja oikea kunnon hevifestari, joka toi useamman vuoden aikana tukun jännittävimpiä ja mielenkiintoisimpia kansainvälisiä metallitähtiä Hämeenlinnaan, höystäen tarjontaa kotimaisilla kyvyillä.
Näin ollen yhtenä elokuisena viikonloppuna vuodessa Hämeenlinnassa nähtiin sellaisia maailmanluokan metallisankareita, kuten Dio, Helloween, Anthrax, Suicidal Tendencies, Girlschool, Sepultura, Winger ja U.D.O.
Sekä tietysti Motörhead.
Hetken aikaa karkuteillä ollut Philty oli palannut takaisin ruotuun Rock And Roll-albumille. Sen levyn puitteissa moottöripäät olivat nyt tulossa Hämeenlinnaan.
Itse istuin puolestani Helsingistä Hämeenlinnaan matkaavassa junassa ystäväni Ari "Häiskä" Hännisen kanssa, taskussamme Radio Cityn Hevitaivaasta voittamani kaksi lippua sekä puolen litran pullo Koskenkorvaa.
Matka sujui rattoisissa merkeissä.
Otimme pullosta huikkia konduktööriltä salaa ja hihittelimme.
Kun saavuimme perille, oli Girlschool lavalla. Ei nyt hirveästi sykähdyttänyt. Eikä vakuuttanut myöskään samana kesänä comebackin legendaarisimmalla kokoonpanollaan tehnyt Hurriganes. Kondis ei ollut järin kova, vaikka yhtye ennen keikkoja muuta yritti uskotellakin.

Cisse Häkkinen taiteilija Pepe Jürgensin haastateltavana vuonna 1986.

Kun Motörhead oli astumassa lavalle, etsiydyimme Häiskän kanssa hyviin asemiin konserttipaikalle salakuljettamamme Koskenkorva-pullon kanssa.
Raisujen ja ronskien hevikarjujen suojassa kelpasi siemailla pieniä ryyppyjä.
Perään irvistys ja taas mentiin!
- We are Motörhead and we are rock and roll!
Dr. Rock jyrähtää käyntiin.
Onko tämä taivas?
Onhan tämä!
Tämä on heviiiii-taiiiiivaaaaas!
Vierellämme seisoo iso ja ronski hevimies blondi nainen olkapäillään.
Tämä nainen paljastelee innokkaana rintavarustustaan Motörheadin nokkamiehelle Lemmylle.
Lemmyltä ei jää naisen rintavarustus huomaamatta.
Erään kappaleen jälkeen hän tarttuukin mikrofoniin ja osoittaa tissiblondia.
- Hey you, girl, over there - I want you! Come after the gig backstage!
Sitten alkaakin jo seuraava laulu.
Sen laulun aikana nainen laskeutuu miesystävänsä olkapäiltä ja suuntaa välittömästi bootsejaan kopistellen backstagen suuntaan.
Olemme Häiskän kanssa ekstaasissa.
Tätäkö on rock'n roll?
Kyllä, Motörhead on rock and roll!
Motörhead. On. Rock. And. Roll.
Ja Philty "Animal" Taylor ainoa oikea Motörhead-rumpali!
Eli mies, joka keksi tuplabassarit metallimusiikkiin - kuten Metallican rumpali Lars Ulrich muistaa dokumentissa muistuttaa.
Ja voi sitä riemua, kun tietoon kantautuu, että kyseisestä mahtavasta Motörheadin Hämeenlinnan keikasta ollaan vielä julkaisemassa livealbumi Nö Sleep Ät All!
Silloin pääsee juhlimaan jälleen oikein kunnolla niiden mahtavien välispiikkien merkeissä!
Älkääkä kuvitelko, että tuo äskeinen helmi olisi jäänyt ainoaksi makupalaksi tuossa konsertissa!
Vaan oih ja voih, mikä pettymyksen aalto kulkee läpi aivolohkojen, kun Nö Sleep Ät All lopulta ilmestyy kauppoihin.
Jonkun tuntemattomaksi jääneen henkilön tahdosta kaikki ne mahtavat välispiikit on poistettu levyltä.
Tuolla keikalla olleena voi rehellisesti todeta tuon henkilön syyllistyneen rikokseen kansainvälistä rockhistoriaa kohtaan.
Syylliset esiin! Päät on saatava vadille! Koska murhakaan ei vanhene koskaan, ei Lemmyn Giants of Rockin välispiikkienkään murha saa jäädä rankaisematta!
Huhhuh!
Pakko soittaa Rane Raitsikalle, tuolle suomirockin ja punkin suurelle leijonalle, ja pyytää äijää kertomaan tarinoita Philtystä. Muistan vain eräästä artikkelista lukeneeni, miten toimittaja Santtu Luoto oli kovasti vaikuttunut haastatellessaan Los Angelesissa Andy McCoyta, kun yhtäkkiä haastattelun aikana Rane Raitsikan vanavedessä oli paikalle pöllähtähnyt myös Philty "Animal" Taylor.
- Oujee, Filsu, Rane naurahtaa.
Tämän jälkeen Rane aloittaa monologin, joka venyy noin 20 minuutin mittaiseksi. Nämä tarinat voitte kenties lukea jonakin päivänä Rane Raitsikan elämäkerrasta. Mutta jaetaan nyt edes tämä seuraava helmi teille, arvoisat Ylen Musiikkisivuston lukijat.
- Filsunhan piti liittyä Leningrad Cowboysiin! Filsuhan oli mieletön Lenkkari-fani, se selitti joskus mulle tohkeissaan, että tiiätsä tällaisen kun "Leningrad Cowboys go America". Mä olin sille, et hei, mä tunnen ne jäbät, ne on mun frendejä. Kun ne sitten tuli Jenkkeihin mä sanoin Filsulle, et hei, mennään moikkaan niitä.
- Sakke ja Matohan oli ihan fiiliksissä, nehän pyysi meitä molempia liittymään bändiin! "Ei täs tarvi tehdä yhtään keikkaa Härmässä, Keski-Euroopassa vaan." Koska me molemmat oltiin siihen aikaan maassa laittomasti, niin me ei pystytty lähteen.
- Mä muistan, et (legendaarinen Leningrad Cowboys- ja Peer Günt-rumpali) Twist Twist oli ainakin ihan fiiliksissä Filsusta, kun me pamahdettiin siihen tonteille. Jossain vaiheessa Twist Twist valitteli, että sen pitäis päästä takaisin hotelliin ja ettei sillä ollut kyytiä.
- Mä totesin sille, että hei, Filsuhan voi heittää sut tolla sen Corvettellä. Siitä ne lähti sit aika vikkelään liikenteeseen. Filsuhan ei todellakaan aja mitenkään hitaasti, Rane hekottelee.
Niin, olisihan se ollut vallan mainiota nähdä legendaarinen Motörhead-rumpali Lenkkareissa - tai miksei Twist Twist Motörheadissa.
No, nyt siinä on ruotsalainen rumpali Mikkey Dee.
Buu!

Brasilialainen Sepultura esiintyi Hämeenlinnan Giants of Rockissa vuonna 1991.

Los Angelesissa avoautollaan kruisaileva metallimoguli, Metal Blade-yhtiön perustaja Brian Slagel, oli mies, joka julkaisi Metal Massacre-kokoelmallaan Metallica-nimisen yhtyeen tuotantoa ensimmäistä kertaa levytetyssä muodossa.
Suomessa Metal Massacre tulisi tarkoittamaan Lepakossa nuorille suomalaisille speed- ja thrash-metal bändeille järjestettyjä metalli-iltamia, matineoita.
Erään tuollaisen lauantaina järjestetyn matinean jälkeen minä ja ystäväni Tom "Monster" Munsterhjelm kiipesimme pyhänä sunnuntai-iltapäivänä Lepakon eräästä ikkunasta sisälle ja ihmettelimme tuota satojen ruskeiden pullojen tuottamaa pullomerta.
No mehän riuskoina poikina ryhdyimme tuumasta toimeen ja päätimme antaa Lepakon henkilökunnalle hieman vapaaehtoista siivousapua.
Keräsimme siis pullot muovikasseihin ja toimitimme ne lähimpään pullonpalautuspisteeseen, eli Asematunnelissa sijainneeseen ruokakauppaan.
Palkkioksi saimme toistasataa markkaa ja hyvän mielen.
Että jos te siellä Lepakossa ihmettelitte seuraavana arkipäivänä, minne nuo kaikki pullot olivat oikein kadonneet, niin nytpä tiedätte.
Slagel kertoo, että taistelu Los Angelesissa glam- ja thrash-metal bändien välillä oli veristä ja kovaa.
Veristä ja kovaa se ei ollut Itä-Helsingissä Botby Högstadieskolassa, mutta kyllä siinä kieltämättä tunsi itsensä hieman orvoksi diggaillessaan Venomia, Metallicaa, Slayeria ja Napalm Deathia, kun koulun muut hevifanit diggailivat Kissiä, Europea ja Bon Jovia.
Ilmankos Metallica muutti San Franciscoon tissiposkien mekasta.
- "LA Sucks!", meuhkaa äänekäs ja vimmainen Lars Ulrich.
Olen sanonut tämän jo joskus ennenkin, mutta olen ikuisesti kateellinen Gandalfin Timo Nybergille ja Hybrid Childrenin Jasse Saloselle, jotka pääsivät todistamaan Metallican ensivierailun maamme kamaralla.
Minä halusin ottaa vahingon takaisin Pihtiputaan Saapasjalkarockissa kesällä 1986, minne Metallica oli saapumassa esiintymään Master of Puppets-albumin tiimoilta, olinhan tuolloin mummolassa Viitasaarella vain 30 kilometrin päässä Pihtiputaalta.
Vaan oih ja voih!
Eiväthän vanhempani halua päästää 13-vuotiasta jälkikasvuaan yksin hurjille ja turmiollisille rockjuhlille.

Metallica esiintyi Pihtiputaan Saapasjalkarockissa 5. heinäkuuta 1986.Joten kun Metallica esiintyy Pihtiputaalla, murjottaa Nalle Österman Viitasaarella.
Vieläkin korpeaa.
Tämä oli viimeinen mahdollisuus nähdä Metallica elävänä maamme kamaralla mestaribasistinsa Cliff Burtonin kanssa.
Sitä tuskin arvasivat Hybrid Childrenin laulaja-kitaristi Jasse sekä nykyään Anssi Kelan bändistä löytyvä silloinen Hybäri-rumpali Kelly Ketonen, jotka matkasivat Tukholmaan katsomaan Metallican esiintymistä 26. syyskuuta 1986.
- Ei se Stokiksen keikka mikään niin ihmeellinen ollut, Saapasjalkarockissa oli paljon kovempi veto, muistelee Hybäri-Jasse puhelimitse minulle nyt, 26 vuotta myöhemmin.
- Mehän tapasimme Burtonin jossain Pihtiputaan Shellillä. Ihmettelin, kun Kelly alkoi yhtäkkiä sekoilla hermostuksissaan pöydällä eikä ollut pysyä aloillaan. ”Burton, kato Burton”, se meuhkasi. Mentiin sit pihalle ja todellakin, Cliff Burton se oli. Juteltiin siinä niitä näitä aikamme, kunnes uskaltauduimme pyytää yhteiskuvaa. Burton totesi, että ei viitsi ottaa, kun se herättäisi muiden huomion. Ei sitten saatu kaverikuvaa. Cliff Burton on muuten ainoa Metallica-äijä, kenen kanssa meikäläinen on päässyt jutteluetäisyydelle, Jasse paljastaa.
Sitä tuskin kukaan arvasi, että syksyllä 1986 Cliff Burton menehtyisi ruotsalaisella valtatiellä matkalla Tukholmasta Kööpenhaminaan.
Rauha hänen sielulleen.

Metallican viimeinen keikka Cliff Burtonin kanssa oli Tukholman Solnahallenissa 26. syyskuuta 1986.

Minä puolestaan joutuisin odottamaan vuoteen 1988, jolloin Metallica saapuisi Helsinkiin And Justice For All-albuminsa kiertueen tiimoilta.
Basistinaan Jason Newsted.
Jälleen olisi tiedossa vaellusretki Itä-Helsingissä Kontulasta Itäkeskukseen parhaita lippuja hakemaan minulle ja ystävilleni.
Tosin tällä reissulla ystävät olivat jääneet kotiin nukkumaan, mutta olivat sentään antaneet lippurahansa minulle, jotta hankkisin heillekin liput parhaille paikoille.
Koska Iron Maidenin lippuja jonottaessamme olivat seuraavat yökukkujat ilmestyneet lippujonoon vasta kuudelta aamulla, suuntasin minäkin kuudeksi Lippupalvelun lipunmyyntipisteeseen Helsingin Sanomien Itäkeskuksen konttoriin.
Siellä minua odottaa suuri järkytys.
Myyntipisteen edusta on täynnä innostuneita ihmisiä, jotka janoavat amerikkalaisen speed- ja thrash-metal gigantin konserttilippuja. Jotkut ovat kantaneet mukanaan kasettisoittimet, jotka huutavat raivokkaita iskusävelmiä Itäkeskuksen yöhön.
Metallicaa, tietysti.
Ei puhettakaan, että tämän jonon puitteissa onnistuisi saamaan lippuja R1:seen.
Olen pettynyt ja allapäin. Ei tämän näin pitänyt mennä. Asetun jonon jatkeeksi murheellisena.
Kun lippukauppa lopulta aukeaa, rynnistävät metallipäät sankoin joukoin sisään.
Silloin tapahtuu ihme.
Oh God, it’s a miracle!
Halleluja!
Tuntematon hyväntekijä huikkaa minulle tiskiltä, haluaisinko liput R1:seen.
Minulle!
Miksi minulle?
TOTTAKAI HALUAN!
Sydämeni pomppii ja hypähtää puoli volttia ympäri onnesta.
Hyväntekijä kysyy, kuinka monta lippua haluaisin tai tarvitsisin.
Ojennan rahat hyväntekijälle.
Hetken päästä hän ojentaa minulle neljä lippua R1:seen – eli parhaille paikoille permannolle – Metallican Helsingin Jäähallin konserttiin.
VOI TÄTÄ ONNEA!
Kiitos sinulle, sinä suuri hyväntekijä, kuka ikinä olitkin. Teit ainakin yhden kontulalaisen metallidiggarin onnelliseksi ikiajoiksi!
Kun 15. lokakuuta 1988 koittaa, etsiydymme eturivin tuntumaan.
Lämmittelijänä on Yhdysvaltojen Seattlesta ponnistava, progressiivista heavya soittava Queensrÿche, joka kiertää Metallican kanssa markkinoimassa uusinta Operation: Mindcrime-levyään.
Minä ja muut vannoutuneet speed- ja thrash-metal diggarit palkitsemme Queensrÿchen sylkemällä heidän päälleen ja näyttämällä heille keskisormea.
Vitun nynnyt.
Queensrÿchen rumpali Scott Rockenfield nauraa minulle joka kerta, kun näytän hänelle keskaria.
Minä nauran hänelle takaisin.
Metallica on sitten tajunnan räjäyttävä kokemus, eikä pelkästään upean lavaspektaakkelinsa vuoksi.
Moshaan, headbangaan ja surffaan yleisön käsien päällä kuin mielipuoli.
Tämä on totta vie parempaa kuin seksi!
Niin innokkaasti, että olen lentää lavan edessä sijaitsevaan valokuvausaitioon. Sitä täytyy toki välttää hinnalla millä hyvänsä, sillä tuolloin Jäähallin yrmeät järjestysmiehet heittävät nuoret sankarit pihalle.
Otan osaa kohtalotovereiden puolesta.

http://www.youtube.com/watch?v=4C8sI2ICfdQ
Metallica esiintyi Helsingissä Damaged Justice-kiertueellaan 15. lokakuuta 1988.

Sam Dunn ymmärtää kaivaa ruutuun naftaliinista legendaariset Metal Forces-lehdet.
Niin pitääkin.
Diskeristä ostettujen Metal Forces -lehtien kautta kontulalainen metallidiggari saa hankittua sellaista metallitietoutta, minkä rinnalla muut suomalaiset musiikkimediat kalpenivat.
Samalla lehti opettaa lukemaan ja kirjoittamaan englantia paremmin kuin suomalainen koululaitos koskaan.
Metal Forcesin sivuilta löytyy samanmielisiä kirjeenvaihtotovereita, joiden kanssa voi vaihtaa musiikkia kasettimuodossa.
Näin homma toimii: teet listan omista äänitteistäsi, lähetät oman listasi kaverille, kaveri lähettää oman listansa vaihdossa takaisin. Listoilta valitaan sitten mitä halutaan ja lähetetään kasetit puolin ja toisin takaisin.
Röyhkeimmät – tai köyhimmät – pyytävät palauttamaan lähettämänsä postimerkit, jotta voivat käyttää ne uudelleen.
Nämä postimerkit kun ovat liimattu päältä, jotta postileiman pystyy pesemään vesihanan alla pois.
- Kasettien vaihtelu – eli tape-trading – oli orgaaninen, analoginen Internet, analysoi Death Angelin solisti Mark Oseguda osuvasti.

Metal Forces, brittiläinen metalliraamattu, ilmestyy nykyään verkkolehtenä.

Kun speed- ja thrash-metal alkoi menestyä yhä paremmin, ilmestyivät haaskalinnut paikalle.
Tässä tapauksessa se tarkoittaa isoja levy-yhtiöitä, jotka alkoivat kilpaa kiinnittää mättömetallia soittavia artisteja omille yhtiöilleen.
Kun mättöyhtyeet alkoivat kilpaa siloitella sointiaan kaupallisemmaksi, katosi minun ja monen muun metallipään mielenkiinto. Tämän kehityksen seurauksena rankempi metalli alkoi kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän niitä, joille esimerkiksi Metallica, Anthrax ja Testament alkoivat tuntua liian kliinisiltä ja kesyiltä.
Onneksi apu oli lähellä.
Metal Forces-lehti kertoi auliisti artisteista kuten Death, Bathory ja Napalm Death, jotka esittivät sellaisia äärimetallin alalajeja kuten death-, black- ja thrash-metal.
Artisteja, joista Zeus Mattila ei tuntunut tajuavan mitään.
Jossain vaiheessa huomasin kirjoittavani niistä itse Rumbaan.
Nämä alalajit Dunn on syystä tai toisesta sivuuttanut tyystin.
Sen sijaan Dunn kertoo, miten grunge tappoi thrash-metallin, kun Seattlelainen Alice In Chains päätyi avaamaan Clash of the Titans -kiertueen Yhdysvalloissa. Parisen vuotta myöhemmin grunge oli in, metalli out.
Vaan eipä kiertänyt Alice In Chains Euroopassa Clash of the Titansin puitteissa.
Tämän Dunn unohtaa suosiolla kertoa oman metallin luomiskertomuksensa puitteissa.
Minun näkemykseni mukaan speed- ja thrash-metallista loppui puhti.
Tissiposkihevarit saivat grungen, me aidot ja oikeat päänhakkaajat deathin, blackin ja grindcoren.
- Thrash-metal oli mennyttä, kun Metallica alkoi soittaa balladeja, toteaa Slayerin rumpali Dave Lombardo.
Naulan kantaan.

Tompa Lindbergin johtama At The Gates teki paluun 2008, esiintyen muun muassa Turun Ruisrockissa.

Sivuutettuaan death- ja black-metallin sekä grind coren, matkaa Dunn Ruotsin Göteborgiin jututtamaan At The Gates -yhtyeen nokkamiestä Tomas ”Tompa” Lindbergiä.
Mihin unohtuivat vaikkapa Entombed, Dismember, Carnage, Grave, Tiamat, Grotesque ja Unleashed?
Ei Tompallakaan kovin lujaa mennyt, kun hän vieraili Helsingissä esiintymässä Disfear-yhtyeen solistina vuosituhannen alussa.
Keikkapaikkana oli Käpylän askeettinen punk-luola Vuoritalo ja paikalla noin 30 kuulijaa.
Siellä Tompa tarjosi kuitenkin niin brutaalin ja energisen esityksen irvistellessään puolen metrin päässä naamastani, että koin miehen saaneen vihdoin tunnustusta melodisen death metallin pioneerina esiintyessään kesällä 2011 Tuska-festivaalin päälavalla noin 8000 hengelle.
Miten thrash voi selvitä hengissä, kysyy Dunn samalla, kun kuvaruutuun ilmestyy Metallican James Hetfield laulamassa vuonna 2010 ilmestyneen Death Magnetic-albumin heikointa kappaletta Cyanide.
Onko tässä symboliikkaa?
Thrash-metal voi elää vain tekemällä itsemurhan syanidin avulla.
Ja syntymällä uudelleen.

Venom teki seitsemän keikan kiertueen Euroopassa helmikuussa 1984, lämmittelijänään Metallica. Se oli Metallican ensimmäinen kiertue Eurooppaan.

Sam Dunn voisi kyllä syödä syanidinsa.
Hän on tehnyt jo kuusi jaksoa Metal Evolutionia ja sivuuttanut täysin yhtyeen nimeltä Venom.
Yhtyeen, jota Metallica lämmitteli ensimmäisellä Euroopan kiertueellaan helmikuussa 1984.
Sitä odotellessa.

Päijät-Hämeessä 8. marraskuuta 2012,

Nalle Österman

Metal Evolution osa 5 - Glam metal

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 04 Nov 2012 10:00:00 +0000

Jakso käynnistyy Los Angelesin Warrant-yhtyeen Cherry Pie-kappaleella, joka nousi suoraan Jenkkien Billboard-listan Top 10-listalle ilmestyessään syksyllä 1990.

Sokerinen ja siirappinen hard rock -hitti kuljettaa minut muistoissani vuoteen 1995 Belgiaan, missä tapasin Warrantin alkuperäisen laulusolistin Jani Lanen ensimmäisen ja viimeisen kerran.

Se ei ollut matkan alkuperäinen tarkoitus. Olin lentänyt Belgian pääkaupunkiin Brysseliin Impaled Nazarenen laulusolistin Mika Luttisen kutsumana parhaasta mahdollisesta syystä. Luttinen oli kertonut belgialaisesta Via Rock -festivaalista, missä esiintyisi maailman ainoa, oikea ja paras Venom alkuperäiskokoonpanossaan.

Luttinen lupasi majoittaa minut hänen ja belgialaisen diplomaattivaimonsa luokse määräämättömäksi ajaksi.

Lauantai 15. heinäkuuta 1995 nousi harmaana Brysselissä. Koko matkan ajan tihkutti vettä Luttisen vaimon kaahaillessa urheiluautollaan halki Belgian maaseudun kujaisia katuja. Lopulta olimme perillä.

- You guys came to see Venom, tulitte katsomaan Venomia, virkkoo tuntematon hevimies astellessamme Geraardsbergenin katuja kohti festivaalialuetta.

Totta vitussa, vastaan. Vittu, Venom, tajuatko saatana, vittu VENOM!

- Minulla on teille siinä tapauksessa huonoja uutisia, sillä Venom perui keikkansa viime yönä, sillä lavan koko ei ollut heidän mielestä heille riittävä.

No, onneksi festivaaleilla esiintyisi sentään Mercyful Fate, Benediction, Sick of it All ja Abstrakt Algebra.

Sekä Warrant.

Olin jostakin syystä ottanut mukaani aiemmin keväällä ilmestyneen Andy McCoyn sooloalbumin Building on Traditionin mukaani, tiedä sitten miksi. Tai tiedänhän minä. Taka-ajatuksenani oli yrittää saada Warrantilta haastattelu, jonka puitteissa olisi jännittävää ja mielenkiintoista saada kommentteja suomalaisen glamrockin kansallissankarista. Tai jotain.

Kyllähän niitä kommentteja sitten irtosikin.

- Look here, it says "Andy McCoy uses Dekadenz and Heidi Richman clothes exclusively." Heidi Richman clothes exclusively, hahahahaha.

Kyllä Warrantin pojille nauru maittoi. Myöhemmin Jani Lane vakavoitui.

- Aahh, katsos, Medieval Madras. Se on minulle tuttu biisi. Andy esitti sen minulle kitarallaan, kun illastin hänen luonaan L.A.:ssa. Se on hieno kappale. Minulla ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa Andysta.

Näin musiikki yhdistää. Niin Pelkosenniemen Antti Hulkon kuin Ohion Akronista kotoisin olleen John Kennedy Oswaldin. Oswaldista tuli Jani Lane, Hulkosta Andy McCoy.

Yhteys ja ystävyys löytyi Los Angelesista, Kaliforniasta.

Warrantin keikka Via Rockissa on silkkaa timanttia. Jani Lane osoittautuu upeaksi lavaesiintyjäksi, joka todellakin osaa ottaa yleisönsä. Myöhemmin luen arvostelun Warrantin keikasta Lontoosta samalta kiertueelta Kerrang-lehdestä.

Kerrangissa Warrant saa täydet viisi K:ta. Sattumaako?

Ei todellakaan.

Pelkosenniemen Antti vilahtaa ohimennen Metal Evolutionin Glam Metal -jaksossa vartin jälkeen, kun Hanoi Rocksin raunioille kasatun The Cherry Bombz -yhtyeen juliste ilmaantuu ruutuun.

"Los Angeles welcomes the triuphant return of... THE CHERRY BOMBZ", mainostaa juliste. Los Angeles Timesin toimittaja Craig Lee ei ollut yhtä innostunut.

http://articles.latimes.com/1986-04-19/entertainment/ca-631_1_cherry-bombz

Kun Andy McCoy heilui Los Angelesin klubiympyröissä Poisonin, Mötley Crüen, Quiet Riotin ja Van Halenin sankareiden kanssa 1980-luvun lopulla, istuin minä Nasty Suiciden isän Harry "Nappe" Stenforsin rehtorin kansliassa Botby Högstadieskolassa Helsingin Puotinharjussa, missä rehtori oli juuri lyönyt täysillä nyrkillään pöytään ärjähtäen.

- Österman, om du vill ha krig med mig, så ska du få det också! Österman, jos haluat sotaa kanssani, se onnistuu kyllä!

Kyllähän koko koulun opettajakunta yhtä lukuun ottamatta yrittivätkin saada sodan aikaiseksi, mutta eivät kovin hyvällä menestyksellä. Se on täysin toinen juttu.

Näihin aikoihin 1970-luvun näyttävin rockbändi Kiss yritti myös lyödä itsensä läpi glam metal-markkinoille pöyhkeillä kampauksiia, värikkäillä vaatteilla ja pehmohardrockilla. Ainakin suomenruotsalaisille luokkatovereilleni muodonmuutos meni täydestä läpi kuin väärä raha, heidän rynnätessä sankoin joukoin katsomaan bändiä Helsingin Jäähalliin 19. syyskuuta 1987 Crazy Nights -kiertueella.

Jos suomenruotsalaiset tykkäsivät, niin suuri yleisö loisti poissaolollaan - paikalle oli eksynyt vain noin 3000 kuulijaa. Minä, joka olin nähnyt samassa paikassa AC/DC:n 12-vuotiaana, Iron Maidenin 13-vuotiaana ja Deep Purplen 14-vuotiaana, en jaksanut innostua luokkatovereideni hehkutuksesta.

Olinhan jo löytänyt Venomin, Slayerin ja Metallican sekä lukemattomat muut alan yhtyeet, joiden rinnalla Mötikät, Poisonit, Kissit, Europet ja Hanoit näyttäytyivät ankeina tissiposkina.

Vasta, kun oli hieman vanhentunut ja viisastunut ymmärsi, että näillä glam metal -bändeilläkin voi olla jotain hyvää tarjottavanaan, kuten esimerkiksi hyviä lauluja.

Sellainen oli esimerkiksi Andy McCoyn Building on Tradition -albumin avausraita Strung Out, joka sai kantaesityksensä Sleepy Sleepers -yhtyeestä tuttujen Mato Valtosen ja Sakke Järvenpään Tuhkaa ja timantteja -nimisessä television keskusteluohjelmassa.

Olin pyytänyt silloista tyttöystävääni Minttua taltioimaan tuon esityksen videolle. Kun sitten saavuin yökylään hänen luokse ryyppyreissultani, laitoin videon pyörimään. Tuo kappale ylitti kaikki odotukseni.

Sinä yönä kuuntelin kappaleen ainakin 20 kertaa.

Andy McCoy - Strung Out (1995).

Strung Outin seurauksena olin vakuuttunut siitä, että nyt minun on aika haastatella Andy McCoyta. Näin myös tapahtui. Ensikohtaamisemme tapahtui Helsingin Vilhonkadulla sijainneessa Hamlet-kellariravintolassa, mikä vaikutti olevan Andyn kantapaikka 1990-luvulla. Hieman tasokkaampi kortteliravintola, jossa sai olla rauhassa kaupungin humusta ja sumusta, vaikka pääkaupungin rautatieasema sijaitsi vain kivenheiton päässä.

Ensimmäiseen tapaamiseemme Andy oli raahannut mukaansa paremman puoliskonsa Angela Nicolettin, mikä toki hänelle suotakoon. Ensikohtaaminen sujui leppoisasti, mutta jäi tunne, että jotain oleellista sisältöä jäi puuttumaan.

Olkoonkin, että tuon ensitapaamisen yhteydessä sain nauttia elämäni ensimmäisen kerran tomaatti-mozzarella bruschettayhdistelmästä itsensä Andy McCoyn ruokkimana.

- Tyyppaa tätä, tää skruudataan näin, Andy neuvoi.

Tuolla toisella kohtaamisella Andylla oli mukanaan Angelan sijasta tuntematon mieshenkilö, jota kansainvälinen rocktähti kuvaili roudariksi. Koska oli aurinkoinen ja helteinen kesäpäivä, ehdotin Andylle, että tekisimme haastattelun jossakin valoisammassa paikassa kuin tummanpuhuvassa kellariravintolassa.

- Jee, mä tiedän yhden hyvän terassin, mennään sinne.

Kävelemme raitiovaunupysäkille, millä seisoo jo yksi vaunu odottamassa. Ilmeisesti sekalainen seurakuntamme ei miellytä Helsingin Kaupungin Liikennelaitoksen raidelinjaston ajuria, sillä hän sulkee kulkuneuvonsa ovet nenämme edestä. Seuraavan raitiovaunun kuljettajalle ei käy yhtä onnekkaasti, sillä hän joutuu ottamaan meidät kyytiin. Lopulta löydämme itsemme Hotel Strand Inter-Continentalin (nyk. Hilton) vierellä sijaitsevalta terassilta.

Jonkin aikaa keskusteltuamme nuori vaalea tyttö keskeyttää jutustelumme.

- Hei, ootsä Andy McCoy?
- Kaikki aina luulee.
- Hei, kyl sä oot.
- No oon oon.
- Annatsä mulle nimmarin, mä alan kohta itkeen...
- Ostatsä mulle lonkeron? Tottakai, lonkeron hinnalla saat kyllä.

Lonkero ilmestyy pöytään. Hieman kokeneempi puumanainen päättää myös kokeilla onneaan.

- Hei Andy, annatsä mulle nimmarin?
- Ostatsä mulle salmiakkikossun!
Hetken päästä ilmestyy salmiakkikossukin pöytään.
- Kohtahan meillä on näitä koko pöytä täynnä, Andy tokaisee.

Jonkin ajan päästä latinohenkinen trubaduuri ilmestyy kiertelemään ympäri terassia akustista kitaraa rämpytellen. Soitto ei suju kovinkaan kaksisesti. Andy aloittaa espanjankielisen keskustelun soittoniekan kanssa. Kolikkoa ei seurueeltamme miehen hattuun kuitenkaan heru.
- Vittu kun toi jäbä oli vasuri, muuten mä olisin skulannut teille vähän flamencoo. Se on niin, et sit kun osaa skulaa skebaa, sit tulee louvoo, mut sit kun joku skulaa jotain niiku plink-plonk, niin sä oot et "tos on femma, painu vittuun".

Päädyn muistelemaan Ylen kanavalta vuotta aiemmin tullutta Walter De Campin Private tv-dokumenttia, missä sukellettiin Helsingin yön rockelämään vuonna 1995. Jaksossahan Plastic Tearsin meikkaavat pojat esittelivät mystisiä silmiään. Andy McCoyn Shooting Gallery-yhtyeen silloinen laulaja Esa Palosaari näytti puolestaan persettä.
- Hanoi Rocks ei koskaan matkinut ketään, mutta Plastic Tears matki Hanoita. Mä yritin aina selittää jengille, että sä olet paras olemalla oma itsesi, et matkimalla muita.

Helsinkiläinen glam rock -yhtye Plastic Tears onnistui kuitenkin siinä, missä Hanoi Rocks epäonnistui, eli hajoamaan Tavastian lavalle kesken keikan.

Tältä näytti Plastic Tears Jyrkissä joskus 1990-luvulla.

Plastic Tearsin ja Unpleasant Dreamsin ilmaiskeikka Tavastialla 27. heinäkuuta 1993 oli houkutellut paikalle noin 50 henkeä. Konsertin alkaessa kävi selväksi, että yhtyeen rumpali Timo Diamonds ja kitaristi Velze Valentine olivat nauttineet paljon muutakin kuin kansalaisluottamusta.

Tarkalleen ottaen yli 20 pulloa keskiolutta mieheen.

Parivaljakon sekoillessa lavalla minkä ehti, teki Tavastian talon miksaaja Jukka Wahlsten oman ratkaisunsa ja veti talon PA:n kitarakanavat kiinni. Tällöin Valentine teki oman ratkaisunsa ja käänsi Marshall-vahvistimensa nupit kaakkoon. Tämä sai Plastic Tearsin laulusolistin Miqu Decemberin repimään lopullisesti keinonahkaiset pelihousunsa.
- Tiedoksi yleisölle, että rumpali ja kitaristi saavat kenkää bändistä tämän keikan jälkeen!

Ai että yleisöllä oli hauskaa!

Myöhemmin toki selvisi, että niin Valentine kuin Diamondskin olivat irtisanoutuneet "Plädäreiden" muonavahvuudesta jo ennen Tavastian keikkaa ja vetäneet sen kunniaksi rehdit perseet olalle.

"Haluutsä totuuden vai niin, että se kuulostaa nastalta?", tokaisi aikoinaan Andy McCoy Rumba-lehden haastattelussa toimittaja Axa Sorjaselle.

Niin tai näin, olimme Himin rumpalin Gas Lipstickin kanssa Monsters of Rock -festivaalilla Englannin Doningtonissa 26. elokuuta 1995, kun Skid Row- yhtyeen laulusolisti Sebastian Bach käveli hikisenä ja paidattomana vastaan. Kaivoin äkkiä repustani hänellekin Building on Tradition -albumin kouraan, olivathan Bach ja McCoy äänittäneet aikoinaan yhteisen albumin, joka sittemmin hyllytettiin.

Bach tuskin tajusi mitä tapahtui, kun turvamiehet kuljettivat häntä jo eteenpäin. Ehkä hän joskus tajusikin, minkä äänitteen oli käteensä juuri saanut.

Sen tajusi ainakin Guns N'Rosesin kitaristi Slash keikkansa jälkeen perjantaina 23. kesäkuuta 1995 esiinnyttyään Kauhajoen Nummirock-festivaalin pääesiintyjänä Slash's Snakepit -yhtyeensä kanssa.

Erään Andy McCoyn kanssa Hamletissa käydyn session yhteydessä olin pyytänyt kitarasankaria kirjoittamaan terveisensä Slashille, jonka voisin kiikuttaa silinteripäälle Kauhajoelle Andyn tuoreen soololevyn kera, kiittihän Andy Slashia oikein henkilökohtaisesti levyn kiitoslistalla.

Andy teki työtä käskettyä ja raapusteli niitä näitä pöydältä löytyneen Hyvä Ystävä -ravintolaketjun logolla varustettuihin muistilappuihin. (Mikä näiden lappusten virka oli ei koskaan käynyt minulle selväksi, mutta ehkä ne oli tarkoitettu juuri tähän tarkoitukseen.)

Tällaista aarretta kuljetimme sitten Hybrid Childrenin laulaja-kitaristin Jasse Salosen 1973-mallisella paskanruskealla Toyota Carinalla armaasta pääkaupungista Etelä-Pohjanmaalle Irwiniä kuunnellen ja fiilistellen, mitä kansainvälinen glam rock-/hard rock -tähti lahjastani mahtaisi ajatella.

Tämän avulla luvassa olisi varmasti ikimuistoinen haastattelu.

Slash's Snakepitin konsertin jälkeen puskemmekin miehen keikkabussiin Jassen kanssa, jonka olen pestannut rikoskumppanikseni ottamaan kuvia Suosikki-lehdelle. Täräytämme linjurin sisään, missä hikinen pörröpää jo istuu aurinkolasit silmillään juoma kädessä.

Kerron asiani ja lyön hänelle lämpimäisen kouraan. Slashin vastaus riipaisee vieläkin sydämestä:
- Yeah, I used to be friends with Andy before he ripped a couple of my friends off, olimme frendejä Andyn kanssa, kunnes hän kusetti paria ystävääni.

Hilpeä juhlatunnelma vaihtui kuin taikaiskusta masentavaksi ja epämukavaksi kohtaamiseksi. Kaikki jatkokysymykset haastattelua silmälläpitäen olivat kuin poispyyhkäistyt, aivot löivät tyhjää ja mieli oli apea.

Tässä vaiheessa mitkään haastattelut eivät tulleet kysymykseenkään.

Jossakin vaiheessa saan tietooni, että Slash voisi antaa haastattelun hotellissaan Helsingissä. Sattumalta kykyjenetsijä ja television musiikillisista formaattiohjelmistakin tuttu levymoguli Kari Hynninen on juuri suuntaamassa takaisin pääkaupunkiin. Ei muuta kuin pelkääjän paikalle ja 332 kilometria etelään auringonlaskun ja nousun aikaan.

Ehdin kuin ehdinkin Kampin Radisson SAS -hotelliin aamuviideksi.

Slashin kiertuemanageri tulee kertomaan, että kitaristi on painunut jo yöpuulle, mutta haastattelu saattaisi järjestyä matkalla hotellilta Helsinki-Vantaan lentokentälle, kiinnostaako?

No totta vie kiinnostaa, kun kerran tänne asti ollaan takaisin raahauduttu!

Pyörittelen peukaloita ja lopulta pidän peukkuja ylhäällä haastattelun onnistumiselle.

Lopulta manageri ilmestyy takaisin. Lopussa kiitos seisoo - vai seisooko?

- Olen pahoillani, mutta haastattelu ei valitettavasti järjesty.

Se nyt oli jo kaiken tämän säädön jälkeen odotettavissa.

Slash saattaa olla hieno mies ja Andy täysi mulkku, mutta ainakin yksi asia heitä yhdistää - veltto ja hikinen kädenpuristus.

Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin toinen Los Angelesin glam rockin ja metallin tähti on saapunut Suomeen, Mötley Crüe-yhtyeen basisti ja nokkamies Nikki Sixx, kera Guns N'Rosesin perustajajäsenen, kitaristi Tracii Gunsin.

Rocktähdet olivat perustaneet Brides of Destruction nimeä kantavan superbändin, jolle oli buukattu kaksi keikkaa Tavastia-klubille - sille samalle, missä heitä ennen olivat esiintyneet muun muassa Hanoi Rocks ja Plastic Tears - keskiviikkona 16. ja torstaina 17. kesäkuuta 2004. Miksi yhtye oli linnoittautunut ylimääräisiksi päiviksi Helsinki-Vantaan lentoaseman liepeillä sijaitsevaan Holiday Inn -hotelliin, sitä tarina ei kerro.

Sieltä kuitenkin löysin parivaljakon soittelemasta kitaroita ja äänittelemässä uusia biisiaiihoita tulevalle levylleen.
- Holiday Inn on kotonamme Jenkeissä luksushotelli, täällä tämä on ihan läävä. Miksei kukaan kertonut tätä meille, miehet purnasivat minulle ja edesmenneen Tuhma-lehden päätoimittajalle Patzy Pätärille, jonka kanssa istuskelimme kuuntelemassa jenkkirokkareiden verbaalista iloittelua.

Puolituntinen juttutuokiomme oli tulossa päätökseen kiertuemanagerin tullessa ilmoittamaan, että on viimeisten kysymysten aika. Patzy halusi tietää, että mikäli Brides of Destructionin musiikki olisi seksilelu, millainen seksilelu se olisi. Vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä, joku dildo se olisi.

Minä päätän kysyä jotakin muuta.

Kysyn, mitkä ovat Nikkin mietteet Hanoi Rocksin Andy McCoyn ja Michael Monroen lauottua kitkeriä kommentteja Mötley Crüen nimettyä kokoelmansa mauttomasti Music to Crash Your Cars To vol. 1, palauttaen mieliin joulukuussa 1984 tapahtuneen onnettomuuden, jossa päihtynyt Mötikkä-solisti Vince Neil aiheutti Hanoin rumpalin Razzlen kuoleman.

Kaikki padot aukeavat.

Sanatulvalle ei näytä tulevan loppua, kun Sixx ja Guns kilpailevat siitä, kuka saa viimeisen sanan tässä verbaaliakrobaattisessa mittelössä. Manageri käy välillä ovella ihmettelemässä, mikä kysymys on saanut moisen reaktion aikaan. Hetken päästä hän poistuu päätään pudistellen.

Saan huikattua väliin, että Nikki ja kumppanit eivät ilmesesti ole vielä valmiita hautaamaan sotakirveitään Hanoin kanssa.
- Olen valmis hautaamaan sotakirveen - Andy McCoyn päähän, sivaltaa Sixx.

Voiko tuohon enää paljon muuta lisätä?

Niin osuva on sivallus, että Michael Monroe katsoo parhaaksi kommentoida aihetta vielä kolme vuotta myöhemmin amerikkalaisen Saviours of Rock-verkkolehden haastattelussa pyytämällä anteeksi Nikki Sixxiltä "välinpitämätöntä" lausuntoaan, sillä Monroe tietää Sixxin olevan todella mukava mies, mikäli hänet tuntee.
- Viime Suomen vierailullaan hän laukoi hauskan kommentin, mikä sai minut nauramaan. Hän totesi: "Olen valmis hautaamaan sotakirveen - Andy McCoyn päähän!" TUO osoittaa todellista huumorintajua!

11. elokuuta 2011 Yhdysvalloista kantautuu suru-uutinen: Warrant-yhtyeen suurimmat hitit säveltänyt Jani Lane on löytynyt kuolleena Comfort Inn -hotellista Kalifornian Woodland Hillsistä. Lanen viralliseksi kuolinsyyksi ilmoitetaan akuutti alkoholimyrkytys.

Vuonna 2012 Plastic Tearsin kokoonpano on Miqu December, Eco Xtasy, Marc Sonic, Andy Whitewine ja Alex Koff. Michael Monroen 50-vuotisjuhlissa Turun Ruisrockissa Makkosen kanssa esiintyy Jenni Vartiainen ja Paleface. Andy McCoy julkaisee uuden levyn Grease Helmet -yhtyeen kanssa, joka koostuu McCoyn lisäksi Amorphiksen ja Amoralin jäsenistä. Vince Neil riehuu parkkihallissa Las Vegasissa. Mötley Crüe julkaisee uuden singlen nimeltä Sex. Heinäkuussa 2012 Slashille paljastetaan oma tähti Hollywoodin kuuluisalla Walk of Fame -kävelykadulla.

Suomen Turussa 29. elokuuta 2012,

Nalle Österman

Metal Evolution osa 4 - Brittihevin uusi aalto

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 28 Oct 2012 09:55:18 +0000

Tämänkertainen jakso käynnistyy brittiläisen Iron Maidenin nimikkoraidalla Iron Maiden, kertoohan jakso brittiläisen heavyn uudesta aallosta, New Wave of British Heavy Metalista.
NWOBHM:stä.
Iron Maiden on poimittu yhtyeen huhtikuussa 1980 julkaistulta nimettömältä esikoisalbumilta, jolla lauloi vielä mies nimeltä Paul Di'Anno. Tämän konserttiversion tulkkinta toimii kuitenkin Bruce Dickinson, yhtyeen maailmanmenestykseen luotsannut dramaattinen tenori.

Iron Maiden: Iron Maiden (1980)

Olen aina kunnioittanut ja arvostanut bändejä, joilla on ollut pokeria nimetä yksi kappale oman nimensä mukaan.
Siksi lokakuussa 1990 ruotsinlaivalla perustettavan yhtyeemme Sinisen Hevosen yhden kappaleen nimi on luonnollisesti Sininen Hevonen.
Yhtye syntyy ruotsinlaivalla matkalla Helsinkiin Tukholmassa 9. lokakuuta 1990 järjestetystä Clash of the Titans-metallitapahtumasta. Koska Clash of the Titans ei luonnollisestikaan saavu Suomeen, lähtee Suomesta satapäin hevimiehiä 2000 henkeä vetävään Solnahalleniin Tukholmaan palvomaan Slayerin, Megadethin, Testamentin ja Suicidal Tendenciesin ilosanomaa.
Sininen Hevonen perustetaan, koska haluamme irvailla 69 Eyesin kaltaisille glampelleille ja tissiposkille. Siksi yhtyeen nimikappaleen kertosäkeessä lauletaan, ”Sininen hevonen, vaeltaja jalo, sininen hevonen, kuin vankka talo. Uljaana hirnuu, ei kaihda vaaraa, iltaisin työntyy hän haaroihin naaraan.”

Janne "Teltta" Parviainen (Waltari, Notkea Rotta, Ensiferum), J.C. Adonis ja Barry Covana Sinisen Hevosen synnyinsijoilla Viking Linen verenpunaisen laivan yläparvella 10. lokakuuta 1990, käsissään pyhä kolminaisuutensa - Lapin Kulta-tölkki, Ballantine's-viskipullo ja Dingon kasetti.

Sinisessä Hevosessa soittavat minun – eli Barry Covanan - lisäksi sellaiset henkilöt kuin J.C. Adonis, Jack Sibelius, Ace Afrodite ja Nasty Lord.
Myöhemmin Sibelius opittaisiin tuntemaan Amorphis-, Mannhai- ja Barren Earth-yhtyeiden basistina Olli-Pekka Laineena, Afrodite taas Ari Koivusen bändin kitaristina ja studiovelhona Erkka Korhosena ja Nasty Lord puolestaan Amorphiksen kosketinsoittajana ja sen tunnetuimman kappaleen Black Winter Dayn säveltäjänä Kasper Mårtensonina.
Adoniksesta tulee progressiivisen rockin ja kannabiksen raivokkaana puolestapuhujana tunnettu Ville Juvonen, mutta saapa mies Sinisen Hevosen ansiosta sentään raisusti haaroja naarailta sillä, että muistuttaa niin paljon Eppu Normaali-yhtyeen laulusolistia Martti Syrjää.
Se on taas jo toinen juttu.
Kun Sam Dunnin kohtaloksi jää tehdä dokumentti metallin historiasta ja Iron Maidenista, jää minun ristiksi kirjoittaa Dunnin dokumentista ja Sinisestä Hevosesta.
Ei sitä ainakaan tee Sam Dunn.

Jack Sibelius, Barry Covana, Ace Afrodite ja J.C. Adonis jossakin Jumalan selän takana - eli Espoon Kivenlahden nuorisotalossa - 1990-luvun alkupuolella.

Dunn tunnustaa Maidenin olevan yksi miehen kaikkien aikojen suosikki-bändeistä. Se ei yllätä, onhan Metal Evolutionin tunnuslaulu pätkitty versio Iron Maidenin klassikkokappaleesta The Trooper.
Kun kuulen Iron Maidenia ensimmäistä kertaa, on sen solistin Bruce Dickinsonin laulu sietämätöntä jollotusta.
Ainakin maailman parhaimman heavylaulajan Ronnie James Dion rinnalla.
Joudun antamaan itselleni siedätyshoitoa peräti kahden 90 minuuttisen kasetin kuuntelun verran - eli yhteensä kolme tuntia - jotta voisin uskoa Maidenin olevan maineensa veroinen.
Sillä koska bändistä on jo ollut useat ylistävät artikkelit Suosikissa, niin pakkohan sen ylivertaisuuteen on uskoa!
Samankaltaista siedätyshoitoa monet kehottavat myöhemmin noudattamaan, mikäli kuunneltu musiikki kuulostaa jotenkin epämiellyttävältä.
- Kuuntelet sitä vain riittävän pitkään, niin kyllä se alkaa kolisemaan.
Eräät soveltavat samaa taktiikkaa muihinkin elämyksiin.
- Sun pitää vain polttaa sitä pilveä pidempään, niin kyllä se ennen pitkää alkaa kolisemaan, totesi minulle eräs helsinkiläinen basisti, kun kieltäydyn minulle tarjotusta kannabissätkästä negatiivisiin kokemuksiin vedoten.
Joka tapauksessa siedätyshoito saa aikaan sen, että kun Iron Maiden saapuu Helsingin Jäähalliin Somewhere On Tour-kiertueellaan 12. marraskuuta 1986, on 13-vuotiaan Nalle Östermanin sinne pakko päästä. Onhan Maidenilla tarjolla mieletön show, joka hakisi vertaistaan millä tahansa mittapuulla mitattuna.
Näin on Suosikissakin lukenut!

13-vuotias Dom Lawson pääsee viettämään päivän idolinsa Iron Maidenin roudarina vuonna 1986 brittiläisen yleisradioyhtiön BBC:n suosiollisella avustuksella. Myöhemmin samainen Lawson arvostelee suomalaisen Östermanin Gandalf-yhtyeen hengentuotteita brittiläiseen heviraamattuun Kerrangiin, antaen niille neljä K:ta viidestä. Sattumaako?

Lämmittelijänä tuolla keikalla on amerikkalainen W.A.S.P., jonka laulaja-kitaristi Blackie Lawless on ennen konserttia herättänyt suurta kohua lupaamalla haarojensa välistä mielettömän vehkeen, joka syöksee tulta.
Luvassa on siis mieletön ilta.
Tosipaikan tullen Lawlessin mieletön vehje osoittautuu ankeaksi kipinäsuihkuksi.
Kun laulaja-kitaristi pohjustaa 45-minuuttisen keikkansa kliimaksin esittämällä 25-minuuttisen tulkinnan I Wanna Be Somebody-hitistään, kääntyy yleisö W.A.S.P.:ia vastaan. Joten kun yhtye heittää yleisöön julisteita ja muuta fanikrääsää, kiittää se bändiä heittämällä moisen roinan takaisin lavalle.
Tämän antikliimaksin jälkeen Lawlessin mieletön vehje muistuttaa äidin jouluaattona sytyttämää tähtisadetikkua.
Tämäkö oli se maailman vaarallisin bändi, joka sai moraalinvartijat nousemaan barrikadeille?
Toista se on Maidenin kanssa.
Maidenin spektaakkeli saa haukkomaan henkeä ja liikuttamaan 13-vuotiasta Pikku-Nallea siinä määrin, että harmitusta herättävät ainoastaan B-takakatsomoon hankitut liput.
Täältä katsottuna lavan tapahtumat näyttävät pikku-ukkojen toiminnalta.
Tähän on saatava muutos.
Niin saadaankin.
Seuraavan kerran kun Maiden saapuu Suomeen ja Helsingin Jäähalliin 7th Tour of the 7th Tour-kiertueellaan, on suunnitelma selvä.
Kun konsertin liput lasketaan myyntiin määrättynä päivänä, lähdemme minä ja muutama muu metallitoveri yön pikkutunteina vaeltamaan Kontulasta Itäkeskukseen, missä sijaitsee Helsingin Sanomat-lehden konttori.
Siinä konttorissa sijaitsee puolestaan Lippupalvelun sivuhaara, mistä saa myös lippuja konsertteihin.
Ovela suunnitelmamme on, että kun kaikki Lippupalvelun myymälät avaavat ovensa valtakunnallisesti kello 9.00 aamulla, saamme hankittua liput parhaille paikoille takavasemmalta sen sijaan, että olisimme osa Helsingin Kaivopihan Lippupalvelun pääkonttorin edustalla kiemurtelevaa kymmenien metrien jonoa.
Suunnitelma onnistuu yli odotusten.
Lähdemme Kontulasta vaeltamaan kohti Itäkeskusta aamukolmelta.
Matkan varrella käymme juomassa kupilliset mustaa kuumaa Myllypuron Teboil-huoltoasemalla.
Että jaksaa.
Aamu alkaa sarastaa.
Lopulta olemme perillä.
Ensimmäisinä.
Olemme voittajia.
Olemme jumalia.
Joten kun Lippupalvelun ovet rävähtävät auki aamuyhdeksältä, on meillä kultaakin arvokkaammat liput käsissämme.
Permannolle, R1-katsomoon.
Vielä 1980-luvulla permanto on aidattu kolmeen lohkoon.
R1 on paras, R2 siinä välissä ja R3 luonnollisesti huonoin.
Kulta, hopea, pronssi.
Me otamme kultaa.
Olemme siis parhaita.
3. lokakuuta 1988 Iron Maidenia katsotaan sitten parhailta paikoilta.
Lavan edestä.
Lämmittelijänään Maidenilla on nouseva saksalainen power metal-yhtye Helloween, vallan mainio sekin.
Mutta millaisen show'n Maiden tarjoaa!
Kylmää jäätä, valoja ja savua!
Närää aiheuttaa ainoastaan yhtyeen päätös ottaa kosketinsoittimet käyttöön 7th Son of the 7th Son-levyn valikoiduissa kappaleissa.
Joten aina kun kosketinsoittimet soivat, osoitamme mielipiteemme nostamalla keskisormet lavalle.
Siitäpähän saavat.
Seuraavalla Iron Maidenin levyllä No Prayer For The Dying kosketinsoittimia ei enää kuulla.
Sattumaako?
Myöhemmin opimme taktikoimaan Jäähallin permanto-lippujen kanssa.
Silloin ei ole väliä, vaikka saa lipun piippuhyllylle.
Tärkeintä on, että löytää kaksi tuttua, joilla on liput permannolle.
Kun tutut menevät permannolle lippujen kanssa, antaa toinen oman lippunsa sille, joka tulee kiikuttamaan sen takaisin permannon sisäänkäynnin liepeillä maleksivalle toverille – esimerkiksi minulle.
Sitten vain iloisena permannolle kaverin lipulla.
Toimii joka kerta.

Oz-yhtye Nakkilasta lähti 1983 luomaan uraa Tukholmaan. Vuonna 1984 ilmestyi kolmosalbumi III Warning. Yö-yhtyeen nykyinen basisti Jukka Lewis kuvassa toinen vasemmalta, tähän aikaan mies tunnettiin vielä paremmin taiteilijanimellään Jay C. Blade.

Vielä 1980-luvun alkupuolella rock- ja hevimusiikki on kortilla Suomessa. Toki sitä on 7-vuotiaana tärkeämpiä asioita mielessä, kuten vaikkapa Stray Cats-yhtyeen kissalogo, Matchboxin käyttämä etelänvaltioiden lippu tai Rubikin kuution ratkaisu.
Kerran viikossa on sentään juhlapäivä.
Joka sunnuntai Yleisradion ruotsinkielinen kanava soittaa kolmelta iltapäivällä tunnin verran nuorten kuulijoiden toivelauluja Ungdomens gåva i toner-ohjelmassa.
Tarkka sormi on valmis tallentamaan jännittävää ja uutta pop- sekä rockmusiikkia c-kasetille aina tilaisuuden tullen.
Kuten vaikkapa Pink Floydin Another Brick in the Wallin, Queenin Another Bites the Dustin, Carola Häggkvistin Främlingin tai Hanoi Rocksin Tragedyn.
Jos televisiosta tuli rokkiohjelmia, jäivät ne minulta näkemättä myöhäisen lähetysajan vuoksi tai siksi, että vanhempieni piti katsoa mustavalkotelevisiostamme uutisia tai muita tärkeämpiä ohjelmia.
Videonauhurit alkoivat Suomessa yleistyä vasta 1980-luvun puolivälissä.
Meille sellainen hankittiin 1990.
Suosikista saa kuitenkin tietää, että myös Suomessa on hevibändejä.
Kuten Oz Nakkilasta, Zero Nine Kuusamosta tai Iron Cross Turusta.
Zero Nine käy jopa Lontoossa äänittämässä levyn Deep Purplen laulusolistin Ian Gillanin johdolla.
Ohhoh!
Oz-yhtyeen bodatulla laulusolistilla Ape De Martinilla on puolestaan ylävartalo paljaana, tuima ilme ja hopeinen vesuri.
OHHOH!
Eräänä iltapäivänä löydän kirpputorilta turkulaisen Iron Cross-yhtyeen singlen markalla. Kansi mustavalkoinen, levy-yhtiö Kräk ja musiikki köykäistä vanhan koulukunnan perusheavyä.
Hyhhyh!

Iron Cross - Fight For The Strangers (1987). Nykyään Iron Crossin laulusolisti Tyrone Tougher vaikuttaa tiettävästi Jehovan todistajana.

Suosikissa kirjoitetaan välillä myös punkista, mutta sen parhaat päivät näyttävät olevan jo takanapäin.
Suosikki-lehden sivuja selatessa opin tietämään, että punkkarit ovat poseeraajia, hevi-ihmiset taas musiikin ystäviä.
Vasta myöhemmin opin tietämään, että punk on myös asennetta, sanomaa, kapinaa ja tarttuvia lauluja.
Iron Maidenin perustaja ja tätä nykyä ainoa alkuperäisjäsen, basisti Steve Harris kertoo dokumentissa vihaavansa punkkia sydämensä kyllyydestä.
Se tekee minut kovin surulliseksi.
Ehkä tämä on se elementti, minkä vuoksi Iron Maiden kuulosti ensi alkuun niin sietämättömältä jollotukselta.
- Metallibändeillä on metalliriffit, toteaa Rat Scabies, punk-yhtyeen The Damnedin rumpali Dunnille.
- Vihasin punkkia, punk pilasi oikean musiikin, sähähtää puolestaan Iron Maidenin entinen kitaristi Dennis Stratton.
Mikä sitten on oikeaa musiikkia, mikä taas väärää?
Vuonna 2012 PMMP saattaa edustaa oikeaa musiikkia Suomessa, Robin taas väärää.
Onneksi kaikki brititkään eivät olleet yhtä kapeakatseisia.
- Sex Pistolsin (vuonna 1977 ilmestynyt) eka levy teki vaikutuksen, tunnustaa Saxonin laulusolisti Biff Byford.
Diamond Headin kitaristi Brian Tatler kertoo pitävänsä punkista, hänen mielestään se on erittäin tärkeä osa skeneä.
- Punk räjäytti nämä progemammutit, jotka olivat kasvaneet suuremmiksi kuin elämä. Yhtäkkiä tuhannet skidit kykenivät toteuttamaan rock-unelmaansa klubeissa, Tatler havainnoi.
- Punk kuoli, kun siitä tuli valtavirtaa, järkeilee Rat Scabies.
Kirjailija Mark Gregory toteaa, että monista entisistä punkkareista tuli miljoonia myyviä supertähtiä samalla, kun kuvaruutuun heijastuu valokuvat Billy Idolista, Blondiesta ja Duran Duranista.
Vanhoja punkkareita kaikki tyynni.
Myös suomalaiset metallipäät ovat kunnostautuneet punkin inhoamisessa.
- Vittu mä vihaan punkkia, toteaa suomalaisen Azazel-yhtyeen laulusolisti Lord Satanachia vuonna 2011 ensi-iltansa saaneessa black metal-dokumentissa Loputon Gehennan liekki. (http://www.youtube.com/watch?v=RWzlSeGR5bU)
- Punkkareita on monenlaisiaaaaa, on sekä miehiä että naisiaaaaa. Silti ne on samanlaisiaaaaa, yksiä vitun kusiaisiaaaaa, jollotti myös Sinisen Hevosen laulaja J.C. Adonis yhtyeemme kappaleessa 1977 joskus 1990-luvun alkupuolella.

Vuonna 2012 Oz-yhtyeen Jay C. Blade soittaa bassoa Yö-yhtyeessä ja laulaa valikoidusti Yön keikoilla, kuten tässä Pudonneet-kappaleessa.

1980-luvun puoliväliin saavuttaessa metallidiggarilla alkaa olla Suomessa jo hieman helpompaa.
Ainakin minulla.
Vastapäisestä naapuritalosta löytyy aarreaitta.
Siellä asuu Timo Nyberg -niminen mies, jolla on kaikki parhaat metallilevyt.
Nybergin ansiosta kuulen kaiken sen musiikin, josta olen aiemmin vain Suosikista Juho Juntusen artikkeleista lukenut.
Tamperelaisen levy-yhtiön Poko Rekordsin ja Epe's-levykauppaketjun ansiosta Suomi saa jopa oman hevilehden, Heavy Heavenin.
Sitä toimittaa ansiokkaasti toimittaja Zeus Mattila, jonka tätä nykyä löytää parhaiten Helsingin keskustan Stockmann-tavaratalon viihde-elektroniikkaosastolta.
Parisen vuotta julkaistun lehden mieleenpainuvin juttu on kuitenkin lehden Lontoon kirjeenvaihtajan Esa Koivion tekemä haastattelu itsensä Ozzy Osbournen kanssa. Koivion kysymyksistä yksi on kirjoittanut itsensä suomalaiseen metallihistoriaan ikuisiksi ajoiksi. Toistan kysymyksen nyt tässä.
Ozzy, oletko hullu, voit kertoa minulle?
- En totta vie ole, olen todella herkkä ja tunteellinen ihminen.
Ja niin päin pois.
Itse katselen jälleen kummissani Black Sabbathin Sabotage-levyn kantta ajatellen, etteivät nuo hyypiöt ainakaan täysin tervejärkisiltä vaikuta.
Jos he olisivat kävelleet Helsingin kaduilla tuonnäköisinä 1980-luvulla, olisi heidät pidätetty siveettömästä käytöksestä.
Siinähän Ozzy Osbourne miltei onnistui, kun lähti Helsingissä istumaan iltaa bändikavereidensa kanssa maaliskuussa 1989 järjestetyn lehdistötilaisuuden jälkeen.
Päästyään Kaivopihalla sijaitsevan Café Metropolin ovelle tuumasi ovimies, ettei sisälle ole mitään asiaa tuossa kunnossa. Ei auttanut, että sisälle pyrki miljoonia levyjä myynyt kansainvälinen rocktähti ja hevilegenda.
Kiitoksena kohtelustaan Ozzy päätti virtsata viereiseen porttikonkiin.
Seuraavana päivänä Iltalehti uutisoi aiheesta perin näyttävästi.
Melkoinen punkkari ja anarkisti tuo Ozzy.
Vuonna 2012 heitä pidettäisiin vain hieman mielenvikaisina.

Tältä näytti Ozzy Osbourne bändeineen vuonna 1986.Nuoren teinipojan metallinälkää lievittää vappuna 1985 perustettava helsinkiläinen paikallisradio Radio City, jossa alkaa jonkin ajan päästä pyöriä Hevitaivas-niminen ohjelma kerran viikossa.
Tunti turpaan laidasta laitaan - profeettoina Zeus Mattilan, General Njassan (nyk. Jyrki Jantunen) ja Jone "Stone-Jone" Nikulan kaltaiset asiantuntijat.
Nikulan löytää nykyään Radio Rockista ja Idols-tuomaristosta, Jyrki Jantusen taas Radio Helsingistä ja Facebookista.
Suosikista, Soundista, Rumbasta ja Heavy Heavenista löytyy tieto.
Radio Cityn Hevitaivaasta, Epe'sin postimyynnistä ja Diskeri-, City-Musiikki- sekä Levy Forum-levykaupoista löytyy musiikki.
Kun suomalaisten lehtien tieto ei riitä, luetaan brittiläistä Metal Forcesia tai saksalaista Metal Hammeria.
Ja kun musiikkia ei ole varaa ostaa rahalla, se varastetaan.
Toimiva taktiikka on ottaa yhden vinyylialbumin sisältävä levypussi ja asetella se levykaukaloon. Tämän jälkeen voi valita haluamansa levyt ja kuljettaa ne koululaisen taskualennuksella pois levykaupasta.
Erityisen harjaantunut tässä on nyttemmin julkisuudesta ravintoloitsijana tuttu mieshenkilö.
Ilmeisesti tämän hävikin seurauksena Levy-Forumiin hankitaan myöhemmin varashälyttimet.
Osa nuoruuden anarkiaa ja kapinaa tämäkin - vaikka sitten kalliita levyjä vastaan.
Minä olen vaikuttunut, kun General Njassa kertoo eräässä Hevitaivaan lähetyksessä tuoneensa New Yorkin reissultaan Murphy's Law-nimisen hardcore-yhtyeen debyyttialbumin, jolta aikoo soittaa seuraavaksi kappaleen.
Kappaleen nimi on Beer.
Olen myyty.
Samanlaista tervettä eri vaikutteiden sekoitusta harrastaa myös Zeus Mattila, joka soittaa välillä niin helsinkiläisen Smackin katurockia kuin brittiläisten G.B.H.:n ja The Exploitedin punkin räimettä.
Myöhemmin niin Smackiin kuin Murphy's Law'hin eksyy basistiksi myös Hanoi Rocksista ja Pelle Miljoona Oy:sta tuttu Sami Yaffa, mutta se on jo ihan kolmas juttu.

Murphy's Law: Beer (1986)

Tässä vaiheessa dokumentti unohtaa kuitenkin kertoa, että siinä missä monet entiset punkkarit saivat kaupallisia läpimurtoja tekemällä kaupallisia myönnytyksiä, tekivät toiset taas kaupallisia itsemurhia siirtymällä metallisempaan ilmaisuun - kuten brittiläinen Discharge ja Suomessa vaikka tamperelainen Riistetyt.
Punkkareilta Iron Maiden saa kuitenkin idean julkaista ensimmäisen levynsä itse.
Kyseessä on kolmen laulun demo-ep nimeltään The Soundhouse Tapes.
Se julkaistaan oman Rock Hard-levymerkin alla. Levymerkki on sanaleikki punk-levyjä julkaisseen Stiff Recordsin mainoslauseesta - "if it ain't stiff, it ain't worth a fuck."
Maidenin tapauksessa slogan kuuluu, "if it ain't rock hard, it ain't worth a fuck."
- Punkissa ei ollut sitä voimaa, mitä hevissä oli, analysoi Girlschool-yhtyeen kitaristi-laulaja Kim McAuliffe.
Hei.
Hetkinen.
Mitä tässä nyt oikein tapahtuu?
Kelataanpa nyt hetki taakse.
Hei.
Hei!
HEI!
Kuvaruudussa vilahtaa nainen!
Ensimmäinen heviä soittava naisartisti!
Mitä ihmettä?
Mikä ihme?
Onko tämä ihme?
Ihme on tapahtunut!
HALLELUJA!
Sam Dunn on löytänyt hevinaisen!
Tarvittiin neljä vuosikymmentä ja yli kaksi tuntia kuvaruudulla, kunnes Sam Dunn löytää dokumenttiinsa ensimmäisen naispuolisen artistin.
HALLELUJA!
Mistä se kertoo?
Tähän saakka Dunnin dokumentti on vyöryttänyt kuvaruudulle vain pitkätukkaisia heviurhoja.
Missä ihmeessä kaikki naiset ovat?
Kuten olemme tätä dokumenttisarjaa seuratessamme voineet oppia, ei tytöillä tai naisilla ole ollut juurikaan sijaa metallimusiikissa.
Neljän jakson aikana ruudussa on vilahtanut haastateltavina noin sata miestä ja kaksi naista. Ensimmäisessä jaksossa nähdään naispuoleinen professori, kakkosjaksossa naispuoleinen päätoimittaja.
Neljännessä jaksossa nähdään ensimmäinen naisrokkari.
Mitä opimme tästä?
Sen, ettei naisilla - tai tytöillä - ole sijaa varttuvan hevipojan sielunelämässä.
Eiväthän naiset ymmärrä hevin päälle, ainoastaan miehet.
Siltä se ainakin tuntuu ala- ja yläasteella.
He haluavat vain lällyjä poskivalsseja, eli poskareita.
Minä haluan kovaa kamaa.
Minä haluan raskasta metallia.
Minä haluan heviä.
Yläasteen tytöt ovat ihan tylsiä tyyppejä.
Kunnes kouluun tulee uusi tyttö jostakin.
Taivaastako?
Vai helvetistä?
Hän on koulun ihanin ja kaunein.
Blondi kaunotar, jonka hymy ja eläväinen katse sulattaa paatuneimmankin metallisydämen.
Sitten hän varastaa sen.
Tunne on molemminpuoleinen.
Itäkeskuksessa hän todistaa sen.
Hän toteuttaa toiveeni.
Hän varastaa minulle Soundi-lehden Itäkeskuksen Suomalaisen kirjakaupan lehtihyllystä.
Laittaa sen kirkkaankeltaisen takkinsa povitaskuun ja poistuu huomiotaherättämän huolettomasti liikkeestä.
Minä rakastan tuota naista.
Kaupan ulkopuolella hän kaivaa lehden povitaskustaan minulle.
Minä rakastan tuota naista.

“Tarvittiin neljä vuosikymmentä ja yli kaksi tuntia kuvaruudulla, kunnes Sam Dunn löytää dokumenttiinsa ensimmäisen naispuolisen artistin.
HALLELUJA!”

Soundi-lehdestä on auennut kokonaan uusi maailma suomalaiselle metallidiggarille.
Se sisältää ihan toisella tavalla tietoa metallista Suomessa ja maailmalla kuin Suosikki.
Kun Suosikki on ollut ikkuna, on Soundi-lehti ovi.
Joten, kun minulla ei ole ollut rahaa ostaa kyseistä lehteä, on elämäni rakkaus tehnyt elämänsä yön ja varastanut sen minulle.
Voi luoja, miten minä rakastankaan tuota naista!
Enhän minä tietenkään sitä hänelle kerro.
Olenhan hurja hevipoika, joka ei ole kiinnostunut tytöistä.
En todellakaan.
Hevistä vain.
Koulun diskossa olen ajatellut kerätä rohkeuteni ja tunnustaa rakkauteni.
Vihdoinkin.
Tulee suuri ilta.
DJ soittaa poskivalsseja, Sommarideriä, Ooa hela nattenia ja muita vastenmielisiä suomenruotsalaisia renkutuksia.
Minä, minä aion etsiä elämäni naisen käsiini ja tunnustaa hänelle palavan rakkauteni.
Ja siellä hän on.
Suutelemassa tuhannen päissään vieraasta koulusta olevan tuntemattoman pojan kanssa.
Metallisydämeni on murtunut.
Poistun paikalta surumielisenä.
Tunnen vain tyhjyyttä.
Kun seuraavana päivänä ulkoilutan koiraani, kannan särkynyttä sydäntä ja korvalappustereoita.
Kuuntelen Zero Ninen Intrigue-kappaleen yhä uudelleen ja uudelleen.
Kun kappale loppuu, kelaan sen takaisin alkuun.
Annan kyynelten valua poskipäitä pitkin.

Zero Nine: Intrigue (1986)

Samana vuonna kun Zero Nine julkaisee viidennen studioalbuminsa Intriguen, saa suomalainen heavy piristysruiskeen kuopiolaisen Tarotin astuessa kunnian kentille.
Hietalan veljesten, laulaja-basisti Marcon ja kitaristi Zacharyn johtama kvartetti ammentaa vaikutteita niin hevin juurista kuin tuoreemmasta ilmaisusta, yhdistäen Rainbow'n ja Dion sävellysten hengen ja tunnelman Iron Maidenin energiseen kiihkoon.
Edesmenneen Kirka Babitzinin suosittelujen ansiosta Tarot löytää nopeasti kodin Irwin Goodmanin hovisanoittajan Vexi Salmen ja Kirkan säveltäjän Kassu Halosen perustamasta Flamingo-yhtiöstä.
Tarotin vuonna 1986 julkaistu debyyttialbumi The Spell of Iron on edelleen suomalaisen perushevin hienoimpia hetkiä.
Ennen levyn julkaisua Zeus Mattila on jo ehtinyt hehkuttaa Tarotia niin Radio Cityssä kuin Heavy Heavenin ja Rumban sivuilla.
Odotukset ovat siis kovat.
Eivätkä ne ainakaan laske, kun Levy-Forum mainostaa Helsingin Sanomissa lahjoittavansa The Spell of Ironin ostajille Tarotin Aargh, What’s Going On Here?-singlen kaupan päälle.
Pakkohan sellainenkin on saada!
Kinuaminen ja ruinaaminen äidiltä tuottaa toivotun lopputuloksen.
Aargh, What’s Going On Here? osoittautuu rumpali Pecu Cinnarin raivokkaaksi viiden minuutin mittaiseksi rumpusooloksi.
Höh.
No, onpahan nyt sitten sekin ikuistettu jälkipolville.
Amerikkalaisten tukkahevibändien invaasio nakertaa englantilaisten bändien suosiota niiden kotimaassa.
- Van Halen käynnisti jenkkiläisten bändien invaasion, kauan ennen Mötley Crüeta, Poisonia ja Rattia. Trendit vaihtuvat täällä kovin nopeasti, tämä on kuitenkin pieni maa, havainnoi Saxonin Biff Byford.
Joten brittibändit alkoivat matkia Jenkkejä - Ravenista Ozzyyn.
- Katso vaikka Ozzya siltä aikakaudelta, hän muistuttaa ihan Shelley Wintersiä, Ravenin laulaja-kitaristi John Gallagher huokaa.
Sama kehityskaari näkyy myös Suomessa.

Tarot: Love's Not Made For My Kind (1986)

Kun Tarot julkaisee 1988 kakkosalbuminsa Follow Me Into Madness, on bändin imago "amerikkalaistunut". Levyn takakannessa yhtye poseeraa räikeissä väreissä ja massiivisissa permanenteissa, jotka tuovat mieleen Kalifornian glamrock-hirviöt.
Koska Amerikassa kaikki on suurempaa - vitutkin kuin pesuvateja, tokaisi edesmennyt Pete "Räkä" Malmi Soundi-lehdessä 1990-luvun puolivälissä - on Tarot hankkinut 16 Marshall-kaappia lavarekvisiitaksi.
Rumpali Pecu Cinnarinkin tuplabassarisetti koostuu itse asiassa neljästä bassorummusta, kun kaksi bassorumpua on yhdistetty yhdeksi pidennetyksi bassorummuksi.
Ilmankos Tarotin backline kelpaa jopa amerikkalaisille Metallicalle ja Twisted Sisterille heidän vieraillessaan Suomessa 1986.
Nämä kaksi edellämainittua artistia tuo ensi kertaa Suomeen jo edellisestä blogista tuttu Lido Salonen, jonka ansioihin kuuluu lisäksi myös brittiläisen Venomin, amerikkalaisen Manowarin ja ruotsalaisen Europen esikoisvisiitit maamme kamaralle.
Lido Salonen on edellä aikaansa tuodessaan Metallican vierailulle Suomeen peräti kolmelle keikalle joulukuussa 1984 - Tarvasjoen Tarvashoviin, Nivalan Tuiskulaan sekä Helsingin Kulttuuritalolle.
Seura-lehden toimittaja todistaa otsikolla "VÄÄRÄÄ METALLIA", kuinka heavykansa ei osoittanut kiinnostusta Metallican "speed heavya" kohtaan. Kun "Lieto" (sic!) ja Tarvasjoki keräsivät yhteensä tuhat fanaattisinta kuulijaa, oli Kultsalla pelkät rippeet.
Toimittaja evästää Metallicaa ottamaan oppia W.A.S.P.:ilta, joka ei petkuta yleisöään soittamalla sottaisesti ja huonoilla soundeilla.
- Toivottavasti Metallica ottaa oppia, sillä muuten se ei koskaan tule nousemaan lämmittelijää paremmaksi, päättää nimikirjaimilla A.L. kirjoittava toimittaja artikkelinsa. (http://naurunappula.com/541867/metallica-suomessa.jpg)
Olen ikuisesti kateellinen Timo Nybergille, joka todistaa Metallican Kulttuuritalolla vuonna 1984.
- Eka pettymys oli, kun lämppäriksi luvattu Tank oli perunut, oli kuulema rahat loppu. Itseäni asia hieman ihmetytti, koska en voinut ymmärtää, miten isolla rokkibändillä voi olla rahat loppu! Sittemmin ymmärrykseni on hieman kasvanut.
- Kultsalla oli varmaan noin 300 henkeä ja kyllähän se meno kovalta tuntui. Vaikea sanoa miten soittivat, kun ei siitä niin hirveästi tajunnut 14-vuotiaana. Silloin muutenkin tuntui, että kaikki keikat oli hyviä, ehkä ne olikin.
- Keikka alkoi noin tunnin myöhässä. Kuuluttaja ilmoitti, että poikien pitää hieman levätä, kun oli ollut niin pitkä matka edelliseltä keikalta Helsinkiin. Sitä vähän ihmeteltiiin, kun olivat kuitenkin tulleet Amerikasta asti Suomeen, ja sitten tämä pieni siirtymä Suomen sisällä oli heidät niin kovasti uuvuttanut.
- En nyt muista mitä biisejä soittivat, mutta eivät ainakaan Metal Militiaa, mitä ihmeteltiin kovasti. Mentiin sitten keikan jälkeen notkumaan siihen backstagen ovelle, jonne James Hetfield ilmestyikin aika pian. Yksi kaveri siinä sitten kysyikin häneltä, miksi eivät soittaneet ko. kappaletta, johon James vastasi "We don´t like it anymore" ja jatkoi matkaa. Se oli huikea hetki elämässä, Nyberg myhäilee.
Vuonna 1993 samasta Nybergistä tulee Gandalf-yhtyeen kitaristi.

Tältä näytti Metallica vuonna 1985 Tanskassa Master of Puppets-levyn äänitysten aikoihin.

Väärää metallia soittaa myös Def Leppard, joka saa silminnäkijähavaintojen perusteella täystyrmäyksen kotimaassaan Readingin festivaaleilla Etelä-Englannissa kesällä 1980.
- Olen asiasta täysin eri mieltä. Arvostelijat väittivät näin, mutta se on paskapuhetta. Yksi kirjoittaa näin ja yhtäkkiä kaikki yhtyvät kuoroon, laukoo Leppardin solisti Joe Elliott terhakkaan vastalauseensa.
Def Leppard ei halua missään nimessä olla osa NWOBHM:ia. Ymmärtäähän sen. Leppardilla on ihan omat suunnitelmat. Niissä yhdistyy AC/DC ja Queen. Niiden suunnitelmien seurauksena yhtyeen tammikuussa 1983 julkaistava kolmosalbumi Pyromania myy yli 10 miljoonaa kappaletta Yhdysvalloissa.
Toki yhtye maksaa menestyksestään myös kovaa hintaa: 21-vuotias rumpali Rick Allen ajaa urheiluautollaan kolarin uudenvuodenaattona 1984, missä menettää toisen kätensä ja kitaristi Steve Clark juo itsensä hengiltä 8. tammikuuta 1991, 30-vuotiaana.
- Rock! Rock! Till you drop! Rock! Rock! Never stop, kuten Leppard laulaa Pyromanian avausraidalla.
Kun Samson solistinaan Bruce Dickinson esiintyy vuotta myöhemmin Readingin festivaaleilla lauantaina 29. elokuuta 1981, on yhtyeellä yleisössä arvovieraita, Rod Smallwood ja Steve Harris.
- Steve ja Rod tulivat eritoten katsomaan minua, Bruce Dickinson muistelee.
Syyskuussa 1981 Samsonin laulajasta Bruce Dickinsonista tulee Iron Maidenin solisti Bruce Dickinson.
- Jos Maiden aikoi tehdä läpimurron Amerikassa, he tarvitsivat laulajan, joka pystyi kilpailemaan Ronnie James Dion, Robert Plantin ja David Lee Rothin kanssa. Kaikki laulajia, jotka lauloivat korkealta ja kovaa, toteaa Maidenin alkuperäinen kitaristi Dennis Stratton, joka vaikutti yhtyeessä vuosina 1979-80.
NWOBHM:n huippuhetkeksi Diamond Headin Brian Tatler määrittelee Maidenin kolmosalbumin, The Number Of The Beastin julkaisun.
- NWOBHM pakotti taistelemaan, määrittelee Judas Priestin solisti Rob Halford.
Vanhat pierut kuten Judas Priest, Ozzy, Deep Purple ja Whitesnake sisuuntuvat.
22. maaliskuuta 1982 julkaistava The Number Of The Beast nousee kotimaassaan listaykköseksi ja myy Yhdysvalloissakin platinaa, eli yli miljoona kappaletta. Brittien punkmuoti vaihtuu hevimuotiin - farkkukankaaseen, nahkaan ja spandexiin.
- Bändin suosio voidaan mitata sen valoshow'n perusteella, toteaa kirjailija Mark Gregory.
Tai sitten vahvistimien määrällä.
Kuopiolaisen Tarotin pojat eivät vain tienneet, että maailmantähdillä oli usein käytössä vain vahvistinseinä kulissina - Tarotin pojat olivat ostaneet oikeat vahvistimet.
Tarot maksaisi siitä vielä kalliisti.

Tarotin livemeininkiä Lappajärven Tulivuorirockissa 23. heinäkuuta 1988.

On synkkä ja sateinen ilta Helsingin Kampissa syksyllä 1992. Vituttaa. Mitä minä täälläkin oikein teen. Yhtäkkiä mieleni kirkastuu. Hetkinen, mikä tuo oikein oli? Mitä tuossa oikein lukee?
TAROT.
Shadow Club.
Sehän on tänään.
Shadow Club, sehän on tuo piskuinen kellariklubi tuossa kivenheiton päässä.
Vieläkö tuo yhtye on olemassa?
Sinne!
Se on varmasti jo ihan kehäraakki.
Keikka käynnistyy Black Sabbathin Children Of The Gravella.
Paikalla on ehkä noin 60 ihmistä.
Vahvistinrivistö ja toinen kitaristi ovat vaihtuneet pariin kitarakaappiin ja kosketinsoittajaan.
Tupeeratut tukat ja naisten vaatekaappien sisältö mustiin farkkuihin ja laittamattomiin hiuksiin.
Herranjumala!
Bändihän on pelottavan kovassa iskussa!
Niin menee puolitoista tuntia, kuin siivillä.
Pakkohan noita herroja on käydä morjestamassa lavan takana.
Hikinen Marco Hietala ottaa ylisanat kiitollisena vastaan.
- Meillä on uusi levy tulossa, haluatko sen?
Marco kaivaa kassejaan ja poimii niiden uumenista 90 minuuttisen TDK AD90-nauhan.
Tarot - To Live Forever.
Otetaan haltuun.
Lupaan kirjoittaa ylistävän arvostelun keikasta Rumba-lehteen.
Näin myös teen.
Seuraavalla Tarotin keikalla Helsingissä Cafe Nouveaussa on noin 4-500 ihmistä.
Tästä alkaa Tarotin hidas, mutta määrätietoinen nousu kohti suomimetallin kirkkainta kärkeä.

Tarot vuosimallia 2010. Laulaja-basisti Marco Hietalan on vuodesta 2002 löytänyt myös kiteeläisestä sinfoniametallibändi Nightwishistä.

Myös maailmalla metalli elää absoluuttista alennustilaansa grungen vanavedessä.
Kun Iron Maidenilla oli vielä joulukuussa 1986 massiivinen show Helsingin Jäähallissa, rämpii yhtye uransa aallonpohjassa kymmenen vuotta myöhemmin, kun yhtye saapuu keikalle Helsingin Kulttuuritalolle 27. lokakuuta 1995, solistinaan Blaze Bayley.
1400 henkeä vetävä Kulttuuritalo ei ole edes loppuunmyyty.
Jos Maiden soittelee valikoidummalle yleisölle 1990-luvun puolivälissä, kiertelee Bruce Dickinson Tavastian kaltaisia klubeja markkinoimassa soolouraansa. 26. huhtikuuta 1996 mies päätyy jopa Helloweenin lämmittelijäksi Tavastia-klubille Skunkworks-yhtyeensä kanssa.
Näihin aikoihin Dickinson joutuu jopa nöyrtymään illastamaan fanien kanssa, jotka ovat voittaneet Suosikin järjestämän fanikilpailun.
Minä puolestani joudun nöyrtymään kirjoittamaan pikku jutun tästä tapaamisesta ja illallistamaan näiden fanivoittajien tavoin Bruce Dickinsonin kanssa.
Ja reilut 10 vuotta myöhemmin sama mies esiintyy Suomessa stadioneilla kymmenille tuhansille ihmisille saman yhtyeen kanssa, joka syksyllä 1995 ei myynyt edes Kulttuuritaloa täyteen.
Eikä hänen tarvitse tällöin enää aterioida Nalle Östermanin kanssa.

Suomen Savossa 25. lokakuuta 2012,

Nalle Österman

Metal Evolution osa 3 - Varhaismetalli, Britannia

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 21 Oct 2012 09:00:00 +0000

Jakso käynnistyy Deep Purplen Highway Starilla, joka on Purplen vuonna 1972 ilmestyneen albumin Machine Headin avausraita.
Maaliskuussa 1972 julkaistu Purplen kuudes albumi on myyntimenestys, joka nousee listaykköseksi muun muassa Britanniassa, Australiassa ja Saksan liittotasavallassa. Suurin menestys nähdään kuitenkin Suomessa, jossa levy on listaykkösenä 11 viikkoa.
Yllä oleva informaatio on tosin minulle vielä vierasta, kun 14-vuotiaana astelen kolmatta kertaa Helsingin suurimpaan rockpyhättöön, missä tänä iltana, 14. elokuuta 1987 esiintyisi legendaarinen brittiläinen heavy rock -retkue Deep Purple The House of Blue Light-kiertueellaan.
Haluan nähdä Purplen siksi, koska sen 1984 julkaistu comeback-albumi Perfect Strangers on niin hyvä!
Helsingin Jäähallin keikoissa on jotakin erityisen jännittävää ja maagista.
Sen olen oppinut ensimmäisen kerran vuotta aiemmin, australialaisen AC/DC:n esiintyessä hallissa 12. helmikuuta 1986 Fly On The Wall-rundillaan.
Millainen mahtaa olla Purplen show?
Purpleltakin on lupa odottaa jotain erityisen hienoa, sillä olihan AC/DC:lläkin tykinlaukauksia, Iron Maidenilla puolestaan futuristinen Eddie Helsingissä 12. joulukuuta 1986.
Pakko tunnustaa, olen luntannut.
Olen lukenut ruotsalaista pop-lehteä Okej. Sitä lukemalla olen saanut tietooni, että Purplella on lasersäteitä, joihin katsomalla voi tulla sokeaksi.
Kuinka vaarallista! Kuinka jännittävää! Kuinka pelottavaa!

Tältä kuulosti Deep Purplen Highway Star Wienissä, Itävallassa 25.8.1987.

Keikan aikana suurin jännitysmomentti ei kuitenkaan synny lasersäteistä - jotka muodostavat muun muassa hauskan Ludwig van Beethovenin yhtyeen taustakankaalle kitaristi Ritchie Blackmoren soolon aikana - eikä yleisöön heitetyistä massiivisista ilmapalloista.
Ehei, se syntyy kosketinsoittaja Jon Lordin häkellyttävästä tavasta kallistella Hammondejaan setin aikana niin raivokkaasti, että odotan niiden hetkenä minä hyvänsä kaatuvan lavalle selälleen.
Mitä ne eivät tee.
Myöhemmin voin Okej-lehdestä lukea, että melkoisena tuittupäänä tunnettu Blackmore ei vaivautunut Tukholmassa lavalle soittamaan yhtyeen tunnetuinta kappaletta, Smoke On The Wateria encoreissa.
Helsingissä Blackmore vaivautuu.
Silloin tunnen iloa siitä, että olen suomalainen enkä ruotsalainen.
Samalla tunnen iloa siitä, että osaan suomenruotsalaisena lukea myös ruotsalaisia lehtiä ja löytää niistä tällaisia tiedonjyviä.

Vaikka YouTubesta löytyy useita herkkupaloja Deep Purplen Helsingin keikalta 19.8.1987, eivät Smoke On The Water ja Highway Star kuulu niihin. Tässä kuitenkin yksi, eli Knocking At Your Back Door albumilta Perfect Strangers.

Näin 40 vuotta myöhemmin on häkellyttävää huomata, kuinka paljon brittiläisen Deep Purplen Highway Star ja amerikkalaisen The Doorsin hittikappale L.A. Woman muistuttavat luonteeltaan toisiaan.
L.A. Woman julkaistiin muuten vuotta aiemmin, huhtikuussa 1971, Machine Head äänitettiin joulukuussa 1971.
Sattumaako?
Metal Evolutionin amerikkalaista hard rockin historiaa kuvanneessa kakkosjaksossa sivuutettiin The Doors siitä tyystin, vaikka yhtyeen edesmenneellä solistilla Jim Morrisonilla on varmasti ollut oma osuutensa ruokottomien ja yliampuvien keulakuvien esiinmarssilla hardrockin historiassa.
Miksi?
Ainakin The Doors on vaikuttanut suomalaisen Amorphiksen sointiin todistettavasti - versioivathan Amot The Doorsin Light My Fire-klassikon jo vuonna 1994 ilmestyneelle Tales From The Thousand Lakes-albumilleen.

Amorphis: Light My Fire (1994).

No se Los Angelesista ja Doorsista.
Nyt olemme palanneet Kalifornian palmujen katveesta ja lämmöstä kylmään ja koleaan Englantiin, missä Sam Dunn seikkailee Lontoon turistinähtävyyksien kupeessa esitelmöimässä brittiläisen raskaan rockin kanta-isistä, Black Sabbathista, Deep Purplesta ja Led Zeppelinistä.
Vaan yksi on joukosta poissa - eli Uriah Heep.
Kuten jo avausjakson esittelytekstissä totesin, ei Sam Dunnin dokumenttia voida pitää absoluuttisena totuutena metallin historiasta, ainoastaan yhtenä tulkintana siitä.
Nimittäin jo 1980-luvulla Soundi-lehdestä tuttu musiikkitoimittaja, tatuointitaiteilija ja sarjakuvapiirtäjä Juho Juntunen kirjoittaa brittiläisen metallin syntyhistoriasta Suosikki-lehteen.
Siinä Uriah Heep on ihan yhtä suuressa roolissa kuin edellä mainittu kolmikko.
Pakkohan se on silloin uskoa.
Luottamukseni Juntuseen on tässä asiassa Sam Dunnia suurempi.Välillä Dunn raahaa ZZ Topin laulaja-kitaristin Billy Gibbonsin ja Quiet Riotin rumpalin Frankie Banalin ruutuun kertomaan brittiläisestä bluesista. Miksi amerikkalaiset rocktähdet kertovat brittiläisen rockin juurista?
Se hämmentää minua suuresti.
No, kerronhan minäkin tätä metallin evoluutiota suomalaisesta näkökulmasta.
Mitäs tilasitte.
Nyt ruutuun ilmestyy edellisestä jaksosta tuttu Eddie Kramer, jonka historiaan kuuluu työtehtävät niin brittiläisen Led Zeppelinin levyillä 1970-luvun levyillä kuin suomalaisen Havana Blackin Exiles in Mainstream-albumilla vuonna 1991.
- Jimmy Pagelle piti soittaa, mikäli halusi tuon erittäin rosoisen ja särötetyn kitarasoundin levylle, hän oli sen mestari. Kun hän aloittaa soolonsa, tunnistat sen heti, Kramer määrittelee.
Miksi amerikkalaisen Frankie Banalin annetaan tehtäväksi kertoa Robert Plantin roolista ja merkityksestä brittiläisessä heavyrockissa? Mikä on hänen roolinsa Led Zeppelinin kaanonissa?
Led Zeppelinin nokkamiehet, solisti Robert Plant ja kitaristi Jimmy Page eivät halua olla osallisina Dunnin dokumentissa. Heidän syita voi vain arvailla. Dunn päättelee sen johtuvan siitä, etteivät he halua assosioitua heavy metalliksi.
Vaan voisiko syynä olla se, että hekin ovat katsoneet Dunnin aiempia tuotantoja ja tehneet niistä omat johtopäätöksensä?
Mene ja tiedä.
Black Sabbathin alkuperäiskokoonpanostakin tässä jaksossa ei nähdä kuin rumpali Bill Ward ja basisti Geezer Butler, Tony Iommin ja Ozzy Osbournen loistaessa poissaolollaan.
Sattumaako?

“Butler taluttaa silminnähden liikuttuneessa tilassa olevaa solistia hotellin kokoushuoneeseen, missä on hetken päästä määrä alkaa Ozzy Osbournen lehdistötilaisuus.”

Ala-asteikäisenä olin katsonut kummissani noita oudon näköisiä hyypiöitä Sabotage-levyn kannessa. Nyt seison 15-vuotiaana Helsingin Mannerheimintiellä sijaitsevan Hotelli Inter-Continentalin käytävällä, kun miestenhuoneen ovet rävähtävät auki.
Sieltä astelevat ulos Sabotagen kannesta tutut hyypiöt, Ozzy Osbourne ja Geezer Butler.
Butler taluttaa silminnähden liikuttuneessa tilassa olevaa solistia hotellin kokoushuoneeseen, missä on hetken päästä määrä alkaa Ozzy Osbournen lehdistötilaisuus.
Jollakin ihmeellisellä tavalla olen saanut keploteltua itseni paikalle - vieläpä lehdistön edustajana.
Olen valmistautunut tähän historialliseen hetkeen lukemalla Okej-lehteä, missä on kerrottu Ozzyn vihdoin ja viimein raitistuneen muutamaa viikkoa aiemmin maailmankuululla Betty Fordin klinikalla.
Tuohan kuulostaa hienolta!
Ovathan Ozzyn seikkailut päihteiden ihmeellisessä maailmassa dokumentoitu tässä vaiheessa jopa suomalaisissa musiikkimedioissa.
Yritän tiedustella basistilta nimikirjoitusta, mutta hän kehottaa palaamaan aiheeseen myöhemmin, hän on hieman hankalassa paikassa juuri nyt.
Tuo hankala paikka on solistinsa ja palkanmaksajansa kannattelu helsinkiläisen hotellin käytävällä.
Basistin vierellä seisoo mies, silmät harittaen, tukka sekaisin. Mies ei näytä tajuavan tästä maailmanmenosta mitään.
Mikä maa, mikä valuutta?
No habla.
- Tuohan muistuttaa ihan isääni, kun hän on rojahtanut aamukahdelta kapakkakierrokselta kotiovesta sisään, tuumin.
Lehdistötilaisuus on surrealistinen kokemus minulle, joka pääsee näkemään maailmantähtiä silmätysten ensimmäistä kertaa.
Enhän minä kehtaa heiltä kysyä yhtään mitään.
Eihän minulla ole mitään kysyttävää.
Mitä heiltä nyt sitten kyselisin?
En kehtaa.
En uskalla.
Minä olen täällä vain opintomatkalla.
En halua viedä vanhemmilta alan ammattilaisilta yhtään tilaa.
Mitä he oikein mahtaisivatkaan ajatella.
Tällainen nuori kloppi.
Ozzy vastailee kysymyksiin rutiinilla.
Sellaisella rutiinilla, johon vastaa mies, joka on vastannut samoihin kysymyksiin satoja, ellei tuhansia kertoja.
Hän istuu muina miehinä bändikavereidensa ympäröimänä vastaamassa muutamille kymmenille suomalaisten tiedotusvälineiden edustajille tuhannen päissään.

Tällaisessa kunnossa juuri aiemmin raitistunut Ozzy Osbourne oli lehdistötilaisuudessa Helsingissä 28. maaliskuuta 1989, päivää ennen esiintymistään Helsingin Jäähallissa.

Hätkähdyttävimmät hetket koetaan, kun Ozzy kaivelee savukkeitaan nahkatakkinsa taskusta.
Ensimmäinen minuutti menee käden siirtämiseen nahkatakin taskuun.
Toinen minuutti menee punaisen Marlboro-askin kaiveluun.
Kolmas minuutti menee sytyttimen etsimiseen.
Neljäs minuutti savukkeen sytyttämiseen.
Tämä operaatio tapahtuu pari-kolme kertaa noin kolme varttia kestävän lehdistökonferenssin aikana.
Minulla pyörii vain yksi ajatus päässä.
Onko tämä aina tällaista?
Tilaisuuden jälkeen Ozzy ja muu yhtye jakelevat nimikirjoituksia. Ozzylta jokaisen nimikirjoituksen teko näemmä vie noin minuutin verran aikaa.
Ozzy ehtii kirjoittaa noin viisi nimikirjoitusta ennen minua.
Lyön No Rest For The Wicked -älppärini Ozzyn eteen.
Hän alkaa raapustaa siihen koukeroita.
Minuutin jälkeen hän on valmis.
- No niin, se oli siinä, kiitos kaikille paikallaolijoille, kiertuemanageri ilmoittaa.
Takanani kuulen harmistumista.
Minua hymyilyttää.
Tämän Metal Evolution-jakson mielenkiintoisinta antia ovat artistien takapirujen - kuten Black Sabbathin alkuperäisen managerin Jim Simpsonin, alkuaikojen levyjen äänittäjän Tom Allomin sekä Sabbathin ensimmäisen levytyssopimuksen tehneen, Vertigo Recordsin perustajan Olav Wyperin - haastattelut.
Näin nämä rockin mytologian myyttiset hahmot saavat kasvot ja muuttuvat lihaksi.
- Black Sabbathin demo meni 14 levy-yhtiölle - ja kaikki hylkäsivät sen, muistelee esimerkiksi Simpson.
Kuten Dunnin tapoihin kuuluu, saavat nämä hahmot noin 15 sekuntia parrasvaloissa, kunnes siirrytään seuraavaan. Ei ihme, että tarvitaan yli 300 haastateltavaa.
No, ehkä jotkut katsojat tajuavat, että läpimurtoon tarvitaan muutakin kuin hyvää tahtoa ja musiikkia.
- Jos yksi levy teki sen jutun, oli se Black Sabbathin debyyttialbumi, toteaa Iron Maidenin laulusolisti Bruce Dickinson.
Kiitos tästä tiedonannosta.
Dickinsonin tiedonannon jälkeen on kuitenkin Sam Dunnin vuoro muistuttaa, miten jakson alussa kuultu Deep Purple teki hardrockista monimuotoisempaa ja sofistikoituneempaa. Dunn taitaa olla Purplen miehiä, miksi hän muuten olisi käynnistänyt tämän jakson Highway Starilla Paranoidin sijasta?
Soittakaa Paranoid!

Tällaisen version suomalainen Poverty Stinks teki Black Sabbathin Paranoidista vuonna 1990.

Jossain vaiheessa joku ankeuttaja - jonka nimi ei ansaitse tulla kirjoitetuksi blogissani - väittää, että nimenomaan Deep Purple toi improvisoinnin hevirokkiin. Kehtaapa sälli vielä väittää, ettei Black Sabbathista ollut improvisoimaan.
Huhhuh!
No huhhuh!
NO HUHHUH SENTÄÄN MITÄ POTASKAA!
En tiedä kenet pitäisi asettaa syytteeseen tästä jumalanpilkasta, väitteen esittänyt toimittaja - jonka nimi ei ansaitse tulla kirjoitetuksi blogissani - tai Sam Dunn, joka on antanut tälle väitteelle jaksossaan jopa ohjelma-aikaa - ja jopa painanut väitteen esittäjän nimen ruutuun!?!
Sen tiedän, että väite on silkkaa pötypuhetta.
Väitehän on helppo todistaa vääräksi laittamalla peräkkäin kaksi versiota Black Sabbathin Wicked World-kappaleesta, 4.43 minuuttia kestävän studioversion sekä 18.56 minuuttia kestävän konserttitaltioinnin.

Kas noin.
Jos tämä ei ole improvisaatiota niin en kyllä tiedä, mikä sitten on.
Hyi sinua Sam Dunn, olet tehnyt syntiä.
Kuten Raamatussakin sanotaan, älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.
Häpeä sinä syntinen Sam Dunn, että olet antanut moiselle jumalanpilkalle sijaa dokumentissasi.
Joku saattaa vielä uskoa väärään profetiaasi.
Aivan kuten marraskuussa 1995, jolloin lähden jälleen tapaamaan Ozzy Osbournea Tukholmaan, missä pimeyden prinssin on määrä esiintyä perjantaina 24. marraskuuta Johanneshovetin jäähallissa Globenin kupeessa.
Tällä retkellä Saatanalla on selvästikin näppinsä pelissä.
Ennen keikkaa Ozzyllä on määrä pitää lehdistötilaisuus hallin auditoriossa.
Minä ja valokuvaajanani toimiva Soulgrind-yhtyeen Jussi "Lord" Heikkinen valmistaudumme Ozzyn lehdistötilaisuuteen ainoalla oikealla tavalla - eli mallasjuoman voimalla.
Istuskelemme Tukholman metrossa - eli Tunnelbanassa - skoolaten ja kehuen toisiamme kilpaa.
Asiat tuntuvat luistavan.
Tunnelma on hyvä ja mieli korkealla.
Tapaisimmehan kohta Ukko Ylijumalan, Ozzy Osbournen.
Pahaksi onneksemme valitsemamme liikenneväline kuljettaa meidät väärään suuntaan.
No, eihän tässä mitään, istuskellaan tässä, niin kohta juna kuljettaa meidät oikeaan suuntaan.
Näin myös tapahtuu.
Seuraavalla pysäkillä meitä odottaa surrealistinen näky.
Asemalla on noin 50 aseistautunutta mellakkapoliisia pamput pystyssä ja hälytysvalmiudessa.
Ketäköhän he oikein mahtavat etsiä?
Yksi virkaintoisista poliisiviranomaisista äkkää meidät tai mallasjuomamme - tai molemmat - ja komentaa meidät ulos vaunusta.
Tämän jälkeen joudumme ristikuulusteluun keskellä tukholmalaista tunnelbana-asemaa.
- Henkilöpaperit tänne! Miksi te olette täällä? Mitä te teette täällä? Missä te asutte? Mikä on asianne? Miksi te olette tulleet tänne? Millä asioilla liikutte täällä? Kenen asioilla olette täällä? Missä asutte? Antakaa osoitteenne ja henkilötietonne?
Piinaavat minuutit kuluvat.
Virkaintoinen naispoliisi ja hänen miespuolinen kollegansa tiukkaavat meiltä vastauksia.
- Miksi te olette täällä? Mitä te teette täällä? Missä te asutte? Mikä on asianne? Miksi te olette tulleet tänne? Millä asioilla liikutte täällä? Kenen asioilla olette täällä? Missä asutte? Antakaa osoitteenne ja henkilötietonne?
Aika rientää. Nyt alkaa jo pikkuhiljaa vituttaa.

“Sanon, että olen suomalainen asunnoton alkoholisti, joka on tullut ostamaan laivalta halpaa viinaa.”

- Selvittäisitte sen Olof Palmen murhan sen sijaan, että ahdistelette viattomia turisteja. Paitsi ettei Ruotsin poliisivoimista ole näemmä muuhun kuin viattomien pitkätukkaisten turistien ahdistelemiseen, sanon virkavallalle.
No en nyt oikeasti sano.
Sen sijaan sanon, että olen suomalainen asunnoton alkoholisti, joka on tullut ostamaan laivalta halpaa viinaa. Osoitteekseni annan Gandalf-yhtyeen postilokero-osoitteen, olenhan asunnoton Slussenin sissi.
- Selvä. No alkakaahan painua täältä, emme halua nähdä teitä täällä enää ikinä! Ja muuten, teillä on sitten ikuinen porttikielto tälle asemalle, tuhahtavat poliisitäti- ja setä lopulta, puolen tunnin inttämisen ja tenttimisen jälkeen.
Huhhuh!
No huhhuh!
NO HUHHUH SENTÄÄN MITÄ POTASKAA!
Ulkona hyppäämme lähimpään taksiin ja käskemme kuskin ajaa seuraavalle Tunnelbana-asemalle.
Arabialaiselta näyttävä kuljettaja ihmettelee pyyntöämme, mutta ymmärtää yskän, kun kerromme joutuneemme ruotsalaisten poliisivoimien ahdistelemaksi. Hän heittää meidät asemalle ja kieltäytyy vielä tipeistäkin.
Huhhuh! Taidamme sittenkin ehtiä Ozzyn lehdistötilaisuuteen!
Johanneshovetin auditoriossa on parisenkymmentä tiedotusvälineiden edustajaa. Istahdamme toiselle penkkiriville.
Kaljakassin potkaisemme jalkojemme alle.Tässä viaton-Jussi "Lord" Heikkinen ruotsinlaivalla vuonna 1996.
Tällä kertaa Ozzy näyttää olevan jopa selvin päin.
Tai sitten me olemme itse vain niin maistissa.
Tilaisuus etenee maltillisesti, joskin takanamme istuvan norjalaisen toimittajan onnettomat kysymykset alkavat korpeamaan enemmän ja enemmän.
Ozzykin näyttää hieman vaivaantuneelta, vaikka tekeekin kaikkensa peittääkseen sen.
Lopulta norjalaisen kysymykset saavuttavat lakipisteensä.
- Ozzy, urallasi olet tehnyt paljon poliittisia lauluja, kuten War Pigs. Mistä kappaleittesi poliittisuus tulee?
Huhhuh!
No huhhuh!
NO HUHHUH SENTÄÄN MITÄ POTASKAA!
Niin, War Pigs. Kappale, jonka julkaisusta oli tässä vaiheessa kulunut tuollaiset 25 vuotta. Kappale, jonka teksti on pitkälti basisti Geezer Butlerin käsialaa.
Ei vittu, ei saatana.
Enää en kestä!
Enää en jaksa!
Käännymme Lord Heikkisen kanssa katsomaan norjalaista toimittajaa.
Sitten katsomme Heikkisen kanssa toisiamme.
Tämän jälkeen katsomme jalkojemme väliin.
Sieltä kaivamme Viking Linen muovikassin esiin.
Avaamme kassin.
Poimimme oluet.
Sihautamme ne auki.
Skoolaamme.
Sitten otamme mojovat lommohuikat.
Virnistämme.
Koko tämän ajan Ozzy on seurannut meitä ja toimintaamme.
Ozzy katsoo oikealle puolelleen, missä seisoo hänen henkilökohtainen assistenttinsa Tony Dennis.
Ozzy näyttää varsin huvittuneelta, vaikka tekeekin kaikkensa peittääkseen sen.
Hän näkee.
Hän ymmärtää.
Sehän ei tietenkään yllätä.
Tarvitseeko sitä edes kysyä?
Ozzy on Jumala - ja me muut olemme vain hänen profeettojaan.
Tästä eteenpäin koko lehdistötilaisuus jatkuu vain minun ja Lord Heikkisen kysymysten varassa.
Niiden pohjalta syntyy lopulta aukeaman artikkeli Rumba-lehteen - siihen tabloid-kokoiseen.
Vaan miten lähellä olikaan, että koko artikkelia ei olisi edes syntynyt.
Tilaisuuden jälkeen kampeamme itsemme hallin puolelle. Valokuvaajanani toimiva Lord Heikkinen seisoo lavan edessä kameroineen.
Konsertti käynnistyy Paranoid-klassikolla. Löysät pois. Yhtäkkiä Ozzy bongaa valokuvaaja-aitiosta Lord Heikkisen. Hän hakee lavan reunustalta vesikanuunan. Sitten hän ruiskuttaa sen sisällön suoraan Lord Heikkisen päälle.
Sekuntia myöhemmin Lord Heikkinen on litimärkä.
Lavalla Ozzy Osbourne räkättää Lord Heikkiselle onnellinen virne kasvoillaan.
Juuri ilmestyneeltä tuoreelta Ozzmosis-albumilta ei kuulla yhtäkään kappaletta.Ozzy Osbourne: Ozzmosis (1995)
Purplen jäsenistä puheenvuoron saavat rumpali Ian Paice, basisti Roger Glover sekä hiljattain syöpään menehtynyt kosketinsoittaja Jon Lord.
Ian Gillania ei näy mailla eikä halmeilla.
Ihailtuani Gillania Helsingin Jäähallin lavalla elokuussa 1987, istun hänen ja toimittaja Juho Juntusen kanssa hänen hotellihuoneessaan kolme vuotta myöhemmin hotelli Strand Inter-Continentalissa Hakaniemen rannassa.
Gillan on saapunut Helsinkiin markkinoidakseen uutta soololevyään Naked Thunder, jonka hän on tehnyt saatuaan Purplesta lähtöpassit edellisvuonna.
Haastattelun alkajaisiksi hotellihuoneeseen laskeutuu syvä hiljaisuus.
Niin tapahtuu yleensä silloin, kun paikalla on useampia toimittajia ja vanhempia valtiopäämiehiä.
Nyt täällä on kaksi vanhempaa valtiopäämiestä - ja 17-vuotias Nalle Österman.
- Are you satisfied with your new solo album Naked Thunder, oletko tyytyväinen uuteen soololevyysi, avaa Juntunen lopulta.
Huh!
Itse en olisi kehdannut.
Varastaa nyt avauskysymystä Suomen kovimmalta rocktoimittajalta.
- Yes, I am actually very satisfied with it, olen itse asiassa erittäin tyytyväinen siihen, vastaa teetä siemaileva Gillan pehmeän kohteliaasti.
Jää on rikottu.
Myöhemmin Gillan on tosin todennut levyn olleen melkoista huttua, mutta tätähän tämä on.
Ian Gillan: Naked ThunderArtisti tekee levyn, kehuu sen lehdissä maasta taivaisiin, ihmiset ryntäävät levykauppoihin ostamaan sen ja taas riittää töitä vähäksi aikaa kaikille artisteille ja sidosryhmille.
Tai tätähän tämä oli.
Nykyään tämä on jotain muuta.
Vaikka sitä, että artisti tekee levyn, joka ladataan ilmaiseksi vertaisverkosta tai kuunnellaan Spotifystä. Enää artisti ei anna haastatteluja medioille, sillä häntä ei enää lennätetä ympäri maailmaa. Sen sijaan artistin artistin päivityksistä sosiaalisissa medioissa tehdään kohu-uutisia.
Tai sitten muistellaan menneitä, kuten Sam Dunn dokumentissaan ja minä tässä blogissa.
Mitä huomenna, jää nähtäväksi.
No, Gillanin sijasta Dunn kaivaa ruutuun miehen seuraajan Purplessa 1970-luvulla, Whitesnakestakin tunnetun David Coverdalen.
Minä kaivan verkosta puolestani suomalaisen tenorin Pentti Hietasen maanisen tulkinnan Burn-klassikosta Coverdalen johtamalta Purple-aikakaudelta.

Pentti Hietanen - Burn (2009).

Helsingin hotelli Tornin Ateljee-baari ja sen terassi tarjoavat monessakin suhteessa ehkä Helsingin parhaat näköalat. Jos et ole siellä vielä asioinut, tee se jo tänään!
Kesällä 1997 olen juuri täyttänyt 24, kun löydän itseni komean tornitalon kabinetista haastattelemassa Coverdalea hänen tulevan Restless Heart-sooloalbuminsa tiimoilta.
Totta puhuen levy sisältää melkoista jämäbluesia.
Coverdale manaa, että joutuu julkaisemaan levyn "David Coverdale & Whitesnake"-nimikkeen alla.
Kyseessä on kuitenkin hänen soololevynsä.
Levyn kuunneltuani tuumin, että levy-yhtiön täytyy varmasti yrittää saada omansa pois edes jollain tavalla - vaikka sitten muunnellulla totuudella levyn kannessa.
Tuskin kovin montaa ihmistä kiinnostaa David Coverdalen soololevy, jos se on näin mitäänsanomaton.
Haastattelun jälkeen levy-yhtiön setä pyytää liittymään seuraan Tornin Ateljee-baariin. Hetken päästä sinne ilmestyy myös Coverdale. Pöytä on notkollaan erilaisia juomia: keltaisia, ruskeita, harmaita - ja mustia.
Tornin Ateljee-baari on hintatasoltaan Helsingin kalleimpia.
Mutta sehän ei ole mikään ongelma, sillä RAHAA ON - jollakin muulla kuin minulla.
Nyt levy-yhtiön setä on tuonut tarjottimellisen salmiakkikossuja pöytään.
- It's a Finnish speciality, salmiakkikossu, hän ohjeistaa supertähteä, joka on näillä liksoilla googlattujen tietojen perusteella myynyt yli 100 miljoonaa levyä 38-vuotisella urallaan.
- Oh, what a fantastic shot, gimme more! I want more of those! YES!
Siinä sitä sitten istutaan Tornin Ateljee-baarissa kumoamassa salmareita David Coverdalen kanssa.
Jossain vaiheessa heitän äijälle herjan hänen jostakin lohkaisusta toteamalla, että tästähän saisi hienon uutisen tai artikkelin aikaiseksi.
Coverdale jäykistyy ja tuijottaa minua tuimasti. Hänen silmänsä leimahtavat.
- Jos kirjoitat tästä mitään, pidän huolen siitä, ettei sinulla ole alalla enää koskaan töitä!
Tunnelma on vaivautunut.
Hetken päästä rauha laskeutuu maahan ja voimme jatkaa salmiakkikossujen kiskomista.

David Coverdale & Whitesnake - Restless Heart (1997)

Kun David Coverdale saapuu seuraavan kerran Suomeen esiintymään Helsingin Kulttuuritalolle 9. marraskuuta 1997 Whitesnakensa kanssa, kulkee kiertue nimellä "Last Farewell Tour", viimeinen jäähyväiskiertue.
Välispiikeissään Coverdale muistelee edellistä visiittiään Suomeen.
- Kun olin täällä viime kerran, nautin suuresti suomalaisesta vieraanvaraisuudesta. Tuon vieraanvaraisuuden puitteissa minä sain tutustua upeaan suomalaiseen paukkuun nimeltä salmiakkikossu! Tiedättekö sen? Tiedättekö mitä? Minä otan nyt yhden salmiakkikossun. Kippis!
Tästä viimeisestä jäähyväiskiertueesta on nyt 15 vuotta aikaa - jonka jälkeen David Coverdale ja Whitesnake ovat esiintyneet Suomessa ainakin viiteen eri otteeseen.
Ilmeisesti miehen lupauksiin urani tuhoamisesta olisi pitänyt suhtautua yhtä vakavasti kuin hänen lopettamispäätöksiin.
Kun brittihevin suurnimet Sabbath, Purple ja Zeppelin alkoivat ratketa liitoksistaan 1970-luvun myöhemmällä puoliskolla, väittää dokumentti, että David Bowien, Marc Bolanin T. Rexin ja Sweetin kaltaiset glamrock-artistit söivät näiden suosiota.
- Oli bailujen aika, se oli bailumusaa, toteaa Metal Hammer-lehdenkin päätoimittajana vaikuttanut Chris Welch glamrockista.
Todellisuudessahan myös glamrockin suosio oli Britanniassa hiipumassa 1980-lukua lähestyttäessä. Marc Bolan kuoli auto-onnettomuudessa jo syyskuussa 1977 ja Sweetinkin alkuperäinen solisti Brian Connelly 20 vuotta myöhemmin 1997 alkoholisminsa seurauksena, 51-vuotiaana.
Voi sitä tyrmistystä, kun ylä-asteikäisenä lukee Okej-lehdestä, miten huonossa kunnossa Brian Connelly on Ruotsissa vieraillessaan. Artikkelissa toimittaja kertoo, miten hän joutuu kantamaan ja taluttamaan legendaarista rocktähteä, koska tämä ei ollut kyennyt kävelemään omin avuin.
Tätäkö tämä rock'n roll on? Ei kai?
Se oli rockin inhorealismia pahimmasta päästä nuorelle teinipojalle.
Myöhemmin samankaltaisia tuntemuksia on aiheuttanut esimerkiksi Andy McCoy 1990-luvun puolivälin haastatteluillaan.

Rocktähti Andy McCoy vieraili Hyvät, pahat ja rumat-keskusteluohjelmassa syksyllä 1996 toimittaja Simo Rantalaisen haastateltavana.

Mutta herranjumala miten huonossa kondiksessa Jimmy Bain on!
Vanha Rainbow- ja Dio-basisti ei ole todellakaan vanhentunut arvokkaasti. Sam Dunnin haastatellessa Dion luottobasistia, lukee miehen t-paidassa kuvaavasti "Sick Boy" - sairas poika. Kuinka järkyttävää!
Sattumaako?
Onhan Bainilla jo ikääkin toisaalta 64 vuotta, mutta silti. Vanhuus ei tule yksin - ja Bainin tapauksessa se on tullut heroiinin ja alkoholin kanssa.
Se on raskasta elämää.
Tosi heviä.
Bainhan pidätettiin (http://www.blabbermouth.net/news.aspx?mode=Article&newsitemID=178739) elokuun 2012 lopulla ajettuaan 17 vuotta vanhalla autollaan päihtyneenä kolarin Kalifornian yössä.
Se on monen hiipuvan rocktähden kohtalo siinä vaiheessa, kun elämässä ei ole muuta kuin musiikki ja/tai päihteet.
Onhan Bain tehnyt jopa uutta musiikkia The Key-yhtyeensä kanssa - jossa muuten soittavat Bainin lisäksi Motörheadista ja King Diamondista tuttu rumpali Mikkey Dee sekä Ace Frehleyn ja entisen Rainbow- ja Yngwie Malmsteen -solistin Joe Lynn Turnerin kitaristina vaikuttanut Karl Cochran - mutta kovin suurta menestystä tuskin on luvassa 1960-luvun hippirokkia eläkeikäisenä soittavalle entiselle hevistaralle.
Kolikolla on aina kääntöpuolensa.

Jimmy Bain's The Key - Victims (2012).

Mutta Bain näyttää sentään vielä toistaiseksi elävän ja hengittävän - toisin kuin vanha toimeksiantajansa, maailman parhaaksi metallilaulajaksikin nimetty Ronnie James Dio.
Diohan menehtyi syöpään 16. toukokuuta 2010, 67-vuotiaana.
Kuin kohtalon oikusta yhdeksi Ronnie James Dion viimeiseksi levytykseksi jäi serkkunsa ja vanhan bändikaverinsa David "Rock" Feinsteinin ( http://www.rockmusicstar.com/davidrockfeinstein ) kanssa vuonna 2008 äänitetty ja maaliskuussa 2010 viimeistelty Metal Will Never Die.
Metalli ei koskaan kuole, tulee Ronnie James Dio muistuttamaan meitä nyt haudan takaa - aina ja iankaikkisesti.

Ronnie James Dio ja David "Rock" Feinstein - Metal Will Never Die (2010).

Kuinka ollakaan, oli Ronnie James Dio laulanut reilut 30 vuotta aiemmin Rainbow-yhtyeen kanssa kappaleen, joka yhtälailla julisti rockmusiikin ja raskaan rockin ilosanomaa.
Kappalehan oli tietysti Rainbow'n kolmannen albumin nimikkoraita, Long Live Rock'N Roll ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Long_Live_Rock_%E2%80%99n%E2%80%99_Roll ), kauan eläköön rock'n roll!
Kauan eläköön rock'n roll, metalli ei kuole koskaan.
Siinä on sanomaa.
Sattumaako?

---

Jo edellisessä blogissani rockin ilosanomaa julistivat niin Kirill "Kirka" Babitzin kuin Remu Aaltonen The Creatures-yhtyeensä riveissä vuonna 1966, Mikko Niskasen ohjaamassa Käpy selän alla-elokuvassa.
Myöhemmin Mikko Niskanen tuli ohjanneeksi Suomen - ja ehkä koko maailman - parhaimman elokuvan Kahdeksan surmanluotia (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kahdeksan_surmanluotia).
Henry "Remu" Aaltonen tuli perustaneeksi puolestaan Suomen ehkä kaikkien aikojen kovimman rockyhtyeen Hurriganesin, saatuaan ensin potkut Juha "Lido" Saloselta (http://fi.wikipedia.org/wiki/Lido_Salonen) Kalevala-yhtyeestä.
Lido Salonen menehtyi nopeasti edenneeseen syöpään 7. joulukuuta 2008, 58-vuotiaana..
Pyhittäkäämme hiljainen hetki Lido Salosen muistolle ja makustelkaamme ajatusta, mitä olisi tapahtunut Hurriganesille ja suomalaiselle rockille ilman Lidon röyhkeää rohkeutta antaa Remulle monoa.
Remulle.
Kelatkaa.
Onko kukaan muu koskaan missään antanut Remu Aaltoselle lähtöpassit?
Ikinä?

Kalevala esiintyi Turun Ruisrockissa 23. elokuuta 1970, jolloin yhtyeen kokoonpanossa vaikuttivat kitaristi laulaja-rumpali Henry "Remu" Aaltonen, Pekka "Albert" Järvinen, basisti Juha "Lido" Salonen, rumpali Alf "Affe" Forsman sekä perkussionisti Francis Looby.

Tämä saa muistelemaan tarinaa, jonka Smackista, Problemsista ja Notkeasta Rotasta tuttu kitaristi Rane Raitsikka kertoi taannoin Lidosta tarinoidessaan.
- Joskus mentiin Lidon toimistolle pummaamaan siltä rahaa, kun oltiin perse auki. Lido löi kouraan fyrkat ja tokaisi, että tuossa on 36 hugee, hakekaa sillä pari kahvilikööriä. Nyt painukaa vittuun siitä, hus-hus, Rane nauraa räkätti.
Olisiko Suomesta tullut yhtä kovia ja tylyjä bändejä ilman stadilaista Lido Salosta?
Miettikääpä sitä.
The Creaturesin hajottua Kirkasta tuli menestynyt sooloartisti Hetki lyö- ja Varrella virran-hiteillään, jotka sementoivat Kirkan paikan suomalaisella viihdekentällä ihanan samettisesti ja herkästi laulavana iskelmätähtenä.
Onneksi Kirkalla oli muuta mielessä.
Rock.
Kauan eläköön rock'n roll, metalli ei kuole koskaan.
Kirka menehtyi 31. tammikuuta 2007, vain 56-vuotiaana. Julkisesti miehen kuolinsyy on edelleen tuntematon, mutta tiedossa on, että mies oli pitkään kärsinyt uupumuksesta ja väsymyksestä.
Uupumuksesta ja väsymyksestä ei kuitenkaan ollut tietoakaan, kun tuolloin 35-vuotias kultakurkku nousi kesällä 1986 Helsingin Kaivopuiston lavalle tulkitsemaan Rainbow-klassikon Long Live Rock'n Roll.
Kauan eläköön rock'n roll, metalli ei kuole koskaan.
Kauan eläköön Ronnie James Dio ja Kirka Babitzin, heidän muistonsa ei kuole koskaan.
Metal will never die, long live rock'n roll!

Kirka - Long Live Rock'N Roll (1986).

Matka brittihevin juurilla päättyy Judas Priestiin, jonka entinen kitaristi K.K. Downing paljastaa mielenkiintoisen tiedonjyvän kertoessaan bändin tuplakitaroinnin vaikuttajaksi Wishbone Ashin.
Siis sen vuonna 1969 perustetun brittiläisen rockbändin, jota Hanoi Rocks lämmitteli jo 1980-luvulla ja johon suomalaisen Gringos Locosin kitaristit Ben Granfelt ja Muta Manninen liittyivät 2000-luvun alkupuolella.
Judas Priestille jaetaan kunniaa myös metallimusiikin päivityksestä. Priestin ansiota kuulemma on, ettei metallimusiikki pohjaudu enää vanhaan blueskaavaan.
Mustaan nahkaan ja niitteihin pohjautuvan metalli-imagon isäksi nimetään niin ikään samainen Judas Priest.
En tiedä, pitäisikö kiittää vai pahoitella.
Priest toi mustan nahan ja niitit metallikuvastoon viidennellä studioalbumillaan, lokakuussa 1978 julkaistulla Killing Machinella.
Kun kirjoitan tätä, piirtyy eteeni vuonna 1977 perustetun "Suomen ensimmäisen hevibändin" Sarcofaguksen mustaan nahkaan ja niitteihin pukeutunut nokkamies, kitaristi Kimmo Kuusniemi.

Tältä näytti ja kuulosti Kimmo Kuusniemen johtama Sarcofagus vuonna 1981 Yleisradion Iltatähti-ohjelmassa.

Nyt pitäisi vain tietää, keksikö Kimmo Kuusniemi imagonsa Priestiltä vai toisinpäin ja kumpi bändeistä tuli ensin - vuonna 1977 Nakkilassa perustettu Oz vai samana vuonna Helsingissä perustettu Sarcofagus?
Täytyypä soittaa Sarcofaguksen alkuperäiselle laulusolistille Hannu Leidenille huomenna ja kysyä - tai sitten laittaa viestiä Oz-yhtyeen pääasialliselle lauluntekijälle Jukka "Jay" Lewisille, joka tätä nykyä tunnetaan paremmin Yö-yhtyeen basistina.

Suomen Turussa 18. lokakuuta 2012,

Nalle Österman

Metal Evolution osa 2 - Varhaismetalli, USA

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 14 Oct 2012 09:00:00 +0000

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

Amerikkalaisen hevin juuria valottava kakkosjakso käynnistyy Kiss-yhtyeen raisusti rokkaavalla Detroit Rock Citylla.
Kissin heinäkuussa 1976 julkaistulta Destroyerilta poimittu singleraita ei ollut ilmestyessään hitti yhtyeen kotimaassa, vasta singlen B-puolelta löytynyt balladi Beth räjäytti pankin.
Ennen pitkää Kiss löytää tiensä myös Itä-Helsinkiin. Yläasteella kun halutaan rokata täysillä, soitetaan Detroit Rock Cityä.
Se on parasta.
Beth on lällärikamaa tytöille.
En tiedä, missä entiset soittokaverini yläasteelta ovat torstaina 5. joulukuuta 1996, mutta sen tiedän, että minä olen Viking Linen verenpunaisella laivalla matkalla Helsingistä Tukholmaan katsomaan Kissin alkuperäiskokoonpanon paluuta.
Suomen 80. itsenäisyyspäivää vietettäisiin siis Tukholmassa.
Samalle paatille ovat löytäneet tiensä muun muassa Himin Ville Valo ja Mikko "Linde" Lindström, Thunderstonen basisti Titus Hjelm, The Milestones-yhtyeen rumpali Tommi Manninen ja Soulgrind- ja Tenebrae-yhtyeistä tuttu Jussi "Lord" Heikkinen.
Innokkaimmat ovat vetäneet maskit naamalleen joko meikin tai alkoholin voimin.
Joka tapauksessa kyseessä on tälläkin kertaa elämää suurempi pyhiinvaellusmatka Tukholmaan ja Globeniin, jonne Helsingin elävän musiikin yhdistys Elmu kuljettaa satoja diggareita ympäri maan rokkaamaan koko yön ja bailaamaan koko päivän.
Niinhän me sitten teemmekin.
Mielenvikaisimmat hyypiöt hakeutuvat iltapäivällä järjestettyyn Kiss Conventioniin, eli vannoutuneimpien fanien kokoontumisajoihin, missä saavat törsätä omaisuutensa mitä mystisempään Kiss-krääsään. Siihen samaan, jota Metal Evolutionin juontaja Sam Dunn esittelee kakkosjakson avauskohtauksessa.
Toiset vetävät samat rahat kurkusta alas.

Kissin alkuperäiskokoonpanon paluu sai sadat suomalaiset rynnimään Tukholmaan joulukuussa 1996. Tässä heistä kolme. - Kuva: Nalle Österman

Kun yhdet jonottavat pääsyä presidentinlinnaan Linnan juhliin Helsingin Kauppatorilla, jonottavat toiset pääsyä Globeniin parhaille paikoille lavan eteen.
Minä halusin parasta, minä sain vielä enemmän.
Minä ja Lord Heikkinen hakeudumme puolestaan Kissin pressitilaisuuteen Globenin kupeeseen. Tarjolla on harvinaista herkkua, sillä tällä Euroopan kiertueella Kiss kokoontuu lehdistön eteen Tukholman lisäksi vain Englannissa.
Täällä kymmenet ruotsalaiset toimittajat ja valokuvaajat ovatkin jo hakeutumassa kuola valuen pitkän pöydän eteen, jonka ääreen Paul Stanleyn, Gene Simmonsin, Ace Frehleyn ja Peter Crissin on määrä istahtaa.
Se sopi minulle ja Heikkiselle, sillä sehän takaa meille esteettömän pääsyn nauttimaan lehdistötilaisuuden virvokkeista. Kylmää giniä ei ole sentään tarjolla, mutta jääkylmää mallasjuomaa sitäkin enemmän.
Me halusimme parasta, me saimme olutta.
Lopulta, 45 minuuttia myöhässä, tähdet saapuvat - täydessä tällingissä.
Kysymykset ovat typeriä, vastaukset sitäkin typerämpiä. Lehdistötilaisuus kestää kaiken kaikkiaan seitsemän minuuttia. Sen tärkein anti on kertoa ruotsalaisille tiedotusvälineille Kissin soittavan suuren kysynnän vuoksi toisenkin keikan Tukholman Stadionilla ensi kesänä, ensimmäinen kun myytiin loppuun alta aikayksikön.
Markkinoinnin mestareina Simmons ja Stanley muistavat mainostaa lippujen tulevan myyntiin seuraavan viikon maanantaina.
Ruotsalaiset toimittajien kädet käyvät vinhasti muistiinpanolehtiöillä.
Lord Heikkinen väläyttää suomalaista osaamista tiedustelemalla edessämme istuvilta rockhirviöiltä - you guys are gonna kick some serious ass, yes, tehän aiotte potkia kunnolla perseitä vai mitä?
- Yeah, rock'n roll, we are definitely gonna kick some serious motherfuckin' ass, rock'n roll yeaaahhh!
Pari minuuttia myöhemmin lehdistötilaisuus on päättynyt.
Koska Kissin konserttiin on vielä aikaa, päätämme vierailla The Milestones-yhtyeen rumpalin Tommi Mannisen hotellihuoneessa viereisessä hotellissa nautiskelemassa hieman virvokkeita.
Elmun kyydillä matkustava Manninen - tai Mr. Mappinen, kuten hotellihuoneen televisioruutu rumpalia tervehtii - jakaa huoneen Elmun reissumiehen kanssa, tuleehan se täten halvemmaksi.
Tuo huonekumppani osoittautuu Mr. Saloksi Äänekoskelta.
Mr. Salo Äänekoskelta on innoissaan kokoontumisajoista ostamistaan harvinaisuuksista. Hän esittelee niitä innoissaan Mr. Mappiselle. Rumpalia arvoesineet eivät liikuta. Hän on kiinnostuneempi television maksukanavista.
- Minä en sinun pornokanaviasi sitten maksa, Mr. Salo tuhahtaa.

“Saniteettitiloissa saan ajatuksen. Palaan huoneeseen housut kintuissa, vessapaperirulla kädessä.”

Kun minä ja Lord Heikkinen saavumme huoneeseen, on Mr. Salo innoissaan. Saahan hän tällöin esitellä ostoksiaan myös tunnetulle suomalaiselle hevitoimittajalle. Minua Mr. Salon arvoesineet eivät kiinnosta. Mr. Mappisen avaamat kanavat kiinnostavat huomattavasti enemmän.
Äkkiä minuun iskee suunnaton tarve ulostaa.
Saniteettitiloissa saan ajatuksen. Palaan huoneeseen housut kintuissa, vessapaperirulla kädessä.
Sitten avaan maksukanavan.
Kun tuskaisen näköisenä huoneessa pyörivä Mr. Salo seuraavan kerran kulkee ohitseni, lyön kämmenelläni paljaalle reidelleni, näytän vessapaperirullaa ja huudahdan, "tuuhan poika rinkiin!"
Tämä saa Mr. Salon Äänekoskelta sekoamaan lopullisesti. Hän juoksee hotellihuoneen ovesta ulos pimeyteen. Minne, sitä tämä tarina ei kerro, sillä Mr. Saloa ei tämän koommin enää olla tässä maailmassa nähty.
Mr. Salo halusi parasta, hän sai jotain enemmän.
Myöhemmin törmään Globenissa kaveriin nimeltä Tomi Putaansuu joka kysyy, voisinko auttaa häntä saamaan nimikirjoitukset iholleen seuraavana päivänä Göteborgissa. Sinne tämä Suomen Kiss Armyn presidentiksi paljastuva hujoppi on menossa seuraavana päivänä katsomaan Kissiä.
Lupaan yrittää auttaa hankkeessa.
Globenissa Kiss potkii perseitä ja räjäyttää hallin ilmaan. Me halusimme parasta ja saimme todellakin sitä. Bändi on uskomattomassa iskussa. Mahtava show. Sitä kelpaa muistella paluumatkalla virvokkeiden äärellä, ellei sitten ole tempautunut sellaiseen ylikuntoon kuten Linde, joka on sammahtanut laivan käytävälle housut kintuissa.
Koska olemme hauskoja hevimiehiä, päätämme tehdä Lindelle jäynän. Näin löytää Linden persvakoon tiensä tuntematon hyttiavain, jota vinguttamalla joku saattoi päästä Linden pyhimpään.
Seuraukset ovat luettavissa tämän blogikirjoituksen lopusta.

Kuvassa vasemmalta oikealle Jussi "Lord" Heikkinen, Tommi "Mr. Mappinen" Manninen ja tuntematon pyllistäjä Mikko "Linde" Lindströmin takapuolen kimpussa. - Kuva: Nalle Österman

Kun Sam Dunn etsiytyy amerikkalaisen metallin ytimeen, löytää hän sieltä aidon punaniskan Ted Nugentin The Amboy Dukes-yhtyeen. Mutta kun The Amboy Dukes julkaisee esikoissinglensä, tulkintansa Big Joe Williamsin Baby Please Don't Go-klassikosta vasta 1967, oli rumpali Remu Aaltosen ja laulusolisti Kirka Babitzinin The Creatures ehtinyt tuottaa kunnon pauketta ja räminää jo edellisvuonna Mikko Niskasen ohjaamaan elokuvaan Käpy selän alla.
Tämän tulkinnan perusteella metallin juuret ovat Suomessa syvemmällä kuin Yhdysvalloissa.

The Creatures - Where Can She Be? (1966)

Vaan, jos Suomen Shakespearelta, suomirockin ylipäälliköltä Remu Aaltoselta kysyisi, mitä mieltä hän on rockmusiikin evoluutiosta hurjaksi metallimyrskyksi, saattaisi hän tokaista samoin kuin kirjassaan Seitsemän ilon kyyneleet, eli näin:
- Älä perkelettä kutsu, äläkä saatanaa milloinkaan, kun pahaa pahempi tulee ohimennen vastaan - kun nimeänsä kutsuttavan kuulee, niin kaiken järjen mukaan se sua ystäväksi luulee.
Detroitin tehdaskaupungissa Dunn tapaa amerikkalaisen garagerockin gurut, eli MC5:n Wayne Kramerin sekä The Stoogesin James Williamsonin, Scott Ashetonin ja Iggy Popin, jotka 1960-luvun puolivälissä perustamillaan yhtyeillä tekivät rockin historiaa.
Suomirockin historiaa tekee kansallissankarimme Andy McCoy reilut 20 vuotta myöhemmin liittymällä Iggy Popin Instinct-levyn kiertuekokoonpanoon. Kannattaa lukea kiertueen basistina toimineen Alvin Gibbsin kirjoittama erinomainen kirja Neighborhood Threat, ellette usko. Siinä on muuten enemmän juttua Andysta kuin Iggystä.
Tällaisessa iskussa Hanoi Rocksin lauluntekijä oli vuonna 1988 Iggy Popin riveissä.

Iggy Pop ja Andy McCoy (1988)

Detroitista ponnistaa myös Alice Cooper, jonka läpimurto tapahtuu tuottaja Bob Ezrinin mukaan radion avulla.
Samainen Ezrin tulee vajaat kymmenen vuotta myöhemmin, keväällä 1984, tuottaneeksi Hanoi Rocksin 1980-luvun kokoonpanon viimeisen studiolevyn Two Steps From The Move. Ezrinin kultainen kosketus tuotti Hanoi Rocksille sen suurimman hitin yhtyeen versioidessa Ezrinin komennuksella Creedence Clearwater Revival-yhtyeen Up Around The Bend-kappaleen.
Kun Cooper sai rallinsa soimaan radioon alta aikayksikön, piti Kissin lähteä kiertämään maata.
- Jos artistin musiikkia ei soitettu radiossa, olivat kiertueet ainoa tapa tehdä bändi tunnetuksi aikana ennen MTV:tä ja YouTubea, toteaa kirjailija Christopher Knowles Dunnille.
Mutta kiertueetkaan eivät tee Kissistä supertähtiä. Läpimurto tapahtuu vasta vuonna 1975 Alive-livealbumilla, jonka tuotannosta vastasi Eddie Kramer.
Loppu on historiaa - tai Kisstoriaa - kuten sanotaan.
Eddie Kramerin kanssa teki yhteistyötä myös helsinkiläinen hardrock-jyrä Havana Black 1990-luvun alussa, mutta silloin saavutukset jäivät kovin laihoiksi.
- Eddie Kramer oli ihan perseestä, ei se osannut mitään. Lopulta me jouduimme viimeistelemään itse koko paskan, koska Kramerista ei ollut siihen, on Havana Blackin laulusolisti Hannu Leiden tarinoinut minulle myöhemmin.
Vaikka Havana Blackilla oli tuottajana Eddie Kramer ja managerina Guns N'Rosesin maailmanmenestykseen luotsannut Alan Niven, ei läpimurtoa tapahtunut. Sen sijaan se tuotti maailmalle ainakin seuraavan unohtumattoman videoviihteen helmen.
Hannu Leidenin puhumattomuus videoleikkeessä hämmentää, kunnes muistaa, että tämän videon kuvausten yhteydessä Leidenille syötettiin ensin ekstaasia ja yritettiin sitten raiskata homoseksuaalin kampaajan toimesta.
Ilmankos mies on tässä haastattelussa niin hiljaista poikaa.

Havana Black: Lone Wolf (Official video, The interviews with the band /The director/ The Manager)

Dunnin dokumentin kakkosjaksoa katsoessamme saamme tietää, miten Kiss ja Alice Cooper tekevät hardrockista valtavirtaa Yhdysvalloissa, avaten väyliä myös muille hardrock-bändeille. Yksi uusista yrittäjistä on Aerosmith, joka tekee läpimurron stadionsarjaan vuonna 1976 uudelleenjulkaistulla balladillaan Dream On.
Yhtenä vaikuttajana Aerosmithin läpimurtoon on manageri David Krebs, jonka ehdotuksesta Dream On julkaistiin uudelleen. Myös Suomen mukavimmaksi julkkikseksi äänestetyllä Michael Monroella on kokemusta David Krebsistä.
- Juuri nyt David Krebs työskentelee minulle New Yorkissa. Haluaisin ajatella, että hän ei ole "damageri" kuten managerit yleensä. Olen tuntenut Davidin pitkään. Hän oli ensimmäisiä managereita, johon tärmäsin New Yorkissa. Törmäsiin hänen silloin tällöin ja aika ajoittain hän tokaisi, että "tuo on huono peliliike, sinuna en tekisi sitä". Ja sitten tein peliliikkeen, mikä osoitti Davidin olleen oikeassa, totesi Monroe amerikkalaiselle Metal Sludge-verkkolehdelle maaliskuussa 2004.

Metal Sludgen haastattelu

Tätä nykyä Monroeta manageroi suomalainen Virpi Immonen.

“Tarvitaan Van Halenin kaltainen nälkäinen yhtye, joka potkii stadionpöhöstä kärsiviä rokkareita persuksille ja näyttää tietä 1980-luvulle.”

1970-luvun lopulla rock alkaa olla henkitoreissaan Yhdysvalloissa. Stadionpöho on iskenyt rajuihin rokkareihin, joista on tullut päihdeongelmaisia huuruilijoita. Ongelmat heijastuvat myös musiikkiin ja esiintymisiin. Ei ihme, että disko ottaa yliotteen väsähtäneistä rokkareista.
- Disko tappoi niin paljon hyviä bändejä, suree Creem-lehden päätoimittaja Jaan Uhelzski Sam Dunnille.
Creem päätyykin kysymään kannessaan, "is heavy metal dead?"
Sitä tulen itsekin kysyneeksi 24. helmikuuta 1993 Tavastia-klubilla katsellessani saksalaisen Kreatorin esiintymistä noin 150 metallipäälle.
Tai ihan hiljattain, kun Himin, 69 Eyesin, Negativen, Nightwishin, Children of Bodomin ja Lordin levyt eivät ole myyneet kuin murto-osia kulta-ajoistaan.
Joka tapauksessa Kiss päättää käyttää tilaisuuden hyväkseen ja tehdä oman diskokappaleen I Was Made For Loving You.
Hittihän siitä tulee.
Mutta tämäkään ei riitä. Tarvitaan Van Halenin kaltainen nälkäinen yhtye, joka potkii stadionpöhöstä kärsiviä rokkareita persuksille ja näyttää tietä 1980-luvulle.
- Van Halen avasi portit seuraavan sukupolven bileille, toteaa Sammy Hagar, Van Halenin alkuperäisen solistin David Lee Rothin korvannut blondi käkkäräpää.
Hagarin ja Van Halenin menestys rokkirintamalla on kuitenkin suhteellisen vaatimatonta sen rinnalla, mitä Nightwishin manageri Toni Peiju kertoo minulle vappuna 2010 Helsingin Bar Bäkkärissä.
Nightwishin esiintyessä samalla festivaalilla Belgiassa Sammy Hagarin Chickenfoot-yhtyeen kanssa, paljastaa Hagar Peijulle myyneensä 200 miljoonalla dollarilla (200 000 000 US$) Cabo Wabo -tequilamerkkinsä tuote- ja käyttöoikeudet isolle amerikkalaiselle viinavalmistajalle.
- Bändihommissa olen tähän summaan verrattuna tienannut vain suolarahoja, tunnusti Hagar hölmistyneille suomalaisille.
Viina, mitä ihmeellisin eliksiiri.
Viinan voimalla tuo eräs HIM-yhtyeen kitaristikin saa hyttiavaimen takapuoleensa Viking Linen risteilijän hyttikäytävällä 7. joulukuuta 1996 matkalla Tukholmasta Helsinkiin.
12. elokuuta 2010 sama mies kihlautuu Black Sabbathin kitaristin tyttären Toni Marie Iommin kanssa.
Seuraavana vuonna sankari löytää tiensä WhoCares-yhtyeeseen soittamaan yhdessä Black Sabbathin kitaristin Tony Iommin, Deep Purplen solistin Ian Gillanin, Metallican ex-basistin Jason Newstedin, Iron Maidenin rumpalin Nicko McBrainin ja Deep Purplen äskettäin syöpään menehtyneen kosketinsoittajan Jon Lordin kanssa.

WhoCares: Out Of My Mind (2011)

Tomi Putaansuu saa Kissin jäsenten nimikirjoitukset ihoonsa Göteborgissa 7. joulukuuta 1996, mitkä hän tatuoi ihoonsa alta aikayksikön. Lähes kymmenen vuotta myöhemmin, lauantaina 20. toukokuuta 2006 Tomi Putaansuu tekee suomalaista musiikkihistoriaa voittamalla Eurovision laulukilpailun Lordi-yhtyeensä kanssa ensimmäisenä suomalaisena artistina.
Mikä on tämän tarinan opetus?
Ehkä se, että jos tatuoit idolisi nimikirjoitukset ihoosi, on sinun hyvä olla sen ihailijakerhon presidentti. Tämä siis, mikäli haluat voittaa Euroviisut.
Tai sitten se, että älä masennu, mikäli jonakin aamuna heräät ruotsinlaivan käytävältä hyttiavain perseessä. Se saattaa olla merkki siitä, että joitakin vuosia myöhemmin olet menossa naimisiin esikuvasi tyttären kanssa ja soittamassa samassa bändissä appiukkosi kanssa.
"Sun täytyy varoo mitä sä haluut, koska sä voit saada sen", totesi aikoinaan Andy McCoy. Minä voisin todeta, että jos haluaa parasta, kannattaa varautua siihen, että voi saada jotain paljon, paljon enemmän.

Suomen Turussa 11. lokakuuta 2012,

Nalle Österman

Metal Evolution osa 1 - Esimetalli

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 07 Oct 2012 09:00:00 +0000

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

Katson sähköpostiviestiä epäuskoisena.
Ne haluavat minun kirjoittavan Ylen verkkosivujen uusitulle musiikkipuolelle tekstejä alustamaan Teemalla lokakuussa alkavaa Metal Evolution -dokumenttisarjaa.
Saakohan siitä rahaakin?
Ylen ideana on laittaa jokainen jakso näkymään Ylen Areenaan Teeman kantaesityksen jälkeen, missä nämä jaksot ovat katsottavissa 30 vuorokautta Suomen ensiesityksestä.
He haluavat minun kirjoittavan metallin historiaa omasta näkökulmastani Ylen musiikkisivuille sillä viisiin, että nämä tekstit jäävät elämään Ylen verkkosivuille sen jälkeen, kun Metal Evolutionin 30 vuorokauden esitysoikeus päättyy Areenalla.
Saakohan siitä rahaakin?
Päätän soittaa sähköpostiviestissä näkyvään numeroon ja ottaa asiasta selvää.
Lyhyen puhelun jälkeen sovimme, että teen yhden koetekstin, jonka jälkeen tuottajalla on mahdollisuus tehdä lopullinen päätös.
Reilu peli, minun mielestäni.
Naputtelen niitä näitä aikani, kunnes olen mielestäni suhteellisen tyytyväinen lopputulokseen. Tuottajan vastausta en joudu odottelemaan pitkään.
- Juuri tätä toivoin! Mahtavaa meininkiä, aloin heti neuvotella olisko mahdollista, että tää teksti ja video tulis Areenaan päivää ennen telkkariesitystä. Tekstistä en oikeastaan osaa muuta sanoa kuin hyvä on ja tietysti lyhyempikin riittää jos flow tuntuis tyrehtyvän.
Hyvä, itse asiassa helvetin hyvä!
Mutta saakohan tästä rahaakin?
Saa.
No ei muuta kuin ruvetaan hommiin!
Kirjoitan yhden version tästä ensimmäisestä jaksosta.
Se ei mielestäni toimi niin hyvin kuin voisi.
Lähetän sen Ylen tuottajalle.
Hän vahvistaa epäilykseni.
Hohhoijaa.
Ei auta kuin pyyhkä takapuoli siihen ja kirjoittaa uusi.
Minä olin ajatellut säästää ajatukseni tästä sarjasta päätösjaksoon.
Päätän kääntää kelkkani 360 astetta ja aloittaa alusta.

---

“Sam Dunn on epäonnistunut muusikko, josta ei koskaan tullut suurta metallitähteä, aivan kuten minäkin.”

Kaivan dvd-kirjastostani oman kopioni vuonna 2005 julkaistusta Metal - A Headbanger's Journey -dokumentista. Sen on ohjannut sama mies, joka vastaa tästä Metal Evolution-mammutista.
Sam Dunn.
Metal Evolution kattaa yli 300 artistia yhdessätoista 40 minuuttisessa jaksossa.
Huhhuh!
Metal - A Headbanger's Journey oli ihan hauska puolentoista tunnin mittainen pläjäys metallin historiaa yhden kanadalaisen metallidiggarin, -muusikon ja kulttuuriantropologin silmin nähtynä.
Nyt on tiedossa vähän isompi mälli.
Pelkoni osoittautuvat todeksi heti avausjaksossa.
Dunnille ei ole ilmeisesti riittänyt yhden dvd-elokuvan mittainen egotrippi, vaan hänen on täytynyt saada kuvattua itsensä metallimaailman historiaan tällä giganttisella eepoksella.
Jos olette nähneet Metal - A Headbanger's Journey -elokuvan, on Metal Evolution käytännössä 11 jaksoksi venytetty Metal - A Headbanger's Journey.
Dr. Pepper USA, toiset tykkää toiset ei.
Pääosassa eivät siis ole nämä yli 300 artistia vaan Sam Dunnin luihu kertojaminä.
No, jokaisella heteroseksuaalilla miehellä on omat keinonsa yrittää saada pillua.
Sam Dunn on epäonnistunut muusikko, josta ei koskaan tullut suurta metallitähteä, aivan kuten minäkin.
Totta puhuen, kuka on kuullut Sam Dunnin yhtyeistä Fungkus, Burn to Black, Scrape Chamber tai Machado and His Men, saati omistaa heidän levyjään?
Sitähän minäkin.
No, samaahan voi tietysti sanoa minustakin. Kuinkahan moni kanadalainen omistaa Gandalfin, Spürman tai Sonic Rootsin levyjä?
Saati suomalainen?
Sam Dunnin egotrippi on kuvauttaa itsensä mahdollisimman monen metallisankarin kanssa omaan dokumenttimöhkäleeseensä, minun egotrippini on kirjoittaa hänestä.
Vai onko?
Mistä minä sitten kirjoittaisin? Miksi minun pitäisi kirjoittaa Sam Dunnista, tehän voitte kaikki todeta tämän katsomalla tämän dokumenttisarjan Yle Teemalta tai ostamalla sen dvd:nä.
Pari jaksoa katsoneena minun mielestä Metal Evolution ei ole ainutlaatuinen metallin historiikki, ainoastaan yksi tulkinta siitä.
Ja nyt kun Dunn tulkitsee metallin historiaa, kirjoitan minäkin tulevia kirjoituksiani omista näkökulmista erilaisin anekdootein höystäen.
Pidät sinä lukijana siitä tai et, niin jokaisella metallidiggarilla on omansa.
Niin minullakin.
Ja niin sinullakin.

---

“Musta prätkärotsi, sen alla vain kaljamaha sekä jalassa punaiset naisten sukkahousut. Pullottava etumus vain vahvistaa tätä ruokotonta ja ahdistavaa näkymää.”

Kun avausjaksossa alkavat soida Black Sabbath-yhtyeen nimikappaleen ensisävelet, kuljettavat ne minut vuosikymmenten taakse 1970- ja 80-lukujen taitteeseen Itä-Helsinkiin, Itäkeskuksen Citymarketiin.
Olen isäni kanssa levyosastolla, kun hänen mukaansa tarttuu levy, jonka kannessa maleksii oudon näköisiä hyypiöitä.
- Minun täytyy selvittää, mistä tässä on oikein kysymys, isäni selvittää.
Jos isäni olisi tiennyt, mitä hänen kohtalokkaasta levyostoksesta seuraa, olisi hän varmasti jättänyt sen ostamatta.
En oikeastaan tiedä, kuinka paljon isäni selvitti, mistä tuossa levyssä oikein oli kysymys, mutta muistan itse katselleeni levyn kantta kummeksuen.
Kannessa on totta tosiaan neljä toinen toistaan oudomman näköistä hyypiötä. Kolme heistä seisoo ja yksi istuu lootusasennossa jalat ristissä.
Hyypiöiden takana on jättiläiskokoinen peili.
Kuinka oudoilta nuo hyypiöt oikein näyttävätkään.
Äärimmäisenä vasemmalla seisoo viiksekäs mies, jolla on tummat kiharat hiukset. Jaloissaan hänellä on valkoiset suorat housut, jotka yltävät luonnottoman ylös hänen vyötärölleen. Yllään hänellä on taivaansininen pikkutakki, mutta ei minkään sortin paitaa sen alla, vaan hän antaa rintakarvansa rehottaa valtoimenaan pikkutakin alta. Epäilyttävää vaikutelmaa tehostaa se, että kun hän antaa vasemman kätensä levätä pikkutakin taskussa, nojaa hänen oikea kätensä sateenvarjoon.
Vaikka ollaan sisätiloissa!
Vieressä istuu toinen viiksiniekka, jalassa siniset farkut ja valkoinen kauluspaita. Istuva viiksiniekka on jättänyt kauluspaitansa yläosan napittamatta, joten hänenkin rintakarvansa rehottavat.
Minulla eivät rintakarvat edelleenkään rehota, ainoastaan muutama haituva löytyy rinnastani.
Istuva viiksiniekka näyttää ristineen kätensä. Rukoileeko hän? Mitä hän rukoilee? "Hyvä Jumala, auta minua pääsemään pois tästä painajaisesta. Anna minulle armahduksesi, ole minulle Rafaelin enkeli."
Kyllä minäkin rukoilisin, jos vieressäni seisoisi sellainen hyypiö kuin istuvan viiksiniekan oikealla puolella seisoskeleva pitkätukka.
Miettikää nyt, musta prätkärotsi, sen alla vain kaljamaha sekä jalassa punaiset naisten sukkahousut. Pullottava etumus vain vahvistaa tätä ruokotonta ja ahdistavaa näkymää. Miehen ilme on vakava ja tyly, katse pistävä. Miksi hän näyttää tuolta? Onko hän perverssi?
Hänen vierellään seisoo jonkin sortin kaapuun verhoutunut hippi punertavin hiuksin, kaulassa risti, jalassa naisten beiget korkosaappaat. Ilme on poissaoleva, katse on lasittunut ja samea.
Miksi isäni on oikein halunnut ostaa tällaisen levyn?

---

Eräs ensimmäisiä muistojani on automatka isäni vanhalla tummansinisellä Ford Taunus-merkkisellä autolla, vuosimallia 1966.
EHZ-3.
On sateinen ja pimeä syyskeli. Pisarat lyövät auton peltikattoa vasten. Pyyhkimet vilistävät vinhasti auton tuulilasissa. Hakaniemen ympyrätalon liepeillä käy kuhina alkuillasta. Isäni laittaa hassun muovinpalan reiästä sisään auton sydämeen. Tarttuva musiikki täyttää matkustamon.
Myöhemmin saan tietää musiikin esittäjän olevan The Beatles.
Sen koommin en ole The Beatlesia kuunnellut. Opin kaikki tarvittavat kappaleet yhtyeeltä tuon yhden sateisen syysillan automatkan aikana.
Ala-asteelle mentäessä piti farkkutakin selkään ommella tai teipata etelävaltioiden lippu ja kuunnella Stray Catsia ja Matchboxia, mikäli halusi olla inessä skenessä Kontulassa.
Minä teippasin etelävaltioiden lipun selkääni, se oli halvempaa niin.
Yritän piirrellä Stray Catsin kissalogoa koulukirjoihin. Huonolla menestyksellä. Piirtäjäksi minusta ei ole. Eikä tule. Etelävaltioiden lippu sujuu vain vaivoin paremmin.
Kirjoittaminen sentään sujuu.

“Ei, tämä ei ole rock'n rollia, tämä on heviä! HEVIÄ, PERKELE!”

Kotona tuijotan jälleen tuota outojen hyypiöiden levyä.
Olen jo oppinut, että sen esittäjä on Black Sabbath, levyn nimi on Sabotage.
Nuo miehet vasemmalta oikealle ovat Geezer Butler, Tony Iommi, Bill Ward ja Ozzy Osbourne.
Suosikki-lehti on kertonut heidän soittavan heviä.
Laitan levyn pyörimään levylautaselle. Lasken neulan uralle. Tämä on neitseellinen hetki. Hetken hiljaisuus ennen myrskyä.
Musiikki kuulostaa oudolta. En ole kuullut moista koskaan aiemmin. Tämä on jotain ihan muuta kuin ne Beatlesit, Sleepy Sleepersit, Stray Catsit, Matchboxit ja Hurriganesit, jotka ovat tulleet tutuksi tätä ennen.
Tässä musiikissa on jotain pahaenteistä. Jotain kieroutunutta. Jotain pelottavaa. Black Sabbath, musta sapatti. Miksi sapatti on musta? Ovatko nuo miehet tuossa kannessa jotenkin mustia mieleltään ja sielultaan? Miksi he näyttävät tuolta? Miksi tämä musiikki kuulostaa tältä?
Outoja säveliä, pimeitä sävelkulkuja, matkaan pimeään luolaan. Täällä tapahtuu outoja asioita. Kirkkokuoro laulaa oopperaa. Viimeinen voitelu. Kuolemanmarssi. Otan levyn pois soittimesta. Eihän tällaista voi kuunnella. Ei tässä ole mitään järkeä.
Vahinko on jo ehtinyt tapahtua.
Eivät nuo Sleepy Sleepersit, Stray Catsit, Matchboxit ja Hurriganesit kuulosta enää miltään.
Laitan hyypiöiden levyn takaisin soittimeen. Yhä useammin ja useammin. Sabotagessa on kaikki, mistä Metal Evolution -sarjan metallin esihistoriaa kuvaava avausjakso kertoo.
Klassista musiikkia?
Kuuntele levyn instrumentaalinen Supertzar.
Bluesia?
Eiköhän B-puolen avausraita Thrill of it All käy bluesista.
Jazzia?
Aika jazziahan nuo Bill Wardin rumpubreikit ovat tuossa Symptom of the Universessa.
Rock'n rollia?
Ei, tämä ei ole rock'n rollia, tämä on heviä!
Vittu! Saatana! Perkele! Jumalauta!
HEVIÄ, PERKELE!
Jos rock'n roll oli lainsuojattomien ulkopuolisten musiikkia, niin synkkä ja saatanallinen hevimusiikki teki rockista partiopoikien ja -tyttöjen musaa olkoonkin, että rock'n rollin kantaisä Little Richard oli sentään musta homo.
Vasta Elvis Presley teki rock'n rollista salonkikelpoista valkoihoisille.
- Elvis oli oman aikansa Metallica, hän otti rock'n rollin pieneltä piiriltä ja teki siitä turvallista isolle yleisölle Yhdysvalloissa. En tiedä mitä rockista olisi tullut ilman Elvistä, toteaa DePaulin yliopiston professori Deena Weinstein Sam Dunnille.
Mitä olisi hevistä tullut ilman Black Sabbathia?
Mitä olisi suomirockista tullut ilman vuonna 1961 perustettua Suosikki-lehteä?
Kun Suosikki-lehti lopetti Elviksestä kirjoittamisen, laski lehden myyntikäyrä kuin lehmän häntä.
19. syyskuuta 2012 ilmoitetaan 51-vuotiaan Suosikki-lehden verkkosivuilla lehden viimeisen numeron ilmestyvän joulukuussa 2012.
Mistä suomalaiset lapset ja nuoret voivat nyt lukea ensimmäiset juttunsa Elviksestä ja Black Sabbathista?
Pala metallin historiaa tämäkin.
Huolestuttavia tapahtumia on tänä vuonna ehtinyt tapahtua muuallakin.
18. toukokuuta 2012 kirjautuu metallin aikakirjoihin päivänä, jolloin veljessurma tapahtuu.
Tällöin Black Sabbathin virallisten verkkosivujen valokuvista poistetaan kuvat siitä hyypiöstä, joka Sabotagen kannessa poseerasi punaiset sukkahousut jalassaan ja nahkatakki yllään.
Voi metalliveljet ja -siskot, mitä me ehdimmekään vielä kokea tämän ohjelmasarjan puitteissa!?!

Suomen Turussa 4. lokakuuta 2012,

Nalle Österman

---

Metal Evolution Yle Teemalla maanantaisin 8.10. – 17.12. klo 21 ja uusintoina perjantain myöhäisillassa. Jaksot ovat katsottavissa Yle Areenassa ja yle.fi/musiikki -palvelussa jo tv-lähetystä edeltävänä päivänä.