Moderni kuvareportaasi syntyi 1920-luvulla Saksassa. Sitä aikaisempi kuvalehtien taitto perustui albumimaisuuteen ja koristeellisuuteen eikä teksteillä ja kuvilla ollut välttämättä yhteyttä. Kuvajournalismi alkoi löytää kertovaa muotoaan elokuvan kielen kautta. Kuvien kertovuus ja kuvakokojen dynaamiset vaihtelut olivat elokuvan lehtien taittoon tuomia keinoja. Kinokamera Leican tulo markkinoille 1925 vaikutti ratkaisevasti kuvajournalismin kehitykseen. Pienikokoinen kamera mahdollisti kuvaajan huomaamattoman läsnäolon, ja kinokameralla oli mahdollista kuvata vallitsevassa valossa suuri määrä kuvia vaihtamatta välillä filmirullaa.

	Lehtikuvaajat Bengt Andersson ja Jussi Pohjakallio 1950-luvulla

1936 oli perustettu amerikkalainen kuvalehti Life, jonka mottona oli viedä lukijat sinne mistä yleensä ei kuvia nähty. Suomen Lifeksi tuli Aatos Erkon 1950-luvulla uudistama Viikkosanomat, joka tarkoituksellisesti pyrki uudistamaan suomalaista kuvalehtiperinnettä. Suomen kuvalehti oli esittänyt kuvareportaaseja jo 20-luvulla, mutta sen edustama linja tuomittiin vanhanaikaiseksi 50-luvun uudistuksissa.Viikkosanomien tekijöiden ideat olivat peräisin Yhdysvalloista ja uuden linjan avaus oli 49 valokuvan reportaasi vuoden 1956 yleislakosta. Lakon päätapahtumien lisäksi kuvissa kuvattiin pieniä arkielämän tapahtumia tai dramaattisia tilanteita lakon ajalta.

Lakkoreportaasilla oli ollut useita kuvaajia, jotka kuvasivat yhtä temaattista kokonaisuutta. Tämä oli toinen Viikkosanomien kuvareportaasien lajeista. Toinen oli yhden kuvaajan tulkitseva kuvaessee, jossa kuvaajan oma tyyli oli ratkaiseva.

	Yleislakko 1956

1950-luvulla kuva tuli tasaveroiseksi kerronnan keinoksi tekstin rinnalle ja ensimmäistä kertaa lehtikuvauksesta saattoi tulla valokuvaajalle varsinainen ammatti. Nimekkäimpiä lehtikuvaajia olivat mm. Caj Bremer, Seppo Saves, Kristian Runeberg, Jussi Pohjakallio ja Kalle Kultala. 1965 joukko lehtikuvaajia perusti oman osuuskunnallisen kuvatoimiston Finnsevenin, joka tavoitteli valokuvallista laatua. Kuvalehtien laskusuhdanne oli kuitenkin jo alkanut.

Kuvareportaasien kilpailijaksi tuli televisio. Suorat lähetykset, nopeus ja kuvien määrä voittivat kuvareportaasit ja tämä alkoi näkyä lehtien levikkien laskuna. Viikkosanomat lakkautettiin 1972. Suomen kuvalehti siirtyi julkaisemaan värillisiä kuvareportaaseja ja on julkaissut reportaaseja näihin päiviin saakka. Muuten kuvareportaasit siirtyivät lehtien viikonloppunumeroihin ja reportaasikirjoihin.

	Kuvatoimisto Finnseven Timo Kirves, Kristian Runeberg, Seppo Saves ja Matti Brandt.

1960-luvun loppupuoliskolla valokuvauksessa alkoi nousta yhteiskuntakriittinen dokumentarismi. Taustalla oli yleinen yhteiskunnallinen liikehdintä, ja valokuva koettiin keinoksi "näyttää totuus." Myös valokuvan yhteiskunnallisiin vaikutusmahdollisuuksiin uskottiin.

Nopeatempoisen lehtityön sijaan dokumentaristit saattoivat työstää aihettaan useita vuosia. Reportaasien kuvien kertovuus ja visuaalinen dramaattisuus korvautui realistisemmalla otteella, ajatuksella, että todellisuus tuli kohdata sellaisena kuin se on. Sisältö tuli tärkeimmäksi ja visuaalisia tehokeinoja vältettiin. Modernisoituva Suomi ja muuttuva yhteiskunta olivat dokumentaarisen valokuvauksen suuret aiheet. Keskeisiä dokumentaristeja olivat mm. Ismo Hölttö ja Mikko Savolainen teoksillaan Suomea tämäkin ja Raportti Suomen mustalaisista sekä Pertti Hietanen rappioalkoholistien elämää kuvaavalla teoksellaan Kilometri keskustasta.

	Kuva Ismo Höltön teoksesta Pääosassa ihminen.

Matti Saanion teos Musta talvi, valkea kesä vuodelta 1966 oli ensimmäisiä suuren yhteiskunnallisen murroksen odotuksesta kertovia teoksia. Saanion merkitys on muutenkin ollut keskeinen prosessissa, jossa suomalainen valokuva on vähitellen hyväksytty taiteeksi.

Valokuvauksen asema alkoi vakiintua 1960-luvulla kun se otettiin taiteen julkisen tuen piiriin. Koulutus oli 60-luvulla vielä puutteellista, keskeisen koulutusmahdollisuuden tarjosivat kameraseurat. Taideteollisessa korkeakoulussa saattoi opiskella pääaineena valokuvausta vuodesta 1972 alkaen, Lahden muotoiluinstituutissa jo vuotta aikaisemmin.

	Pertti Hietanen: Kuva sarjasta Kilometri keskustasta.

Yhteiskunnallisesti orientoituneet dokumentaristit olivat tehneet pesäeroa taiteilijaminään. Ihanteena oli anonyymi käsityöläinen ainutkertaisen taiteilijan sijaan. 1970-luvun loppupuolella valokuvauksen kenttä tuli muutosvaiheeseen. Tutkija Kati Lintonen nostaa esiin neljä keskeistä siirtymää. Ensinnäkin kysymys tekijyydestä nousee esiin, valokuvaajat kutsuvat itseään selkeästi taiteilijoiksi esimerkiksi käsityöläisen sijaan. Toiseksi tekijää aletaan pitää kokijana ja subjektina näin irrottaudutaan objektiivisuuden vaatimuksesta ja yhteiskunnallisesta osallistumisesta. Kolmanneksi naisvalokuvaajat tulevat voimakkaasti esiin. Neljänneksi valokuviin tulee uudenlaisia viitteitä kontekstiin, niissä alkaa olla kommentteja edeltäviin kuviin.

	Kuva Ulla Jokisalon sarjasta Keskeinen sanasto 1983.

Kati Lintonen analysoi artikkelissaan siirtymävaiheen erilaisia tulkintoja mm. Pentti Sammallahden Irlanti-salkun kautta. Irlanti-sarjaa on yleensä pidetty 1970-luvun lopun humanistisen dokumentarismin perusteoksena. Lintonen näkee Sammallahden töissä sellaisia henkisiä ja symbolisia piirteitä, jotka enteilevät uuden prinsiipin tuloa valokuvaan. "Sammallahti vie kuviensa kautta itsensä ja katsojan pyhiinvaellusmatkalle, joka tuntuu johdattavan sisäänpäin kohti kollektiivista tajuntaa ja hiljaisuuden valtakuntaa."


1980-luvulla taiteen kenttä moniarvoistui, poikkitaiteellisuus lisääntyi, eri taiteenaloja yhdisteltiin entistä vapaammin, maalaustaiteen ja valokuvan raja-aidat pienenivät. Yksi oikea tekotapa väistyi. Valokuvauksen kohdalla on yleensä puhuttu subjektiivisuuden ajasta tai privatisoitumisesta, erityisesti naisvalokuvaajat löysivät aiheensa omasta lähipiiristään tai henkilöhistoriastaan. Henkilökohtainen kokemus ja sen välittäminen nousi keskeiseksi. Esimerkiksi Ulla Jokisalon tuotannossa on monia henkilöhistoriallisia aineksia, ja samalla kuvat laajenevat käsittelemään esimerkiksi äidin ja tyttären suhdetta. Tekijä tuli kuvissa vahvasti esiin ja näkyväksi, esimerkiksi Arno Rafael Minkkinen tarkasteli kuvissaan maailmaa oman vartalonsa kautta.

Näyttelytoiminta laajeni 1980-luvulla huomattavasti. Koko 1960-luvun aikana järjestettiin yhteensä parikymmentä valokuvanäyttelyä, 80-luvulla niitä oli vuosittain yli 200. Syntyi valokuvamuseoita, valokuvakeskuksia, gallerioita ja julkaisuja. Valokuvataide tuli hyväksytyksi käsitteeksi.

Valokuvan taide - Suomalainen valokuva 1842-1992
Toim. Jukka Kukkonen, Tuomo-Juhani Vuorenmaa, Jorma Hinkka
SKS 1992

Varjosta - Tutkielmia suomalaisen valokuvan historiasta
Toimittajat Jukka Kukkonen, Tuomo-Juhani Vuorenmaa