Erik Bergman käytti Suomessa ensimmäisenä kaksitoistasäveltekniikkaa 1950-luvun puolessa välissä, ja samoihin aikoihin hän otti keskeisen aseman Suomen luovassa säveltaiteessa.

Bergmannin siirtyminen dodekafoniaan tapahtui asteittain, ikäänkuin tunnustellen. Mutta kun hän sen omaksui, siitä tuli hänelle persoonallinen ilmaisutapa. Uusi tekniikka soveltui hyvin hänen ekspressiiviseen ja toisaalta rationaaliseen luonteenlaatuunsa.

Bergman lähti liikkeelle suoraan toisen Wienin koulun pohjalta. Wieniläisistä esikuvista Bergmania lähinnä on Arnold Schönbergin oppilas Anton Webern. Kummallekin on ominaista sanonnan moninaisuus ja toisaalta ekonomisuus. Kumpikin perustaa dodekafonisen ajattelunsa vanhalle musiikkikulttuurille, jonka erikoistuntijoita he ovat, Webern alankomaalaisen polyfonian, Bergman gregoriaanisen kirkkolaulun.

Musiikin rakentuminen pienistä alkusoluista on ominaista Bergmanin rytmiikalle ja säveltaso-organisaatiolle. Rytmi on Bergmanille yleensäkin paljon tärkeämmässä asemassa kuin muilla suomalaisilla modernistisäveltäjillä.

	Lars-Gunnar Nordström: Vihreä sommitelma, 1952. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto

Erik Bergman määritteli uuden tekniikkansa peruspiirteet vuonna 1957 julkaistussa artikkelissaan “Kaksitoistasävelmusiikki“:
“Kaksitoistasäveltekniikka on vahvasti looginen sävellystekniikka, joka tarjoaa säveltäjälle samalla suunnattomia mahdollisuuksia kehitellä materiaaliaan, se kirjaimellisesti aktivoi hänet uudistumaan jatkuvasti. Se innoittaa ja vapauttaa hänen mielikuvituksensa rohkeaan lentoon.“

Einojuhani Rautavaara, toinen tärkeimmistä 1950-luvun modernistisäveltäjistämme, määrittelee puolestaan dodekafonian olemusta seuraavalla tavalla muistelmissaan:
“Sävelrivi sisältää jo sinään esteettishistoriallisen vaatimuksen, länsimaisen taideyhteisön perinteen antaman käskyn; kehittelyn, kehityksen. Loppujen lopuksi on kysymys siitä, mitä tuosta maagisesta lauseesta ja koskettavasta viestistä ’kehittyy’, mitä siitä osataan sanoa, musiikin sanoilla (ja vain niillä). Musiikillinen materiaali on uskomattoman elinvoimaista. Siinä asuu aina tahto, suunta johonkin, kasvun geenit; musiikki on geneettisesti määräytyvää.“

Bergman, Rautavaara, Usko Meriläinen ja Tauno Marttinen hankkivat kaksitoistasäveltekniikkansa Wladimir Vogelilta Sveitsistä, ja 1950-luvun loppuun tultaessa dodekafonia kosketti lähes jokaista eturivin säveltäjäämme - merkittävimmät poikkeukset olivat Einar Englund, Matti Rautio, Bengt Johansson ja Tauno Pylkkänen. Monet suuntasivat matkansa myös uuden musiikin Mekkaan, Darmstadtiin, mutta sarjallisuuden virikkeet ennättivät tavoittaa lähinnä vain Bergmanin ja Rautavaaran.

	»		Lue Usko Meriläisen taiteilijaesittely

Vaikka dodekafonia esimerkiksi Bergmanille, Joonas Kokkoselle, Meriläiselle ja Paavo Heiniselle näyttää merkinneen johdonmukaista ja hedelmällistä kehitysvaihetta, niin monelle se jäi pinnalliseksi episodiksi. Monista 1950-luvun dodekafonikoista tuli 1960-luvun vapaatonaalikkoja, Rautavaara etunenässä.
Valtaväylästä poikkesi Meriläisen ja Heinisen jälkisarjallinen tyyli sekä Bergmanin jatkuva uudistuslinja, joka toi maahamme mm. sointivärikentät ja aleatoriikan.

Juha T. Koskinen

Tonaalisuus, tonaliteetti

Tonaalisuus on eurooppalaisessa musiikissa 1600-luvun alkupuolella kiteytynyt säveltasoja ja harmonioita hierarkisesti määräävä järjestelmä.
1800-luvun jälkimmäisen puoliskon myötä säveltäjät alkoivat laajentaa ja kyseenalaistaa tonaalisuuden periaatteita. Se johti niin sanottuun atonaaliseen eli ei-tonaaliseen musiikkiin, jossa tonaalisuuden tilalle on etsitty muita musiikkia jäsentäviä rakenteita.
Tonaalisuudelle on ominaista musiikin rakentuminen perussävelen eli toonikan ympärille. Vapaatonaaliseksi kutsutaan musiikkia, jossa säveltäjät käyttävät tonaalisen musiikin harmonioita, mutta eivät noudata harmonioiden välisiä tonaalisia suhteita.

Kaksitoistasäveljärjestelmä eli dodekafonia

Arnold Schönbergin 1920-luvun alkupuolella kehittämä sävellystekniikka. Sen perustana on rivi, joka sisältää kaikki 12 kromaattisen asteikon säveltä määrätyssä järjestyksessä.
Rivi edustaa sävellyksen kaikkien melodisten ja harmonisten rakenteiden potentiaalia, eräänlaista mahdollisuuksien varastoa, jonka puitteissa säveltäjä tekee valintoja toteuttaessaan tietyn teoksen.

Sarjallinen musiikki

Dodekafonian periaatteille rakentuva musiikki, jossa kaksitoistasäveljärjestelmän rivitekniikkaa sovelletaan säveltasojen lisäksi myös muihin musiikin parametreihin, kuten esimerkiksi rytmiin, äänenvoimakkuuteen ja sointiväriin. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että säveltäjä rakentaa teoksen määrittelemiensä numero-sarjojen pohjalta.

Aleatorinen musiikki (latinaksi alea = arpa)

Musiikki, jossa sattuma ohjaa teoksen rakentumista, tai jossa esittäjällä on vapauksia vaikuttaa esittämishetkellä teoksen muotoutumiseen.

Kalevi Aho: Einojuhani Rautavaara sinfonikkona.
Sibelius-Akatemian julkaisusarja 5. Edition PAN1988.

Mikko Heiniö: Innovaation ja tradition idea. Näkökulma aikamme suomalaisten säveltäjien musiikkifilosofiaan.
Suomen Musiikkitieteellinen Seura. Helsinki 1984.

Kai Maasalo: Erik Bergmanin Simbolo.
Juhlakirja Erik Bergmanille 24.11.1981.
Edition Pan, 1981.

Einojuhani Rautavaara: Omakuva. WSOY 1989.

Erkki Salmenhaara: Löytöretkiä musiikkiin. Valittuja kirjoituksia 1960-1990.
Toimittanut Kalevi Aho.
Gaudeamus 1991.