Kansainvälistyminen sai aivan uusia ulottuvuuksia, jotka eivät liittyneet ainoastaan hitaasti käynnistyneeseen mutta sitten
melkein villin muodon saaneen matkailuun.

Vuosikymmen oli ehkä viimeisten vanhanmallisten massakokoontumisten aikaa: sotaa johtaneen (ja vuoden 1918 tapahtumien vuoksi alati ristiriitaisen) marsalkka Mannerheimin hautajaiset, lisäksi tummalla asteikolla muuan selvittämätön nuoren tytön murha; uhrin hautajaisiin kokoontui niin ikään kymmeniätuhansia ihmisiä. Asetelma ja tunnelma olivat vielä monella tapaa järkähtämättömästi entisellään, mutta dramaattisen laajojen muutoksien jännitteet olivat jo aistittavissa kaikkialla.

	Marsalkka Mannerheimin hautajaiset 4.2.1951

Niinpä eri taiteiden modernit vaikutteet saavuttavat Suomen viimeinkin, ja elleivät laajalla rintamalla niin todellisesti, merkitsevin painotuksin ja tuloksin. Musiikki (esim. Erik Bergman, Eino-Juhani Rautavaara, Usko Meriläinen), maalaustaide (Sam Vanni, Lars-Gunnar Nordström), kirjallisuus (Paavo Haavikko, Tuomas Anhava, Lassi Nummi) ovat kansalliseen tapaan erillisiä taivaankappaleitaan, mutta kietoutuvat yhtä kaikki myös yhteen monin kiehtovin säikein jo siksikin että maan ilmapiirin yleinen konservatiivisuus ei tyydy seuraamaan uusien ilmiöiden esiinmarssia hiljaa, vaan esiintyy aika-ajoin hyvinkin hyökkäävästi - ja voittaa aina silloin tällöin tapauskohtaisesti, ja ellei muuten, niiden halpojen pilojen keinoin joita elokuvista voi kohdata läpi koko 1950-luvun.

Suuremmilta sisällissodilta kuitenkin vältytään, ja muutamat 'klassisen' ja 'modernin' väliin sijoittuvat perushahmot - runoilijat Aaro Hellaakoski ja P. Mustapää, alias Martti Haavio - ovat aikakauden todellisia järkäleitä, molemmat muuten vaiettuaan runoilijoina 20-luvun saavutuksiensa jälkeen puolisentoista vuosikymmentä. Myös todellinen maailmanvalloituksen tarina koetaan: suomalainen muotoilu, jonka keskeisiä nimiä ovat esimerkiksi Tapio Wirkkala, Timo Sarpaneva ja Antti Nurmesniemi, saavuttaa keskeisissä kansainvälisissä näyttelyissä ihmeellisen aseman.

	Helsingin keskustaa n.1950, Sokoksen kulma.

Elokuvan kohdalla 50 luku oli "teollisen" suomalaisen elokuvan
viimeinen täysi vuosikymmen, jonka alussa perustettiin kolmas suuryhtiö, Fennada, ja jonka aikana vanhin yhtiöistä, Suomi Filmi, alkoi jo hiljennellä tuotantoaan ilmeisen tietoisena siitä,
että ratkaisemattoman vaikea kriisi oli tulossa.

Suurin yhtiöistä, T.J.Särkän luotsaama SF eli Suomen Filmiteollisuus, kiihdytti tuotantoaan villiin liekkiin ja välillä melkein järjen valon kadottaenkin. SF:n luomuksista kansanomainen
huumorielokuva "rillumarei" nautti suurinta mainettaan; se oli maalaispohjaista raskaan sarjaan komiikkaa, rempsakkaa musiikkiteatteria, joka ei ollut pelkkää iloista populismia vaan oikeastikin terveellinen muistutus raskaan teatteriperinnön
kanssa jatkuvasti kamppailevalle elokuvakomedialle.
Suuri teema, jonka elokuva todisti ehkä tietämättään ainutlaatuisella tavalla oli maaseutuvaltaisen maan muuttuminen
kaupungistuneeksi, tämä prosessi ja kaikki sen
monimutkaiset psykologiset seuraamukset.