Mayer Franck on nyt 76 -vuotias. Hän on kotoisin Puolasta, missä hän syntyi vuonna 1928.
Kun Mayer oli 11-vuotias (v.1939) hänen kotimaansa Puolan valloittivat
naapurimaan Saksan sotilaat. Mayer ja hänen perheensä ajettiin ulos
kodistaan ja heidät siirrettiin eristettyyn kaupunginosaan eli ghettoon.
Ghetossa asui vain juutalaisia. Olot olivat kurjat, kaikesta oli
pulaa. Oli kylmä, eikä ruokaa tai juomaa ollut tarpeeksi.
Mayer teki töitä ghetossa sijaitsevassa turkistehtaassa. Tehtaassa valmistettiin turkkeja valloittajamaan Saksan armeijalle. Mayerin isä sairastui ghetossa punatautiin, ja kun mitään hoitomahdollisuuksia ei ollut, hän kuoli.
"Kolmen viikon välein oli ratsia. Silloin kaikki komennettiin ulos riviin ja heidät lajiteltiin ryhmiin" sanoo Mayer. Yhdessä ratsiassa sotilaat osoittivat Mayeria, hänen äitiään ja kahta sisartaan. Heidät suljettiin useiden muiden kanssa läheiseen sairaalaan. Kaikki itkivät. Mayer pakeni ikkunasta ja piileskeli katuojassa olleessa putkessa koko päivän. Kun hän illalla uskaltautui takaisin, koko sairaala oli tyhjä. Mayerin äiti ja siskot oli viety keskitysleirille.
Hän oli 14-vuotias ja orpo. Mayer pääsi asumaan erään naapurin luokse ja jatkoi työtään turkistehtaassa. Aina välillä osa tehtaan työntekijöistä kuljetettiin pois.
1944 ghetto tyhjennettiin. Gheton johtaja vakuutteli, että heidät viedään parempaan paikkaan. Kun vapaaehtoisia lähtijöitä ei ollut, nälkäisille asukkaille tuotiin säkeittäin perunoita torin keskelle. Kun ihmiset tulivat hakemaan perunoita, sotilaat piirittivät heidät ja pakottivat juniin.
Loput ihmiset yrittivät piiloutua, Mayer myös. Hän piilotteli ullakolla ystäviensä kanssa. Yöllä he etsivät ruokaa ja löysivät kaalia. He keittivät kaalin yöllä, mutta eivät tulleet ajatelleeksi, että liesi jäisi lämpimäksi. Seuraavana päivänä saksalaiset tulivat taloon, ja huomasivat että liesi oli lämmin. Sotilaat löysivät heidät.
Auschwitz
Mayer pakotettiin muiden juutalaisten kanssa tavaravaunuun, jossa oli tuntemattomia miehiä, naisia ja lapsia. WC:itä ei ollut, ei myöskään ruokaa. Matka kesti koko päivän ja seuraavan yön. Kukaan ei tiennyt minne oltiin menossa.
Kun juna lopulta pysähtyi, "yksi mies kiipesi vaunussa toisen miehen hartioille ja kurkisti katonrajassa olleesta ilmaluukusta ulos. He näkivät ulkopuolella työskenteleviä vankeja ja kysyivät näiltä minne he olivat tulleet. Mayer kertoo, että vanki sanoi: "Sanokaa jäähyväiset teidän vaimoillenne ja lapsillenne". Vanki osoitti peukalolla taivaaseen ja sanoi: "Kaikki menevät tuonne." Juna oli saapunut Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriin. Oli syksyn alku vuonna 1944. Mayer oli 16 -vuotias.
Naiset erotettiin yhteen ryhmään, miehet toiseen, lapset kolmanteen. Kaikki vietiin eri rakennuksiin. Osa ryhmistä joutui suoraan rakennukseen, josta kukaan ei koskaan tullut elävänä ulos. Miehet vietiin yhteen rakennukseen suihkuun: "Me olimme alasti ja saksalaiset tulivat sisään. Ne katsoivat sinua ja jos sinulla oli joku luomi, arpi tai muu sellainen, ne huusivat pois." Saksalaissotilas tarkasteli Mayeria ja sanoi, että tämä on liian laiha kelvatakseen töihin tai miesten parakkiin. Mayer vastasi, että oli ollut kovassa työssä ja saanut vain vähän ruokaa. "Sotilas mietti hetken ja päätti antaa minun olla. Kaikki oli vain tuuria, että pysyi hengissä" Mayer sanoo.
Ihmisiltä otettiin pois omat vaatteet ja tavarat. Tilalle annettin vankipuvut ja heidät vietiin parakkiin. Vangit nukkuivat sen lattialla. Päivät kuluivat ulkona, satoi tai paistoi. Kylmällä säällä tai sateella he yrittivät olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta olisi edes vähän lämpimämpi. Päivällä he saivat "Kaalikeittoa. Tai oikeammin kaalinlehden keitettynä vedessä, sitä se vain oli." toteaa Mayer. Joka päivä vangit laitettiin riviin ja heikoimmat vietiin pois. Sen jälkeen näitä vankeja ei enää nähty. Illalla saatiin leipäpala, ja sitten oli aika mennä nukkumaan. Leiriä ympäröi piikkilanka ja sähköaita, kukaan ei pystynyt pakenemaan.
Yhtenä päivänä Mayer sekä 40 muuta nuorta miestä vietiin toiseen rakennukseen. Heidän käteensä tatuoitiin leirin numero. "Käsi oli todella kipeä ja turvonnut, se sattui todella paljon". Pojat siirrettiin kuorma-autolla toiseen leiriin. Vangit pantiin tekemään töitä saksalaiselle yritykselle leirin lähellä, he lapioivat hiekkaa kippiautoon. Heikoimman näköiset vietiin säännöllisesti kuljetuksilla Auschwitziin - kuolemaan. Työ oli todella raskasta ja ruokaa oli äärimmäisen vähän. "Sunnuntaina ei saanu mikään ruokaa, koska sunnuntaina ei ollut työtä."
Eräänä talvipäivänä 1944 Mayer ei pystynyt lapioimaan hiekkaa, sillä se oli jäätynyt pakkasessa. Yrityksen työnjohtaja raivostui: "Minä maksan teille kaksi markkaa päivän työstä, ettekä te tee mitään!". Mayer naureskelee: "Kaksi markkaa työstä - me emme ikinä nähneet niitä rahoja!". Työnjohtaja kutsui vankileirin johtajan paikalle. Sotilaat veivät vangit takaisin leiriin ja löivät sekä potkivat heitä matkalla. Kaikkien vankinumero kirjattiin ylös: "Nämä menevät Auschwitziin." Seuraavana päivänä tuli kuorma-auto, ja vankinumerot huudettiin. Mayerin hämmästykseksi hänen numeroaan ei huudettu. Mayer palasi työhön.
Pako
Venäläiset lähestyivät koko ajan, he voittivat taisteluissa takaisin Saksan valloittamia alueita. Puolassa osa oli venäläisten hallussa, osa saksalaisten. Tammikuussa 1945 venäläiset alkoivat olla lähellä Auschwitzia ja leiriä jolla Mayer teki töitä. Saksalaiset pakottivat vangit marssille - kauemmas rintamasta. Marssista tuli kuolemanmarssi. Oli pakkasta ja heikot vangit joutuivat tarpomaan syvässä lumessa ilman ruokaa. Matka kesti päivän ja yön ja vielä seuraavan päivän. Valtaosa vangeista kuoli matkalle.
Eräänä iltana Mayer ja kolmesataa muuta vietiin latoon. Ladossa oli olkia ja Mayer kaivautui niiden sisään. Mayer sanoo: "Tunsin kun heinähanko koski selkäni. Saksalaiset etsivät meitä sieltä sisältä.Kaivauduin syvemmälle, eivätkä he löytäneet minua. 12 muuta löydetiin ja heidät ammuttiin".
Mayer kulki yöt ja etsi majapaikkaa. Hän yöpyi maatalojen ladoissa. Kerran hän tuli maataloon, jonka isäntä antoi hänelle ruokaa. Mayer jäi taloon. Kun rintama ja taistelut lähestyivät saksalaisia sotilaita tuli asumaan taloon. Isäntä piilotti hänet vintille olkiin. Siellä Mayer makasi viikkoja liikkumatta ja kylmissään. Kirput vaivasivat häntä. "Niitä oli tuhansia. Kun ne alkoivat purra, revin vaatteita ja tapoin niitä. Käteni olivat aivan punaiset niiden verestä. Niillä käsillä minä sitten söin ruokaa. Kuvittele. ei kukaan voisi nykyään tehdä mitään sellaista."
Saksalaiset sotilaat huomasivat eräänä aamuna Mayerin. Upseeri tuli kysymään hänen nimeään. Mayer sanoi keksityn puolalaisen nimen. "Uskon, että hän tiesi kuka olin, mutta hän toi minulle ruokaa." Sen jälkeen tein töitä ulkona. Saksalaiset eivät tehneet mitään. "Varmaan he tiesivät, että heidänkin tulevaisuutensa oli hiuskarvan varassa, venäläiset lähestyivät".
Kun venäjäiset valtasivat maatalon, Mayer pyrki heti itään päin siltä varalta, että saksalaiset valloittaisivat sen uudelleen. Hän sai kyydin kärryissä, mutta hänen kuskinsa jätti hänet puna-armeijan komentopaikkaan sanoen napanneensa vakoilijan. Mayeria kuulusteltiin, mutta hänen onnekseen myös kuulustelija oli juutalainen. Muutaman päivän kuluttua hänet vapautettiin, ja hän pääsi Punaisen Ristin hoitoon.
Sen jälkeen hän sai vapaalipun puolalaiseeen kaupunkiin Lodziin, mihin hän jäi vähän yli vuodeksi. "Juutalaisten elämä sodan jälkeisessä Puolassa oli kuitenkin hirvittävää," Mayer sanoo. Mayer asui missä tiaa löytyi, entisen naapurinperheen asunnossa. Naapurinperheen äidin veli tuli Suomesta etsimään sukulaisiaan. Hän ei löytänyt naapurinperhettä, mutta päätti ottaa Mayerin luokseen Suomeen asumaan.
Maeyr on siitä asti asunut Suomessa ja tehnyt töitä. Hänellä on vaimo ja kolme lasta. Joskus iltaisin kaikki palaa hänen mieleensä: "Minä itse aina kysyn itsekseni mitä varten kaikki tämä tapahtui, miksi tapahtui näin pahoja asioita. Joskus kun menee nukkuumaan, yöllä kaikki kamaluudet tulevat päähän."
JUUTALAISVAINOT:
Suomalaisten koululaisten kokemuksia Auschwitzista
(tekstiä Ja kuvia)>>
Lisää tietoa juutalaisvainoista:
http://www.holocaustinfo.org>>
