Kultakutrisesta Tirlittanista on tullut orpo. Kodista on jäänyt jäljelle vain isän okariino, jota soitellen Tirlittan lähtee maailmalle. Se soi: nattilrit-Tirlittan-nattilrit-Tirlittan-nattilrit-Tirlittan. Matkallaan rähisevä mutta hyväsydäminen pikkutyttö joutuu vankilaan ja hänet häädetään usein pois-pois. Viimein Tirlittan menee sirkukseen, tanssii nuoralla – ja tipahtaa.
Seikkailujensa aikana Tirlittan ei kuitenkaan ole aivan yksin. Hänellä on erikoinen suhde Jumalaan, vaikka Tirlittan itse pitää sitä tietysti maailman luonnollisimpana asiana. Tirlittanin vahvuuksiin kuuluu ehdottomasti myös small talk. Sellaiset lausahdukset kuin ”kaikella muotoa” tai ”mutta kyllä hän on lihavakin” tuntuvat Tirlittanin sanomana ihan luontevilta.
Oiva Paloheimon Tirlittan: orpotytto ihmisten ihmemaassa ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1953. Samana vuonna taianomainen kertomus pahasuisesta kaunottaresta sai valtion kirjallisuuspalkinnon. Pikkutyttö on antanut nimensä myös Suomen kirjailijaliiton jakamalle lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinnolle.
Nimi: Tirlittan
Titteli: orpotyttö
Lähipiiri: taivaan Isä
Levinneisyydestä: Maunu Kurkvaaran elokuva Tirlittan, teattereissa aika ajoin, Toni Edelmanin sävellykset
|