YLE Radio 1

Hah?, taas elokuva jota en nähnyt. On ollut pidettävä taukoa. Olen viime vuosina katsonut elokuvia aikamoisella vauhdilla. Nyt on jäänyt jopa Hesan leffateatterilista katsomatta. Elokuva-arkiston Lubitsch-filmeistä näin sentään pari, Iloisen lesken ja toisen, jonka nimeen voisin ehkä jotain vannoakin. Kauppa kulman takana on niin oivallinen, pikkuasiat tulevat huomaamattomasti, merkkaamattomasti esiin ja kaikki tuntuvat nauttivat filmin tekemisestä.

Kubrickin sotajuttu on minulla katsomatta. Olen sen nähnyt kyllä parikin kertaa ja jotkut kohdat siinä sykähdyttävät voimakkaasti. Kun ensi kerran näin sen, ajattelin että missä piilossa tätä on oikein pidetty. Pidin siitä eniten silloin. Saa nähdä nyt sitten. Muuten, sellainen näyttelija kuin Adophe Menjou on ollut ihmeen hyvissä rooleissa, sivurooleissa pääasiassa mutta hyvissä osissa silti. Diktaattorin katsoin ja totesin taas kerran, että se on hyvä, mutta liian pitkä. Liian pitkä. Sen sijaan parturin loppupuhe, josta on kiistelty elokuvan valmistumisesta lähtien, kuuluu mielestäni tähän elokuvaan. Miten sen olisi pitänyt päättyä sitten. Minulla ei ole vaihtoehtoa.

Kubrickin "Kunnian polut" on niin rankka, etten sitä kovin usein pystyisi katsomaan, vaikka haluaisinkin. Saan sen ja ne 2 Teemalta tulevaa 1950-luvun pikkufilkkaa yhdelle 4-tunnin nauhalle, joten saatan haukkua nuorta Kubrickia parin viikon kuluttua...

Menzelin "Tarkoin vartioidut junat" on upea. Olen mielestäni nähnyt sen, vaan eipä tuo tutulta tuntunut sitä katsottaessa. Miten pirullisen herkullisen hauska ja samalla traaginen.

Camus'n "Musta Orfeus" on näemmä myös tullut telkusta tänä syksynä. Päihdyttävä 1. puolikas, kun sambarummut jyskävät yhtä soittoa. Sangen arvattava tarina, kun perustuu antiikkistooriin, mutta se ei haittaa: filmi pitää otteessaan loppuun asti.

Olen myös katsellut nauhalle päätyneitä & jääneitä Szabon filmejä - "Tapaus Furtwängler", "Being Julia", "Meeting Venus", "Eversti Redl", "Hanussen" ja "Mephisto". Hän ei ole tehnyt montaa aivan Kuolemattomien Huippujen joukkoon nousevia Mestaris-Teoksia (Mephisto ainakin sellainen on), mutta silti: mitä filmejä, mikä tuotanto! Pirullista nykytaide-elämän herjaa, taiteilijan politiikka & valta -suhteen tiirailua jne. Omissa katseluissani hän kuuluu samalle osastolle kuin mm. Cassavetes ja Losey, nuo oudosti aina vähemmälle huomiolle jätetyt mestarit.

Niin onhan filmejä, joita voi katsoa aina ja aina vain sekä niitä, joiden katsomiseen tarvitaan aivan sopiva hetki, annos rautaa ja rauhaa. Neorealistit heittävät minut nurkkaan henkisesti aika helposti. Sellaisiakin filmejä on, joita olen katsonut pitkin nenänvartta ja otaksun olevani kenties väärässä. Jostain syystä Kieslowskin väritrilogian Sininen kuuluu näihin. Aivan kuin se olisi liian puhdas ja kirkastunut. Kunnian polut on vielä tältä kertaa katsomatta. Panttaan sitä, koska en halua istua tulen päällä.
Jos haukut, k-melon, Kubrickin nuoruuden töitä, niin pyrin olemaan mukana seuraavan filmin osalta. Tätä viimeksi tullutta en nähnyt.

Musta Orfeus on ihana elokuva. Se ei kulu. Vaikka kuolema on lähellä, niin kuvat pursuavat elämää. Ja eikö karnevaaleihin kuulu tavallaan elämä tiivistettynä yhteen hetkeen. Menzel jäi väliin, koska oli pakollinen meno. Olen sen nähnyt muinoin, mutta eihän sellaista elokuvaa voi kovin hyvin muistaa jos lainkaan. Miten onkaan, Formanin upea Vaaleaverikön rakkaus on tullut aina silloin tällöin, mutta Menzel on jäänyt syrjään. Nämä ohjaajien valitsemat sarjat vaikuttavat ainakin näin aluksi varsin onnistuneilta.

Szabon elokuvia olen nähnyt hiljan ja muinoin. Tästä viime kertaisesta jäi erityisesti mieleen Tapaus Furtwängler. Oliko niin, että ne tulivat FST5:lla. Taisi mennä aikaa siinä, että tajusin oikean kanavan ja niinpä osa oli jo puolivälissä kun eksyin elokuvan ääreen. Kuitenkin tuon yhden esimerkinkin perusteella olen valmis allekirjoittamaan sanomasi.

Marja Salonen kirjoitti:Niin onhan filmejä, joita voi katsoa aina ja aina vain sekä niitä, joiden katsomiseen tarvitaan aivan sopiva hetki, annos rautaa ja rauhaa. Neorealistit heittävät minut nurkkaan henkisesti aika helposti.

Kyllä, etenkin varhaisin neorealismi vetää totiseksi. Vereslihalla ollaan, varmaankin osin sodan läheisyyden, fasismin ja lopulta saksalaismiehityksen takia.

hah? kirjoitti:Kovasti odotin näitä kahta Donnerin carte blanche -elokuvaa Tuhkaa ja timantteja ja Tarkoin vartioidut junat.

Tuhkaa ja timantteja on saman vereslihasarjan filmejä. Sitä ei katsella sivumennen eikä levottomana. En ole nähnyt sitäkään moneen vuoteen juuri sen rankkuuden takia.

Marja Salonen kirjoitti:Musta Orfeus on ihana elokuva. Se ei kulu. Vaikka kuolema on lähellä, niin kuvat pursuavat elämää.

Minua sykähdyttää sen tulevaa tähyävä lopetus, jossa toinen poika on oppinut nostattamaan auringon kitarallaan taivaalle: hän soittaa ja tyttö sekä toinen poika tanssivat.

Marja Salonen kirjoitti:Tästä viime kertaisesta jäi erityisesti mieleen Tapaus Furtwängler. Oliko niin, että ne tulivat FST5:lla.

En ole tullut kiinnittäneeksi kanavaan huomiota (kun sain vedettyä tämän vuoden szabot boksin levyltä nauhalle). En ollut nähnyt Tapaus F:iä teatterikierroksella, jos sellaista ollutkaan. TV-ruudulla korostui hyvien näyttelijöiden työ, jota sisätilat korostavat. Intensiivinen katsomiskokemus.

Vilkaisin eilisiltana hätäisesti Loseyn Trotskin murhan (Assassination of Trotsky), siis tsekkasin levyn toimivuuden. Kovia nimiä päärooleissa, kameratyö, kuvakulmat, värimäärittely ym. hyvin seitkytlukulaista, sanoisin. Tutunoloista. Pitää katsoa weekendinä juttu elokuvana.

Stanley Kubrickin työstä, Peli on menetetty (1956), löytyvät jäljet John Hustonin noir-elokuvaan Asfalttiviidakko (1950). Kuulemma Kubrick ei pitänyt kertojasta elokuvassaan, minun mielestäni se sopi siihen. Rahasäkkiä tuovan miehen reaktio kokoontumispaikan ovella olisi ilman kertojaa jäänyt tosi oudoksi, antanut hänestä täysin toisenlaisen kuvan kuin ehkä oli tarkoitus. Näitä elokuvia yhdistää mustavalkokuvaus ja Sterling Hayden. Olen aina pitänyt Asfalttiviidakosta, vaikka olen nähnyt sen tosi harvoin. Viimeksi kun näin sen ja aikaa edellisestä katsomisesta oli kulunut runsaasti, hämmästelin jonkin aikaa, että tekikö Huston tämän sittenkin väreissä. Kovin pian huomasi, että filmi oli väritetty. On siinä kanssa yhden lajin tyhmä keksintö. Jean Hagenin esittämän Haydenin naisystävän silmistä ei tiennyt, miten niitä olisi katsellut ja hän teki hyvän roolin kuten sanotaan. Tällaiset keksijät pilaavat elokuvia.

Kubrickin juttu oli jäntevä ja hyvin tehty, mutta minun mielestäni sieltä puuttui eräs tajuaminen: naisen hävyttömyyden olisi pitänyt olla uskottava. Tämä kilparadan kassan, Georgen, vaimo oli jo hieman yli äyräiden. Mies, ihana Elisha Cook, oli loputtoman typerä ja vaimo aivan liian röyhkeä. Hieman enemmän uskottavuutta viiden vuoden jonkinlaiseen avioliittoon olisi saanut olla esillä. Eivät he katolisilta ainakaan vaikuttaneet. Mutta hienosti oli filmi kuvattu. Tummissa varjoissa kulki suuri osa filmiä. Kilparadalla oli sentään enemmän valoa.

Katsoin illalla itsenäisyyspäivän kunniaksi Kieslowskin Kolme väriä: Sininen, ja nyt kestin sen jollain lailla. Monille se on väreistä vaikuttavin, mutta minulla oli elokuvateatterissa jo kovin vaikea olla sitä katsoessa. Selvää on, että Binoche on kuin luoto pääosaan. Hän on niin kaunis, melkein liian kaunis. Roolihahmo on hyvä, aivan liian hyvä, sen verran hyvä että hyvyyttä jo alkaa ihmetellä. Miten on, palvoiko hän miestään. Menetyshän on valtava. Elokuva alkaa dramaattisesti mutta etenee lyyrisesti. Tämä irtautuminen, mausoleumissa tai haudassa oleminen vie niin pitkän ajan, että sen kestää vain - minä kestän - koska kaduilla ihmiset kulkevat omissa toimissaan. Koska talossa yksi asukas pyritään häätämään jne. Ilman näitä säröjä elokuva olisi sietämätön. Luulen, arvelen, että sain siitä nyt jonkinlaisen kokonaiskuvan. Tuli kovin helpottava tunne, kun tämä toinen nainen ilmaantui. Kuollut aviomies laskeutui tavallisten ihmisten joukkoon. Mietin, että oliko vaimo ollut alitajuisesti muusa. OIkein teki hyvää lopussa, kun teoksen tekijänoikeuksista keskusteltiin ja nainen myönsi hänellä itsellään olevan teokseen myös oma oikeutensa. Hänhän muisti musiikin, mutta alkoi työstää keskeneräistä sävellystä miehensä työkumppanin kanssa oikein tosissaan vasta tavattuaan tuon toisen naisen, jota huom! hänen miehensä oli myös rakastanut. Elokuva kuvaa selvästi vapautta, kuten kuuluukin. Seuraava on sitten tasa-arvo ranskan mukaisessa järjestyksessä eikä veljeys kuten meillä.

Lopun kuoro-osuus oli jollain tavoin vino sikäli, että vaikka laulettiin korinttolaiskirjeen rakkaudesta ja kaikkivoipaisuudesta ja siitä että tieto menee, niin kuvia katsoessa käytiin minun mielestäni läpi rakkauden erilaisia vaiheita, myös näitä rakkauden menetyksiä. Ei ehkä välinpitämättömyyttä sentään. Tieto ja tiedostaminen olivat osa rakkauden vapautta, jota ?:llä varustettu palvonta taas ei ollut tai oli sitä mutta melko raskaasti. Miten lie. Näin nyt ajattelen.

"Vahingoitetut ovat vaarallisia. He osaavat selvitä hengissä." -Damage, Louis Malle

En hauku Kubrickia, jäi panematta tuoreeltaan vaikutelmat tänne, joten...

...viimeiset katsomani filkat ovat, kuinka ollakaan, nuoruusajoiltani ja molemmat sijoittuvat sota-aikaan: Joseph Losey Trotskin murhaa (The Assassination of Trotsky, 1972) en nuorena muista nähneeni, ellei se sitten ole ollut jonkin elokuvakerhon ohjelmistossa ja ko. kauden vahvemmat filkat ovat syrjäyttäneet sen. Sen sijaan Louis Mallen Lacombe Lucien (1974) on vanha tuttu. Liiaksi en sitäkään ole nähnyt.

Loseyn Trotskin murha sijoittuu jännään saumaan: takana ovat oppivuodet USA:ssa, maanpako ja vahva sarja Englannissa 1960-luvulla tehtyjä filmejä - puolisen tusinaa erinomaista työtä ja joukko epätasaisempia. 1970-luvulle tultaessa Losey uudisti ilmaisuaan ja valitsi aiheensa tai käsikirjoituksen hieman toisella spektrillä. Seurasi näytelmäkirjallisuuden klassikkoja, jopa oopperaa... Trotski on historiallinen henkilö, jonka murhaa ei kuitenkaan liene kaikilta osin täysin selvitetty. Ns. suuressa maailmassa trotskilaisuus oli vielä 1970-luvun alussa jollain lailla elossa (Suomessa sitä tuskin on ollutkaan), joten on ymmärrettävää vasemmistolaisen intellektuellin ja elokuvamiehen kohdistavan juuri tuolloin huomiotaan myös Trotskiin.

Näyttelijäkunta on jonninmoinen: Suuret tähdet Richard Burton Trotskina, Alain Delon hänet tappavana Frank Jacksonina, Romy Schneider trotskilaisena Gita Samuelsina, Jacksonin rakastajattarena! De Santisin kuvaus on viipyilevyydessään ajoittain varsin upeaa. Musiikkia on käytetty huolella ja hyvällä maulla: äänimaisemasta vastannut Egisto Macchi ei nimenä ole aiemmin iskenyt silmään, vaikka on tehnyt musiikin jopa Padre padroneen. Losey lienee ollut häneen tyytyväinen, koska palkkasi Macchin myös Mr. Kleiniin.

Asiat ovat kaikinpuolin kunnossa. Työn jälki on paikoin huiman komeaa. Se ei vain innosta. Filkan (hahmojen sisäiset & väliset) jännitteet eivät ole yhtä komplekseja kuin Loseyn mestariteoksissa, faktaperustaisuus väistämättä rajoittaa tekijöitä. Jonkinlainen pidättyväisyyden tuntu häiritsi katsomistani muutamaan otteeseen. Tosin Losey on pikemminkin emotionaalisesti "detached" kuin ns. täysillä läsnä-oleva. Jos tähtiä jaellaan *-*****, eikä ½ kuulu asiaan, niin tämä on selvä ***.

Marja Salonen kirjoitti:Katsoin illalla itsenäisyyspäivän kunniaksi Kieslowskin Kolme väriä: Sininen, ja nyt kestin sen jollain lailla. Monille se on väreistä vaikuttavin, mutta minulla oli elokuvateatterissa jo kovin vaikea olla sitä katsoessa. Selvää on, että Binoche on kuin luoto pääosaan.

Olen tuon muutaman kerran nähnyt ja nyt vielä tallensin sen digiboksin kiintolevylle, mutta en vielä katsonut uudestaan. Sen kuitenkin muistan, että elokuva teki suuren vaikutuksen minuun ja että vielä enemmän pidän Punaisesta, jonka Irene Jacob ja erittäin mielenkiintoinen teeman käsittely vetosivat minuun vahvasti, yhtä vahvasti kuin Veronican kaksoiselämä. Ensi torstaina saadaan sitten nähdä tuo mainittu Punainen.

Valkoinen jäi viime torstaina väliin, mutta muistan sen melko hyvin. Ensimmäisellä kerralla se ei auennut lainkaan, mutta toisella ja kolmannella paremmin. Silti, johtuen ehkä osittain näyttelijöistä, mutta myös aiheesta, se ei ole koskaan merkinnyt samaa, kuin muut Kieslowskin filmit. Pari viikkoa sitten nähty dokumentti Kieslowskista antoi mielenkiintoisen kuvan ohjaajasta, joka asiadokumenttien jälkeen löysi oman syvällisen tapansa käsitellä aiheita, ja joka antoi kaikkensa likoon tehdessään filmejä.

Ai pirr-hana, tähtiähän piti antaa *-**** tai ylipäänsä parillinen määrä, jotta ei pääsisi lätkimään innostamattomia mutta ihan hyvin tehtyjä filmejä yhteen & samaan luokkaan ***! Joten... Loseyn Trotski saa pitää saamansa ***. Mutta toisaalta, jos asteikko on *-**** niin (a) **** käy joko liian tavanomaiseksi, jolloin esimerkillisen erinomaiset eli mestaristeokset kokevat inflaation joutuessaan piirua heikompien kanssa samaan luokkaan, tai (b) ** muodostuu keskivertoluokaksi (koska **** on varattu Hyvin Harvoille & *** selvästi kertoa paremmille erinomaisille ja oikein hyville filmeille), jolloin keskiverron alapuolelle jää vain huonojen, lattialuutuiksikin kelpaamattomien joukko. Se olisi liian rankkaa isolle osalle elokuvaa. Pitäisikö ottaa käyttöön asteikko *-****** vai päätyä ½:n ja jopa +:n ja -:n käyttöön? Miten päin päättää? Mikä olisi oikeudenmukaista? Tämä on paha onkelma. Olen huolesta jäykkänä, vaimitensenytmeni.

Marjan Kieslowski-kommenteista tuli mieleen, että minun on pitkästä aikaa tsekattava edes tuo trilogia, onneksi on boksina. On vaikea pysyä tässä tapauksessa Marjan perässä, kun omista katsomisista on jo jonkin aikaa. Lehtiä pläräillessä olen ihmetellyt, miten Ylekin on päätynyt Maikkari-linjalle, esittämään aika turvallisia elokuvia, jotka on nähty moneen kertaan. Maikkarihan pyörittää jotakuinkin koko ajan Bondia, James Bondia, ellei sitten Clinttiä tai jotain mafiaeeposta. Ihmisillä on ollut nuo filkat ensin vhs- sitten dvd-muodossa ja ilmeisesti nyt ollaan siirtymässä johon BlyRay-formaattiin. Ei ihme, jos Maikkarin katsojaluvut ovat pienentyneet. Ylen pitäisi painottaa selvästi vahvemmin julkisen palvelun roolia ja linjata & juntata esityspolitiikkansa elokuvahistoriaan ja maailmanelokuvaan: mitä & millaista nykyelokuva eri puolilla maailmaa on, ja mistä & mitä reittejä tähän on tultu?

Mallen Lacombe Lucien sijoittuu miehitysajan Ranskaan. Lucien Lacombe on maalaispoika joka silkkaa uteliaisuuttaan päätyy yhteistoimintamieheksi, kun ensin tulee Vastarinnan hylkäämäksi. Lopuksi Vastarinta tappaa hänet. Siinä välissä nähdään hänen toimiaan kätyrinä ja niihin liittyen elämänsä kietoutuminen Hornin juutalaisperheeseen.

Elokuva oli aikoinaan suorastaan skandaalinomainen, kuten edeltäjänsä Rakas sydän (Le souffle au coeur, 1971). Tämä kuvasi pojan kasvukokemuksia, ml. insestiä. L. Lucien puolestaan esittää miehitysajan raadollisina, yhteistoimintaihmiset osin ajopuiksi ja vastarintamiehet vähemmän sankarillisina kuin mitä virallinen Ranska ja etenkin Vastarinnan veteraanit olisivat halunneet. Elokuva etenee rauhallisesti ja on suorastaan pitkähkö (yli 130 min.), olematta "eeppinen" pidemmän historiallisen jakson kehityskulun kuvauksen mielessä. Kuvaus ei hyppää silmille vaan päästää henkilöt ja tapahtumat oikeuksiinsa. Näyttelijöistä vain nuorta France Hornia esittänyt Aurore Clément on minulle oikeasti tuttu kasvo (Paris, Texas by W. Wenders, toinen onnistuneesti USA:aan siirtynyt ohjaaja). Lucienia näytellyt Pierre Blaise kuoli pian tämän elokuvan jälkeen. Hra Horn, oikeasti Holger Löwenadler on tuttu Bergman-filmeistä, ajattelin. En kuitenkaan nähnyt hänen IMDb-krediiteissään Bergmannia. Musiikkia Malle käytti varovaisesti, Stéphane Grappelli huolehti asiasta parhaalla mahdollisella maulla. Äänitykset ovat vanhoja Quintette du Hot Club de Francen l. Django Reinhardtin ja Grappellin legendaarisen bändin levytyksiä.

1970-luku oli Mallelle vahvaa aikaa, hyvää uran alkua (Hissillä mestauslavalle/Ascenseur... 1958, Rakastavaiset/Les amants 1958, Zazie 1960) seuranneen vähemmän hohdokkaan 1960-luvun jälkeen (Viva Maria!): Lucienin jälkeen hän teki USA:ssa mm. erinomaiset Pretty Babyn (1978) ja Atlantic Cityn (1980). Jenkkilään muutto oli sikäli lopullinen, että uusi avioliitto Candice Bergenin (Murphy Brown!) kanssa sitoi hänet sinne. Toki elokuvaa tehtiin siellä, missä se milloinkin oli tarpeen. Eikä hänen luomisvoimansa ehtynyt ennen kuolemaa: Ilta Andren kanssa (My dinner with Andre 1981), Näkemiin lapset (Au revoir les enfants, 1987) ja Vanja-eno 42. kadulla (Vanya on 42nd Street, 1994) ovat kaikki erinomaisia. Etenkin jälleen miehitysaikaan sijoitettu Näkemiin lapset puree kerta toisensa jälkeen. Damage (1992) ei ole mielestäni aivan niiden veroinen. IMDb:n saittia vilkuillessani pisti silmään, että hänellä on ollut onni saada filmeihinsä upeita näyttelijättäriä, tai on suorastaan tuonut uusia nimiä komeasti esiin: Bardot'n, Clément'n ja Moreaun lisäksi ainakin Juliette Binoche, Miou-Miou, Lea Massari, Miranda Richardson, Dominique Sanda ja Susan Sarandon nousevat esiin. Nuoren Brooke Shieldsin hän nosti rytinällä esiin. Miehistä Wallace Shawnin kanssa Mallella oli puolestaan pitkä ja onnistunut työrupeama Mallen jenkkifilmeissä.

Oho, innostuinpa lätisemään... Pahoitteluni! Lucien Lacombelle ****.

Lacombe Lucien, k-meleon, oli tosiaan kokemus aikoinaan. Enhän siitä tietenkään muista muuta kuin sellaista yleistä tunnetta. Lopussa oli muistaakseni kiviaita ja niitty. Siinä maisemassa muistaisin pojan kuolleen. Ranskalla on ollut vaikeaa menneisyytensä kanssa kuten niin monella muulla maalla, Suomellakin. Nämä auvoiset kuvat ranskalaisten vastarintaliikkeestä, joita esiteltiin Hawksin Kirjavassa satamassa ja sivuttiin Curtizin Casablancassa ovat tietenkin saaneet tarunomaista hohtoa. Mainitsemillani elokuvilla, ajattelin, laitettiin maita järjestykseen: amerikanenglantia puhuivat ne, jotka kannattivat vapautta, ranska kuului rakkaudelle ja sivistykselle, myös sorretuille, saksa tietenkin niille, jotka marssivat muiden yli. Louis Malle on ohjaaja, joka on puhutellut paljon, erittäin Hissillä mestauslavalle ja tämä poikien koulujuttu Näkemiin lapset. Monet dokumentit, joissa haastatellaan sodan jaloista lapsina selvinneitä juutalaisia, kertovat juuri samoja tarinoita, kuin mitä tuossa elokuvassa. Louis Malle on osoittanut, kuten moni muukin tekijä, että 70-luvulla tehtiin tärkeää elokuvaa.

Näistä Mallen Amerikan elokuvista minulle on merkinnyt aikanaan paljon Atlantic City. Pretty Baby taisi hukkua siihen kohuun, jonka se nosti. En osannut oikein suhtautua siihen vapaasti sitten kun se oli valmis katsottavaksi. Tuolla kun luettelit, k-meleon, näyttelijöitä, niin lisään sinne Burt Lancasterin, jota Mallekin käytti erittäin hyvin juuri Atlantic Cityssä.

Mitä mietit tuolla Maikkarin ohjelmistoa ja muuta, niin tuli mieleen elokuva sellainen kuin Syriana tai jotain sinnepäin - kirjoitin siitä jokin aika sitten tänne. Se tuli ehkä Yleltä, koska Maikkarin elokuvia en mainosten vuoksi jaksa jollen ole nauhoittanut etukäteen. Siinä paljastettiin näitä öljykaupan kiemuroita, oli mukana CIA (muistaisin), Hizbollah ja virallisia tahoja läjittäin. Oli korruptiota, erilaista kähmintää, mutta elokuva oli kuin Robin Hood -seikkailu öljyalueella. Se vaan että se oli paljon huonompi kuin Curtizin Robin Hood, jota ei muuna kuin seikkailuna esitettykään. Tällaisia tyhjiä juttuja ei tarvittaisi lainkaan. Niissä ei yksinkertaisesti ole mitään.

Väreistä sitten. Minulta jäi tämä sama Valkoinen nyt katsomatta. Liian lyhyitä aikavälejä telkassa ajastuksiin. Meillä on tapana sammuttaa virta laitteista illalla ja panna kone seuraavana päivänä ajoissa päälle. Nyt taisi käydä niin, etten ollut päässyt edes ajastamaan koko elokuvaa ja sitten unohdin sen muutenkin sammuttaessani virran viime torstaina. Se on vahinko, sillä Valkoinen on ollut minun lempparini.

Dirac kirjoitti:Valkoinen jäi viime torstaina väliin, mutta muistan sen melko hyvin. Ensimmäisellä kerralla se ei auennut lainkaan, mutta toisella ja kolmannella paremmin. Silti, johtuen ehkä osittain näyttelijöistä, mutta myös aiheesta, se ei ole koskaan merkinnyt samaa, kuin muut Kieslowskin filmit.

Minullekin koko elokuva on ollut outo alkuun ja vieläkin, mutta eikö tasa-arvon etsiminen olekin juuri vaikeaa. Kiehtova on tämä pariskunnan suhteen kehitys toveruuteen, luottamukseen ja varmaan myös rakkauteen. Eiköhän siellä ole heilutus vankilan ikkunasta viimeinen ystävyyden osoitus. Kuinka pian pattitilanne ratkeaa, sitä ei kannata miettiä, sillä filmi päättyy siihen mihin päättyy. Punaisessa on jonkinlainen jatke, merkittävä kylläkin. Punainen on minulle myös mieleen. Sitä on helppo lähestyä. En tiedä, miksi Sininen minua tökkii vaikka yritinhän etsiä syitä, mutta nyt sen näin ehkä vapautuneemmin ja kokonaisuutena enkä osista koottuna. Jäi katsomatta dokumentti ohjaajasta, koska olen nähnyt jonkun dokumentin hänestä aiemmin. Ajattelin että se on sama mutta ehkä ei näin ollutkaan.

Pidän paljon Punaisesta. Siinä on niin hyvä särmä tämä tuomari, jota Trintignant esittää hiljaisen viileästi ja vivahteikkaasti. Hänessä kasvaa mukavasti lämpö ja tunne tuntuu todelliselta. Aivan autuaallisen mainio keksintö on tämä kuuntelu. Onhan sitä elokuvissa harrastettu ennenkin mutta ei lainkaan tällaisessa tarkoituksessa. Se on kuin omatunto, joka kääntyy koko ajan ympäri. Puhelinta käytetään tässä elokuvassa tiuhaan. Joku kuuntelee soittajan puhetta joku toinen ei.

Irene Jacob on niin viehättävä nuori nainen kuin vain voi olla. Ehkä minun on helpompi kestää Valkoinen, koska siinä ihmiset ovat rosoisia koko ajan, myös silloin kun ovat hyviä. Äänen vienouden olen yhdistänyt monissa elokuvissa äänioikeuksiin. Oikeuteen puhua, sanoa jotain ääneen, on oikeus sanoa julki oma mielipide. Mutta Jacobin esittämä nainen ei puhu pehmeitä eikä yritä miellyttää. Hän sanoo suoraan. Ääni käy silti minun hermooni. Jacobin kaksoisrooli Veronikan kaksoiselämässä on hyvä, varsinkin se puolalainen, soittajan osuus.

Olen joskus ajatellut, että millä oikeudella Kieslowski vetää katsojasta hengen ulos. Elokuvan visuaalisuus on kestävää ja ilahduttavaa. Välillä sujuvan pakahduttavaa. Aivan liian kaunista elokuvaa. Kaunista aivan totisessa merkityksessä. Purukumimainos jo etukäteen ennustaa laivaturmaa. Mutta mitä tapahtui koiralle, jonka poika sitoi kadunvarteen. Hakiko hän sen pois. Tällaisia aukkoja ohjaaja jättää puitavaksi. Ehkä eniten minua löi kohtaus, jossa nuori nainen, Jacobi, meni naapuritaloon antaakseen ilmi tuomarin, joka kuunteli heidän puhelintaan. Perhe on siellä omassa olossaan, mies puhelimessa yläkerrassa, vaimo alhaalla ja lapsi sivupuhelimessa kuunnellen isänsä tarinaa, jonka tuomari ennusti vievän hänet pikapuoliin kuolinhyppyyn ikkunasta alas. Kyllä herkkyydelläkin on rajansa.

Poika kantoi koiran mukanaan laivaan. Mielestäni hän ei ollut pelastuneiden joukossa. Hukkui (koirineen?), koska hänestä ei olisi tullut oikeamielistä tuomaria. Pelastuneet, mm. siirappimaisen sinisen säveltäjän leski ja valkoisen antisankarikin, puolalainen Karol, ovat ihmisiä, joiden kaltaisten ansiosta maailmalla on ehkä toivoa.

Katselin tänä aamuna Punaisen. Sinisen olen joskus aikaisemmin katsellut. Valkoinen on näkemättä, mutta onneksi on sitä väriä nähtävissä, kun ikkunasta ulos vilkaisee. Häkellyttävän kaunis luminen aamu.

Punainen on hyvä elokuva. Hitaahkosti se etenee ja jonkin aikaa katseltua tulee tunne, että tapahtuukohan tässä mitään. Niin että pakkohan tässä on tapahtua. Vai onko tämä niitä kokeellisia filmejä, joissa annetaan katsojalle tunne, että jotakin täytyy tapahtua ja sitten ei tapahdukaan mitään? Onneksi ei ole sellaisesta kysymys. Kieslowskin elokuvasarjassa Kymmenen käskyä on jakso, jonka onneksi satuin kerran näkemään. Siinä nuori nainen tulee tapaamaan Puolaan yliopiston professoria. Tämäkin tarina etenee hitaahkosti, mutta avaa melkoiset näkymät niin menneisyyteen kuin nykyhetken ymmärtämiseenkin. Miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat? Taustat ovat pääosassa. Ihmiset vain kertovat tarinansa. Siinä Kymmenen käskyä -osassa, josta mainitsin, oli lopussa puistossa mies, joka teki käärmemäisen akrobaattisia liikkeitä ja sanoi sille kuusikymppiselle professorille, että kokeilkaa tekin, kuka tahansa tähän pystyy. Samasta selkärangan notkeudesta tässä Punainen-elokuvassakin on kysymys.

Ihan näin joulun kunniaksi kerron myös toisentyyppisestä elokuvakokemuksesta. Katselin eilen tyttäreni hankkiman Disney-elokuvan Wall-E. On takuulla paras animaatio, minkä olen katsellut. Osoittaa Disneyn poppoon olevan tanakasti ajan hermolla. Sisältää kosolti viittauksia muihin elokuviin mm. Tähtien sota, 2001: Avaruusseikkailu, Star Trek, Yksi lensi yli käenpesän(?), Pocahontas jne. Tärkein viittaus on kuitenkin raamatun Ilmestyskirjaan (Ilm 21:2). En kerro enempää. Katsokaa ja ihastukaa!

hah? kirjoitti:Katselin eilen tyttäreni hankkiman Disney-elokuvan Wall-E. On takuulla paras animaatio, minkä olen katsellut. Osoittaa Disneyn poppoon olevan tanakasti ajan hermolla.

Puhuit yli, nimi on muistikirjassa. Ties vaikka tulisi vastaan jo Ankkalan alessa. Vai onko tuo niin upouusi, ettei vielä alennukseen pääse...

"Pahan kosketus. Peter von Bagh ja elokuvatutkija Matti Salo rikoksen lumoissa" (27.12.2008 klo 19.03-21.00)

Peter von Bagh ja Matti Salo olivat heti joulun jälkeen rikoksen lumoissa... Film noiria.

Puheet menivät hieman ristiin. Hollywood-pojat kirjoittivat Baghin ja Salon mukaan käsistä puoli vuotta vs. (hetken kuluttua) tekaisivat käsiksen niin, ettei kukaan tiennyt kuka tappoi kenetkin. Siis oliko ne käsikset huoliteltuja vaiko eikö?

Minua jäi vaivaamaan kysymys: tuliko dekkarietsivä viimeksi? Esitettiin näes, että filmisankarin kehityslinja oli gangsteri -> poliisi -> dekkari.

Ei, en osta tuota kylmiltään. Johan 1930-luvun Varjomies eli The Thin Man -elokuvat (1934 alk.) olivat suuria suosikkeja! Tosin ei noiria. Mutta mikä pakko olisi tarkata Hollywood-ideaalihahmon kehitystä vain kapeasti ymmärretyn noirin piirissä, etenkään H-woodissa, jonka koneistossa elementtejä siirrellään "genrestä" toiseen sen osoittauduttua kaupallisesti menestyksekkääksi? Ehei, kun van Dyken varjomiehet ja niiden sankarit Nick & Nora Charles (William Powell & Myrna Loy) osoittautuivat kassamenestyksiksi, niin sen jälkeen yksityisetsivää alettiin kohottaa modernin Sankarin asemaan!

Modest: Onko noir miesten laji? Missä naiset?
Pjotr: Barbara Stanwyck nousee esiin.

Come on, boyz, where's Ida Lupino? Lana of They Drive by Night (1940), Marie of High Sierra (1941), Stella of Out of the Fog (1941). Ja omat filkat päälle - kuten Suomessa kielletty The Hitch-Hiker (1953). Ms. Film Noir!

Nämä von Baghin lauantai-illan pitkät keskustelut ovat asiaa. Voisivat jatkua pidempäänkin.