Erkki Karu lukee käsikirjoitusta.

SF eli Suomen Filmiteollisuus oli kaupunkilaisemmin suuntautuneen Suomi Filmin vastapainona jonkinlainen juntti Suomen äänenkannattaja, maalaisemman meiningin koti, ja se tuotantoyksikkö joka pisimmälle hioi jonkinlaista sarjatuotannon riuskaa menoa. Perustavoitteita olivat "aitous" ja "kansallisuus". Näille asioille Särkkä tuli antamaan ikioman sivumerkityksen. Sen rahvaanomaisuutta on usein vähän pilkattu, mutta enimmäkseen painotus on aito ja koskettavasti populaari. Oli dramatisoitava "suuret tunteet", joiden kautta "Suomen kansan suuruus on pulppuava esiin". Särkän kaikkea toimintaa hallitsi tulinen kiire, ja jos hänen yhtiönsä ja hänen itsensä estetiikkaa täytyy luonnehtia, se oli sekä naiivia että vähän alkeellista, eli sellaista millaisena esimerkiksi vuosikymmeniä myöhemmin televisiota katsovat kansalaiset muistavat käsitteen "suomifilmi". Vaikka Särkkä ohjaajana usein olikin latteasti teatraalinen tai suorastaan vähän kömpelö, hänellä oli valttinaan eittämätön melodraaman ja myös elokuvaerotiikan luontainen taju.

Molemmat suomalaisen elokuvan kokonaiskuvaa hallitsevat voimahahmot lähtivät tilanteesta jossa he olivat elokuva-alalla aloittelijoita. T.J. Särkkä putosi lupaavasti aloittaneen SF:n johtoon Erkki Karun kuollessa yllättäen. Hän oli jo 45 vuotta täyttänyt pankkimies joutuessaan näin 1936 ohjaamaan ensimmäisen elokuvansa; niitä kertyi viitisenkymmentä, enemmän kuin kenelläkään muulla suomalaisella ohjaajalla.

	Ohjaaja T.J. Särkkä

Suomi Filmin Risto Orko ohjasi jo vuoden säteellä aloituksestaan ensimmäisen suomalaisen miljoona katsojaa siis neljänneksen maan asukkaista saavuttaneen menestyksen Siltalan pehtoori. Sen kuva maaseudusta on kuin Hollywoodin kuvaama Yhdysvaltojen etelä: itsestäänselvän luokkayhteiskunnan kuvaelma, kahden luokan
ajattelutavan, ja myös huumorin, tiivistävä esitys. Orko myös terävöitti tuotantoa: linjana oli urbaani, moderni, ehkä myös jotenkin "taiteellisempi" vaihtoehto kilpailijan, maalaismaisen ja kansanläheisen SF:n rinnalla. Orkon strategisena ideana oli pestata pieni ryhmä korkeatasoisia ohjaajia ja antaa heille suuret luovat vapaudet.

	Risto Orko ohjaa elokuvaa Siltalan pehtoori.

Orkon eräänlainen pääohjaaja oli Valentin Vaala, jonka rinnalla toimivat Orvo Saarikivi ja Ilmari Unho sekä Wilho Ilmari, tunnettu teatterimies. Teatterisidonnaisuus merkitsi yleensä rasitteita, mutta jotain hyvääkin. Elokuvia hallitsevat melkein kesyttömässä perustilassa aikakauden teatterin "pyhät monsterit" (monstres sacrés, kuten ranskalaiset sanovat) ja niihin piirtyvät jotenkin melkein sydäntäsärkevän puhtaasti tuolloisen näyttämöperinteen ominaispiirteet

Suomi Filmin piirissä toimi omalla epävirallisella tavallaan maan ensimmäinen elokuvakoulu, jonka väkeä käytettiin yhtiön tuotannoissa, ensin avustajina ja sittemmin näyttelijöinä. Yhtiö oli ylpeästi "täyden palvelun elokuvatalo" ja sen olemassaolo epäilemättä yksi syy siihen, että Suomi näinä orastavina "kultakauden" vuosinaan oli jälleen yksi pikku Hollywood Euroopan kartalla. Orko toi maahan korkeatasoisia ulkomaalaisia ammattilaisia ruotsalaisen Albert Rudlingin, ranskalaiset Charlie Bauerin ja Marius Raichin...

Yhteistyö ohjaajien ja teknikoiden kanssa oli
läheistä, jonkinlaista dramaturgista läsnäoloa:
"...koko tuotantoni aikana minulla ei ollut yhtään sellaista käsikirjoitusta tai asiaa, jota en olisi käynyt ohjaajan kanssa melko perusteellisesti läpi", kertoo Orko.

Hyvä esimerkki studioitten mahdista suomalaisessa henkisessä ilmapiirissä on niiden vahva osuus 30-luvun lopulla, jolloin isänmaalliset elokuvat hoidettiin korkeimman tason kutsumustehtävinä, ts. molempien suuryhtiöiden johtajat asettuivat henkilökohtaisesti töihin. Särkän osuus, Helmikuun manifesti (1939), on kuvakirjamainen esitys vuosisadan lopun kriittisistä hetkistä venäläisen käskyvallan ja suomalaisten isänmaanystävien välillä.

Teoksen kuvat maan itsenäistymisestä ovat vähemmän täsmällistä kerrontaa vuodesta 1918 kuin talvisodasta, joka puhkesi marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939. Risto Orkon Aktivistit (1939) ei saavuta yhtäläistä populistista vimmaa kuin Särkän ohjaus, mutta on kaikella muodolla taidokkaampi elokuva, jonka joidenkin avainkohtauksien isänmaallisuus nousee paljon pelkän kliseen yläpuolelle, aidoksi ja tyylipuhtaaksi paatokseksi. Ja patrioottisena voimannäyttönä itse asiassa vaikuttavampi, vielä paremmin tunteellisen, toiminnallisen ja aatteellisen materiaalin yhdistävä, kuin kumpikaan näistä elokuvista on niitä puhtaammin viihteellinen Jääkärin morsian (1938), Sam Sihvon erittäin suositun laulunäytelmän antelias ja visuaalisesti komea elokuvasovitus, joka päättyy suomalaisen elokuvan kaikkien aikojen spektakulääreinpään kohtaukseen (jolla ei edes ole mitään selvää juonellista linkkiä): 2000 hevosta villissä laukassa yli valkokankaan.

	Mauno Mäkelä ja Edwin Laine.

1950-luvun taitteessa syntyi vielä yksi melkein "suuryhtiön" mitat saavuttava tuotantoyritys, Fennada, jonka voimahahmo oli insinöörin koulutuksen saanut Mauno Mäkelä. Myös Fennada tuotti oman määrämittansa farssia (erityisesti sotilasfarssi oli sen spesialiteetti) mutta ainoana yhtiönä sen parhaiten menestyneet elokuvat olivat laatuelokuvia ja kunnianhimoisia tuotantoja: Särkän vanha väittämä siitä että vain viihde voi vedota suuriin katsojajoukkoihin ei pitänytkään paikkaansa. 50-luvun alussa yhtiön johtava ohjaaja oli Roland af Hällström, joka vähän ennen kuolemaansa toteutti muistettavan Kianto-elokuvan Ryysyrannan Jooseppi (1955). Muita ikimuistettavia Fennada-elokuvia ovat muutamat Ville Salmisen (Evakko, 1956) ja Matti Kassilan (Elokuu, 1956) parhaat teokset. Fennadan tahti hidastui 1960-luvulla (jolloin yhtiö satsasi paljon Linnan Pohjantähden kaksiosaiseen suurelokuvaan), viimeinen elokuva (aikakauden kannalta symbolisesti Edvin Laineen ohjaama sekin) valmistui 1979.