Senaatintori 1904, Otavan kokoelma

Tammikuun loppu 1918 merkitsi Punaisten ja Valkoisten välisen kansalaissodan alkamista; sota loppui toukokuussa valkoisten voittoon ja sen jälkipuinti muodostui kauhistuttavaksi.
Haavat tuntuivat koko 1900-luvun ajan, ja ensimmäisille vuosikymmenille, 1920- ja 1930-luvuille, oli luonteenomaista jyrkkä
luokkaristiriita ja epäluulojen ilmeneminen kaikilla alueilla, siis myös taiteissa. Tätä ei keventänyt sekään että tiettyä lientymistä esiintyi jo varsin pian: 20-luvun lopulla maalla oli jo vasemmistolainen pääministeri, ja poliittisessa elämässä alkoi rakentua herkkärakenteinen konsensus, jonka välittävää malttia tarvittiinkin 1930-luvulla, kun kansainvälinen diktatuurien vuosikymmen väläytti merkkejään Suomessakin. Syvästi maaseutuun tukeutunut yhteiskunta alkoi saada moderneja, teollisia muotoja.

Kulttuurin ja taiteiden Suomi oli tavallaan "valmis" jo ennen itsenäistymistä, ja 1900-luvun alku oli eräänlaista kulta-aikaa sekä
tieteiden että taiteiden piirissä. Ehkä kaikkein näyttävin ikkuna tällaiseen ihmeelliseen aikakauteen on sen maalaustaide, jossa on sekä realismin että unelman tajua, tarvetta luoda toisenlainen, haaveksittu Suomi ja toisaalta kertoa siitä mikä todella on ja esimerkiksi siitä millaiset elinolosuhteet tuolloin vallitsivat. Maalaustaide yksin riittäisi tämän dokumentoinnin suorittamaan, mutta varsinainen korvaamaton, millään muulla tapaa toteutumattomissa oleva kokonaiskuva syntyy taiteiden kokonaisuudesta, jonka konkretia on harvoin yhtä ilmeinen. Kirjallisuus, niin runous ja proosa kuin se kurotus jonka ajan tietokirjallisuus kuvioi, oli myös käsinkosketeltavasti suurella asialla. Toki monet asiat olivat myös jotakuinkin alikehittyneessä tilassa, kuten emigranttisäveltäjä Ernest Pingoudin ironinen huomautus tiivistää: hänen mukaansa koko suomalainen musiikki oli ennen Sibeliusta saksalaisen turistitaiteen tasoa.

	Juho Rissanen: Jäänmurtaja 1900

Kansalaissodan vuosi 1918 oli ainutlaatuinen prisma, kun niin monet taiteilijat joko valitsivat tai heidät pakotettiin valitsemaan puolensa.
Koska melkein kaikki merkittävät kirjailijat kirjoittivat tuolloin ja usein sekasortoisissa olosuhteissa tai ahdistuneessa mielentilassa, dokumentaatio on kaikkea mahdollista: kaunopuheista ja inhimillistä, kuten Juhani Ahon tai sodassa teloitetun Maiju Lassilan (alias Irmari Rantamala, oikealta nimeltään Algot Untola) kirjoituksissa, häilähtelevää kuten Eino Leinon pamfleteissa, maltin menettäneellä tavalla julmaksi kärjistynyttä kuten erinäisissä Ilmari Kiannon kirjoituksissa. Kuuluisimman, ja ajan olosuhteissa hämmästyttävän, kirjallisen synteesin loi F.E. Sillanpää romaanillaan Hurskas kurjuus, jonka käsikirjoitus valmistui jo kesällä 1918. Suurta kansalliskirjallisuutta olivat myös Göran Schildtin novellit ja Joel Lehtosen kirjasarja jonka tunnetuin teos oli Putkinotko ja jonka leikkauspinnat kahtia jakautuneeseen Suomeen olivat lähes luvuttomat.

Olennaisia ovat pitkät kaaret. Monet taiteilijakohtalot täyttyivät - ja niitä sävytti suuresti juuri vuoden 1918 repivä skisma - vasta vuosia myöhemmin, usein surullisesti, joskus traagisesti. Jos taide-elämä jakautui karkeasti jaotellen viralliseen, "käskytettyyn" puoleen, jossa pääosassa oli virallinen tai kaunisteltu taide, ja toisaalta "kurittomaan" puoleen, jossa taiteilijat etenevät lahjomattomasti omantuntonsa tietä, kumpikaan valinta ei näytä tuoneen selkeätä onnea: vasta itsenäistyneessä maassa taidetta, ja varsinkin parasta taidetta, on tehty armottomalla henkilökohtaisella hinnalla, usein hyvin vaatimattomissa aineellisissa oloissa ja melko usein myös syrjityssä tai syrjäisessä elämäntilanteessa. Parempi ei ole ollut virallinen hyväksyntä tai varsinkaan palvonta, joka Suomen oloissa melkein ajasta toiseen on helposti saanut kuoliaaksihyväksymisen ahdistavat muodot.

	Akseli Gallen-Kallela Mannerheimin asiainhoitajana, Otavan arkisto

Ihmisten halu todentaa oma olemassaolonsa loi henkisen pohjan erinomaisille tuloksille ja suuria persoonallisuuksia kohosi esiin kaikilla elämänaloilla. Tyypillistä Suomessa oli yhden ylivertaiseksi koetun taiteilijapersoonallisuuden kohottaminen melkein inhimillisen yläpuolelle: Ida Ahlberg näyttelijänä, Eino Leino runoilijana (tosin vasta kuolemansa jälkeen, sitä ennen esim. V.A. Koskenniemi nautti vastaavaa asemaa). Wäinö Aaltonen kuvanveistäjänä, F.E. Sillanpää romaanikirjailijana, Akseli Gallén-Kallela maalarina, Jean Sibelius säveltäjänä. Taide antoi nuorelle itsenäiselle kansakunnalle kansallisen identiteetin samalla kun huippu-urheilijat toisaalla takasivat maalle sen kansainvälisen maineen (20-luvun alussa maailmanmaineeseen noussut pitkänmatkanjuoksija Paavo Nurmi saattoi olla oman aikansa kuuluisin ihminen maailmassa). Taiteen ainutlaatuisuus kansallisen identiteetin määrittäjänä on jälkikäteen yhtä selkeä ja suvereeni kuin aikalaisten silmin, mutta painopiste on ehkä erilainen, laveampi: määrityksen sydän syntyy laajemmasta viuhkasta, ja usein taiteesta jonka asema omana aikanaan on ollut perin marginaalista.