| |||||
|
|
||||
| |||||
|
Syntitesti Keskustelua Tekijät Palaute |
Ajatuksia synnistä Sinä syntinen saatana kurja Luterilaisen ihmisen arkitulkinnassa synti on jotakin, missä töpätään. Pyhä- ja rippikoulujen opeista ovat parhaiten jääneet mieleen kiellot ja käskyt (Kunnioita isääsi ja äitiäsi, Muista pyhittää lepopäivä jne.). Jumala istuu sitten pilvenreunalla ruutuvihko kourassa ja merkkaa pukkeja väärintekijän nimen perään. Jotenkin ahdistava on myös ajatus perisynnistä, joka on peruuttamattomasti lätkäisty ihmisten niskaan. Syntiinlankeemuskertomuksessa ihmiset nakattiin ulos paratiisista, koska he halusivat maistaa samaa tietoa, jota Jumalalla oli. Kehitysopillisesti tämän voisi ymmärtää niin, että ihminen menetti eläimenkaltaisen viattomuutensa, kun hänen tietoisuutensa alkoi jossakin puoliapinallisessa vaiheessa kasvaa. Alkoi asioiden erottelu hyviin ja pahoihin eikä siltä tieltä ollut enää paluuta paratiisiin. Luterilaiseen uskoon liittyy vielä ajatus, että kukaan ei voi omin voimin vapautua synnistään. Puhutaan, että synneistään pääsee vain Jeesukseen uskomalla. Mikä olisi riittävä tai oikea tapa uskoa, jää hiukan hämäräksi. Katolilaisilla on sentään vielä joku paikka, missä käydä anelemassa ja saamassa anteeksi omia syntejään. Meidän täytyy kilvoitella syntejämme vastaan omin nokkinemme ja vasta viimeisellä tuomiolla sitten selviää, miten kävi. Missä synti luuraa? Voidaan myös ajatella, että synti on pelkoa siitä, että minua ei rakasteta. Jos yhtenäisyyden tai turvallisuuden tunne puuttuu, sitä täytyy tavoitella jollakin tavalla. Jotkut etsivät mainetta, toiset mammonaa. "Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?" Matteus 16:26 Jotkut hakevat rakkautta toisista ihmisistä (aina uusista ja aina uudelleen), toiset taas keskittyvät rakentamaan itsestään täydellistä "jumalan kuvaa". Jotkut taas antavat periksi ja heittävät kaiken sikseen tai kostavat kaikille. Oman pahan voi ulkoistaa moralisoimalla itsensä muiden yläpuolelle. Yli-ihmisten ideologialla on saatu monenlaista maailmanhistoriassa aikaiseksi. C.G. Jung oli sitä mieltä, että ihmisen kasvu lähtee käyntiin vasta sitten, kun hän suostuu kohtaamaan oman varjonsa. Varjo on alitajunnan tietämillä oleva, osittain kollektiivinen tietämys ihmisen pahasta puolesta. Sen kieltämisestä seuraa se, että se alkaa kummitella yllättävissä tilanteissa tai selittämättömänä käytöksenä. Vasta sitten kun tiedostamme ja hyväksymme oman vajaavaisuutemme ja kurjuutemme, "päästämme itsemme pahasta" eli alitajuntamme lakkaa ohjaamasta elämäämme. Vasta tästä itsetuntemuksen tuomasta nöyryydestä voi kasvaa viisaus. Niin kauan kuin olemme olevinamme parempia kuin olemmekaan, paha elää meissä ja voi hyvin - ja itse ihmettelemme, miksi maailma on meitä kohtaan niin kurja. Voiko syntiin kuolla? Synti voi tehdä ihmisen elämästä helvetin täällä maan päällä, uskoo hän sitten johonkin tai ei. Ihminen voi kietoutua syntiin niin syvästi, ettei löydä siitä enää tietä ulos: elämästä loppuu toivo tai rakkaus kerta kaikkiaan. Silloin edessä ei ole välttämättä fyysinen kuolema, mutta henkinen kyllä. Ehkä kuolemansynti-termillä tarkoitettiin juuri tätä: elämätöntä elämää, elämää alituisessa pelossa, ilman mielenrauhaa tai mitään mieltä. Tästä näkökulmasta ajateltuna synti on jotakin, joka riivaa ihmistä itseään, ei niinkään oletettua jumalaa. Synti on pakkomielle, joka johdattaa pois olennaisista asioista. Mikä sitten on olennaista? Voidaan ajatella, että se on suuri yhtenäisyyden kokemus maailmankaikkeuden kanssa: olemme kaikki yhtä ja kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Silloin ihminen on yhtä oman "jumaluutensa" kanssa. Miten synnistä pääsee pooooois? Monissa maailmanuskonnoissa synti ei ole niinkään tukku vääriä tekoja, vaan vääränlainen mielentila. Ihminen on syntinen silloin, kun kadottaa tuntuman ikiaikaiseen yhteyteen maailmankaikkeuden tai "suuren hengen" kanssa. Tämä tapahtuu silloin, kun alkaa liikaa kiinnittää huomiotaan maallisiin ilmiöihin (vrt. Platonin vertaus luolan seinän varjokuvia tuijottavista ihmisistä: pidämme totena sitä, mikä on harhaa). Monissa uskonnoissa ajatellaan siten, että ihminen voi itse vaikuttaa syntisyytensä määrään opettelemalla ajattelemaan oikein. Tällä tarkoitetaan vapautumista haluista ja himoista ja kääntymistä sisäänpäin. Kun emme enää tunne mielenkiintoa maailmaan, emme enää halua puuttua sen kulkuun omista itsekkäistä lähtökohdistamme. Silloin ihminen myös vapautuu karmastaan eli syyn ja seurauksen laista. Mutta syntiä ei voi ottaa ihmisyydestä pois. Ehkä sitä ei voi ottaa edes jumaluudesta pois: kai synnillä täytyy olla jokin tarkoitus, kun se on kerran tänne luotu? Voidaan ajatella, että hyvän ja pahan jännite pitää maailmankaikkeuden koossa ja ilman hyväpahaa jumalaa ei olisi mitään olemassa. Ja ehkä me olemme täällä oppiaksemme jotakin ja hankkiaksemme kokemuksia! Tuomaan kiistellyn evankeliumin mukaan Jeesuskin kehotti päästämään irti siitä, mitä oli saavuttanut ja kokeilemaan jotain muuta: "Joka on tullut rikkaaksi, hallitkoon. Jolla on valta, luopukoon siitä." Elämä kuljettaa ihmistä niiden kokemusten luo, joita hän tarvitsee. Ei voida siis tuomita joitakin asioita pelkästään pahoiksi ja toisia yksinomaan hyviksi - kaikki riippuu aina tarkasteluajankohdasta ja tarkastelijan näkökulmasta. Yhteiskunta arvioi tietysti yksilöidensä toimia niiden sosiaalisen "haitta-asteen" mukaan, mutta yksilön kehityksen kannalta juuri synkät teot voivat olla käänteentekeviä. "Älköön sanottako: tämä on parempi kuin tuo, sillä kaikki osoittautuu aikanaan hyvin kelvolliseksi." Siirakin kirja, 39.luku |