Historiasta on Suomessa keskusteltu vain harvoin julkisuudessa: viime vuosina aiheena ovat olleet Kekkosen aika, Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet ja Itä-Saksan tiliin tehty vakoilu. Kun historian merkitystä nykypäivälle on haluttu korostaa, menneisyys on esitetty ennen kaikkea poliittisena, vaikka historia loppujen lopuksi elää kaikkialla. Tätä taustaa vasten Venny-sarjan tammi-helmikuussa 2003 herättämä keskustelu tuntuu poikkeuksellisen virkistävältä: tunteilla, rakkaudella ja seksuaalisuudellakin on menneisyytensä! Julkisuus rakentaa kuitenkin vastakkainasetteluja, nostaa esiin mielipiteitä puolesta ja vastaan. Siksi keskustelu katkesi ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Väittelyt historiallisesta draamasta juuttuvat helposti juuri kysymykseen siitä, onko annettu kuva "oikea" vai "väärä". Vennyn kautta olisi ollut mahdollista vaihtaa laajemmin mielipiteitä siitä, miten oikeastaan ymmärrämme menneisyyden, mihin historiallisuus ulottuu, löytyykö jostakin ihmisyys, joka ei ole muutoksen alainen, kaipaammeko me menneisyydeltä vierautta, nykypäivästä etäännytettyjä kokemuksia? 

Vanha sanonta kertoo, että "menneisyys on vieras maa". Historia on kuin toinen kulttuuri, jota emme automaattisesti voi ymmärtää. Vaikka menneisyys elääkin muistoina, kirjallisuutena, elokuvina tai vaikkapa tv-sarjoina, se on muuttunut vieraaksi, jonka ajatuksia ja tunteita on vaikea seurata. Historiallisessa elokuvassa on karkeimmillaan esitetty vieraana vain se, minkä katsoja voi silmillään havaita, fyysiset ympäristöt, rakennukset ja puvut, mutta menneisyyden ihmisten on annettu käyttäytyä, puhua ja tuntea nykyihmisen tapaan - siitä yksinkertaisesta syystä, että katsoja voisi helpommin samastua näkemäänsä. Lopputuloksena on ollut kulissien historiallisuus, mutta henkilöiden ajattomuus, mikä puolestaan historian harrastajan tai tutkijan silmissä on tuntunut anakronismilta. Tällainen asetelma vallitsee suurimmassa osassa valtaelokuvan piirissä tuotettua historiallista draamaa. Viime kädessä kyse on teoksen dramaattisesta uskottavuudesta. Kun historioitsija Heikki Ylikankaan näytelmä Kolmekymmentä hopearahaa esitettiin, teatterikriitikot pitivät henkilöitä epäuskottavina. Ylikangas astui julkisuuteen ja vastasi laittaneensa henkilöt käyttäytymään juuri siten kuin hän tutkijan etiikkansa mukaisesti näki menneisyyden ihmisten käyttäytyvän. Tutkijan käsitys uskottavuudesta ei siis ollut sama kuin kriitikon - ja kenties yleisön - käsitys.

Tämä on se asetelma, jonka myös Vennyn tekijät ovat joutuneet kohtaamaan jo draamaa tehdessään. Miten saada menneisyyden ihmiset elämään siten, että kokonaisuus toimii? Ongelma sai uuden ulottuvuuden Vennyn herättämässä keskustelussa, kun Irma Sulkunen (HS) piti tv-sarjan kuvaamia tunteita enemmän nykyihmisen näköisinä: 1900-luvun alun ihmiset rakastivat toisin kuin me. Tutkijan näkökulmasta tunteiden käsittely oli epäuskottavaa. Toisaalta: kun sarjalla on ollut parhaimmillaan 800 000 katsojaa, voisiko epäuskottavana pidetty draama menestyä näin hyvin? Selitys on yksinkertainen: käsitykset uskottavuudesta ovat erilaisia. 

Loppujen lopuksi asetelma ei ole näin mustavalkoinen. Tosiasiassa historiallisella fiktiolla on lukemattomia keinoja lähestyä vierauden maailmaa, kuvata vaikkapa menneisyyden ihmisen erilaista rakkauskäsitystä tai ainakin tehdä sitä ymmärrettäviksi - tietoisena siitä, ettei menneisyyttä voi koskaan tyhjentävästi kuvata. Siihen ei pystyisi historioitsijakaan. Vennyn tekijät ovat epäilemättä olleet selvillä historiaan sijoitetun kolmiodraaman ongelmista. Historia pitää saada eletyn makuiseksi siten, että sekä epookki että draama tuntuvat todelta. Vennyn jokainen jakso alkaa tilanteella, jossa päähenkilö - vuosien jälkeen - on polttamassa kirjeitään ja piirustuksiaan. Hän on hävittämässä jälkiä yksityiselämästään aivan kuin palavat dokumentit edustaisivat sellaista historiaa, johon ei enää ole pääsyä muutoin kuin draaman, eläytymisen, kautta. Toisaalta aloituksen voisi tulkita myös siten, ettei tarinaa pidä katsoa kirjaimellisesti "historiana". Keskiöön nousee enemmän kolmiodraama kuin menneisyyden tulkinta.

Usein historiallista elokuvaa on arvioitu ennen kaikkea kuvatun aikakauden näkökulmasta. Tosiasiassa historiallista miljöötä on kautta aikojen käytetty myös muissa tehtävissä: se voi edustaa eksoottista, arjesta poikkeavaa ympäristöä tai tarjota etäännyttävän efektin. Kun Hannu Leminen 1940-luvulla ohjasi elokuvan Valkoiset ruusut Stefan Zweigin teoksen pohjalta, Helena Kara ehdotti aiheen toteuttamista epookkifilminä. Menneisyys antoi mahdollisuuden käsitellä tunteita, jotka nykypäivään sijoitettuna olisivat vaikuttaneet oudoilta tai epäaidoilta. Venny rakentaa ehkä kuvaa ns. kultakaudesta, mutta yhtä tärkeää olisi kysyä: millaisia ihmissuhteita historian kautta halutaan kuvata ja mitä kolmiodraama tässä päivässä merkitsee?

Turussa 23.2.2003  
Hannu Salmi
Kulttuurihistorian professori

Etusivulle...