|
|
|
|
|
|
|
Vuosituhannen vaihteen Suomi oli elokuvansa asioissa pienen ihmeen edessä: kotimainen tuotanto oli yhtäkkiä erinomaisen suosittua. |
|
|
|
Vuosituhannen vaihteen Suomi oli elokuvansa asioissa pienen ihmeen edessä: kotimainen tuotanto oli yhtäkkiä erinomaisen suosittua, nähtiin pitkiä kausia, jolloin suomalaiset elokuvat päihittivät kassoilla Hollywoodin hirmut, eikä menestys ollut missään vaiheessa pysähtynyt pelkästään yhteen tai pariin elokuvaan. Sitä edeltänyt vaihe oli tutun katkelmallinen. Kotimaisen elokuvan arvonantoon ja asemaan kuuluva heiluriliike ei liene koskaan keinunut niin rajusti kuin 1990 luvulla: kansainvälisistä voitoista täyteen voimattomuuteen jo lähimmällä kotikentällä, voitontunteesta äärimmäisen tappion ja turhuuden tuntemuksiin. Ja sitten, keväällä 1999, tultiin tuohon tilanteeseen, joka on suomalaisen elokuvan vaiheissa ainutlaatuinen: usean kuukauden ajan Helsingin (ja myös koko maan) kolme menestyvintä elokuvaa, jotka sitä paitsi vaihtelivat, olivat suomalaisia.
|
|
|
|
Nousun airueet
Ilmeisin jäänmurtaja oli Olli Saarelan ohjaama ja Antti Tuurin romaaniin perustuva Rukajärven tie - merkitsevää ja varmaan isoihin katsojakuntiin vetoavaa oli että ohjaaja kuvasi sotaa nyt jo pari vuosikymmentä sodan jälkeen syntyneen ihmisen näkökulmastaan. "Renessanssin" ja "suuruudenajan paluun" ydin onkin epäilemättä ollut jonkinlainen retro ajatus: monet elokuvat palaavat ajassa taaksepäin, menneisyyteen, joka on historiaton, rakennettu tunteiden ja joskus kliseiden perustalle. (Olennaisesti todellista historiallista, ihmisen käytöksen ja ajattelun sisään tunkeutuvaa menneisyyselokuvaa ei ole kuulunut vieläkään).
Timo Koivusalon Kulkuri ja joutsen kuvaa 50 luvun kuuluisien viihdetaiteilijoiden raadollista työtä; samasta muotista ovat Koivusalon seuraavat elokuvat, joiden päähenkilöitä ovat olleet Irwin Goodman ja Jean Sibelius. Matti Ijäksen Sokkotanssi (1999) kuvasi lapsuutta 60 luvulla. Hieman samantapaisen asetelman kohtaa elokuvissa, joita hallitsee suomalaiskansallinen rymistely: Aleksi Mäkelän Häjyt - saman ohjaajan Pahat pojat oli toimi kassaluukuilla vielä haastavampana koheltavan Suomen monumenttina.
|
|
|
|
Kaupunkia ja maaseutua
1990-luvulle tultaessa vanha nousukasmaisuus on taas noussut päällimmäiseksi tuntemukseksi. Jotkut elokuvat jäävät tämän rimpuilun muistomerkeiksi: Lauri Törhösen Insiders (1989) kertoo jupeista, Claes Olssonin Akvaariorakkautta (1993) "city nuorista" joita ideologiat eivät enää kiinnosta - ja sitten aivan toisilla kierroksilla Levottomat, jonka ohjasi Aku Louhimies ja jonka ikuista ajatusta liikkuvasta ja 'vapaasta' nuorisosta on sittemmin kasvatettu hiukan keinotekoisesti trilogiaksi asti. Näissä elokuvissa suosioon on noussut myös omailmeinen, uudenlainen nuorten tähtien kaarti, jonka olemuksessa ja meiningissä on merkittäviä kaikuja elokuvan "kulta-ajoista".
Mutta maaseutuakaan ei ole unohdettu. 1990-luvun suosituin debytantti Markku Pölönen on luonut oman maailmansa ja "onnenmaansa" niille rippeille, joita suomalaisesta maaseudusta vielä on jonkinlainen missio sekin (Kivenpyörittäjän kylä ja Koirankynnen leikkaaja, Pölösen ehkä parhaat pitkät elokuvat, kertovat myös parhaan kotimaisen kirjallisuuden jatkuvasta keskeisestä roolista elokuvassa).
|
|
|
|
Naisohjaajien vahvuus
Hyvin painokas on ollut myös uuden naisohjaajapolven - sellaista ei suomalaisessa elokuvassa ennen ole edes ollut - läpimurto. Pirjo Honkasalo signeerasi kolmen poikkeuksellisen, uskonnollisia ja inhimillisiä rajatiloja hahmottaneen dokumentaarin jälkeen parhaan fiktioelokuvansa Tulennielijä (1998).
Auli Mantilan Neitoperho ja Kaisa Rastimon Säädyllinen murhenäytelmä olivat niinikään huomattuja, paljon keskustelua virittäneitä elokuvia. Nämä elokuvat herättivät laajaa huomiota nimenomaan juuri 1998-99, jolloin ne olivat selkeä poikkeama kokonaiskuvassa jota lievästi hallitsi miesten koheltaminen ja sovinismi; niille oli ominaista vahva ote tyylittelevästä ilmaisusta.
|
|
|
|
Ominaislaadusta
90 -luvun elokuvassa oli toki päällimmäisenä tuntunut television vaikutus ja läsnäolo: sketsisarjan tuntu, ohuet henkilöhahmot, näennäisluontevuus, ylinäyttelemisen taipumus, sarjafilmeille tyypillinen ilmattomuus, nonstop-tyyppiset "ihmissuhdejutut", joissa sosiaalinen miljöö on esitetty näennäisen kattavasti, mutta on kumminkin pelkkä kulissi. Farssiperinne sijoittuu odotettavasti juuri tälle television ja elokuvan harmaalle rajavyöhykkeelle, joka huonoina päivinä voisi helposti nielaista koko kansallisen elokuvan. Silti jännittäviä elokuvia on kiistattomasti syntynyt koko ajan, ja jo ennen "nousua" varsin mahdollisesti Suomessa on 1980- ja 1990-luvun ajan tehty laajalla rintamalla kiinnostavinta elokuvaa Pohjoismaissa.
|
|
|
|
Menestys ja menestyksen varjot
Monetkin tekijät ennen kaikkea suurten multiplex- teatterien avautuminen ovat saattaneet vaikuttaa suomalaisen elokuvan menestykseen: yleisö juhli näitä Ruotsin laivoihin verrattuja uuden kuluttajakulttuurin temppeleitä popcorn pussit käsissään ja päässään uusi, tärkeä hokema: suomalaiset elokuvat ovat jännittäviä nimenomaan elokuvateattereissa. Juuri itsetunnon löytyminen on ollut tavattoman tärkeä psykologinen voitto.
Olennaista on sekin, että mikään suosituista ja yleisön sydämet valloittaneista elokuvista ei mene ali sieltä missä rima on matalin. Toisaalta ulkomailla tätä renessanssia ei ole vielä juurikaan pantu merkille, eikä mikään suuren menestyksen saavuttaneista elokuvista ole valloittanut maailmaa.
Sekin on nyt kuitenkin on onnistunut muutaman kerran. Aki Kaurismäen Kauas pilvet karkaavat ja varsinkin Mies vailla menneisyyttä - jotka kumpikaan eivät ole kotimaisen kentän 'megamenestyksiä' - tunnetaan kaikkialla, ja ne ovat saaneet kaikki mahdolliset isot palkinnot missä vain. Suomalaisten varsinaiseksi kansallisominaisuudeksi ei suotta nimenomaan suomalaisten itsensä taholta, ja aivan päivittäin nimetä kateutta. Aki Kaurismäen mykkäelokuva Juha, jota ulkomaalaiset kriitikot, varsinkin ranskalaiset, vertasivat suuriin klassikoihin, ei saanut keväällä 1999 markkaakaan valtionpalkintoa, kuin rangaistuksena siitä että se oli erilainen ja että sen katsojaluvut menestyksen huuman keväänä olivat vaatimattomat.
|
|
|
|
Peter von Bagh
|
» Alkuun
|
|