Levyarviot

Eri esittäjiä: Balkan Fever Helsinki

satumaa.toimitus@yle.fi — Thu, 22 Dec 2011 12:09:01 +0000

Balkan Fever Helsinki

Keväällä 2009 poikkesin Helsingin Punavuoren Dubrovnik-baariin katsastamaan Balkan Fever -klubin avajaisiltaa. Heti ovella nenän alle teipattiin tekoviikset. Laatu oli huono; viikset putoilivat, ihmiset aivastelivat ja illan mittaan viiksikarvoja tarttui vaikka minkälaisiin kehon kohtiin.

Mutta heti oli selvää, että tänne tullaan pitämään hauskaa eikä poseeraamaan. Leikkiviikset kyllä ovat omiaan riisumaan liiallista elvistelyasennetta. Ilman täytti Balkanin ja mustalaisten musiikki: tuhdisti törähtelevät torvet, vaikertavat viulut, rämisevät kitarat, tanssilattian tömistys ja estoton, jopa hikinen punk-asenne.

Monessa liemessä marinoitunut dj-kaksikko Borzin ja Levy oli todennut, että Suomen tanssiklubiväelle on syytä tarjota Balkan-meininkiä. Nyt tämä omista lähtökohdista kehitelty tyyli on vakiintumassa osaksi 2000-luvun klubikulttuuria. Monenlaista ikä- ja ammattirajoja rikkovaa yleisöä kuulemma piisaa.

Balkan Beat -villitys alkoi melkein kaksikymmentä vuotta sitten, pian rautaesiripun murtumisen jälkeen. Serbialaiselokuvaohjaaja Emil Kusturican elokuvat toivat balkanilaista musiikkia uuden nuoren yleisön eteen.

Robert Soko -niminen dj alkoi kohta Bosniasta Berliiniin muuttonsa jälkeen järjestää uudessa kotikaupungissaan tanssiklubi-iltoja otsikolla Balkan Beats. Paikalliset himobailaajat ja entisestä Jugoslaviasta Berliiniin muuttaneet siirtolaiset löysivät tiensä näiden tapahtumien maanläheisen riehakkaaseen ja positiiviseen tunnelmaan.

Näiden Balkanin rytmien raaka energia, slaavien ja romanien melodioiden melankolinen voima on laajentunut kohta jo maailmanlaajuiseksi tanssiklubivillitykseksi pitkälti länsimaisten dj:tten ja tuottajien innostuksen avulla.

Balkan beat -ilmiö ei ole ollenkaan musiikillisesti tarkkaa maantiedettä, musiikillinen kattaus voi liikkua Intian ja Jamaikan välillä, poiketen välillä vaikka Persiaan. Autenttisuus ei ole oleellista. Riittää kun ainakin ajatus koskettaa Balkania.

Tärkeintä on rehvakka tunnelma. Musiikki on fuusiota ja cross-overia sanojen varsinaisessa merkityksessä. Se on niin sanotusti jotain muuta, ei koskaan kulunutta diskoa ja rockia.

Eikä kyseessä ole pelkästään äänilevymusiikki; balkanilaiset isot puhallinorkesterit on kaivettu kansanperinnenurkkauksesta ja nostettu klubien soittolavoille bailuvaatteet päällä.

Slaavilaisen soiton kaiho ja voima ovat varsinkin suomalaisille tuttuja. Mustalaismusiikki on noussut vuosien varrella valtajulkisuuteen sellaisten esiintyjien kautta kuin Anneli Sari, Taisto Tammi, Markus Allan, Taisto Ahlgren ja Hortto Kaalo -yhtye.

Kohta kolme vuotta Suomessa toiminut Balkan Fever -tanssiklubi kokoaa balkanilaisen ja romanimusiikin luontevasti saman sateenvarjon alle. Klubin aloitteesta julkaistu "Balkan Fever Helsinki" -cd kokoaa yhteen siellä esiintyneitä ja ehkä tulevaisuudessa esiintyviä kokoonpanoja.

1970-luvun romaniyhtye Hortto Kaalon arkistoista on kaivettu ennen julkaisematon "Mustalaiseks olen syntynyt". Tamperelainen Slobo Horo on soittanut balkanilaista musiikkia 1980-luvulta alkaen.

Kaihoisan iskelmällinen rovaniemeläinen Jaakko Laitinen & Väärä Raha -yhtye tarjoilee maistiaisen ensi keväänä julkaistavalta albumiltaan. Alamaailman Vasarat osallistuu bileisiin klezmer-punkillaan.

Hip hoppiin Balkania yhdistävät Jätkäjätkät ja Paleface. Lilja Loiston Jamaika-kompilla esittämä "Säkkijärven polkka" on myös kelpuutettu mukaan, samoin kuin intialaista bhangraa soittava Shava maahanmuuttajan näkökulmasta tehdyllä "Suomenmaalla". Afrocola puolestaa tulkitsee Matin ja Tepon "Näitä polkuja tallaan" -kappaleen hervottomalla senegalilaisella tyylillä.

Tämä kokoelma antaa mainion kuvan tuoreesta ilmiöstä: balkanilainen hauskanpitopoljento lutviutuu suomalaiselle yhtä mallikkaasti kuin vodkapullo kainaloon ja tekoviikset nenän alle.

Kai Hyttinen: On joulu tullut Lappiin

satumaa.toimitus@yle.fi — Tue, 20 Dec 2011 08:33:10 +0000

Kai Hyttinen teki ensimmäisen levynsä vuonna 1966, eli 45 vuotta sitten, ja vasta nyt hän julkaisee ensimmäisen joululevynsä. Ja hyvä niin, sillä Hyttisen elämänkokemus antaa tälle On joulu tullut Lappiin -levylle enemmän sisältöä ja painoarvoa kuin monella muulla joululevyllä on kuulijalle tarjota.

Joululevyjen ongelma on usein nimittäin se, että ne kertaavat vanhoja kaluttuja lauluja. Tällä levyllä on vain kaksi entuudestaan tuttua laulua, "Heinillä härkien kaukalon" ja "Varpunen jouluaamuna", ja loput siis uusia.

Levyn kahdestatoista laulusta yhdeksän on Kai Hyttisen itsensä säveltämiä ja kahteen hän on myös kirjoittanut sanat. Loput kappaleet ovat Vexi Salmen sanoittamia.

Kai Hyttinen opiskeli noin kymmenen vuotta sitten eräoppaaksi ja muutti Kilpisjärvelle asumaan. Keikkailu ja laulaminen jäivät taka-alalle ja tilalle tuli luonnon tutkiskelu, tuntureilla vaeltelu ja turistien opastaminen. Moinen elämänmuutos on tietysti myös jättänyt jälkensä musiikkiin, josta huokuu pohjoisen henki ja kiireettömyys. "Joulu Haltilla" vie kuulijan Suomen korkeimman tunturin laelle josta avautuu jylhät näkymät. "Karhun joulu" -nimisessä laulussa karhu nukkuu talviunta, näkee unta joulusta ja vaipuu pesässänsä juhlatunnelmaan. Laulussa "On joulu tullut Lappiin" kuuluu noitarumpu ja joiku - luonnon koskemattomuus, revontulet, tunturit ja tuulen hiljainen humina vaivuttavat kuulijan pohjoisen rauhalliseen joulutunnelmaan.

Tällaisia joululevyjen pitäisikin olla, tekijänsä näköisiä ja oloisia. Mainittakoon vielä, että Kai Hyttinen on sovittanut levyn kaikki laulut.

Kai Hyttinen on vieraana Radio Suomen Lähikuvassa-ohjelmassa torstaina 22.12.2011.

Jope Ruonansuu: Jopetusministeri

satumaa.toimitus@yle.fi — Wed, 14 Dec 2011 13:37:34 +0000

Jope Ruonansuu: Jopetusministeri

Artistivirta Ile Vainion keulakuvittamasta AXR-yhtiöstä muille levymerkeille näyttää jostain syystä jatkuvan. Kari Tapion poismeno jätti luonnollisista syistä ison aukon, mutta nyt yhtiön levytysuraansa jatkavista entisistä kultakimpaleista on Paula Koivuniemen lisäksi Jope Ruonansuukin vaihtanut firmaa. Jopetusministeri ilmestyy Sony Musicin kustantamana.

Levyllä Jope sutkauttelee vuosien rutiinilla, mutta kurkistelee uusillekin laduille. Silkka imitointi tai välijutut ovat jääneet vähemmälle ja verbaalisen ajankohtaistamiskikkailun pohjana ovat kotimaiset iskelmän ja popmusiikin pikku- tai vähän isommatkin klassikot. Tuo on tuttua edellisiltäkin levyiltä, mutta nyt ylöspano on huolellisempi. Menneisyyden Vankinakin tunnetun Kuja Salmen tuotanto on monista vanhoista, muovisen synteettisesti ja halvanoloisesti soineista Jopelevyistä poiketen lämmin. Alan ammattilaisista koostuva bändi ei kuulosta leipääntyneeltä studiosuorittajalta, vaan svengaa paikoin vimmatusti.

Sanoituksissa on pyritty kertakäyttövitseistä, seiskapäivänperhosista kestävämpiin aiheisiin. Juice Leskisen Pilvee pilvee –kappaleesta ideoitu Hirvee hirvee hirvee haluaisi selvästi Pertti Metsärinteen Hirvenmetsästyksen rinnalle jokasyksyiseksi jahtistandardiksi. Jostain syystä Juice - toisin kuin muut lainatut säveltäjät ja sanoittajat - ei saa krediittejä inspiroimansa kappaleen sanojen ja vain hieman muunnellun melodian lainasta. Toisaalta Leskinen varasti riffinsä Leiber-Stoller –kaksikon klassikosta, joten Jopehan itse asiassa jatkaa kierrätystä ja vaalii popmusiikin perinnettä sitaattitaiteena. Mutta kolmaalta: Ruonansuu kuohahti, kun hänen ”vai-mikä-se-oli” –hokemansa ”lainattiin luvatta” mainokseen. Oispa pannu omalle kohalleen!

Hienovaraisista uusista tuulahduksista huolimatta Jopetusministeri on jopemaisen epätasainen. Pave Maijasen itsensä esittämän Lähtisitkö-kappaleen päälle Mauno Koiviston äänellä hoettu ”ai-minä-vai” ei kannusta edes kertahörähdykseen. Dave Lindholmin laulussa kitaran sijasta laulaa hanuri laulajan kuulostamatta Davelta. Vai yrittääkö Jope edes imitoida? Lopputulos ei kuitenkaan naurata edes pieruhuumorin ystävää, eikä imitaattorina tunnetun taiteilijan levyä kuunnellessa imitoiko-vai-ei - ajatuksen pitäisi edes tulla mieleen. Kun Ruotsi putos puusta –oivalluksessa olisi ollut ainekset paljon terävämpään kommentointiin. Jukka Kuoppamäen Pienestä miehestä väännettyä Ihimemiestä jää ihmettelemään. Ja niin edelleen. Mutta kyllä tälle seuraavaa odotellessa hymähtelee, sillä eihän meillä ole tällä saralla muutakaan. Aatteleppa vaikka ite!

Jope Ruonansuu on vieraana Yle Radio Suomen Lähikuvassa torstaina 15.12.2011 klo 22.10

Michael Bublé: Christmas

satumaa.toimitus@yle.fi — Wed, 07 Dec 2011 14:27:51 +0000

Michael Bublé: Christmas

Jokavuotisen joululevyjen hyökyaallon keskellä Michael Bublé edustaa omalla sesonkijulkaisullaan perinteisiä jenkkijoulun arvoja. Christmas-albumin hurjat myyntiluvut osoittavat sen, että tiukan oikeaoppisella joululaululevyllä voi tehdä myös kovaa tiliä. Albumia on myyty maailmanlaajuisesti tätä kirjoittaessani yli viisi miljoonaa ja Suomessakin tuplaplatinaraja on paukahtanut rikki viikkoja ennen hysteerisintä loppukiriä lahjamarkkinoilla. Menestys on helppo ymmärtää, sillä omassa hieman kaavamaisen kuristavassa joulumusiikkikarsinassaan Bublén perinnetietoiset tulkinnat edustavat laatua ja ajatonta eleganssia.

Ulkomuodoltaan sorja kanadalaisurho on laulajana taitava ja äänivaroiltaan luonnostaan romanttiseen viihteeseen kallellaan. Hänen esikuvansa ovat ilmeiset myös joulunvietossa. Michael Bublé jatkaa Bing Crosbyn, Frank Sinatran ja Nat King Colen viitoittamalla tiellä, samettisen jatsahtavan jouluiskelmän keinoja kierrättäen. Paikoitellen Bublén joulutunnelmointi luiskahtaa totaalisen retroilun puolelle, sillä osa Christmasin raidoista on viimeistä piirtoa myöden kuin 1950-luvulta tempaistuja. Eartha Kittin kissamaisesti alun perin kehräämä Santa Baby ja Sinatran suurin joulubravuuri Have Yourself A Merry Little Christmas taittuvat Bublélta hienosti kadonneen ajan charmilla.

Tuottajaguru Phil Spectorin legendaariselta joululevyltä lainattu Christmas (Baby Please Come Home) sen sijaan luiskahtaa tyystin hampaattoman söpöilyn puolelle. Ylenpalttinen imelyys on toki koko joulumusiikkigenren liepeillä vaaniva ansakuoppa. Lipeääkö Bublé liian syvälle siirappipaljuun, se on tietysti kunkin kuulijan päätettävä asia. Omissa korvissani lapsikuoron höystämä Silent Night tai King Cole-latinalla murjottu Ave Maria kallistuvat kornin puolelle, mutten toki tuomitse niitä, jotka huokaavat syvään ihastuksesta.

Parhaimmillaan Bublé on svengaillessaan poikamaisella karismalla keskitempoisia joulun ikivihreitä. Bing Crosbyn hittiohjelmistosta poimittu I’ll Be Home For Christmas on edustaa kutakuinkin täydellistä vanhan liiton jouluviihdettä. Säröistä, kauneusvirheistä ja tyylirikoista vapaan joulutunnelman luojana Michael Bublé on tämän vuotisen keskitalven kulutusjuhlan ykköstonttu. Täysin yllätyksetön kappalevalikoima ja esikuvia orjallisesti seuraava lähestymistapa singauttaa Bublén todellisten jouluklassikoiden joukosta taitavien kierrättäjien kategoriaan.

Sielun Veljet: Maallinen vaellus: 1983-2011

satumaa.toimitus@yle.fi — Thu, 01 Dec 2011 08:13:54 +0000

Sielun Veljet:Maallinen vaellus: 1983-2011

Suhtautuminen Sielun Veljet -yhtyeeseen oli aikanaan kova paikka jopa Hassisen Koneen ja Ismo Alangon vannoutuneillekin faneille. Uuden bändin provosoiva asenne oli ehdoton: aggressiivisen fyysistä mättöä, paljon rytmisiä hokemia, vähän melodiaa, kaiken kyseenalaistavaa uhmaa, rock-musiikin rankimman perinteen mukaista vaarallisuutta lavalla ja kulisseissa.

Ensimmäiselle lp-levylle tallennettiin Siekkareiden kirskuva keikkailme. Kansansuosio räjähti vuoden 1985 levyllä "L'Amourha". Tämän T.T. Oksalan tuottaman kansaan menevän soundin jälkeen Sielun Veljet suunnisti jälleen oudoille vesille levyillä "Kuka teki huorin" ja "Suomi-Finland". Viimeinen Siekkarien toimiessa julkaistu lp oli vuoden 1989 englanninkielinen akustista psykedeliaa tarjonnut "Softwood Music Under Slow Pillars".

Eli melkoisen matkan Sielun Veljet taivalsi vajaassa kymmenessä vuodessa; rutiinit vältettiin muuttamalla meininkiä jatkuvasti. Häpeämätön heittäytyminen oli vertaansa vailla; koskaan ei voinut olla varma mitä on tulossa, keikalla tai levyllä.

Suurin syy tähän jäljittelemättömyyteen lienee bändin antaumuksellinen sisäinen kemia; ja pääosin Ismo Alangon tekemät kappaleet. Teksteistä löytää sekä symboliikkaa että arkipäivää - ja rankkaa huumoria, vaikka sitä ei aina heti huomaa.

Sielun Veljet toteuttaa pilkulleen entisen presidentin Mauno Koiviston uudenvuoden puheen taidemääritelmän kahta oleellisinta asiaa: pitää olla jotain sanottavaa ja kykyä sanoa se. Ja sinnikkäät Siekkarit ovat saaneet myös suuren yleisön kuuntelemaan sanottavaansa.

Sielun Veljien ainutlaatuisuus paljastuu parhaiten elävässä esityksessä. Mutta myös levytykset toimivat edelleen komeasti.

Bändin tämän vuotisen come back -kiertueen innoittamana julkaistu "Maallinen vaellus 1983-2011"-tupla-cd on ainakin kolmas Sielun Veljien tuotantoa kokoava levy. Mukana on kaikki tutut hitit ja muuta tavaraa enemmän kuin koskaan, myös tänä vuonna tehty uusi kappale "Nukkuva hirviö".

Veljien alkuaikoina sanoituksista ei saanut kunnon tolkkua. Nyt ne on luettavissa Ismo Alangon kirjaksi kootuissa teksteissä.

Ja tämän levyn kansilipukkeesta voi lukea kitaristi Jukka Orman kirjoittamat pitkät ja kiinnostavat tarinat yhtyeen seikkailuista ja 1980-luvun hengestä.

Jollain Euroopan reissulla bändi ajautui juhlien aina vain jatkuessa sikalaan, joka oli muutettu baariksi. Pahnoja, sikoja ja ihmisiä oli sikin sokin. Ja jotta tässä ei olisi ollut tarpeeksi, nurkassa istui "tutunnäköinen mies lasi kourassa, tupakka huulessa, lähes sammuneena, suomea kirjakielellä sopertaen. Aki Kaurismäki oli kuulemma näyttelijöitä ja kuvauspaikkaa etsiessään törmännyt Portugalissa aivan ihastuttavaan viinitilaan, jonka oli humalapäissään mennyt ostamaan."

Sielun Veljet Tavastialla vuonna 1985

Kate Bush: 50 Words For Snow

satumaa.toimitus@yle.fi — Wed, 23 Nov 2011 11:40:55 +0000

Kate Bush: 50 Words For Snow

Kate Bush on musiikkibisnekseltä lainalaisuuksia ja sääntöjen noudattamista odottaville mysteeri. Perheensä parissa viihtyvä ja harvakseltaan levyttävä nainen ei istu muottiin, eikä varmasti tule ikinä istumaankaan. Ainoan kiertueensa Bush teki uransa alkumetreillä 1979. 50 Words For Snow on vuonna 1978 alkaneen levytysuran vasta kymmenes albumi.

Kulunut vuosi on ollut Kate Bushille kiireisempi kuin aikoihin. Keväällä ilmestyi uusia versioita vanhoista kappaleista sisällään pitänyt Director’s Cut -albumi, mikä pelästytti uumoilemaan luomisvoiman ehtymistä, mutta tuore, kokonaan uutta materiaalia sisältävä 50 Words For Snow häivyttää epäilykset. Levyllä on seitsemän jättiläistä, lyhimmilläänkin miltei seitsemänminuuttista tunnelmakuvaa, jotka eivät ole välttämättä isoja sovituksiltaan, vaan pelkästään kestoltaan.

Bushin tuotannon tapaan hänen tuoreinkaan albuminsa ei avaudu ensi kuulemalla. Aluksi mieleen hiipivät mielikuvat taas yhdestä tekotaiteellisesta, mutta siksi tai siitä huolimatta kriitikoiden rakastamasta egotripistä häviävät nopeasti. Bushin lumilevy on ehjä, harkittu teemallinen kokonaisuus, jonka tunnelma vie mukanaan. Levyn tarttuvimmilla hetkillä tarjoavat laulu- ja lausunta-apua Elton John (Snowed in at Wheeler Street)ja Stephen Fry (50 Words For Snow). Päätöskappaleessa Among Angels Kate ei tarvitse koskettavan seireeninlaulunsa taakse kuin vain pianonsa. Aloin jo olla siinä uskossa, että tällaisia levyjä ei enää tehdä. Onneksi olin väärässä.

Eppu Normaali: Mutala

satumaa.toimitus@yle.fi — Thu, 17 Nov 2011 08:00:22 +0000

Eppu Normaali: Mutala

Bändin nimi Eppu Normaali kaivertui mieleeni ensimmäisen kerran Gorilla-nimisessä teekkarien rock-räkälässä, Tammerkosken rannalla sijainneen jo kauan sitten puretun Verkatehtaan kellarissa, siinä missä nyt ovat Koskikeskus ja hotelli Ilves.

Vuosi oli 1977; tilaisuus oli Rock SM -kisojen karsinnat. Eppu Normaalin kohkausesityksestä mieleeni on jäänyt paitsi joukkion hauska nimi, myös yhtyeen kuudes jäsen, vinhasti pogoava iso mies Jorma Riihikoski. Tuolloin vielä ujo laulusolisti Martti Syrjä ei uskaltanut ottaa kontaktia yleisöön, vaan hihkui selkä saliin päin.

Tuolloin Eput eivät edes halunneet osata soittaa kunnolla. Tarkoitus olikin provokaatio; irvistellä nousevan punk-aatteen innostamana alaa hallinneille oikeille proge-muusikoille.

Kilpailun tuomaristossa istunut Vanha isäntä -yhtyeen edustaja olikin sitä mieltä, että "tästä bändistä ei tule koskaan mitään". Muistaakseni kuitenkin Juice Leskinen kävi puhuttelemassa raatia ja vaati Epuille palkintoa. Niinpä Jussi Raittinen antoi teineille taksirahaa paluumatkaa varten Ylöjärvelle.

Tälle show'n varastaneelle epäyhtyeelle annettiin myös kunniamaininta huimasta lavakoreografiasta. Siis muistaakseni.

Nyt 34 vuotta myöhemmin suomalaisen rockin instituutio Eppu Normaali on toteuttanut melkein yhtä vanhan ideansa kuistilla äänitetystä levystä. Äänityspaikaksi ei kelvannut ihan ulkoveranta, vaan Ylöjärven Mutalan kylän maamiesseuran vanha hirsinen talo.

"Mutala"-niminen levy onkin kuin ennalta määrätty jatko Eppujen omapäiseen saagaan. Sisältönä sillä ovat lähes akustisesti soitetut vanhat kappaleet.

Tämä unplugged-levytysmuoti oli kukkeimmillaan parikymmentä vuotta sitten Eric Claptonin, Neil Youngin ja Nirvanan johdolla. Nyt vuosikymmenien läpi jääräpäisesti Ylöjärven perukoille eristäytynyt Eppu Normaali soveltaa sitä varsin oivasti omiin hitteihinsä ja vähemmänkin tunnettuihin kappaleisiinsa.

Ja miltä "Mutala" mahtaa kuulostaa? No, aluksi aivan upealta. Bändi soi todella komeasti, kaikki on kohdallaan.

Yritin palauttaa mieleeni, miltä 1980-luvun klassikkoalbumilta onkaan pysäyttävä avauskappale "Hiljaa huomiseen". Tässä laulussa Martti Syrjän suomalaiseen sieluun kaivertuva sanoitus ja Mikko Syrjän melankolinen melodia ovat aivan oleellisinta Eppu Normaalia.

Laulu julkaistiin alun perin Eppujen vuoden 2004 comeback -albumilla "Sadan vuoden päästäkin". Viimeistään tuoreen luomuversion jälkeen tämäkin kappale nousee klassikko-osastoon.

Mutta jossain kohdassa tätä massiivista kahden tunnin kattausta aloin kaivata uusia oivalluksia ja sovitusideoita vanhoihin umpituttuihin hitteihin. Ja jos niitä onkin keksitty levyn huumoripläjäyksiin, kuten rockabillynä vedettyyn "Lainelautailevan lehmänmaha rock'n'roll'iin", ne jäävät enemmänkin huumoriksi. Laulut ovat niin tuttuja, että varsinaiseen kestokuunteluun tästä levystä ei ole ainakaan faneille.

Helisevät akustiset kitarat eivät soi tarpeeksi tyrnästi, joten välillä Martin laulu jää liian yksin, varsinkaan kun kunnon köörivokaaliapua ei ole. Eppu Normaali on nimenomaan yhtye eikä laulusolisti ja taustabändi; ei folk-rock-yhtye, vaan sähkökitarabändi.

Martin näppärä kansilipuketeksti kyllä kartoittaa ansiokkaasti kaikkien aikojen tärkeimmän suomenkielisen, ja ennen muuta ylöjärveläisen, omassa rauhassaan kasvaneen kaveribändin noin 38-vuotisen historian, tyyliin sopivine kirjoitusvirheineen kaikkineen.

"Mutala" ilmestyy kauppoihin 23. marraskuuta tupla-cd- ja tripla-vinyyli-lp-formaateissa. Julkaisupäivän iltana Eppu Normaali on luvannut soittaa akustisen konsertin netissä.

Lauri Tähkä: Polte

satumaa.toimitus@yle.fi — Fri, 11 Nov 2011 08:08:34 +0000

Lauri Tähkä: Polte

Kova pala.

Se,että Lauri Tähkä on sanonut toivovansa huonoja arvosteluja soololevylleen Polte, kertoo ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin Tähkä tosiaankin luottaa Elonkerjuu-aikana kerääntyneeseen kannattajapohjaan. Toiseksi Lauri on itsekin epävarma levystään, tulikohan sittenkin astuttua suonsilmään. Vastakkainasettelu on ankara, kun voisi kuvitella fanienkin jakaantuneen bändin hajottamisessa kahteen leiriin.

Nyt kävi niin, että jalkojen alle jäi liiankin pitävä pohja. Rapa ei roisku, pussaus moisku, eikä lotina loisku. Koetuksella on myös Tähkän tutuksi käynyt tapa kuljettaa kirjaimia, saatella sanoja, rynnistää ryppäissä. Tähkän ja laulujensa toimivin suhde on vissi etukeno, ihan siis oikeasti rock. Tällä kertaa tekstit joutuvat ylivalotukseen, kun kappaleitten toimintaympäristö on siistimpi tai ainakin lähempänä valtavirtaa.

Sanovat kateelliset mitä vaan, Lauri Tähkästä kehittyi vuosien varrella vahva sanankäyttäjä tavalla, joka jätti jo aikaa sitten taakseen pelkän pohojalaasuuren. Hittilevyillä onnistuttiin rakentamaan nouseva hurmosketju sellaisillekin kuulijoille, joilla on Horonkylä hukas.

Nyt on mestari ilman luottopelimannejaan ja tilalle on tullut uusi näyttämisen tarve. Ilmaan jää lopulta väkisin väännetyn kisällinäytteen tuntu. Ymmärrettävää on, että Syyskuun kyy ja Polte avaavat levyn. Mutta kokonaisuutena laulut tulevat ja menevät toisiaan muistuttavina. Koko ajan kuulen myös kaikuja menneestä, mihinkäs susi pihaportillakaan ulvahduksistaan pääsisi. Tekstit huokuvat erontuskaa, mutta aiheet jäävät tällä käsittelyllä hätäisiksi.

Toisaalta ei paha: "Kiertelin kaartelin suot, salot suuret / Kolusin ja konttasin kuusikon juuret." Apuja on tullut kahden laulun sanojen verran Sinikka Svärdilta ja yhteen Heli Laaksoselta. En vaan oikein pysty omaksumaan niitä Tähkä-kappaleiksi.

Kyse on lopulta siitä, että Tähkä kaipaa keralleen kunnon kohkausta, taaksensa totista tutinaa, johon eräs toista kertaa nyt nimeltä mainitsematon orkesteri vuosi vuodelta paremmin yltyi. Keikkakilometrejä ei voi taitavallakaan studiosoitannolla korvata. Laten ääni jää ilman vastavoimia. Monet levyn sovituksista kulkevat torvien ja jousten hallussa suht samassa rekisterissä kuin Tähkän laulu. Se taas korostaa äänen kireyttä ja parissa kohtaa liiaksi pidennettyjä vokaalejakin. Nyt pitäisi kaiketi opetella rinnalle myös rennompi laulutapa.

Juuri kun olen valmis toteamaan Poltteen jäätäväksi poltteeksi, hallan panemaksi viljaksi, tulevat raidat 10 ja 11. Kokonaan sun tsärppää itsensä liikkeelle Balkanin poljennoin ja sovituksen suunta on kokonaisuutenakin kiinnostava. Päätösraita Riittää meillä päiviä kohotetaan tutusta taikinanjuuresta sekin, mutta Mustanmeren Polkka Orchestra taustalla äityy aitoon svengiin.

Tunnelma nousee lopussa pari astetta lämpöä kohden. Kyy kaipaa kuitenkin kuumuutta kiemurtaakseen kevään kohmelosta korkeammille kallioille. Käärmekappale kättelyssä viittaa nahkanluontiin, nyt jäi repaleita päälle. Yksi ominaisväritys on käytetty ja toista kasvatetaan.

Riittää meillä päiviä. Tehdään seuraavasta rauhassa parempi.

Popeda: Voitto

satumaa.toimitus@yle.fi — Wed, 09 Nov 2011 10:21:54 +0000

Popeda: Voitto

Popedan kulku ei ole viime vuosina ollut mutkattoman voitokasta, mutta pienen yskähtelyn jälkeen kone on käynnissä taas. Ainoan alkuperäisjäsenen Pate Mustajärven rinnalla ovat seisseet jo vuosikymmeniä levyn sävelistä ja sovituksista yhtä kappaletta lukuun ottamatta vastaava kitaristi Vesa-Pekka ”Costello” Hautamäki ja basisti Jyrki K. Melartin. Rumpali Lacu Lahtinen ja kosketinsoittaja Iso-Pate Kivinen astuivat kyytiin edelliselle, vuonna 2008 ilmestyneelle levylle Täydelliset miehet.

Kolmen vuoden levytystauko on Popeda-asteikolla pitkä, mutta tässä tapauksessa kypsyttely on kannattanut. Ajan kanssa tehtyä levyä ei ole kuitenkaan hinkattu särmättömäksi, vaan lopputulos on tutun tyhjäpäistä, riffittelevää Popeda-rockia. Aikuistumista ei ole havaittavissa ja levyä soittimeen sijoittaessaan kannattaa aivot edelleen jättää samoin tein vaatesäilytykseen.

Korkin kiinni pistänyt Pate laulaa vuosien tuomalla kokemuksella edelleen vakuuttavasti viinan juonnista ja vastakkaiseen sukupuoleen tutustumisesta. Veksi Salmi on tehnyt levylle kolme tekstiä, jotka tuovat mukaan ripauksen hieman puolivillaista irwinismiä ja Pate onkin omimmillaan omien tekstiensä tulkkina. Välillä mies heittäytyy peräti vakavan oloiseksi ja lohduttomaksi. Muutaman vuoden takainen keikkojen peruutuskierre ja juopotteluputki vaikuttaa olleen todella pysähtymisen paikka. ” Mä mokasin/ liian myöhään jarrutin/mä mokasin/ajoin loppuun moottorin” (Mä mokasin). Onneksi kone ei leikannut kiinni lopullisesti, vaan starttasi vielä ilman ryyppyäkin.

Laura Voutilainen: Ihmeitä

satumaa.toimitus@yle.fi — Mon, 07 Nov 2011 07:43:05 +0000

Laura Voutilainen: Ihmeitä

Tämä levy hämmentää.

Tähän asti Laura Voutilainen on laulajana profiloitunut belttaajaksi (englannin ilmaisusta "belt it out"), eli käyttänyt korkealta-ja-kovaa-tyyppistä, voimakasta äänentuottamistapaa. Minä arvostan belttausta. Se vaatii paitsi luontaisia lahjoja myös rautaisen ammattitaidon, eikä siinä selviä aloittamalla laulua sinne päin ja liu'uttamalla sitten sävelet kohdilleen. Suomessa on kaksi maailmanluokan naispuolista belttaajaa: Anna Eriksson ja Laura Voutilainen, ja belttaus sopii erinomaisesti esimeriksi musikaalien, voimaballadien tai vaikkapa euroviisujen esittämiseen, joita kaikkia Voutilainen onkin suurella menestyksellä ja ihailuni ansaiten harrastanut.

Mutta nyt tulee täydellinen tyylinvaihdos. Ihmeitä-albumi on akustisvoittoinen, hiljainen ja hillitty, eikä Laura Voutilainen sillä julista, riemuitse, vaivu epätoivoon eikä kasvata paatosta, vaan kertoo, tunnelmoi ja kuiskaa. Levy sisältää Timo Kiiskisen, Edu Kettusen ja Tuure Kilpeläisen kaltaisten ammattimaisten lauluntekijöiden myllystä tilattuja tai tarjottuja teoksia, ja se on käyty äänittämässä Islannissa, mistä ovat kotoisin myös valtaosa albumilla soittavista muusikoista (joista puolet tosin ovat viulisteja). Laulut on sovittanut kosketinsoittaja Matti Kallio.

Joten ymmärrätte, että Ihmeitä vaatii totuttelua. Tosin Laura Voutilainen seuraa nyt trendiä, jossa meitä jo kymmenen vuoden ajan on totutettu hieman hillitympään lauluilmaisuun esimerkiksi Emma Salokosken, Johanna Iivanaisen, Suvi Isotalon tai vaikkapa Chisun levyillä, joten maaperää on kyllä pohjustettu. Silti oma henkilökohtainen belttausmieltymykseni tuomitsee Ihmeitä-albumin Voutilaisen tuotannon keskikastiin. Suurin syy ei ehkä sittenkään ole laulutyyli, vaikka Voutilainen tässä ikään kuin luopuu eräästä valttikortistaan ja laskeutuu "tavallisten" laulajien tasolle, vaan se että iskelmämusiikki pysyy pystyssä tai kaatuu sävellysten voimalla, eikä Ihmeitä-levylle sen laulujen tekijöiden laarista valitettavasti ole päätynyt aivan heidän parasta A-luokkaansa olevia kappaleita.

Helmiä on onneksi kuitenkin joukossa. Timo Kiiskisen ja Markus Koskisen kynäilemä raita "Näkymätön ystävä" päätyy varmaankin Laura Voutilaisen keikkaohjelmistoon useammaksikin vuodeksi, ja levyn päättävä Voutilaisen itsensä sellolla soittama islantilainen kansansävelmäinstrumentaali "Sofdu unga ástin min" (Uneksi nuori rakkaani) on sekä kaunis että tässä yhteydessä raikas ja juhlava.

Retropop: Tämän hetken tähden

satumaa.toimitus@yle.fi — Wed, 02 Nov 2011 14:48:37 +0000

Retropop: Tämän hetken tähden

1980-lukulaisen konemusiikin estetiikkaa on viime vuosina kierrätetty niin taajaan, ettei syntesoijilla silatulle popille tätä nykyä kovin herkästi höristä korvia. Piipittävät kosketinsoinnit, kevyesti jumputtavat rytmit ja yksinkertaisen tarttuvat melodiat puskevat vastaan kaikkialla nykymusiikin peruskaavana. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö arkiseksi muodostunut syntsapoppailu olisi hyvin tehtynä raikasta kuultavaa.

Popmusiikissa usein ratkaisee ei se MITÄ teet, vaan se MITEN teet. 2000-luvun puolivälin tietämillä perustettu Retropop askartelee melko tavanomaisten ja tuttujen rakennusmateriaalien parissa, mutta saa väkerrettyä niistä sangen miellyttävää ja tarttuvaa käyttömusiikkia. Yhtyeen toisella albumilla kuullaan musiikkia, joka joskus kauan, kauan sitten olisi saattanut puksuttaa klubissa. Nyt Retropopin henkinen koti on radioaalloilla, videokanavilla ja keskellä aika tyypillistä nykyajan äänimaisemaa.

Solisti Saila Ojalan hyvin mieleen painuva lauluääni nousee vahvasti esiin Tommi Ojalan taiten laatimasta sointikuvasta. Pelkistetyllä otteella ilman keinotekoisia maneereja soivat laulutulkinnat sitovat Retropopin osaksi keskitien suomalaista pop-perinnettä. Suurimman osan huomiosta puoleensa vetävä keulakuva on yhtyeen valttikortti ja samalla mahdollinen riskitekijä.

Laulumelodiat ja niiden kautta tuleva helppous voivat Retropopin kohdalla avata tien suureenkin menestykseen. Samalla yhtyeen musiikkiin lurahtaa sekaan iskelmällistä sisäsiistiyttä, jolla vähänkin nirppanokkaisempi poppariyleisö taatusti nyrpistää nokkaansa. Pirullista Retropopin musiikissa on se, että Tommi Ojalan melodiat saattavat hyvinkin jäädä niidenkin takaraivoon soimaan, jotka pitävät yhtyeen musiikkia karvahattukansan tanssipoppina.

Lassi Valtonen: Kukin tyylillään

satumaa.toimitus@yle.fi — Thu, 20 Oct 2011 13:16:14 +0000

Lassi Valtonen: Kukin tyylillään

Lassi Valtonen on se kaveri, joka jätti kesken viimeisimmän Idols-kisan sen jälkeen kun oli ehtinyt saada Facebookiin 60 000 fania. Pois jättäytymisen syyksi kerrottiin, että Lassi keskittyy kavereidensa kanssa perustamansa progebändin rumpalin hommiin. Progen soittaminen on toki täysin kunniakasta toimintaa, mutta panokset ovat kuitenkin kavereiden kanssa ja kavereille soittaessa hieman pienempiä kuin ”oikeilla musiikkimarkkinoilla”.

Lassin ensilevy ”Kukin tyylillään” sisältää, niin kuin progerock joskus parhaimmillaan, rohkeaa ja kunnianhimoista musiikkia. Mutta tuon lisäksi Lassin levy on hauras, koskettava, syvällinen, ihmisen näköinen ja kuuloinen levy.

Kaikki, jotka ovat olleet mukana sen luomisessa, saavat syvän kunnioitukseni. Erityisesti pitää mainita tuottaja Matti Mikkola ja A&R -vastaava Olli Halonen. Hyviä säveltäjä-, sanoittaja- ja soittajavalintoja, ymmärrystä, oivallusta ja luulenpa myös: kovaa työtä.

”Kukin tyylillään” on varmaankin ollut hyppy tuntemattomaan, mutta tuo iso loikka kannatti ottaa. Vähän niin kuin Anna Puunkin ensilevy, tämä rikkoo rajoja kyseenalaistaen monia asioita: millaisia artisteja Idols -formaatti tuottaa tai millaista musiikkia suuret levy-yhtiöt ja niiden ”markkinointikoneistot” tuottavat, millaista musiikkia nuoren progebändin rumpali voi tehdä tai mikä olikaan keskitien musiikkia, mikä vaihtoehtoista, mikä rohkeaa, mikä sovinnaista?

Tämä on suuren yleisön levy. Mutta sen ilmeisimmät muodot rikkoutuvat heti alkuun vaikkapa suomiräppäri Asan sanoittamilla ”Tuhkaa ja hiekkaa” ja ”Pispala”-kappaleilla. Edellisessä lauletaan ”tuhkaa tuhkaa ja hiekkaa / olemme hautuumaiden täytettä / vain hetken saa mies hengittää”. Jälkimmäisen maisemana on vanhojen ukkojen, ehkä kansalaissodan aikainen Tampere. ”Kalevankankaalla, ei saa kantaa suksia /hevoset odottavat hautaamista /../ Näitä painajaisia / ei saa millään haipumaan / äiti pyyhkii kasvoja / mulle lupaa muutosta / Mut ei koskaan voi kuolla / Pispala.”

Lassi laulaa nuo viimeiset sanat tavalla, joka pysähdyttää, saa ne kuulostamaan siltä kun tässä on todella kysymys elämästä ja kuolemasta, elävistä muistoista ja elävästä toivosta.

”Suonsilmä”-kappale alkaa sekin kuin vanha suomalainen kansanlaulu, mutta kertookin lopuksi tylyä kieltään jättimarkettien kaavoitusrallista ja yksioikoisista elämysmaailmavisioista. ”Vanhus”-kappale kertoo rikkaasta, valtaan sokaistuneesta vanhasta miehestä. ”Mulle rakkautta tarjottiin / torjuin sen / ja kun päättyvät päiväni niin / kuolen katuen.”

Että tuollaista huttua taas tuupataan menemään niille keskivertosuomalaisille.

Lisäksi levyn päättää Lassin akustinen versio Pelle Miljoonan vanhasta punk-biisistä ”Nuoriso sairastaa syöpää”: ”Nuoriso sairastaa syöpää / sen nimi on apatia / Isänmaa ei tarjoo työtä / koska potee anemiaa.” Poikkeuksellinen lopetus poikkeukselliselle levylle.

Toisesta laidasta löytyy esim. Marko Haaviston kappale ”Kerran ollaan nuoria”. Sillä ollaan lähellä Baddingin Suomea: ”Yhä muistan ne sanat ne katseet / hehkun poskilla kuiskiessain / sulle kaikki mun salaiset tunteet / joita nostatit aatoksissain / Kaksi ainoaa lahjomatonta / lienee syntymä ja kuolema / Jos väliin mahtuukin päiviä monta / vain kerran ollaan nuoria”. Juuri siltä tuo kuulostaa Lassin tulkitsemana. Nuoruus, viattomuus, elämän pienet eleet ja suuret haaveet. Laulussa ja sovituksessa elämän riemu ja suomalainen kaiho. Klassikkoainesta.

Samaa voidaan sanoa Matti Johannes Koivun säveltämästä ”Sopimus”-kappaleesta. Kaunis, pysähdyttävä, rikas ja uskottava laulu yksinkertaisesta aiheesta, rakkaudesta ja sen kaipuusta. Koivun laulu ”Sinun piti kävellä kanssani” kulkee taas kuin Freemanin 70-luvun folkpopballadi, kitarasooloa ja jousisovitusta myöten.

”Kukin tyylillään” on hyvällä tavalla vanhanaikainen levy olematta mitenkään tämän ajan retrohengen mukainen. Yhdistelmä helppoutta ja outoutta, tuttua ja taianomaista, suomalaisuutta ja, suomalaisuutta. Vanhanaikainen ehkä myös siinä mielessä, että tämä levy kulkee heppoisen kohderyhmäajattelun tai nopeiden voittojen yläpuolella. Tämä musiikki ei pyri todistamaan mitään eikä kosiskelemaan ketään. Tämä levy kunnioittaa vain sitä yhtä ja ainoaa, jolla on merkitystä: musiikkia.

Jos tällä levyllä on kohderyhmä, niin se on kaikki me ihmiset, jotka olemme liikuttuneet siitä musiikin suomalaisuudesta, joka on sanojen ja selitysten tuolla puolen.

Tämän rinnalla suomalainen vaihtoehtorock, progea tai ei, kuulostaa usein kovin ennalta arvattavalta ja, ikävä sanoa, kovin merkityksettömältä.

Eräässä haastattelussa Lassi on valittanut, ettei hän ole kummonenkaan laulaja, ääni on liian kirkas. Hän haluaisi matalan, karheamman äänen.

Toivon, että Lassi Valtonen laulaa vielä silloinkin, kun hänen äänensä on sekä viaton ja kirkas että matala ja karhea.

Freeman: 4

satumaa.toimitus@yle.fi — Wed, 12 Oct 2011 09:46:55 +0000

Freeman: 4

Juuri 60 vuotta täyttäneen Freemanin come back on hurmaava. Neljännesvuosisadan tauon jälkeen Freeman on juuri julkaissut neljännen, erittäin onnistuneen sooloalbumin otsikolla "4".

Harva saa levylleen näin kovatasoisen avustajakaartin sekä nuoresta että vanhemmasta musiikkiväestä. Freemanin suuhun sopivia, välillä kimuranttejakin tekstejä ovat tehneet Olavi Uusivirta, Ismo Alanko, Paula Vesala, Mariska, Asa, Jarkko Martikainen ja Hector.

Huippuluokan soittajina on jazz-miehiä Teppo Mäkysestä Tuomo Prättälään ja rock-osaamista tarjoavat Zarkus Poussa ja Lauri Porra - ja jopa Popedan kitaristi Costello Hautamäki.

Onnistumisen rakennusaineet ovat Uusi Fantasia -musiikkiryhmän oivasti tanssittava tuotanto- ja sovitusnäkemys, joka päivittää Freeman-soundia hellällä kädellä nykypäivään ja Freemanin vuosien varrella tekemät haikean tarttuvat sävellykset.

Laulajana Freeman ei ole varsinainen sankaritenori, mutta tässä yhteydessä miehen persoonallinen ja välittömästi tunnistettava lauluääni osuu maaliin.

Freemanin tyyli oli valmis heti kättelyssä eli 35 vuotta sitten. Kaikki muistavat Suomi-pop-ykkösen, jossa lauletaan "ajetaan me tandemilla, melutaan ja syljeskellään... perkeleet kun puissa soi".

Tällä debyyttisinglellään Leo "Freeman" Friman pomppasi kerralla esille. Ilkikurisen tekstin teki lankomies Heikki "Hector" Harma.

"Ajetaan tandemilla" on Freemanin tunnetuin kappale, mutta miehen vuonna 1976 ilmestyneeltä ensialbumilta löytyy myös kaksi muuta pop-klassikoksi muodostunutta laulua, "Kaksi lensi yli käenpesän" ja "Osuuskaupan Jane".

"Tandem"-singlen b-puolella alunperin julkaistu "Mystilliset kyyneleet" kuullaan tällä albumilla seestyneenä uusintaversiona.

1980-luvulla Freemanin sooloura oli jo hiipumassa. Mutta vuonna 1991 Vicky Rostin kanssa perustettu Menneisyyden vangit -yhtye on pitänyt veteraanit tien päällä jo 20 vuotta.

Freemanin uusi tuleminen on pitkälti sattuman kauppaa. Viime vuonna elektronista musiikkia soittavan Uusi Fantasia -yhtyeen ja tuotantoryhmän jäsen Street Cobra innostui Freemanin laulutyylistä. Nämä studiotekniikan tuntevat konesoundimiehet kasasivat Freemanin kanssa kappaleen "Liian myöhään". Nuorisoradio YleX alkoi soittaa sitä, yleisö innostui ja kysyntä alkoi kasvaa.

Nyt voi kysyä, voiko Freemanin uutuusalbumi upota sekä nuorisoon että vanhaan kannattajakuntaan. Alkaako veteraanitähtien astuminen nuorison eteen olla jo trendi?

Onko Freeman tämän levyn ansiosta Vesa-Matti Loirin, Katri Helenan, Paula Koivuniemen ja Kaija Koon jälkeen seuraava solisti, jonka kanssa kaikki ikäryhmät haluavat laulaa mukana?

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani: Erämaa

satumaa.toimitus@yle.fi — Wed, 21 Sep 2011 06:10:06 +0000

Tuure Kilpeläisen kansi

Kaiho, mitä se on? Tulee ensimmäiseksi pakko yrittää määritellä tämä kansallisesti omakuvainen mielentila tai tunne. Ehkä se on sitä, että kaipaa jonnekin, mitä ei itsekään ihan tiedä ja sitten kun on siellä, tunnistaa olevansa irti menneestä ja kaipaakin takaisin. Ihan silkaksi kaipuuksi kaiho ei samaistu, koska siinä on lämmin jälkihehku. Kaiho on pohjimmiltaan positiivinen mielentila. On mukavaa olla kaihiolla.

Tuure Kilpeläisen orkesterihan on Kaihon Karavaani ja hieno orkesteri siitä on hioutunutkin. Kitaristi Rocka Merilahti esimerkiksi taitaa vaivattomasti kompin sekä melodian ja Jiri Kurosen koskettimet ynnä haitari tuovat harkittua väriä. Koko yhtyeen soitossa on ajateltua väljyyttä. Mitään ei ängetä.

Kilpeläisen laulujen kaiho asettuu isompiinkin kehiin. Hautuumailla kukkuloilla huojuu mietteliäät surupuut toukokuussa hiirenkorviin vainajien viisaus kantautuu. Puun alla istuu kaksi nuorta, poika etsii tulta tupakkaan se etsii ensimmäistä sanaa ensimmäiseen rakkaustarinaan.

Bonsaipuu avaa levyn eikä syyttä, koska siinä otetaan haltuun asioita, joista jokaisella ihmisellä olisi hyvä olla muutama omakin ajatus. Siis mikä tämän elämämme tarkoitus nyt voisi ollakaan? Ettei aikamme kiitäisi ohi jälkiä jättämättä yhtenä viivana. Samaa isojen asioiden henkilökohtaistamista on myös lauluissa Pelko pois, Ajatuksen voima ja Tämä tie.

Nimilaulu Erämaa on komeaa reggaeiskelmää, jota maustetaan Manu Chaomaisella efektikeinunnalla. Uskoton ja Yksinäisen miehen puku rakentavat samoilla palikoilla: Povitaskussa rakkauden mentävä reikä, narikkalappuja, rillumareita...

Tuurehan oli alkuvuodesta Rillumarei -kiertueella ja nyt hänellä on oiva paikka astua keskelle kenttää, saada musiikilleen ystäviä eri suunnista. Jo vuosikymmenisestä popmusiikkimme kahtiajaosta rokkiin ja iskelmään ei ollut kuin haittaa. On syntynyt paljon tarpeettomiakin hylkimisreaktiota. Nuoremman polven lauluntekijät usein iskelmän reviiriä lähestyessään päätyvät luomaan itkuvirsiä, hartaita säveliä, hyvin yksipuista musiikkia, josta jo lähtökohtaisesti on ilo kaukana. Kilpeläisen musiikki keinuu ja hengittää.

Parasta mitä musiikillemme nyt voi tapahtua, on että uusi tekijä- ja kuulijapolvi kohtaa kaiken sen rytmillisen rikkauden mitä suomalaistenkin suosikkilajeista kuten tango, valssi ja polkka voi vuosikymmenten matkalta löytää. Olen ennenkin leikitellyt ajatuksella että esimerkiksi reggae- ja skakompin jytkeestä on löydettävissä sukulaisuus vanhojen latotanssien rytkeeseen.

Aivan kaikki kappaleet eivät ole yhtä väkeviä. Mutta sama tilanne on jopa monilla nyt vuosikymmeniä klassikkoina pidetyillä albumeilla. Musiikki on kuin metsä, se elää valojen ja varjojen vaihteluista. Aukeita tarvitaan uusien kasvustojen esiinnousuun.

Päätösraita Sairasloma on mainio irrottelu. Vaikka Tuure selvästi on lauluntekijänä vakavissaan, on kyky kepeämpään kuviokelluntaan kultaakin kalliimpi, muuten jonain päivänä helposti huomaa jämähtäneensä uimaan ympyrää seisovaan veteen.

Minusta tämä on yhdeksän pisteen levy. Tilaa löytämiseen jää vielä.

Agents & Vesa Haaja: Go Go

satumaa.toimitus@yle.fi — Thu, 16 Jun 2011 15:13:11 +0000

Agents & Vesa Haaja: Go Go

Vaikka kitaristi Esa Pulliainen on Agentsin sielu, aivot ja komendantti, on laulusolisteilla ollut tärkeä rooli yhtyeen soinnin kehittymisessä. Agentti-palveluksessa on kuultu ja nähty liuta hienoja laulajia, joista jokainen on taaplannut tyylillään.

Tuore solisti Vesa Haaja on edeltäjiinsä verrattuna selvemmin angloamerikkalaisessa vuosikerta rock’n’rollissa marinoitunut tulkitsija. Liekö Haajan aikaansaannosta, mutta uusimmalla Agents-levyllä slaavilainen peruskaiho ja iskelmäklangi on saanut tehdä tilaa raikkaalle pop-soinnille, joka ammentaa erityisesti 1960-luvun alun Amerikasta.

Ikifanien ei kuitenkaan tarvitse kaivaa nitroja esiin eikä soittaa vallesmannille. Kyse ei ole dramaattisesta tyylinmuutoksesta vaan hienovaraisesta vaikutteiden lantraussuhteen tarkistamisesta. Agents kuulostaa edelleen Agentsilta eli komeasti soi soitto.

Esa Pulliainen kitaroi ehkä hieman säästeliäämmin yhtyeen aikaisempiin levytyksiin verrattuna. Heleästi soiva Fender kuvioi laulun taustalla ja toimii nerokkaalla tavalla eräänlaisessa kapellimestariroolissa soolokukkoilun sijaan. Kitaran rinnalla puhkuu ryhdikkään tyylitajuisesti Juho Hurskaisen saksofoni, joka tuo agenttisoundiin syntistä burleskitunnelmaa. Välillä yhtyeen twistaus vie ajatukset tanssilavan sijaan strip tease-klubille.

Olennainen osa Agents-musiikin viehätysvoimaa ja yhtyeen pitkäikäisyyttä on näkemyksellisyys, jolla yhtyeen repertuaaria on valittu. Juuri oikeanlainen sekoitus tuttuja elementtejä ja maukkaita arkistojen aarteita tekee Go Go-albumista täysipainoisen Agents-kokemuksen.

Vesa Haajan pehmeälle äänelle erinomaiset istuvia lauluja on poimittu niin Elvis Presleyn tapaisilta legendoilta kuin unholaan painuneilta eilisen teinipopsuuruuksilta.

Nähtäväksi jää, kuinka tanssiva kansa suhtautuu Agentsin sofistikoituneempaan sointiin. Ainakin veteraaniorkesterin otteissa on viehättävää vetreyttä ja tuoretta virtaa.

Arttu Wiskari: Arttu Wiskari

satumaa.toimitus@yle.fi — Fri, 03 Jun 2011 07:07:27 +0000

Arttu Wiskari

Jo vilkaisu Arttu Wiskarin omaa nimeä kantavan albumin kappalelistaan herättää positiivisen tahtotilan. Kukaan, joka kirjoittaa laulun nimeltä Suihkuverhorengasedustaja Erkki Mäkinen, ei voi lähtökohtaisesti olla paha ja jo yksikin läpikuuntelu osoittaa, että Attu Wiskari on oikeasti hyvä. Ei kai Vesku Loirikaan mille tahansa levylle menisi tekemään alkukuulutusta. Se menee ytimekkäästi nimellä Intro näin: ”Hyvät naiset ja herrat, Arttu Wiskari yhtyeineen”.

Perässä tulevat 37 minuuttia ja 10 kappaletta kyllä hyvinkin lunastavat nostatuksen. Wiskari heittää heti avausraidan Terveiset lattianraosta avausäkeissä peliin sen missä mennään. Kas näin:

”Meidän suhteessa ainut lämpö on peräisin Fortumilta
hölmö rakkaus on kuollut ei kummallakaan enää tunteita
nukumme eri huoneissa kulissit vain lasten takia
onnea ostat sun poikaystävän rinnakkaisvisalla

Meidän suhteessa erotiikka on peräisin maikkarilta
nuori chattijuontaja ainut on seurani pimeinä tunteina
ja onko nuo lapsetkaan omia ne muistuttaa veljeäni Tomia
toista sä tapaat mun hopeisella Datsunin risalla.”

Rakkaudestahan Arttukin laulaa. Mutta millä tavalla. Sanat ovat hallussa ei häiriöksi asti vilauteltuihin riimeihinkin asti. Kokoriimit kun nykyajan poplauluissa nimittäin helposti varastaisivat huomion sisällöltä ja Artun lauluissa on sisältöä, hitsi vie.

Kuvaus sen elämän puitteista, mitä me rakkauden kehikoiksi rakennamme, kulkee laajalla hahlolla jopa koko kansakunnan kokemushistorian viime vuosikymmenistä ammentaen. Odotuksethan meillä tässä ihmiselämässä, työelämässä, kaksinelämässä usein ovat turhan kovat ja sen jälkeen kulissien rikkimeno voi olla jopa helpotus.

Wiskari on tarinakertoja, selvä se. Mutta kaikki syntyy niin luontevalla tavalla, että kyllä tämän levyn kuuntelee vielä monta kertaa. Laulujen perusvire on haikea. Viime kesänähän Artun Mökkitie oli jo hitti Radio Suomessa ja nyt se näkyy olevan kaupallisellakin radiosektorilla kesähittiäänestyksessä. Mökkitie vilahtaa toisessakin kappaleessa ja se on Artulle selvästi symboli paremmille lapsuuden ajoille, jolloin kaikki oli vielä yksinkertaisempaa.

Jossain kohtaa laulujen soljuessa tulee tunne, että tämän levyn täydellistäisi enää voin yksi todella isoksi kasvava tai kasvatettu kappale. Sitä ei välttämättä tule, mutta pitäähän parantamisellekin jättää vielä tilaa. Lähimpänä Wiskarin taustaa, bluesia, ollaan lopussa, Torstai kuljettaa meidät tien päähän ja seisauttaa: "Köyhät ja yksinäiset haudataan torstaisin."

Pakko tällaista levyä on suositella.

Erin: Hunningolla

satumaa.toimitus@yle.fi — Wed, 25 May 2011 12:26:42 +0000

Erin: Hunningolla

Erin Anttilaa ei voi ainakaan syyttää turhasta hötkyilystä ja hätiköinnistä, mitä tulee laulajattaren Nylon Beatin jälkeisen uransa rakentamiseen. Asioiden kypsyttely ja pähkäily on ollut ehdottoman viisasta, sillä Erinin sooloalbumi Hunningolla on monella tapaa punnittu ja painokas levy.

Ensimmäiset asiat ensiksi: Erin Anttilasta on kouliutunut varsin mainio lauluntekijä. Levyn hittiraidaksi muotoutunut avauskappale "Vanha nainen hunningolla" antaa suuntaa albumin yleisilmeelle.

Anttila kirjoittaa ihmissuhteista raikkaalla ja aikuisella otteella, jossa haikeuden ja huumorin sävyt kietoutuvat sulavasti toiseensa. Pienistä arkisista yksityiskohdista ja havainnoista syntyy oivaltavia ja elämänmakuisia tuokiokuvia. Erinin tarinoiden näkökulmista tulee suomalaisen aikuispop- ja iskelmäkliseiden sijaan mieleen countryn maailma, jossa pienellä pilkkeellä kirjoitetuilla parisuhdedraamoilla on vahvat perinteet.

Sävellysten ja sovitusten puolesta Hunningolla on selvästi lähempänä kotimaisen iskelmäpopin pääuomaa. Helposti etenevä ja sulavasti soljuva kokonaisuus olisi ehkä hyötynyt muutamasta tarkoin sijoitetusta rososta ja rypystä. Erinin lauluääni on tunnistettava ja mielipiteitä jakava ja hyvä niin. Hajuttomia ja värittömiä perusääniä on jo riittämiin tyrkyllä.

Erinin äänessä ja lauluissa piilevää persoonallisuutta soisi jatkossa hyödynnettävän vielä rohkeammin. Hunningolla on vahva pelinavaus tällaisenaankin, hillityn hallitusti soivana folkahtavana poplevynä. Toivotaan, että se on nimenomaan sellainen: pelinavaus, ensimmäinen puheenvuoro vahvalta ja mielenkiintoiselta uudelta suomalaiselta laulaja-lauluntekijältä.

Paradise Oskar: Sunday Songs

satumaa.toimitus@yle.fi — Wed, 18 May 2011 12:57:40 +0000

Paradise Oskar: Sunday Songs

Parikymppinen Axel Ehnström nappasi itselleen Paradise Oskar -taiteilijanimen Astrid Lindgrenin rakastetusta lastenkirjasta Rasmus ja kulkuri. Siinä orpo Rasmus tapaa Paratiisi-Oskarin, laulavan ja harmonikkaa soittavan kulkurin, ja heistä tulee hyvät kaverit.

Paradise Oskarin levy Sunday Songs on sympaattinen kokoelma maanläheisiä lauluja, joista kaikille lienee tuttu ainakin levyn avaava Da Da Dam, joka oli Suomen edustuskappale vuoden 2011 Eurovision laulukilpailussa. Laulu ei ehkä menestynyt odotetulla tavalla, mutta se ei vähennä sen eikä koko CD:n arvoa.

Levy on tehty ilmeisesti melko tiukalla aikataululla heti Suomen viisukarsinnan jälkeen. Tämä kuuluu muutaman kappaleen kohdalla hienoisena keskeneräisyytenä, mutta toisaalta useimmat laulut sisältävät yllättäviä ja mielenkiintoisia käänteitä, jotka pitävät kuuntelijan otteessaan.

Paradise Oskar laulaa varpusen lohduttavasta laulusta (Sarah the sparrow) hieman samaan sävyyn kuin Paul McCartney aikanaan lauloi mustarastaasta. Hän laulaa Jimmyn haaveista tulla jalkapallosankariksi (Jimmy’s Song), pinnallisuudesta (Just Leave) ja ikuisesta sunnuntaista (Sunday Everyday), ja kun hän laulaa maailman pelastamisesta (Da Da Dam), olen jo valmis lähtemään mukaan reissuun.

Termi ”laulaja-lauluntekijä”(singer-songwriter) tarkoittaa artistia, joka itse sekä kirjoittaa että laulaa omia laulujaan ja vielä säestää itseään jollain soittimella. Paul Simon, John Denver, Cat Stevens ja Don McLean tulevat ensimmäisinä mieleen, kun Paradise Oskarin levy soi… Melodista, mietiskelevää, hieman naivia, mutta sydämellistä musiikkia on levy pullollaan.

Miehen esikuvat, Jimmy Webb ja Brian Wilson, ovat amerikkalaisen populaarimusiikin aatelistoa, ja levyn päättävässä The Invisible Ones -laulussa näiden kahden vaikutteet tulevat hienosti esille. Laittaisin listaan vielä The Beatlesin ja varsinkin heidän tuottajansa Georg Martinin, jonka sovitukset ilmeisesti myös ovat inspiroineet tämän levyn sovittajaa. Levyn on tuottanut Leri Leskinen, joka on täydellisesti ymmärtänyt laulujen potentiaalin ja hienovaraisten sovitusten kautta saanut niistä esille oleellisen.

Sunday Songs on kestoltaan vain puolen tunnin mittainen, mutta se riittää ainakin minulle näin ensi alkuun. Sen mittaisiahan ne Beatlesinkin alkupään levyt olivat.

Vesterinen yhtyeineen: Erikoismiehen jäähyväiset

satumaa.toimitus@yle.fi — Wed, 11 May 2011 07:30:28 +0000

Vesterinen yhtyeineen: Erikoismiehen jäähyväiset

Vesterinen yhtyeineen tuli tutuksi pari vuotta sitten julkaistun esikoislevynsä Jönköping ansiosta. Etenkin siltä lohkaistu ensisingle ”Mitä tapahtui Hokkasen Timolle?” aiheutti korvien höristelyä. Kappale herätti kysymyksen siitä, pilkkaako se, tuomitseeko vai puolustaako se kenties homoseksuaalisuutta. Ja ei, se ei tehnyt mitään edellä mainituista, vaan maalasi popmusiikin keinoin kuvaa suomalaisesta päälle liimatusta suvaitsevaisuudesta.

Vesterinen yhtyeineen palaa nyt toisella levyllään tarinoihin suomalaisista mielialamaisemista vakavien ilmeiden takana. Erikoismiehen jäähyväiset on kokoelma tarinoita, joiden yhteisinä nimittäjinä toimivat suomalaisuus, rakkaus sekä väkivalta. Surullinen kolmiyhteys, jonka lopputulemia luetaan maanantaiaamuisin lehdistä. Vesterinen ei kuitenkaan mässäile tapahtumilla, vaan pyrkii sukeltamaan päähenkilön mieleen ja kertomaan sitä tarinaa niin kuin päähenkilö kertoisi, jos omaisi kyvyn ilmaista itseään muutenkin kuin nyrkein.

Syyttelemättä tai paheksumatta kappaleet (esim. Lohduttaja) kertovat karua kertomaa miehistä, jotka omana isänlahjanaan ovat saaneet kyvyn rakastaa, mutta eivät tapoja osoittaa sitä. Tai tarinaa joulupukista, joka kyllästyneenä aikuisten aiheuttamaan suruun kodeissaan, ottaa loparit ja pakenee Bangkokiin.

Hilpeys ei siis ole se sana, jolla tätä Vesterisen yhtyeineen toista levyä lähtisi kuvaamaan. Mutta kun tässä pelataan perisuomalaisen pessimistisyyden äärellä, niin voi kai sanoa, että olisi tästä vielä synkemmänkin voinut saada. Nyt kappaleiden tarinoissa pilkahtaa paikoin valoa tunnelin päässä - joka ei lähesty puksuttaen.

Tasalaatuisuus on sekä Vesterisen hyve että pahe. Kappaleet toimivat parhaimmillaan hienosti, mutta sovituksien samankaltaisuus kappale kappaleelta nostaa maitohapot kuunteluelimiin – ainakin allekirjoittaneella. Tasalaatuisuus tahtoo myös tarkoittaa sitä, että levyn huiput ja kuopat sekoittuvat samaan pakettiin niin, että tarttumapintaa joutuu kuulija itse siitä rapsuttamaan.

Jos Vesterinen yhtyeineen oli Jönköping-levyllään sinulle korvamyönteistä, on se sitä todennäköisesti myös Erikoismiehen jäähyväisten kanssa. Levy jää kokonaisuudessaan kuitenkin vahvasti plussan puolelle. Mikä tärkeintä, se on tunnistettavaa Vesteristä; vaikka mielleyhtymiä tuotannosta avautuu Jenni Vartiasesta J.Karjalaiseen, ei se poista sitä faktaa, että sävellyksistä voi sanoa niiden olevan vain ja ainoastaan Vesteristä yhtyeineen.

Niin, paitsi se levyn pakollinen lainaveisu. Debyytillä yhtye teki kunniaa edesmenneen Aki Sirkesalon Naispaholaiselle, nyt on alun perin Hanna Ekolan esittämän Villihevosia-kappaleen vuoro. Siitä haluan antaa henkilökohtaisen erikoiskiitoksen. Vesterinen ja yhtye, olette luultavimmin antaneet hienolle kappaleelle tulkinnan, jonka se olisi alun perinkin ansainnut.

Jenna Bågeberg: Nyt!

satumaa.toimitus@yle.fi — Wed, 04 May 2011 08:11:58 +0000

Jenna Bågeberg: Nyt!

Jenna Bågeberg kruunattiin tangokuningattareksi kohta neljä kesää sitten 19-vuotiaana. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi ensilevy, joka ei vielä Jennassa mahdollisesti piileviä tulkintakykyjä kovin laajalti esiin tuonut.

Toinen levy kantaa nimeä Nyt! - oikein huutomerkin kanssa. Se luo odotuksia, viittaa siihen, että nyt tärähtää sitä oikeaa Jennaa.

Mutta levyä kuunnellessa herääkin kysymys, onko tämä itse asiassa Jennan levy ollenkaan? Vai onko kyseessä tuottaja-sovittaja-säveltäjä Mika Toivasen levy, laulusolistina Jenna Bågeberg? Vähän niin kuin ennen vanhaan Phil Spectorin tuottamilla levyillä, jotka muistetaan nimenomaan tuottajan, ei laulajan nimen takia.

Pääosaan nousevat juuri Toivasen sovitukset, joissa on käytetty tavanomaista enemmän mielikuvitusta, haettu vaikutteita paikoin juuri Phil Spectorilta, paikoin vaikkapa Motown-soulista. Sointi on välillä todella hyvän kuuloista, valitettavasti kuitenkin välillä taas synteettiset torvet ja jouset antavat hyvin halvan ja 90-lukuisen vaikutelman.

Levyn lauluista suurin osa on säveltäjä-sanoittaja –kaksikko Mika Toivanen – Ilkka Vainio käsialaa. On vahinko, että oikein yksikään levyn lauluista ei aiheuta ahaa-tunnetta: tästä tulee varmasti hitti. Laulut ovat liikaa toistensa kaltaisia, edes sanoituksissa ei päästä perusiskelmälyriikan keskitason yläpuolelle yhdessäkään tapauksessa.

Kunpa löytyisi yksi kunnon edes syvälliseltä kuulostava balladi, jossa Jenna pääsisi näyttämään, mihin ääni riittää. Ja näyttämään myös sen, että oikean laulun osuessa kohdalle Jenna pystyisi myös välittämään laulullaan tunnetilaa, oli se sitten iloinen tai surullinen. Suomessa tietysti yleensä surullinen.

Hyvinhän Jenna tällä levyllä laulaa, niin kuin koulutetun laulajan pitääkin. Mutta kovin syvällisiä tulkinnat eivät ole. Tuntuu, että Jenna ei ole sisällä lauluissa. Eivätkä laulut anna tähän juuri mahdollisuuttakaan, sen verran pinnalliseksi tekstien maailma jää. Laulajan karisma ei tule esiin.

Haastatteluissa Jenna Bågeberg mainitsee muun muassa soulin sellaiseksi musiikkityyliksi, jota hän haluaa laulaa. Samoin sen, että jatkossa haaveena on myös omien laulujen levyttäminen. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan. Toinen levy ei vielä nosta Jennaa kaltaistensa lupausten joukosta esiin.