Olin jotain viidentoista vanha, kun radiosta tuli ensimmäisiä kertoja Pellen biisi "väkivalta ja päihdeongelma". Se kolahti aivan ensi tahdeista. Väänsin heti volume-napin kaakkoon ja kuuntelin aivan ällistyneenä. Mikä mieletön energia ja vimma!

Seuraavan viikon kuluessa hankin kaikki punkkiin liittyvät LP:t mitä levykaupoista löytyi. Seuraavina vuosina kävin kaikissa Pellen ja muidenkin alan miesten konserteissa, kun sattuivat lappiin eksymään ja tietysti festareilla siellä sun täällä.

Olin nuorena hiljainen ja sulkeutunut kaveri, mutta punk-konserteissa pogosin, huusin ja mekastin täysin vapautuneesti (ilman viinaakin). Mahtoivat tutut ihmetellä, että ei tuo ole sama jätkä ollenkaan.

80-luvun edetessä mielenkiinto hieman hiipui, kun punk meni popimpaan suuntaan ja alkuaikojen energia hävisi. Pellen, joka oli ja on suurin idolini, reggae-punk ei kolahtanut ollenkaan ja myöhempien aikojen Eppu Normaali kuulostaa lähinnä iskelmämusiikilta.

Joskus vuosituhannen vaihteen kieppeillä kävin Tavastialla kävin Pellen nostalgia-konsertissa, missä soitettiin N.U.S. - ja 1980 -kokoonpanojen kappaleita. Silloin Pellen uusi suosion kasvu ei ollut vielä alkanut, ja katsoessani ympärilleni ketä oli eturiveissä pogoomassa, näin vain ikäisiäni, lähes nelikymppisiä äijiä. Ajattelin huvittuneena, että samat jätkät täällä pogoo kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Hiukset vain ovat lähteneet ja mahat kasvaneet, mutta samanlaisessa hurmiossa silti pogottiin.

Vanha punkkari