Suomalainen tekstiilitaide kukoisti 1920-30-luvuilla. Tekstiilitaiteessa yhdistyivät kansanperinne ja uudet modernit virtaukset. Toisaalta ryijyjen ja kuvakudosten kuosi oli peräisin kansantaiteesta ja toisaalta kubistisesta ja abstraktista nykytaiteesta. Tämä erityislaatuinen kuvakieli hyväksyttiin tekstiilitaiteessa aikana jolloin kokeilut kuvataiteen piirissä saivat osakseen murskaava kritiikkiä.

	"Tekstiilinaiset" 1925.

Onni Okkonen joka kritisoi kuvataiteilijoiden pyrkimyksiä uuteen ilmaisuun vedoten maalaustaiteen “kansalliseen tehtävään” ja Kalevalan perinnön kunnioittamiseen, kirjoitti vuonna 1929 Maija Kansasen kuvakudoksista seuraavasti: ”Joskus tuntuu kokonaisuus lähteneen jonkun…suorastaan sisäisen näkemyksen antamasta “aiheesta”, unikuvan tapaisesta intuitiosta, jossa sielun katseen ohi on kulkenut varjomaisia muotoja ja ihanasti kuumottavia värejä”. Onni Okkonen piti Maija Kansasen ryijyjä puhtaan taiteen ilmaisuina tekstiilitekniikan rajoissa.

Syynä hyväksyntään oli perinteen ja uudistusten vuorovaikutus. Maaseutuelinkeinojen ja teollisuuden ristiriita ei koskenut tekstiilityötä - koti- ja taideteollisuus pysyivät vuoropuhelussa.

			Katso mitä Severi Parko kertoo Kansasen ryijystä

Suomalaisen tekstiilitaiteen korkea taso tunnustettiin niin koti- kuin ulkomaillakin. Barcelonan taideteollisuusnäyttelyssä vuonna 1929 suomalaiset “tekstiilinaiset” saivat kolme Grand Prix-palkintoa, yhden Diplóme d´Honneurin, viisi hopeamitalia ja kuusi Diplóme de Collaborateur-palkintoa. Suomessa arkkitehdit tilasivat julkisiin tiloihin Kiikassa toimivan Aaltosen mattokutomolta muun muassa Eva Anttilan ja Maija Kansasen suunnittelemia mattoja, jotka olivat kuin monumentaalimaalauksia. Esimerkiksi eduskuntatalon nk. naisten huoneen sisustus ja tekstiilit ovat arkkitehti Elsa Arokallion ja tekstiilitaiteilija Maija Kansasen käsialaa. Suuren valiokunnan istuntosalin matto on puolestaan Greta Skogster-Lehtisen suunnittelema.

Johtavat taiteilijat kuten Eva Anttila, Greta Skogster, Laila Karttunen ja Maija Kansanen olivat valmistuneet Taideteollisuuskeskuskoulun mallipiirustusosastolta. On mielenkiintoista pohtia, miten niin monet naiset hakutuivat juuri tekstiilitaiteen pariin: “Eva Anttila on kertonut että sai mennä Ateneuminn koska oli vain tyttö, veljien piti opiskella tuomariksi ja insinööriksi. […] . Olisiko nuori, voimakas nainen tiennyt saavansa varmemmin ilmaa omien ajatustensa
siivittämiseen Ateneumissa kuin muissa opiskelumahdollisuuksissa. Ainakin 20-luvun tekstiilitaiteen kehitys kertoo, että oikeat henkilöt olivat tehneet oikean valinnan” ,
kirjoittaa tekstiilitaiteilija Kirsti Rantanen artikkelissaan “Pohjolan tyttäret Ateneumissa”.

Lähteet

Parko, Severi: ”Vuosikymmenten tunnukset”. 1999.Ateneum. Maskerad. Taideteollisuuden muotoja ja murroksia. Taideteollinen korkeakoulu 130 vuotta. Toim. Yrjo Sotamaa. Taik, julkaisusarja B 62. Helsinki.

Priha, Päikki: ”Tekstiilitaiteen uranuurtajia”. 1999. Ateneum. Maskerad. Taideteollisuuden muotoja ja murroksia. Taideteollinen korkeakoulu 130 vuotta. Toim. Yrjo Sotamaa. Taik, julkaisusarja B 62. Helsinki.

Rantanen Kirsti, 1993. ”Pohjolan tytär Ateneumissa”.Pro Arte Utili. Taideteollinen korkeakoulu 20 vuotta. Taik, julkaisusarja B 35. Helsinki.

Toikka-Karvonen, Annikki 1971. Ryijy. Otava, Helsinki.