Rakkautta ensikuulemalla

Rakkautta ensikuulemalla: Tomi Leppänen

kaikki.musiikista@yle.fi — Fri, 27 Dec 2013 11:16:06 +0000

- Oli 2000-luvun alkua ja olimme olleet Berliinissä ja paikallinen bändi nimeltä Jeans Team oli saanut jostain käsiinsä minidiscin, jossa oli kaikki Arthur Russellin 12”:set, joita ei siihen aikaan oltu vielä julkaistu cd:llä.

Tomi kopioi minidiscin omalle minidiscilleen. Tämä oli formaatin digitaalisuudesta huolimatta hankalan reaaliaikainen toimenpide.

- Kuuntelin sitä sitten matkalla Helsingistä lentokentältä kotiin Turkuun yöbussissa. Kaikki kuulosti tosi hyvältä, mutta Let’s Go Swimming oli ihan käsittämättömän kuuloinen. Onko sulle tuttu?

Ei tuo biisi. Russell on hahmona sellainen, josta monet tutut intoilevat, mutta rakastumista ei ole vielä tapahtunut, mutta ehkä nyt tämän myötä…

- Mä hankin sittemmin kaiken, mitä mies oli koskaan tuottanut. Let’s Go Swimmingissä on paljon Russellille ominaisia elementtejä, kuten kaikuinen laulu ja (Yamahan) DX7:lla tehtyjä synastabeja, rytmikästä soittoa, kaiutettuja bongoja. Se on protoelektrodiskoa. Kuulostaa leikkaa/liimaa -tekniikalla tehdyltä. Jotenkin tosi omituinen.

Minä vuonna se julkaistiin?

1980-luvun alun ja puolenvälin tienoilla, luulisin.

Niihin aikoihinhan noita leikkaamalla ja liimaamalla tehtyjä nauhaedit-remiksejä tehtiinkin aika paljon, ug-tanssikamasta Billy Oceaniin.

- Joo. Mä näin jossain kuvan sen työhuoneesta, jossa sillä oli DX7 lattialla. Soitti sitä jalalla samaan aikaan kun laulaa ja tekee jotain muuta. Se on tosi DIY, mutta kuitenkin todella kasassa. Jotenkin käsittämätön.

Huomaatko Russellin vaikutusta omissa projekteissasi mitenkään?

- Kyllä se ainakin soundiestetiikkaan on vaikuttanut, mutta kyllä eniten Arthur Russellilta kuulostava juttu oli Custom Drummer -ep, jonka tein vuonna 1999 eli ennen kuin olin tutustunut häneen. Siinä hain samanlaista leikkaa/liimaa –henkeä. Ehkä Russell on vaikuttanut Aavikon myöhempiin diskopoljentoon nojaaviin biiseihin, mutta niihin on yhtä paljon vaikuttanut Zodiac.

Zodiac oli 1980-luvulla aktiivinen, neuvostolatvialainen avaruusdiskobändi, joka saavutti huomattavan suosion Neuvostoliitossa.

Tuottaja, säveltäjä ja sellisti Arthur Russell syntyi Oskaloosassa, Iowan osavaltiossa ja päätyi länsirannikon kautta New Yorkiin opiskelemaan. Sieltä löytyi sekä nemesis että inspiraatio. Edellisen osaa näytteli kuuluisa sarjallisen musiikin säveltäjä sekä opettaja Charles Wuorinen, joka mm. sanoi Russellin minimalistisen sävellyksen City Park olevan ehdottomasti ikävimmän kuuloinen teos, jonka hän on koskaan kuullut. New Yorkissa Russell tapasi myös säveltäjä Rhys Chathamin, joka auttoi Russellia pääsemään sisään The Kitchen -nimisen performanssitilan ympärillä 1970-luvun alussa kuhiseviin avant garde -kuvioihin. Chatham ja Russell olivat myös kämppiksiä jonkin aikaa asunnossa, johon tyhjätaskuiset säveltäjät saivat sähköä roikalla naapuriltaan runoilija Allen Ginsbergiltä.

1970-luvun puolessa välissä disko alkoi kehittyä New Yorkissa ja Russell oli paikalla. Tässä vaiheessa se oli vielä hetken tiukasti underground-kulttuuria. Saturday Night Fever julkaistiin vuonna 1977. Samana vuonna Arthur Russell julkaisi ensimmäisen biisinsä Kiss Me Again, joka oli valtava klubihitti, mutta ei yltänyt poplistoille.

Loppuun saakka Russell oli intialaista klassista musiikkia opiskellut säveltäjä, jonka yhteistyökumppaneihin kuuluivat mm. Allen Ginsberg, Robert Wilson ja Philip Glass. Samaan aikaan hän teki diskoklassikoita, joiden minimalistisen dubahtava soundi on vaikuttanut vahvasti houseen sekä garageen ja oli mukana perustamassa uraauurtavaa hip hop-levy-yhtiötä Sleeping Bag Recordsia. Russell oli marginaalinen artisti sekä kevyen että nykymusiikin, mutta varsinkin tanssimusiikin saralla hänen vaikutuksensa musiikin kehitykseen on ollut huomattava.

Arthur Russell kuoli AIDSiin vuonna 1992. Hän oli hämmentävä ja ainutlaatuinen taiteilija, jolla oli taipumusta liialliseen perfektionismiin ja projektien kesken jättämiseen. Se on tehnyt hänestä postuumisti kiitollisen artistin – eri valmiustasoilla toimivaa ja kiinnostavaa tavaraa on audioarkeologeille riittänyt setvittäväksi.

Let’s Go Swimming julkaistiin vuonna 1986. Samana vuonna Neuvostoliitto sai ammuttua avaruusasemansa Mirin avaruuteen ja yhdysvaltalainen Challenger-sukkula räjähti sinne pyrkiessään. Tsernobylissa sattui ydinvoimalaonnettomuus ja Etelä-Afrikassa julistettiin maanlaajuinen poikkeustila. Desmond Tutusta tuli tuona vuonna piispa ja Olof Palme tapettiin Tukholmassa. Tähän mennessä 130 ihmistä on tunnustanut syyllisyytensä rikokseen.

Russellin musiikissa tulevaisuus oli jo läsnä. Ehkä muissakin uutisissa sinä vuonna oli havaittavissa palikoiden orastava siirtyminen uuteen järjestykseen.

Tomi Leppänen on rumpali, tuottaja ja graafikko, joka tunnetaan mm. yhtyeistä Aavikko, Circle, Pharaoh Overlord ja K-X-P.

toimittaja: Arttu Tolonen

Rakkautta ensikuulemalla: Pekka Kuusisto

kaikki.musiikista@yle.fi — Fri, 27 Dec 2013 11:06:28 +0000

Pekka Kuusisto aloitti viulunsoiton opiskelun 3-vuotiaana, eli 1979-1980 tienoilla. Tällaisessa elämässä vastaan tulee lukuisia moninaisilla tavoilla elämää muuttavia teoksia Sibeliuksen viulukonsertosta Stravinskin Kevätuhriin, mutta me juttelimme Pekan kanssa jostain aivan muusta.

1980-luvun puolessa välissä Pekka Kuusisto altistui kahdelle eri tavoin ajattelua muuttaville kappaleelle. Ensimmäistä, jossain 1980-luvun puolessa välissä tehtyä on vaikea löytää…

- Kuulimme veljeni Jaakon kanssa jotain Yamahan urkumallia mainostavan sinkun, jossa jutun pointti oli se, että kaikki levyllä oleva musiikki oli tehty sillä urulla.

Mikä siinä oli järisyttävää? Oletettavasti ei kuitenkaan sävellys?

- Minun ja Jaakon koko musiikillinen elämä oli pyörinyt orkesterin ja muunlaisen yhteissoiton parissa. Meistä oli ällistyttävää, että yksi ihminen voi tehdä kaiken yksin ja mietimme, että tässä on tulevaisuus. Musiikista tuli muistaakseni mieleen Rocky IV ja Stallonen serkku.

Tsemppirokkia?

- Joo.

Toisesta tuon myrskyisen, juppisuomen korskeudesta laman aallonpohjaan viettävän vuosikymmenen mullistavasta musiikkikokemuksesta vastasi Pekan ja Jaakon Lappeenrannassa asuva serkku.

- Serkku johdatti meidät Toton pariin, kun The Seventh One ilmestyi. Pamela ja Stop Loving You olivat kovia – atleettisia ja aika mahtipontisia biisejä.

Bändi kolahti heti ja veljekset hankkivat bändin koko diskografian.

- Luulen, että se iski Lappeenrannassa mimmejä soittamalla sitä Toton levyä autossa. Serkku oli vähän juppityylinen ja kapinoi muusikkoperheen jäsenenä muusikkoutta vastaan. Altisti minut ja Jaakon Toton lisäksi todella monelle muullekin hienolle jutulle, joita emme olisi kotona kuulleet: Herreys, Europe, Beverly Hillsin kytän ja Haamujengin soundtrackit…

Toto on vuonna 1977 Yhdysvalloissa perustettu, aikansa kovimmista studiomuusikoista koostuva bändi, joka on vuosien varrella myynyt miljoonia levyjä. Suosion huippu ajoittuu 1980-luvun alkupuolelle ja 1970-luvun lopulle - biisit kuten Africa, Hold The Line ja Rosanna olivat massiivisia hittejä.

Johtuen osittain imagostaan sekä musiikistaan ja osittain aikakaudesta jolloin orkesteri oli näkyvimmillään, Toto mielletään juppibändiksi. Monien orkesteria inhoavien mielestä siinä kiteytyy kaikki, mikä on musiikissa paskaa. Monille se edustaa kaiken sen vastakohtaa, joka tekee rockista arvokasta kulttuuria. Tämän katsantokannan omaavien mielestä jonkinlainen kapina on usein oleellinen osa rock-kulttuuria.

Totoa on kutsuttu ”rock-musiikin Espooksi”.

Monien muiden mielestä Toto taas edustaa täydellisyyttä. Bändin levyjä löytää usein kalliita hifi-laitteita myyvien kauppojen testilevyhyllystä Dire Straitsin Brothers In Armsin vierestä. Bändi kiertää yhä ja myy isojakin keikkapaikkoja täyteen.

The Seventh One julkaistiin vuonna 1988. Sinä vuonna Mihail Gorbatshov aloitti perestroikaksi nimetyn yrityksen liberalisoida Neuvostoliiton talous- ja poliittista elämää. Samana vuonna Neuvostoliitto aloittaa perääntymisen Afganistanista. Mauno Koivisto varoitti uudenvuoden puheessaan kansalaisia orastavasta lamasta. Koivisto aloitti toisen virkakautensa maaliskuussa. Huhtikuussa Finlandia-talossa juhlittiin 40-vuotista YYA-sopimusta. Sittemmin suureen kansainväliseen suosioon noussut Celine Dion voitti Dublinissa järjestetyt Euroviisut kappaleella Ne parte sans moi.

Monesti sanotaan aikakausien hengen, zeitgeistin, ilmentyvän vahvimpana juuri aikakauden vedellessä viimeisiään. Ehkä Mauno Koiviston lisäksi Toto jotenkin ennusti Suomen ja monen muun kannalta suotuisien suhdanteiden olevan historiaa.

Pekka Kuusisto on klassinen viulisti, pelimanni, kokeellinen muusikko ja festivaalipromoottori, joka tunnetaan ennakkoluulottomasta ja raja-aitoja rikkovasta lähestymisestään musiikkiin. Tänä vuonna Pekka voitti Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinnon ja hänen johtamansa Meidän Festivaali sai musiikin valtionpalkinnon.

toimittaja: Arttu Tolonen

Rakkautta ensikuulemalla: Anssi Kela

kaikki.musiikista@yle.fi — Fri, 27 Dec 2013 11:01:24 +0000

- Mä voisin heittää tähän vähän tylsästi, että Neil Young… Mutta biisivalinta ei ole sieltä ilmeisimmästä päästä, eli Mansion on the Hill Crazy Horsen kanssa tehdyltä Ragged Glory -albumilta.

Ei ihan puhkikanonisoiduin valinta.

- Ei. Levy julkaistiin vuonna 1990 ja ehkä itse yksittäistä biisiä tärkeämpi juttu oli se musiikillinen herääminen johon se liittyi.

Näihin aikoihin Anssin pääinstrumentti oli basso ja aikomuksena oli tulla maailman parhaaksi basistiksi. Bassojohtoinen fuusiojazz á la Jaco Pastorius ja Stanley Clarke oli kovassa kuuntelussa.

- Se oli lyhyt, intensiivinen kausi oli ainoa kerta kun olen elämässäni ihan oikeasti treenannnut mitään. Soitin bassoa tunteja päivittäin ja pidin harjoituspäiväkirjaa. Se oli tosi pedanttia toimintaa.

Kuin bodausta!

- Kyllä.

Tavoitteeseen tulla maailman parhaaksi basistiksi kuului olennaisena osana pyrkiä Oulunkylän Pop & Jazz -opistoon, jonne Anssi pääsikin. Näihin aikoihin tuli Mainostelevisiosta Frank Pappan NoTV-ohjelma, jossa näytettiin musiikkivideoita.

- Se tuli niihin aikoihin kun tulin koulusta kotiin ja kesti pari tuntia. Katsoin aika aktiivisesti päivittäin. Yksi päivä sieltä tuli Neil Youngia.

Nimi oli Anssille tuttu, muttei hän ollut miehen musiikkia koskaan tietoisesti kuullut. Neil Young oli julkaissut 19. albuminsa Ragged Glory ja siltä oli lohkaistu sinkuksi Mansion on the Hill, jolle oli tehty video.

- Nauliinnuin katsomaan sitä. Eka reaktio oli ihmetellä, että mä ihmettä tää nyt sitten on. Se soti ihan täydellisesti kaikkea sitä vastaan mitä pidin musiikillisina hyveinä, kuten äärimmäistä soittotaitoa. Tämä kappale oli ihan skaalan toisesta päästä. Se oli aika rouheata kamaa. Nauratti, että tällaistakin saa julkaista.

Anssilla oli tapana laittaa videonauhuri tallentamaan NoTV siltä varalta, että tulee jotain hyvää, eli Neil Youngin hämmennystä herättävä esitys meni nauhalle.

- Ajauduin katselemaan sitä uudestaan ja uudestaan. Pikkuhiljaa se alkoi vedota. Se ”saako tällaistakin julkaista” muuttui nopeasti ”ai näinkin voi vetää” –fiilikseksi.

Aika pian Anssi osti Ragged Gloryn ja alkoi tutustua Youngin tuotantoon syvemmin. After the Goldrush oli seuraava ostos.

- Viihdyin Ogelissa opiskelemassa bassonsoiton taidetta loppujen lopuksi vain sen yhden syyslukukauden. Se oli tietynlainen unelma. Ajattelin, että päästyäni opiskelemaan, asioita alkaa tapahtumaan.

Odotit valaistumista?

- Joo, niin kävikin. Valaistuin ja tajusin etten halunnut olla siellä. Se ei ollut mun mesta. Siellä ei tapahtunut mitään mikä kiinnosti minua.

Anssi oli jo aloittanut omien biisien teon, jotka olivat kulkeneet tien kolmen soinnun renkutuksista progressiivisiin thrashmetal-sinfonioihin, joissa oli lukuisia osia ja tempomuutoksia ja taas takaisin niihin alkuperäiseen kolmeen sointuun.

- Oivalsin ettei mun tarvitse olla yhtään tämän parempi. Mä osasin soittaa bassoa ihan tarpeeksi hyvin niiden tekemieni biisien tarpeisiin. Kun se valaistuminen pamahti päähän, niin sen jälkeen en ole enää treenannut tai pitänyt harjoituspäiväkirjaa ja jauhanut skaaloja. Olen antanut musiikin tapahtua. Musta Mansion on the Hill oli tärkeä avain siinä lukkojen sarjassa, jonka sinä aikana avasin. Aloin ymmärtää mikä minua oikeasti musiikissa kiinnostaa.

Neil Young on myöhemmin vaikuttanut myös Anssin kitaransoittoon, josta tuli pääinstrumentti myöhemmän soolouran myötä.

- On sillä ollut selkeä vaikutus sekä soittamiseen että heittäytymiseen livetilanteissa ja soundiin. Varmaan keskeisin vaikuttaja Richie Blackmoren ohella. Ja musta tämä uusin levyni on kaikista levyistäni neilyoungein vaikkei se kuulosta yhtään Neil Young –levyltä ja vaikka olen tehnyt suoria Crazy Horse –pastisseja, kuten Suuria kuvioita. Uudessa levyssä on jotain Transin henkeä. Sama asenne.

Neil Young nousi suuren yleisön tietoisuuteen Buffalo Springfieldin jäsenenä 1960-luvun puolessa välissä. Alun perin kanadalainen laulaja, kitaristi ja lauluntekijä oli emigroitunut Los Angelesiin etsimään mainetta ja kunniaa. Young tunnetaan pääasiassa sooloartistina ja vahvana oman tiensä kulkijana, joka ei ole koskaan pokkuroinut levy-yhtiöille, trendeille, yleisölleen tai soittokavereilleen. Hän oli osa Crosby, Stills, Nash & Young -superbändiä. Hänellä on myös pitkä ja polveileva suhde Crazy Horse -yhtyeen kanssa.

Young on tuottanut suuren määrän tunnustettuja klassikkolevyjä ja –biisejä vuosien varrella. Hän on kuin varkain muodostunut jonkinasteiseksi kitarasankariksi ihmisille, jotka arvostavat sydäntä tekniikan sijaan eivätkä pelkää primitivistisiä purkauksia. Neil Young on onnistunut säilyttämään relevanttiutensa vuosikymmenestä toiseen siinä missä suurin osa hänen aikalaisistaan ovat siirtyneet kabareetaiteilijoiksi ja nostalgiamaakareiksi.

Mansion on the Hill julkaistiin singlenä vuonna 1990. Samana vuonna Etelä-Afrikan presidentti F.W. de Klerk salli Afrikan kansalliskongressin (ANC) toiminnan ja vapautti Nelson Mandelan. Kommunistinen puolue luopui yksinvaltiudesta Neuvostoliitossa. Suomen ulkoministeri Pertti Paasio esitti Suomen virallisen vastalauseen Salman Rushdielle langetetun tappotuomion vuoksi, jonka maan uskonnollinen johtaja Ali Khamenei uusi. Suomi ratifioi viimeisenä Länsi-Euroopan maana vuonna 1950 solmitun ihmisoikeussopimuksen. Microsoft julkaisi Windows 3.0:n.

Maailma muuttui huimaa vauhtia ja Neil Young kirjoitti nostalgiasta.

Anssi Kela on laulaja, lauluntekijä, muusikko ja kirjailija.

toimittaja: Arttu Tolonen

Rakkautta ensikuulemalla: J. Karjalainen

kaikki.musiikista@yle.fi — Fri, 27 Dec 2013 10:50:28 +0000

J. Karjalainen on pienestä pitäen ollut musiikillisesti kallellaan Amerikan suuntaan. Perheen autokaseteilla soi Nashville-tyylinen country ja Harry Belafonte. Lännenelokuvat ja –sarjat, kuten Virginialainen ja Bonanza olivat kovia juttuja. Creedence Clearwater Revival kolahti varhaisessa vaiheessa.

- John Fogertyn maku vastasi jo silloin aika pitkälle omaani nyt: ruudullinen paita, buutsit, farkut… Ja ne biisit olivat ihan bluegrassia. En sitä näin tietenkään silloin ajattelut, vaan tykkäsin Looking Out My Back Doorista ja muista.

CCR ja Fogerty eivät muuttaneet elämää, vaan auttoivat ymmärtämään sitä oman tykkäämisen ydintä. Karjalainen on tehnyt uransa aikana käytännössä vain yhden tyylin musiikkia – fokus on vain tiukentunut.

Creedencen jälkeen seuraava askel oli Matti Laipion 12-osainen Bluesin vuosikymmenet -ohjelma Ylellä 1970-luvun puolessa välissä. Jukka kuunteli jokaisen jakson antaumuksella.

- Vuoden 1975 tienoilla ostin Hakaniemestä levykaupasta Robert Johnsonin King of the Delta Blues Singers -levyn. Uuge Kojola oli siellä myyjänä. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, niin kun panin levyn ensimmäistä kertaa soimaan, minusta tuntui kuin laulaisin siinä itse. Äänen korkeus oli sama ja se tyyli laulaa tuntui todella tutulta. Ajattelin, että tämä on mun musiikkia.

Robert Johnson oli ainoat äänitteensä tehdessään 27-vuotias. Jukka Karjalainen oli ensimmäistä kertaa Robert Johnsonia kuullessaan saman ikäinen.

- Bluesista ja Robert Johnsonista mä löysin sen Amerikan, jota oli etsinyt ja ytimen johon kaikki loppujen lopuksi kulminoituu.

Robert Johnson tarjosi vuosien päästä toisenkin shokin. Miehen äänitteet julkaistiin aikoinaan kahdella LP-levyllä, joista kummassakin oli piirretyt kannet, koska kukaan ei tiennyt miltä laulaja-kitaristi näytti.

Eräänä päivänä Jukan ollessa mainostoimisto SEKissä töissä joku tuli kertomaan, että uudessa Rolling Stone -lehdessä oli kuva Robert Johnsonista.

- Mieti miltä tuntuisi nähdä kuva Philip Marlowesta. Ero on tietenkin siinä, että Marlowe ei ole koskaan ollut olemassa ja Robert Johnson on, mutta mulle Johnson oli täydellinen haamu - joku menneisyyden hahmo, josta ei voi olla kuvaa koska se on kuin uni.

Kuvassa Robert Johnson katsoo uhmakkaana kameraan tupakka suussa.

- Ensimmäinen asia johon kiinnitin huomiota oli Johnsonin valtava käsi. Se oli jonkinlainen mutaatio tai jättimäinen sammakko. Mä en tiedä, oliko kuvan näkeminen hyvä vai huono juttu. Mulla oli oma kuva. Osa siitä vahvistui ja osa hävisi, koska olin nyt nähnyt sen oikean kuvan. Ehkä olisin mieluummin pitänyt sen aaveena.

Robert Johnsonilla oli suuri vaikutus Karjalaisen elämään.

- Idoli on ehkä vähän kumma sana, mutta kyllä Johnsonista voi johtaa kaiken. Monet munkin biisit ovat syntyneet yrittäessäni soittaa sen juttuja. Olen sitten soittanut niitä väärin tai kärsimättömänä alkanut säveltää omiani.

Johnson on varsinkin nykyajan tähtiin verrattuna huomattavan arvoituksellinen hahmo. Kuin haamu. Hänestä ei tiedetä juuri mitään eikä hän twiittaa tai tee provosoivia Facebook-päivityksiä.

- Robert Johnson oli ehkä aina jonkinlainen haamu - eläessäänkin. Silti se musiikki eli vahvasti.

Robert Johnsonin syntymäpäivänä pidetään toukokuun 8. vuonna 1911. Hän kävi kouluja, oli naimisissa pari kertaa ja sai lapsia avioliitossa sekä sen ulkopuolella. Muut Mississippijoen suistoalueen bluesmuusikot, kuten Son House, muistivat hänet olleen 1920-luvun lopulla kohtalaisen hyvä huuliharpisti, mutta surkea kitaristi.

Vain pari vuotta myöhemmin kaikki oli kuitenkin toisin. Robert Johnsonista oli kehittynyt väkevä kitaristi ja laulaja. Hän jätti vanhan elämänsä taakseen ja alkoi kiertäväksi muusikoksi vuonna 1932.

Legenda kertoo hänen myyneen sielunsa paholaiselle oppiakseen soittamaan kitaraa paremmin kuin kukaan aikalaisensa. Hän kuoli elokuun 16. päivä vuonna 1938. Hän kärsi tuskissaan kolme päivää ja legendan mukaan hänet myrkytti mustasukkainen aviomies. Oikeasti kukaan ei tiedä mitä tapahtui.

Robert Johnson äänitti kappaleensa vuosina 1936 ja 1937. Hän oli tuntematon suuruus, kunnes vuonna 1961 Columbia julkaisi kokoelman, jonka Jukka Karjalainen 15 vuotta myöhemmin osti Hakaniemestä.

Hellhound on My Trail julkaistiin savikiekkona vuonna 1937. Samana vuonna Lepakkomies nähtiin ensimmäistä kertaa sarjakuvalehden sivuilla. Saksalainen Hindenburg-ilmalaiva tuhoutuu New Jerseyssä. Carl Orffin Carmina Burana kantaesitetään. Gestapo pidättää pastori Martin Niemöllerin. Suomessa Saksan suurlähettiläs protestoi Cajanderin hallituksen päätöstä nimetä sosiaaliministeriksi Saksaan avoimen kielteisesti suhtautuva K. -A. Fagerholm.

Robert Johnsonin legenda sementoidaan rockin peruskiveen vuonna 1961. John F. Kennedy astui Yhdysvaltain presidentin virkaan ja Yhdysvallat lähetti simpanssin avaruuteen. Suomi osallistui ensimmäistä kertaa Euroviisuihin: Laila Kinnusen laulama Valoa ikkunassa sijoittui kymmenenneksi. Adolf Eichmannin oikeudenkäynti alkoi Jerusalemissa.

J. Karjalainen on suomalainen laulaja ja lauluntekijä.

toimittaja: Arttu Tolonen