Jo 1930-luvulla oli pyritty yhdistämään samassa kaupungissa toimivat kaksi teatteria - työväen ja porvariston ylläpitämät - yhdeksi, jota kaupunki olisi tukenut. Sotienjälkeinen taloudellinen niukkuus ja valtionavun karsiminen lisäsivät painetta teattereiden yhdistämiseen. Ensimmäinen kunnallinen kaupunginteatteri perustettiin Turkuun 1946. Myös Kemissä, Lahdessa ja Oulussa yhdistettiin teatterit. Helsingin Kansanteatteri ja Helsingin Työväenteatteri yhdistyivät Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatteriksi 1948 ja tältä pohjalta syntyi 1960-luvulla Helsingin kaupunginteatteri. Perinteisenä työväen teatterina toimi edelleen mm. Tampereen Työväen Teatteri.

Teatterit alettiin mieltää osaksi kaupungin asukkailleen tarjoamaa palvelua. Teattereiden katsojamäärät kaksinkertaistuivat vuosien 1953 ja 1973 välillä. Tähän kehitykseen vaikutti suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos, suuri muutto. Kaupunkien väkimäärä kasvoi, viisipäiväiseen työviikkoon siirtyminen lisäsi vapaa-aikaa, elintaso nousi ja yksittäisillä ihmisillä oli käytössään aiempaa enemmän rahaa. Kaupungistuminen lisäsi kaupunkimaisia vapaa-ajanviettotapoja. Samalla maaseudulle jäänyt vanhempi sukupolvikin sai lisää vapaa-aikaa lasten muutettua kaupunkeihin ja koneistumisen helpottaessa maataloustyötä. Suomessa perinteisesti vahva harrastajateatteritoiminta virisi maaseudulla uudelleen.

Teatteritalosta tuli kaupungeille statussymboli. Suuren kaupunginteatterin katsottiin lisäävän kaupungin arvovaltaa ja tuovan turistien myötä myös taloudellista hyötyä. 1960-luvulla uudet suuret teatterit rakennettiin Turkuun, Helsinkiin, Kuopioon ja Ouluun.

	»		Lue Turun kaupunginteatterista.

	Alvar Aallon 1920-luvulla suunnittelema Jyväskylän työväentalo, joka toimi Jyväskylän kaupunginteatterina uuden teatteritalon valmistumiseen asti 1980-luvulla.

Ennen 1960-lukua Suomessa oli viimeksi rakennettu teatteritaloja 1920-luvulla. Arkkitehti Heikki Siren oli aktiivinen laitosteatterimallin kehittäjä. Hänen hahmotelmassaan teatterirakennuksen monet näyttämöt voisivat hyödyntää samoja varasto- ja työtiloja. Heikki ja Kaija Siren suunnittelivat Kansallisteatterin Pienen näyttämön, joka valmistui 1954. Heikki Sireniltä oli lähtöisin myös ajatus demokraattisesta katsojakunnasta, jota ei eroteltaisi erillisiksi ryhmiksi lämpiössä eikä katsomossa. Pienen näyttämön lämpiön suuret ikkunat, jotka avautuvat Kaisaniemen puistoon päin, korostavat teatterin avoimuutta kaikille kansalaisille. Heikki ja Kaija Siren kehittelivät ajatustaan usean näyttämön teatterista suunnittelemalla Kansallisteatterille vielä Willensauna- ja Omapohja -näyttämöt.

Alvar Aallon teatteriajattelun keskeisenä piirteenä 1960-luvulla oli kaupungin kulttuuri- ja hallintokeskuksen rakentaminen, josta teatteri on yksi osa. Aalto suunnitteli teatterit Rovaniemelle, Jyväskylään ja Seinäjoelle. Teatterit mitoitettiin osaksi kaupungin hierarkiaa. Teatteri on pienempi kuin kirkko ja kaupungintalo, mutta suurempi kuin kirjasto tai virastotalo. Aalto korosti teatterin juhlaluonnetta ja ihmisten halua kokea asioita yhdessä.

	Alvar Aallon suunnittelema Jyväskylän kaupunginteatteri.

1970-luvulla Suomessa oli useita uusia teatteritaloja, joiden suurten näyttämöiden katsomot oli mitoitettu monelle sadalle katsojalle. Teattereilla oli vaikeuksia saada suuret salit jatkuvasti täyteen ja se pakotti kehittämään ohjelmistoon kassamagneetteja, yleensä musikaaleja. Toisaalta useiden näyttämöiden teatteritaloilla oli mahdollista ottaa kaupallisia riskejä pienillä näyttämöillään. Monet uudet eurooppalaiset näytelmät tulivat Suomeen laitosteattereiden kautta, vaikka laitoksia kautta aikojen on kritisoitu pysähtyneisyydestä.

Laitosteatteriin kohdistui paljon muunkinlaista kritiikkiä. Teatteritaloja pidettiin liian valmiina, koettiin että ne ohjaavat teatteria tiettyyn suuntaan. Teatterintekijät olisivat halunneet teatteritilan olevan alisteinen itse teatterille. Mm. Vivica Bandlerin mukaan esimerkiksi lämpiöiden korostaminen häiritsee teatterikokemusta ja vie huomiota pois oleellisesta.

Vaikka laitosteatteri on tarjonnut hyvät työskentelymahdollisuudet, ovat ylisuuret salit osoittautuneet ongelmallisiksi. Yleisömäärät eivät ole jatkaneet kasvuaan. Kansallinen kulttuuri on sirpaloitunut, eikä enää ole esityksiä, jotka koskettaisivat "koko kansaa." Vähenevät katsojaluvut ovat vieneet teatterit taloudellisiin vaikeuksiin ja viihteellistämään ohjelmistoa entisestään.

	Tanssiteatteri Raatikko esiintyy peruskoululaisille.

Vastapainona suurten teatteritalojen rakentamiselle syntyi Suomeen 1950-luvulta lähtien studio- ja huoneteattereita. 50-luvulla syntyivät mm. Mauno Mannisen johtama Intimiteatteri, Jurkan teatterisuvun Teatteri Jurkka ja Vivica Bandlerin johtama Lilla teatern, josta tuli merkittävä vaikuttaja niin ruotsin- kuin suomenkieliselle teatterikentälle.

	»		Lue lisää Lilla teaternista

1960- ja 70-luvulla teatterin maailmaan levisi pyrkimys yhteiskunnalliseen ja yksilöiden väliseen tasa-arvoon. Eräissä teattereissa alkoi 1969 alueteatterikokeilu, jossa kaupunginteatterit kiersivät esiintymässä maakuntiensa pienillä paikkakunnilla. Syntyi myös useita pieniä teatteriryhmiä, joiden yhtenä toiminta-ajatuksena oli viedä teatteria sinne missä sitä ei yleensä nähty. Ensimmäinen teatteriryhmä oli 1960 perustettu Skolteatern. Muita merkittäviä olivat 1967 perustettu Ryhmäteatteri, 1971 perustettu Kom-teatteri sekä Tanssiteatteri Raatikko, joilla oli laaja kiertuetoiminta.

Laitosteatteriin kohdistuva kritiikki ilmeni myös niin, että tekijät veivät teatterin pois teatteritaloista väestönsuojiin, tyhjillään oleviin tehdasrakennuksiin tai taidemuseoihin.

Timo Koho: Teatteriarkkitehtuurin merkitysarvot
Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 1991

Pentti Paavolainen: Teatteri ja suuri muutto
Ohjelmistot sosiaalisen murroksen osana 1959-1971
Kustannus Oy Teatteri 1992

Suomen kulttuurihistoria 4
Toim. Kirsi Saarikangas, Pasi Mäenpää, Minna Sarantola-Weiss
Tammi 2004