Olen syntynyt vuonna 1985, joten oleelliset punk-muistot sijoittuvat 1990-luvun puoliväliin. Se oli sitä aikaa, kun Yhdysvalloista pop punk-aktit Green Day ja Offspring saivat aikaan aallon, joka näkyi täälläkin mm. Juustopäinä. Muistuu mieleen ala-asteen levyraadit, joissa pojat soittivat Klamydiaa ym. räimettä (myös heviä), ja tytöt teinipoppia. Ja tietenkin poikien biisille piti antaa 10, ja tyttöjen biiseille 0. Ja tytöillä sama päinvastoin.

Uransa alkuaikoina Apulanta oli kova, ja oikeastaan ainoa todella kovaa nuorena kolissut punk-yhtye. Sitä tuli kasvettua Apulannan tahdissa, aina Anna mulle piiskaa-kappaleesta lähtien. Apulanta toimi tehokkaana venttiilinä esimurrosiässä olleelle pojalle. Apulannan kautta tunsi elävänsä.

Punkkina Apulannan paras levy on kakkoslevy Ehjä, joka sisältää monia yksinkertaisuudessaan nerokkaita kappaleita, ja Toni Wirtasen sanoitukset ovat nokkelia.

Apulanta oli myös siitä merkittävä yhtye, että se kehittyi koko ajan monipuolisemmaksi, mikä miellytti myös minua (kasvoimme Apulannan kanssa yhdessä myös näkemyksellisesti). Apulannan paras levy on Aivan kuin kaikki muutkin, jonka livenä esitetty Mex tex-cowboy puolialastomine vaahtotansseineen syöpyi mieleen. Mikä muuta se olikaan kuin punkkia?

Nykyään Apulanta veivaa sitä samaa levystä toiseen, eikä enää oikein kolise. Viimeinen merkittävä Apulanta-levy on Heinola 10, paluu juurille ja vihaisia ollaan edelleen, mutta myös muita sävyjä löytyy. Todellinen punk-aarre on Apulannan alkuvuosien sinkut koonnut kokoelma, joka sisältää minulle kaiken oleellisen punkista.

Tokihan nyt vanhemmiten myös jonkin verran näihin vanhoihin legendoihin on tullut tutustuttua, mutta enemmän olen kuitenkin hevari kuin punkkari. Ymmärrän kuitenkin mistä punk on lähtöisin, ja ilman muuta kunnon räimeelle on aina tilaa sielussani.

PoppisPunkkari