1930-luvun keskivaiheelta sotien loppuun saakka suomalainen säveltaide tuntui olevan eräänlaisessa horrostilassa. Vaikka Sibelius oli vetäytynyt “Ainolan hiljaisuuteen“ jo 1920-luvun lopulla, hallitsi hänen monumentaalihahmonsa jatkuvasti läsnäolevana ja voittamattomana Suomen musiikkielämää.
Kenessä säveltäjistä olisi kylliksi rohkeutta käydä kamppailuun tuon graniittisen vahvan isähahmon kanssa?

Einar Englund (1916-1999) oli taistellut rintamalla ja käynyt lävitse sodan kauhut. Sodan päätyttyä alkaessaan kirjoittaa ensimmäistä sinfoniaansa, Englund paradoksaalisesti löysi uuden ilmaisun avaimet neuvostoliittolaisesta musiikista. Englundin ensimmäisen ja toisen sinfonian mukana saapuivat suomalaiseen musiikkiin ensimmäistä kertaa Sostakovitsin ja Prokofjevin tyyli. Irtiotto Sibeliuksesta on Englundin “uudessa tyylissä“ loppujen lopuksi melko näennäinen, sillä sinfonioiden syvärakenteessa on piilotettuna itse asiassa hyvinkin sibeliaaninen tapa rakentaa orkesterikudosta.

Einar Englundin ensimmäinen sinfonia sai kantaesityksensä 17.1.1947 loppuhuipennuksena säveltäjän ensimmäisessä sävellyskonsertissa. Helsingin kaupunginorkesteria johti Leo Funtek. Sinfonian raikas välittömyys toi uutta optimismia sodanjälkeiseen henkiseen ja materiaaliseen lamaan. Samalla se ei kuitenkaan edustanut pelkästään utopistista “irti arjesta“ –asennetta, vaan myös syväluotasi sodan jättämiä traumoja ja uhkaavia tunnelmia. Englundin sinfonia tuntui vaikuttavan samalla lailla terapeuttisesti kuin vastaavasti Neuvostoliitossa Sostakovitsin seitsemäs ja kahdeksas sinfonia. Joonas Kokkonen, joka toimi musiikkiarvostelijana Ilta-Sanomissa, lausui euforisesti: “Tämän jälkeen olemme kaikki englundiaaneja!“

Einar Englund kirjoittaa muistelmissaan sotien jälkeisestä ajasta:
“Iltaisin soitin pienessä kapakassa Hietalahdessa ja ansio siitä hommasta riitti nipin napin siihen ruokaan, jonka säännöstelykorteilla sai. [...] Otin aina sinfoniani partituurin mukaan kapakkaan, ja soittotaukojen aikana poimin sen esiin ja jatkoin sävellystyötäni. [...] Sota-ajan hölkkämarssit eivät olleet kokonaan jättäneet minua, ja tyypillistä kylläkin, sinfonia alkaa marssiteemalla.“

	Gösta Diehl: Pommitettu kylä 1957

Englundin ensimmäinen sinfonia sai myöhemmin lisänimen “Sotasinfonia“, mutta säveltäjän mielestä se ei suoranaisesti kuvaa sotaa. Englund kirjoittaa:
“Sinfonia on pikemminkin riemulaulu: olen päässyt elävänä helvetistä!“
“Sodasta tuli elämässäni uskomattoman mullistava vaihe, joka vuosikymmeniksi eteenpäin painoi leimansa minuun ja jätti jälkensä orkesteriteoksiini, erityisesti sinfonioihini. On aika hämmästyttävää, että sota muuten on ohitettu sen jättämättä jälkiä suomalaiseen säveltaiteeseen. [...] Sukupolveeni kuului useita säveltäjiä, joiden ymmärtääkseni on täytynyt olla rintamalla samaan tapaan kuin minä. Missä he oikein olivat? [...] Oli miten oli, minusta on outoa, ettei tuo kohtalokas vaihe Suomen historiassa heijastu suomalaiseen musiikkiin samaan tapaan kuin kirjallisuuteen.“

Välittömästi ensimmäisen sinfonian jälkeen syntynyt toinen sinfonia jatkaa Englundin esikoissinfonian tyyliä, mutta se on taiteellisesti täysipainoisempi teos – itse asiassa säveltäjän pääteoksia. Sinfonian runollisen lisänimen Mustarastas voi liittää sekä ensiosan pääteemaa säestäviin puhallinkuvioihin että hitaan osan linnunlaulujäljitelmiin. Näiden lyyristen, jopa sibeliaanisten ainesten vastakohtana sinfoniassa on myös Sostakovitsin mieleen tuovia, yhtäältä traagisia, toisaalta groteskeja aineksia.

Toisen sinfonian kantaesitti Helsingin kaupunginorkesteri Leo Funtekin johdolla Yliopiston juhlasalissa 8.10.1948.

Lähteet

Einar Englund: Sibeliuksen varjossa. Katkelmia säveltäjän elämästä

Heiniö, Jalkanen, Lappalainen, Salmenhaara:
Suomalaisia säveltäjiä. Otava 1994.

Kimmo Korhonen: Einar Englundin orkesteriteokset. Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus (FIMIC) 1995.