|
Lea Laitinen: Venny-sarjasta on käynnistynyt kiinnostava keskustelu: kuvaako se päähenkilöiden vai meidän aikamme arvoja, asenteita ja käyttäytymistä. On myös paheksuttu liian nykyaikaisen tuntuista"mä ja sä -kieltä", jota jotkut henkilöt sarjassa puhuvat. Tekijöiden mukaan kielelliseen autenttisuuteen ei sarjassa ole kuitenkaan edes pyritty. Se on suomenkielinen draamasarja: ruotsinkielisetkin puhuvat siinä suomea, joskus jopa puhekielisesti, osasivatpa heidän esikuvansa sitä aikoinaan tai eivät. Ranskaa käytetään, mutta vain Pariisissa, saksaa ja ruotsia ohimennen sitaatteina. Ratkaisussa ei minusta ole mitään vikaa. Silti voidaan pohtia, vastaako sarjasta syntyvä mielikuva millään tavoin ajan kielitilannetta. Millaista suomen kieltä 1800-luvun lopun sivistyneistö puhui? Koska tuolta ajalta ei ole nauhoitteita, puhetta koskevat päätelmät on tehtävä kirjoitettujen dokumenttien pohjalta. Murteista on kyllä muistiinpanoja jo 1800-luvulta. Sivistyneistön puhekieltä taas voi koettaa rekonstruoida kaunokirjallisuuden ja ehkä myös epävirallisten muistiinpanojen, kirjeiden ja päiväkirjamerkintöjen pohjalta. 1800-luku oli siitä erikoinen aika suomen kielen historiassa, että kielestä oltiin hyvin tietoisia. Siitä puhuttiin, sitä uudistettiin ja opiskeltiin. Suomesta tehtiin koko vuosisadan ajan modernia, julkista kieltä − ja todellakin tehtiin tekemällä: tutkien, keskustellen, kiivaasti väitellen ja lukemattomia kompromisseja tehden. Myös tästä prosessista, jonka tuloksena nykysuomi sitten syntyi, meillä on runsaasti dokumentteja. Kuvitellaan, että Venny olisikin dokumentti tai että siinä olisi haluttu luoda illuusio 1800-luvun loppuvuosien kielellisestä maailmasta. Silloin sen äänimaisema kuulostaisi erilaiselta ainakin siinä, että se olisi draamasarjaa moniäänisempi, täynnä kielten ja koodien vaihtelua. Kuulisimme koko ajan ruotsia, ranskaa, saksaa, venäjää ja suomea, monenlaisia suomen kielen muotoja hyvin kirjakielisestä puheesta paikallismurteisiin ja ruotsinsekaiseen kyökkisuomeen asti. Yhteisö oli tuohon aikaan monikielinen, ja sivistyneistön jäsenet puhuivat tavallisesti monia eri eurooppalaiskieliä. Kieltä ja koodia saatettiin myös vaihtaa usein. Mikäli sarjan kieli-ilmasto olisi autenttinen, Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofeldt puhuisivat keskenään milloin suomea milloin ruotsia. Tilly puhuisi vain ruotsia ja Heta ehkä savon murretta. Järnefeltit puhuisivat aina hyvin johdonmukaisesti suomea.. Usein käytäisiin myös sellaisia keskusteluja, joissa yhdet osallistujat puhuisivat suomea, toiset yhtä luontevasti ruotsia, eikä tulkkia silti tarvittaisi. Venny-sarjan tapahtumien aikaan nykysuomi oli kielimuotona jo vakiintunut. Oli keksitty tuhansittain uusia sanoja ilmaisemaan eurooppalaisen säätyläiskulttuurin käsitteitä, murteista oli valittu ja lyöty lukkoon yleiskielen yhteiset muodot ja rakenteet. Toisaalta kaikki oli vielä kesken. Muutamat sivistyssuvut olivat vaihtaneet kielensä ruotsista suomeksi − ensimmäisten joukossa Järnefeltien perhe −, toiset vasta vaihtamassa. Suomenkielinen kirjallisuus, lehdistö ja koululaitos olivat alkaneet vakiinnuttaa uutta kirjakieltä yhtenäisen kansakunnan rakentamiseksi. Yhteistä puhekieltä suomen murteita puhuvalla kansalla ja ruotsinkielisellä sivistyneistöllä ei silti vielä oikein ollut. Tehtiin hyvin yksinkertainen ratkaisu: otettiin kirjakieli sen pohjaksi. Kirjakieltä ruvettiin siis kirjoittamisen lisäksi myös puhumaan. Puhuttu ja kirjoitettu kielimuoto saattoivat siksi kieltä opeteltaessa olla hyvinkin lähellä toisiaan. Miten sitten esimerkiksi Aino Järnefelt oikein mahtoi puhua? Kirjeitten valossa suomi oli Ainolle todellinen äidinkieli. Hän kirjoitti ideologisista syistä aina suomeksi, ja Sibelius vastasi ruotsiksi. Innostuessaan Aino kyllä kirjoitti joskus aika vapaastikin. Hän käytti muun muassa puhutun kielen tapaan me mennään -muotoa ja se-pronominia ihmisestä, vaikkapa Pariisiin lähteneestä Juhani Ahosta: Muuten eikö se ole koomillista, että Jussi ei annakaan minulle enää työtä. Kyllä se on hullu. Minä olen sille oikein vihanen. Kirjeet viittaavat siihen, että Aino Järnefelt osasi monia suomen kielen rekistereitä ja saattoi siksi käyttää puhekielisiäkin muotoja. Puhuttu suomen kieli vaihteli puhujasta riippuen paljon. Venny Soldan-Brofeldtin kieli lienee aluksi ollut melko ruotsinsekaista, koska hän opetteli sen vasta aikuisena. Kielitaidosta riippumattakin sivistyneistön puhumassa suomessa oli sitä paitsi ruotsista lainattuja sanoja paljon enemmän kuin mihin me olemme tottuneet − myös lapsuudesta asti kaksikielisen Juhani Ahon suomen kielessä. Hänen kirjallisesta tuotannostaan ruotsalaislainoja on jälkikäteen siivottu jonkin verran pois: kansankielessäkin käytetty ravi (vrt. ruotsin graf) muuttui esimerkiksi myöhemmin ojaksi. Ensipainoksista voi käydä "kuuntelemassa" 1800-luvun lopun sivistyneistön puhetta, jossa agitationit, avitsuonit, flammat ja grisetit sinkoilevat kuin meilit ja seivaukset nykyään. Aikalaistensa tapaan Aho käytti runsaasti myös ruotsin mukaisia rakenteita: vaikkapa tuolloin yleinen hänellä on oikein (han har rätt) puuttuu meidän kielestämme. Jos katsoisimme oikeaa Venny-dokumenttia, meillä voisi usein olla jopa ymmärtämisvaikeuksia. Autenttisuuteen pyrkivässä sarjassa Jussin puheesta kuuluisi lisäksi myös vahva savolaisaksentti. Lapsuudenkotihan oli Pohjois-Savossa ja perheessä puhuttiin myös savon murretta; isä-Brofeldt toimitti papintoimensakin kirkossa savoksi. Aikanaan Ahon kaunokirjallisia tekstejä pidettiin yleisesti itäsuomalaisen kansankielen jalostuneina jatkajina, Aleksis Kiven kielen savolaisvastineina. Kun suomen kielen professori E. N. Setälä astuessaan virkaansa vuonna 1893 julisti ainoaksi normiksi parhaiden kirjailijoiden kielen, hän mainitsi juuri Ahon tekstit kirjakielelle sopivana esikuvana. Mutta hänhän on taiteilija tuo, Aho kirjoittaa ─ puhutun kielen rytmi toteutuu tässä ilman ainuttakaan murresanaa. Teostensa myöhemmistä painoksista kirjailija karsi pois monia savolaisiksikin leimautuneita piirteitä, ehkä saadakseen tekstinsä pysymään modernisoituvan yleiskielen tahdissa mukana. Savon murteeseen kuuluvat minä ja sinä niissä tietysti säilyivät, koska ne sopivat yhteen myös kirjakielen normien kanssa, mutta esimerkiksi Helsinkiin -romaanin repliikissä Voitko sinä vipata mulle huomiseen asti pari kymmentä markkaa vaihtui muoto mulle, joka savossakin on mahdollinen, myöhemmin kirjakielisempään muotoon minulle. Näin yksilöllinen ja paikallinen variaatio väheni yleiskielestä ajan myötä, osin melkein huomaamatta. Siksi meistäkin saattaa tuntua häiritsevältä moni sellainen piirre, joka 1800-luvulla vielä kuului moniääniseen kielimaailmaan. Emme ehkä jaksaisi katsoa koko sarjaa, jos Vennyn henkilöt puhuisivat alkuperäisten esikuviensa kieltä. Nyt jaksamme sen sijaan hyvin, ja samalla saamme tilaisuuden pohtia menneen ajan kielellistenkin faktojen ja fiktion mutkikasta suhdetta. Käpylässä 29.1.2003 Lea Laitinen
|