Yrjö Kilpisen henkilö ja musiikki tuntuvat jakavan vahvasti vielä nykyäänkin mielipiteitä.
Joidenkin mielestä hän on eräs 1900-luvun tärkeimmistä lied-säveltäjistä, toisten mielestä hän oli pelkkä pyrkyri, joka päästyään lopulta akateemikoksi käytti valtaansa väärin.

Suomalaisessa musiikkikulttuurissa on juurtunut yliarvostus orkesteria ja monumentaalimuotoja kohtaan. Sen johdosta pelkästään liedille omistautunut säveltäjä saa helposti halveksuntaa osakseen. Kuvaavaa on Urho Kekkosen vuonna 1948 Kilpisestä käyttämä määre “miniatyyrisuuruus“ .

Yrjö Kilpinen syntyi Helsingissä 4.2.1892.
Kilpisen vanhemmat olivat lähtöisin hyvin vaatimattomista oloista: isä oli aloittanut renkipoikana ja huutolaisena, äiti oli Helsinkiin onneaan etsimään tulleitten maalaistyttöjen tapaan toiminut ennen avioliittoaan kotiapulaisena.

Kilpinen kirjottautui Helsingin musiikkiopistoon syksyllä 1907 ja matkusti vuonna 1910 vanhempiensa rahojen turvin Wieniin. Siellä hän tutki erityisesti liediä Schubertista Wolfiin. Wieniläisestä liedistä tuli Kilpisen laulutuotannon perustus.
Nuoren säveltäjän Berliinin-matka alkoi vuonna 1913, mutta opiskelun siellä keskeytti ensimmäinen maailmansota.

Toivo Kuulan ystävyys merkitsi 1910-luvulla Kilpiselle hyvin paljon, voisi puhua opettaja-oppilassuhteen toverillisesta muunnoksesta.

Ratkaisevat saksalaismyönteiset, koko tulevaa elämänuraa muovaavat vaikutteensa Kilpinen sai Moses Pergamentilta.
Suomen juutalainen Pergament loi sittemmin näkyvän uran Ruotsissa kriitikkona, säveltäjänä ja musiikkielämän katalysaattorina.

Vuonna 1918 Kilpinen avioitui rikkaassa sivistyssuvussa kasvaneen Margaret (Darling) Alfthanin kanssa. Puolisosta tuli Kilpisen laulujen omistautunut ja autenttinen pianosäestäjä.

Kilpinen oli käytännössä kolmikielinen: lapsuudessaan hän oli puhunut isänsä kanssa suomea ja äitinsä kanssa ruotsia. Opintomatkoillaan hän oppi perusteellisesti saksankielen. Nämä kolme kieltä hallitsevat Kilpisen lied-tuotantoa.

Ensimmäinen kypsä luomisperiodi Kilpisen elämässä alkaa avioitumisen vuodesta 1918. Laulut syntyvät Jalkasen, Larin-kyöstin, Onervan ja Leinon lyriikkaan. Koskenniemi-laulut valmistuvat vuonna 1921, 37 laulun sarja.

Vuonna 1922 alkoi Kilpisen tuotannossa voimakas ruotsalaisen lyriikan kausi, joka muutti hänen sävelkieltään ratkaisevasti. Sanontaan lyö leimansa kamarimusiikillinen tasapaino. Sarja Pär Lagerkvistin runouteen ’Reflexer’ erottuu Kilpisen siihenastisen tuotannon ehyimpänä saavutuksena.
Suomenruotsalaisia runoilijoita Kilpinen ei juuri säveltänyt.

Vuosi 1928 on merkittävä Kilpisen tuotannossa. Silloin säveltäjä keskittyi Christian Morgensternin syvälliseen runouteen ja sai valmiiksi kokonaista viisi sarjaa lauluja, joita voidaan pitää hänen musiikkinsa keskeisenä osana. Morgesternin runouteen Kilpinen oli tutustunut Helge Lindbergin (1887-1928) aloitteesta. Tämä uransa Keski-Euroopassa luonut suomalainen baritoni ihastui Kilpisen Tunturilauluihin ja esitti ne konserteissaan.

Yrjö Kilpisen voittokulku Saksassa alkoi Kölnin konsertista vuonna 1930, ja siitä lähtien Gerhard Hüschistä tuli Kilpisen musiikin vaikutusvaltaisin tulkki. Kilpisen lopullinen läpimurto Saksassa tapahtui vuonna 1934 Hüschin konsertissa Berliinissä: arvostelu puhui “aikakauden suurimmasta lyyrikosta“. 1935 perustettiin Kilpinen-Society Lontoossa ja Hüsch levytti Kilpisen liedejä His Masters Voicelle. Sodan aikana Kilpisen arvostus Saksassa nousi huippuunsa.

	Saksalaisen oopperalaulaja Gerhard Hûschin kunniaksi pidetyt päivälliset, seurueessa mm. Yrjö Kilpinen, Maila Talvio, J.J.Mikkola ja Arvi Kivimaa.

Kilpisen opportunismia ilmentää sarja Katri Valan runoihin vuodelta 1947. On arveltu, että säveltäjä tarttui sodan jälkeen vasemmistorunoilijan teksteihin hälventääkseen hänestä muodostunutta kuvaa kansallissosialismin ihailijana.

Yrjö Kilpinen sai professorin arvonimen vuonna 1942 ja hänet nimitettiin Suomen akatemian jäseneksi 1948.

Einar Englund kirjoittaa muistelmissaan, kuinka nuoremmat säveltäjät suhtautuivat uutiseen:
“Yrjö Kilpinen ei siihen aikaan ollut korkeassa kurssissa meidän ’nuorten’ keskuudessa. Olimme sitä mieltä että hän oli aivan ansiottomasti keplotellut itselleen akateemikon arvon Aarre Merikannon nenän edestä. Tämähän oli merkittävästi monipuolisempi säveltäjänä kuin konsanaan Kilpinen, joka oli pelkästään massatuottanut saksalaisinnotteisia liedejä. Kilpisen pöyhkeys sai sappemme kiehumaan. Meitä suututti, että hän käytti hyväkseen auktoriteettiaan Suomen musiikkielämän pomona nuorten laulajattarien viettelemiseen ja raskaaksi tekemiseen.“

Kilpisen myöhäiskauden pääteos on laaja Kanteletar-sarja (1948-50). Se käsittää 64 laulua. Kaiken kaikkiaan Kilpinen sävelsi 790 yksinlaulua.

Seppo Nummen mukaan Kilpisessä vaikutti toisiinsa nivoutuneina kolme eri olemusta, roolia.

Ensimmäinen roolihahmo oli valpas, eurooppalainen Kilpinen, joka omaksui hindemithiläisen uusasiallisuuden ja kiinnostui uusbarokista. Kilpinen toimi mm. ISCM:n virallisena edustajana Suomessa vuoteen 1947 asti.

Toinen roolihahmo oli urheilullinen, vitaali super-mies, Don Juan naisten parissa. Tunturirajan ja Tunturilaulujen säveltäjä. Juuri tämä hahmo miellytti Goebbelsia ja Himmleriä ja takasi Kilpiselle taatun menestyksen Kolmannessa valtakunnassa.

Kolmas roolihahmo oli itäinen mystikko, tietäjä. Kanteletar-laulujen säveltäjä. Vuonna 1916 Kilpinen teki yhdessä A.O. Väisäsen kanssa kansanlaulujen keräilymatkan Laatokan Karjalaan.

Yrjö Kilpinen kuoli 2.3. 1959.

Kim Borg: esittelyteksti levyyn Kim Borg Collection. Finlandia Records 1991.

Gustav Djupsjöbacka: Istumme ilokivelle. Sata suomalaista yksinlaulua. WSOY 2000.

Heiniö, Jalkanen, Lappalainen, Salmenhaara:
Suomalaisia säveltäjiä. Otava 1994.

Kai Maasalo: Suomalaisia sävellyksiä II. Melartinista Kilpiseen. WSOY 1969.

Seppo Nummi: Laulujen keskeltä. Otava 1982.