|
1940 - olympialaiset, joita ei tullut
Suomi tähtäsi vuoden 1940 kisoihin. Olympiaisännyys meni suomalaisten pettymykseksi Japanille, mutta Japanin hyökättyä Kiinaan 1938, kisoja tarjottiin Suomelle, joka otti tarjouksen vastaan kesällä 1938. Aikaa järjestelyille oli kaksi vuotta. Helsingissä alkoi kiivas rakentamisen aikakausi. Olympialaisia varten rakennettiin Stadion, Soutustadion, Velodromi ja Käpylän kisakylä Koskelantien pohjoispuolelle.
|
|
|
|
Toinen maailmansota syttyi syksyllä 1939. Suomi joutui talvisotaan marraskuussa. Kisapaikkojen tuhot Helsingissä jäivät suhteellisen pieniksi ja sodan jälkeen vielä vaalittiin ajatusta kisojen järjestämisestä. Epävarman maailmanpoliittisen tilanteen takia olympialaiset päätettiin kuitenkin peruuttaa.
|
|
Uudet haaveet
Sotien jälkeen Suomessa elettiin työntäyteistä ja taloudellisesti tiukkaa elämää. Mittava jälleenrakennus, sotakorvausten maksaminen ja karjalaisten asuttaminen vaativat valtavasti työtä sodasta elpyvässä maassa. Menetetyiltä alueilta muutti muualle Suomeen yli 400 000 ihmistä. Sotakorvausten määrä oli 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria ja maksuaikaa kuusi vuotta, joka pidennettiin kahdeksaksi vuodeksi. Elintarvikepula ja säännöstely olivat suomalaisten arkea vuosien ajan.
Olympialaiset olivat symbolinen päätös sodanjäkeisille vuosille ja uuden aikakauden avaus. Jälleenrakentamisen katsotaan päättyneen 1952, vaikka tilapäisasunnoissa, mm. kellareissa ja pommisuojissa asui ihmisiä 50-luvun lopulle saakka. Viimeiset sotakorvaukset maksettiin syyskuussa 1952. Säännöstely oli loppumassa, viimeisten elintarvikkeiden joukossa vapautui kahvi 1954.
Myös uusi maailmanpoliittinen tilanne väritti olympialaisten tunnelmaa. Sodan hävinneet maat Saksa ja Japani olivat ensimmäistä kertaa sodan jälkeen mukana olympialaisissa ja Neuvostoliitto oli mukana ylipäätään ensimmäistä kertaa. Toisaalla oli käynnissä Korean sota.
|
|
Kisakaupunki Helsinki
Urheilunäyttämöt olivat Helsingissä jo olemassa. Huolta sen sijaan aiheutti urheilijoiden ja kisavieraiden majoittaminen, sillä hotellitilanne Helsingissä oli huono. Olympialaisia varten rakennettiin Hotelli Palace Etelärantaan. 1940 rakennettu olympiakylä oli asutettu, uusi kisakylä rakennettiin vanhan viereen, Koskelantien eteläpuolelle.
|
|
|
|
Helsingin huvielämä oli 50-luvun alussa melko vaatimatonta. Kisavieraita varten kaupunkiin järjestettiin useita tilapäisiä ravintoloita ja viihdettä, mm. uusia tanssilavoja, sirkus ja tivoli. Pysyvää huvipuistoa oli Helsinkiin toivottu jo 1900-luvun alusta ja paikaksi oli kaavailtu Kaisaniemen puistoa. Puisto haluttiin kuitenkin säilyttää kaupunkilaisten virkistysalueena ja sopivaksi paikaksi huvipuistolle osoitettiin Alppila.
Linnanmäki avattiin yleisölle toukokuussa 1950. Alunperin huvipuistoa pidettiin väliaikaisena, olympialaisia varten tarjontaa laajennettiin. 1952 Linnanmäellä oli vuoristoradan ja maailmanpyörän lisäksi mm. vedenneitohalli, kieputin ja bensiiniautorata. Olympialaisten aikana Linnanmäellä esiintyi mm. Jussi Björling.
|
|
|
|
Suomen herra Olympia
Kaikkein eniten olympiakisojen saamiseen Helsinkiin vaikutti apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckell. Von Frenckell oli ollut olympiahankkeen innovaattori 1910-luvulta saakka ja hänen lukuisat kontaktinsa kotimaassa ja ulkomailla ja valtava työmääränsä olivat keskeisiä haaveen totetumiselle. Von Frenckell oli varsinainen urheilujohtaja. Hän johti Stadion-säätiötä ja toimi sekä 1940 että 1952 olympialaisten järjestelytoimikunnan puheenjohtajana. Lisäksi hän oli mm. Suomen Palloliiton puheenjohtaja, Kansainvälisen jalkapalloliiton varapuheenjohtaja sekä Kansainvälisen olympiakomitean jäsen.
|
|
Olympiatuli
XV olympiakisojen olympiatuli sytytettiin auringonsäteistä Kreikan Olympiassa 25. kesäkuuta 1952. Tuli kuljetettiin viestinä Ateenaan ja sieltä lentokoneella Tanskan Aalborgiin, laivalla Malmöhön, josta käynnistyi viesti kautta Ruotsin. Suomeen olympiatuli tuli Haaparannan kautta. Suomalainen erikoisuus oli Pallastunturin tuli, joka oli sytytetty keskiyön auringon säteistä ja liitettiin olympiatuleen Torniossa.
Olympiatuli jatkoi matkaa Torniosta kohti Helsinkiä, sitä kuljetti 1350 viestinviejää. Olympiatulen matkaa teiden ja katujen varsilla seurasi yli miljoona suomalaista. Näin kuvaa Antero Raevuori olympiatulen matkaa halki Suomen: " Pienet, mutkaiset ja pölyiset kylätiet syöttivät ihmisiä hieman suuremmille kulkuväylille, jotka kohisivat kuin suuret kymet sen maantien varteen, mitä myöten soihtu kulloinkin eteni - heitä tuli kävellen ja polkupyörillä, pirsseillä, onnikoilla ja kuorma-autoissa, joiden lavoille tiuhaan ahdetut puupenkit täyttyivät reunojaan myöten."
|
|
|
|
19. heinäkuuta olympialaisten avajaisia seurasi sateisessa ja kylmässä säässä lähes 70 500 ihmistä. Urheilijat olivat järjestäytyneet stadionin kentälle ja presidentti Paasikivi julisti kisat avatuiksi. Tulostaululle syttyivät sanat: Olympiasoihdun tuo stadionille Paavo Nurmi. Kun Nurmi juoksi stadionille, nousi koko katsomo hurraten seisomaan ja myös urheilijat jättivät paikkansa kentällä ja siirtyivät juoksuradan viereen nähdäkseen Nurmen. Nurmi sytytti tulen liekkimaljaan ja vei sitten soihdun tornin juurelle. Soihtu vietiin stadionin tornin portaita pitkin ylös, jossa Hannes Kolehmainen otti soihdun vastaan ja sytytti tulen tornin huipulle.
|
|
|
|
Sinivalkoiset äänet
Helsingin olympialaisten pääselostajaksi oli valittu legendaarinen urheiluselostaja ja entinen olympiaurheilija Martti Jukola. Jukolalla oli kuitenkin paha alkoholiongelma, ja hän joutui keskeyttämään selostajan työnsä Oslon talviolympialaisissa. Jukola sairastui maksakirroosiin ja kuoli lokakuussa -52. Hän kuitenkin seurasi Helsingin olympialaisia paikan päällä ja kirjoitti Suuren olympiakirjan, myyntimenestykseksi nousseen teoksen. Urheiluselostajan ja -kirjoittajan työnsä ohella Jukola oli mm. väitellyt tohtoriksi J.H. Erkon runoudesta.
Jukolan tilalle pääselostajaksi valittiin Pekka Tiilikainen. Tiilikainen oli toiminut talvisodassa rintamareportterina ja jatkosodassa Aunuksen radiossa. Sotien jälkeen hän oli Metsäradion vetäjä. Matti Kurjensaaren sanoin "Pekka Tiilikaisen sinivalkoinen ääni saattelee meidät isänmaalliseen taivaaseen." Helsingin olympialaisissa debytoi selostajana myös 22-vuotias Paavo Noponen.
|
|
Olympiarekvisiittaa
Helsingin olympialaisten juliste oli peräisin vuodelta 1940. Vuonna 1938 järjestettiin olympiajulistekilpailu, jonka voitti mainospiirtäjä Ilmari Sysimetsä. Julistetta painettiin 1939 kahdellakymmenellä eri kielellä. Sama juliste otettiin käyttöön 1952, päivämäärämerkinnät oli muutettu, samoin taustalla näkyvän Suomen kartan rajat.
Olympiasoihdun suunnitteli taiteilija Aukusti Tuhka. Soihtuosa oli hopeaa ja kahva visakoivua. Soihtua tehtiin 22 kappaletta, kun aiemmissa olympialaisissa jokainen soihdunviejä sai oman soihdun.
Olympialaisia varten painettiin neljä postimerkkiä. Juoksijaa ja jalkapalloilijoita esittävät merkit suunnitteli Tapio Wirkkala, Stadion-merkin G.A. Jysky ja uimahyppäjää esittävän Aimo Ronkanen.
|
|
Päättäjäiset
Olympialaisten päättäjäisviikonloppu huipentui vastavalitun Miss Universumin Armi Kuuselan kotiinpaluuseen. Päättäjäispäivänä Helsingin Pallokentällä järjestettiin Armille tervetuliaisjuhla, joka aiheutti kaaoksen, tungoksen ja hurmoksen. Itse olympiakisojen päättäjäiset stadionilla sujuivat juhlavissa merkeissä. Kun olympiatuli oli sammutettu, laskettiin olympialippu alas ja kuljetettiin ulos stadionilta. Ulosmarssia säesti Sibeliuksen Ateenalaisten laulu, johon säveltäjä oli tehnyt marssisovituksen tätä nimenomaista hetkeä varten.
Anna Korhonen
|
|
Artikkelin lähteet:
Kirjoituksia kaupunginosasta ja paikasta nimeltä Töölö toim. Pia Bäcklund ja Vivi Niemenmaa Helsingin kaupungin tietokeskus
Olympiakaupunki Helsinki Toim. Friman, Härö, Laitinen, Lehto' Helsingin kaupunginmuseo 1992
Antero Raevuori: Viimeiset oikeat olympialaiset Ajatuskirjat 2002
Mika Wickström: Helsinki 1952 Suomen Urheilumuseosäätiön julkaisuja no 26 Gummerus 2002
|