Minidics

Pete Molinari

kaikki.musiikista@yle.fi — Thu, 30 Aug 2012 09:01:25 +0000

Toimittaja:

Veli Kauppinen

Kuva: Fabienne Delsol

Elokuu 2010. Haahuilen hermostuneena ympäri YleX:n toimitusta ylläni kauhtunut huppari ja ainoat farkkuni. Odotan brittiläistä Pete Molinaria saapuvaksi haastatteluun ja hermostuneisuuteni johtuu siitä, etten ole ehtinyt tutustua kunnolla miehen kuukautta aiemmin julkaistuun A Train Bound For Glory-albumiin. Täs on ollut vähän kaikenlaista….

Sen verran olen levyä kuunnellut, että tiedän miehen hakevan innoituksensa Yhdysvalloista, tai pikemminkin siitä myyttisestä Amerikan Ihmemaasta, jonne tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ympäri maailman ovat matkanneet onnea etsimään. Hollywoodin mustavalko-elokuvista haltioituneet onnenonkijat ovat joutuneet toinen toisensa jälkeen pettymään karvaasti, kun Yhdysvallat onkin paljastanut todelliset kasvonsa ja elämä uudella mantereella on ollut sitä samaa aherrusta ja rahan hankkimista kuin kotopuolessakin.

Videolla Pete Molinari liftaa New Orleansiin, mutta levynsä mies äänitti Nashvillessä.

Molinari saapuu sovittuun aikaan, tervehtii jämäkällä kädenpuristuksella ja tuoksuu samalle käsisaippualle, jota mummollani oli tapana käyttää. Pidän miehestä välittömästi. Hän näyttää juuri niin ajattoman tyylikkäältä kuin tuoreimman levynsä kansikuva antoi odottaa, mutta vasta kun Molinari avaa suunsa tajuan, että hän on todellakin mies toisesta ajasta. Vaikka kaakkois-Englannista kotoisin oleva mies puhuukin brittiaksentilla, on hänen äänensä ja äänenkäyttönsä kuin suoraan 50-luvun jenkkileffasta. Hän puhuu siis kuin olisin huonokuuloinen tai täysin englantia taitamaton. Molinarin italialaiset sukujuuret käyvät puolestaan ilmi siitä, että mies puhuu paljon.

Kaunosieluinen taiteilija pitää yksinkertaisista asioista ja näkee kauneutta yllättävissä yksityiskohdissa.

Toisinaan haastatteluissa havahtuu siihen, että puoli tuntia on kulunut ja narulle on tarttunut paikallaan junnaavaa mutinaa, joka ei kiinnosta ketään. Pete Molinarin kanssa rupatellessa asiat rönsyilevät vapaasti ja miehen innostuneisuus keskustelunaiheisiin tarttuu. Kun mies vaikkapa mainitsee käyttävänsä tietokonetta äärimmäisen harvoin, ja kirjoittavansa sanoituksensa kynää ja paperia käyttäen, on hän jo pian maalaamassa romanttista kuvaa sotilaasta, joka kirjoittaa rintamalta kirjeitä kotiin. Ja kuinka kotiväki kirjeet saadessaan tietää, että poikansa on itse pitänyt käsissään samaa paperia, mahdollisesti suudellut sitä ennen kuin on taitellut sen hellästi kirjekuoreen.

Molinarin jatkaessa matkaansa kohti illan keikan soundcheckiä, jään hetkeksi miettimään miehen sanomisia. Mielessä pyörii brittiyhtye Spearmintin Left Alone Among The Living-kappaleessa esittämä kysymys "What couldn't you live without and what wouldn't you miss at all?".

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

Pras Michel

kaikki.musiikista@yle.fi — Fri, 24 Aug 2012 09:07:12 +0000

Toimittaja:

Veli Kauppinen

Kuva: Michael MordlerJoulukuu 2007. YleX:n aamushow’n tekijät vaahtoavat studiossa päivän kuumista aiheista. He ovat puhuneet kuulijoille jo pari tuntia, mutta minä olen juuri laahustanut toimitukseen ja olen äreä kun kahvi on loppu. Tiedän toki itsekin, että kahvin loppuminen on vain tekosyy ärtyneisyyteeni: oikeasti minua vituttaa haastatella näin aikaisin aamulla ihmistä, josta en tiedä yhtään mitään. Tuntematon suuruus, jonka kanssa kohta jutustelen on ruotsalaisartisti DeDe, googlauksen perusteella sangen näyttävä nainen, jolta olen kuitenkin kuullut musiikkia vain yhden kappaleen verran. Eikä tuo Turn You On-biisi ole todellakaan mikään tajuntaa räjäyttävä pläjäys.

On sangen kiusallista haastatella ihmistä, jonka sinkku on kiinnostava vain sillä vierailevan räppärin johdosta. DeDen kohdalla asia on kuitenkin juuri näin: Turn You On-singlellä kun kuullaan Fugees-kolmikosta tuttua Pras Micheliä. Eikä hänkään juuri tällä hetkellä lukeudu maailman kuumimpien rap-artistien joukkoon.

Vaikka DeDe heittääkin singlellään härskiä läppää on stara silti Pras.

DeDe on saapunut Suomeen paitsi markkinoimaan singleään myös esiintymään 50 Centin lämppärinä. Aikaisin aamulla tapahtuvasta haastattelusta on kerrottu minulle vasta edellisenä päivänä, samalla hetkellä kun promosinkkunsa lyötiin kouraani. DeDestä itsestään ei löydy pikaisella etsimisellä juuri mitään kiinnostavaa (oikea nimi Denise Lopez, syntynyt Meksikossa, mutta asunut koko ikänsä Ruotsissa). Ainoat asiat, joista keksin naisen kanssa puhua, ovat singlensä fiittaaja sekä kiertuekumppaninsa. Journalistisessa mielessä liikun heikoilla jäillä.

Hermoilen asian parissa kun toimituksen lasiovi avautuu. Sisään astuu DeDe, jonka tunnistan valokuvista, sekä lippalakin kasvojensa eteen laskenut tummanpuhuva mies. Heitettyäni kepeät tervehdykset ruotsittaren kanssa siirryn kättelemään managerikseen luulemaani korstoa ja tajuan vasta tässä vaiheessa, että DeDe on raahannut mukanaan aidon Amerikan Ihmeen, Ghetto Superstarin, Fugeesin vähimmälle huomiolle jääneen jäsenen Pras Michelin!

Fugeesin lisäksi Pras Michel muistetaan tästä vuoden 1998 hitistään.

Jotenkin nolottaa viedä miljoonia levyjä myynyt, Grammy-palkittu artisti toimituksen vaatimattomaan kakkos-studioon, mutta nyt Pras Michelillä ei ole asiaa YleX:n aamuohjelmaan. Istahdamme koko kolmikko pieneen tarkkaamokoppiin ja yritän hädissäni saada keskustelua käyntiin. Pras Michelin saapuminen haastatteluun tuli minulle yllätyksenä eikä jutustelumme tunnu kiinnostavan miestä pätkääkään. Ainoa joka on tilanteen kanssa sujut on DeDe, mutta hänkin on aikaisesta ajankohdasta johtuen liian väsynyt nostaakseen tunnelmaa ns. nextille levelille.

Pras Michel jättäytyy haastattelussa jatkuvasti taka-alalle. Hän ymmärtää että tämä on DeDen show ja antaa naiselle tilaa ja tilaisuuden loistaa. Mutta DeDe ei saa tilanteesta otetta, antaa ympäripyöreitä, lyhyitä vastauksia ja Pras käy kärsimättömäksi. Vihdoin, kun otan puheeksi Fugeesin nykykuulumiset, tuo sammuva supertähti kaappaa haastattelun ja aloittaa mielenkiintoisesti polveilevan monologin, joka koukkaa Amy Winehousen huumeongelmien kautta miehen tekeillä olevaan soololevyyn ja siihen lopputulemaan, että Prasin liikkeellä pitävä voima on tuska.

Skid Row-dokumentissa Pras Michel vietti yhdeksän päivää kodittomana Los Angelesin pahamaineisessa kaupunginosassa.

Pras Michelin haastattelussa mainostamasta Experience Magic-albumista en ole tähän päivään mennessä kuullut mitään, sen sijaan mies on ollut kiireinen ainakin hyväntekeväisyysrintamalla. Kodittoman elämää dokumentissa kokeillut räppärismies on oman järjestönsä kautta pyrkinyt nostamaan kodittomien ongelmat ihmisten tietoisuuteen.

Mutta missä on DeDe?

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

Mick Quinn (Supergrass)

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 21 Aug 2012 12:34:00 +0000

Toimittaja:

Veli Kauppinen

Supergrass (Mick Quinn toinen vasemmalta) - Kuva: Andy Willsher

Kesäkuu 2004. Brittiläisen Supergrassin ensimmäisistä singleistä on kulunut miltei kymmenen vuotta ja yhtye juhlistaa ensimmäistä vuosikymmentään kokoelma-albumilla. Omaperäisesti nimetty Supergrass Is 10 sisältää bändin tunnetuimmat kappaleet ja levyn dvd-versiolta löytyy myös yhtyeen uran vaiheita hienosti valottava dokumentti. Supergrass on kiinnostava porukka, yhdistelmä taitavaa soittoa, pettämätöntä melodiantajua ja vahvoja persoonallisuuksia. Jokainen bändin jäsenistä on omalla tavallaan kiinnostava ja juuri tästä syystä amerikkalainen elokuvaohjaaja Steven Spielberg tahtoi ryhmän tähdittämään 90-luvun puolivälissä kaavailemaansa The Monkees-tyylistä televisiosarjaa.

Alright-videon nähtyään Steven Spielberg halusi yhteistyöhön Supergrassin kanssa.

Kun minulle tarjoutuu mahdollisuus haastatella puhelimitse jotakuta Supergrass-jäsenistä, en piittaa pätkääkään kuka puheluuni vastaa, jutustelen mieluusti kenen kanssa tahansa. Saan keskustelukumppanikseni basisti Mick Quinnin jota pidän kiinnostavana hahmona jo siitäkin syystä, että hän vaikuttaa yhtyeen jäsenistä kilteimmältä, on bändin seniori ja jonkinlainen musiikillinen voimahahmo. (Muutamaa vuotta myöhemmin tapaan kasvotusten myös laulaja-kitaristi Gaz Coombesin ja rumpali Danny Goffeyn Supergrassin esiintyessä Provinssirockissa. Haastattelusta tulee ankea, etenkään minun ja Goffeyn kemiat eivät kohtaa lainkaan.)

Seen The Light-kappaleessa kuultavat eläinäänet olivat tuottaja Tony Hofferin idea.

Vaikkei Supergrass ole enää vuosiin ollut se alkuaikojensa nuoruuden intoa uhkuva trio, olen silti yllättynyt siitä kuinka rauhallinen basisti Quinn puhelimessa on. Jotenkin odotin, että langan toisessa päässä kimittäisi Benny Hill Show'n loppukohtauksesta karannut sketsihahmo, jonka nopeutettua puhetta säestäisivät äänitehosteet tai komedialliset räjähdykset. Sen sijaan kysymyksiini vastaa kiltinoloinen ja selkeästi artikuloiva mies, joka pahoittelee ettei yhtyeensä ole esiintynyt koskaan Suomessa.

Todd Haynesin I'm Not There-elokuvassa The Beatles kuvattiin komediallisena ryhmänä. Tällaiseksi kuvittelin päässäni Supergrassin.

Supergrass julkaisi Supergrass Is 10-kokoelman jälkeen vielä kaksi albumia ja hajosi kesällä 2010. Yhtye ehti viimeisinä vuosinaan vierailla Suomessa kahdesti.

Mick Quinn vaikuttaa nykyisin dB Bandissä sekä The Beat Seeking Missilesissa. Gaz Coombes julkaisi hiljattain ensimmäisen soololevynsä.

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen