YLE Radio 1

§1 Ilahduttavaa, ettei tv-laite tänäkään jouluna tarjoa liiemmin katsottavaa. Aikaa jää lueskeluun, radion kuunteluun ja silkkaan makoiluun. Luovun mielelläni jouluelokuvista.

§2a Kivimies 1961 (3. pain.), Synonyymisanasto: punakka, kukoistava, terve

§2b Jäppinen, toim. 1989, Synonyymisanakirja: elinvoimainen, kukoistava, kukkea, hehkeä, vireä, vitaali

Perun puheitani: Rita Hayworthissa on 'verevyyttäkin'. Herää kysymys, onko ja missä määrin sanaa 'verevä' käytetty 'seksikkyyden' korvaajana. Ja kääntäen: onko 'verevä' korvattu (1900-luvun jälkipuolella) 'seksikkyydellä'?

Jaa-a, minä yhdistäisin verevä-sanan entisajan kotimaisten filmien karjakoihin, mutta Ritan glamour on hieman toista. Ehkä olet, Arvo, kuitenkin oikeassa, sillä oikeaan ikään ja kiinnostavuuteen viettikohteena viittaavat niin kotimaisten karjakot kuin film noirien Rita Hayworth.

Katsoin eilen tositapahtumaan ainakin jossain määrin perustuvan elokuvan Musta Dahlia. Olisi pitänyt uskoa, että kun ohjaajana on Brian De Palma, niin siitä ei hyvä seuraa. Olen nähnyt hänen ohjauksiaan vain muutaman enkä ole pitänyt ainoastakaan. Hän kuvaa hyvin, mutta henkilöhahmotus on kovin kapea ja mikä pahinta juonen kuljetus sekava. Joukossa on monia säikeitä samanaikaisesti ja joku tekijä vain vilahtaa filmissä sen verran että tulee ammutuksi. Nämä nyrkkeilyä harrastaneet poliisit ehtivät minun mielestäni tehdä pidätysten joukossa myös selviä murhia. Loppuselvitys oli aivan sekopäinen, huonosti esitetty ja jollain tavoin täysin epäuskottava. Näissä perustuu tositapahtumaan -elolkuvissa on monesti se haitta, että totuuden tunne jätetään pelkälle perustuu tositapahtumiin -maininnalle.

De Palma on Hitchcockin ihailija, mutta hän ei ole oppinut, että rikosta kuvataan järki päässä, viileästi, rakenteet halliten, ei sekoillen. Jäi vallan vaille vastausta, miksi poliisi, joka tapettiin, oltiin työntämässä toisen poliisin silmien edessä pienen tutkiskelun jälkeen polttouuniin ilman kohinaa ja rikostutkintaa. Olisin tietenkin voinut joitain asioita tarkistaa nuohoamalla elokuvaa edetakaisin, mutta koin sen niin sekavana että enpä ryhtynyt moiseen.

Totuuden nimessä on mainittava, että olihan siellä jotakin koskettavaa. Tämä nuori näyttelijä, joka esiintyi näytefilmeissä ja toisena osapuolena kotitekoisessa lesboleffassa, oli jotenkin eri tavoin ihminen kuin nämä muut. Nuori, elämää janoava ihminen, jonka elämä katkaistiin tosi raadollisesti. Mustavalkoisissa otoksissa hän esiintyi sekä itsenään että pyydetyissä tunnetiloissa tai rooliasetuksissa.

"Dahliaa" en viitsinyt katsoa loppuun. Komeannäköistä, tyhjänoloista, mielestäni.

Marja Salonen kirjoitti:Jaa-a, minä yhdistäisin verevä-sanan entisajan kotimaisten filmien karjakoihin

Tuo on hyvin lähellä sitä, mitä päässäni pyöri, kun teksti-tv:n Gilda-esittelyä luin. Tosin ilman kotimaisia filmejä. Entisajan karjakot ja muu työväki olivat kansaa, rahvasta, vereviä. Sen sijaan herrasväki ja harvalukuinen suomalainen aatelisto olivat kalpeita, kuin "veren vähyyttä potevia", kuten heistä rahvas helposti sanoi. Herrasväen ei näes sopinut mm. ruskettua. Se oli työväen merkki. Jos kansa yleisemminkin piti herrasväkeä "kuivina kuikeloina", niin 'verevyys' oli positiivinen määre, terveyden ja elinvoiman merkki. Ei oltu luuviuluja, joskaan ei välttämättä lihaviakaan. Poskilla oli tervettä väriä eikä elämää pelätty.

Rita Hayworthin saattaa sanoa olleen jossain tuollaisessa suhteessa verevän. Toisaalta hänen glamour-ympäristönsä ja vaatetuksensa "Gildassa" erottavat hänet rahvaan verevyydestä.

Katsoin pois viimeöisen tekeleen Taking Lives, ohj. D. J. Caruso (2004). Profilointiin erikoistunut FBI-agentti (Angelina Jolie) saa kutsun Kanadaan. Osoittautuu, että haettu sarjamurhaaja omaksuu uhriensa henkilöllisyydet. Siksi hän tekee mahdollisten tulevien uhriensa jatkuvaa "tutkintaa", hakien yksineläjää, jonka tilalle voisi vähäksi aikaa helposti soljahtaa.

Ethan Hawke teki aika toimivan roolin psykopaattina, sivurooleissa mm. Gena Rowlands ja Kiefer Sutherland. Mutta Jolien pussailuhuulet veivät pääroolin (ei hän huono näyttelijätär taida olla, mutta asiaa on vaikea todentaa, kun ulkomuoto vie huomion). Elokuva oli klišeitä täynnä, käänteet olivat melkeinpä ennakoitavissa.

Miksihän haaskaan aikaani moiseen? Vanhuus ovella, vai kuitenkin hinku ihailla Jolieta?

Pakko tunnustaa, että pidän suomalaisista sotilasfarsseista, kaikesta huolimatta. Jotkut niistä ovat oikeastaan ihan hyviäkin. Kakkosen tänään lähettämä Laivaston monnit maissa on kuitenkin aivan käsittämättömän huono sekoilu, juuri niinkuin ohjaaja Ville Salminen on itse sanonut: Suuri mitättömyys koko elokuva. Se on kauheimpia töitä, mitä käsistäni on lähtenyt. Välityö, joka oli pakko tehdä tuotantoyhtiön vaatimuksesta. Eihän siinä tarinassa mitään tolkkua ollut, rönsyjä sen sijaan vaikka moneen vastaavaan katastrofiin. Näyttelijöitä oli pitkä luettelo, olikohan tarkoitus maksattaa heille hiukan lisäkorvauksia jostain syystä? Miten muuten esimerkiksi Jussi Jurkka, Lasse Pöysti ja vaikkapa Reino Valkama on saatu mukaan tähän tonttuiluun?

Mielenkiintoista filmissä oli kuitenkin ajan kuva, laivaston sen hetkiset laivat, puupäät ja taistot ja jo silloin vanhentunut tykkikalusto. Samoilla tykeillä minäkin sitten sain koulutukseni kokelasammunnoissa, ennen ohjusten aikaa. Ja olihan siinä filmin alkumetreillä Irja Rannikko kiillottamassa IFA F8-autoa, juuri sellaista, jollainen oli ensimmäinen minun omiin nimiini rekisteröity autoni. Mutta tunsiko joku sen rantahotellin, jossa hölmöilyn pääosa tapahtui vai oliko sekin kuvattu useammassa paikassa? Oliko se Airiston matkailuhotelli.

Tästä filmistä luovun suosiolla, ilman tappelua. Se on vielä digiboksini kovalevyllä ja voi olla, että leikkaan siitä pari pientä palaa muistoksi. Sen jälkeen "se on exodus", niin kuin Kylmälehto sanoisi.

Sofien valinta on palvottu ja kiitelty elokuva, jonka Alan J. Pakula ohjasi 1980-luvulla. En pidä siitä, en voi sietää sitä. Se on niin hollywood-glamouria täynnä. Meryl Streep itkee, hän näyttelee hyvin mutta se ei pelasta elokuvaa minun silmissäni.

Olisin ajatellut tätä tragediaa paljon minimalistisemmin: nainen istuu lattialla yöpuvussa tai yksinkertaisessa asussa, hän voi olla kaunis tai vain olla nainen yleensä. hän on masennuksen syövereissä. välillä on arkielämää joka jatkuu, jatkuminen on kiusallista, petollista, kavalaa ja alhaista, tukahduttavaa. taas nainen istuu missä istuukin, hän on poissa. taas arkielämää jossa vähin erin näkee että nainen tosiaan on poissa. ei mitään takaumaa Auschwitziin, vain pari sanaa tai valokuva jossain pöydällä, valokuva kertoo kaiken, koska toinen valokuva on revitty kahtia, kolmas poltettu siten että vain tuholinjalle joutunut lapsi näkyy kuvassa, sillä hän on elokuvan selviytyjä.

Ei, ei! Tätä elokuvaa en halua katsoa. Se tuli hiljan taas telkasta mutta en vaivautunut television ääreen.

Mikä on Sofien tekemä valinta. En muista kaikkea enää tarkkaan, mutta kumpi lapsi kärsi enemmän. Mitä kukaan siinä voitti tai hävisi kun mitään todellista vaihtoehtoa ei ollut. Mutta ihminen ei unohda. Sehän on tragedia. Muistin turruttamisella on mittansa. Olisi ansainnut toisenlaisen tulkinnan.

Menee vähän aihetta liipaten, mutta suonette minulle tämän. Tänään ti.06 huhtikuuta 2010 sattui, iltapäiväkahvia juodessani ja koittaessani pitää hesaria pois kahvilasista, silmiin C 4 sivulta artikkelista HS 50 vuotta sitten, maininta "Ben-Hur" sai 11 Oscaria.
Parhaasta miespääosasta palkittiin Charlton Heston ja parhaasta naispääosasta Simone Signoret. Ben-Hur on täyttä Hollywood roskaa ja Charlton Heston melko mitätön näyttelijä. En millään jaksa muistaa Simone Signoretin esitystä ko. filmissä, mutta tuskin hänkään yksin pystyi pelastamaan filmiä.
Muistikuvani elokuvasta ovat varsin kaukaa, mutta eikös tässä spektaakkelissa ollut peräti väliaika elokuvan pituuden takia. Tuolloinhan Hollywood suolsi markkinoille tolkuttoman pitkiä ja kalliita elokuvia.
ps. taas sieltä pompahti yksi chanson laulaja, Yves Montand.

Auringon varjossa, The Shadow Dancer, ohj. Brad Mirman 2005. Klišeistä kasattu. Harvey Keitelin riehumista oli tosin hauskaa seurata tovi.

Orfeuksen testamentti, Le testament d'Orphée, ohj. Jean Cocteau 1959. Liian poeettista ja avantgardea ja vastaavaa, siis minulle.

Orfeuksen testamentti on sen verran outo että siinä on jo jotain. Mietin katsoessani sitä taas kerran, että miksi oikein katson tätä, mitä tässä muka on. Sitten keksin ainakin yhden syyn: filmi on kuvattu äärimmäisen ehyessä ympäristössä. On uskallettu kulkea sokean Oidipuksen ohi, kiertää mytologiaa kuin elävää tai puolitodellista maailmaa. Kyllä Cocteau on osannut. Hänen viivansa jälki on erittäin kaunis jos niin voi sanoa.

Piti haukkua jokin viikonlopulla osin katsomani elokuva. Unohdin kuitenkin sen nimen jo alkuviikosta. Luovuin jo.

Alkavalla seniliteetillä voi siis olla siunauksellisiakin puolia?

Tulen sen alettua kertomaan. Sikäli kuin muistan.

Teemalta alkaa justiinsa Hei, me lennetään! Kaikkien aikojen kreisikomedia katastrofaalisesta lentomatkasta, jolla kaikki tuntuu menevän kaikilta pieleen. Mun puolestani telkku saa pysyä kiinni. Olen kerran sen leffan lasteni kanssa läpi katsellut ja myöhemminkin nähnyt osia sieltä täältä. Mutta kun ei naurata yhtään, ei sitten yhtään. Haukotuttaa vaan.

VeHy kirjoitti:Teemalta alkaa justiinsa Hei, me lennetään! Kaikkien aikojen kreisikomedia katastrofaalisesta lentomatkasta, jolla kaikki tuntuu menevän kaikilta pieleen. Mun puolestani telkku saa pysyä kiinni. Olen kerran sen leffan lasteni kanssa läpi katsellut ja myöhemminkin nähnyt osia sieltä täältä. Mutta kun ei naurata yhtään, ei sitten yhtään. Haukotuttaa vaan.

Oliko tämä se filkka lentopelkoisesta expilotista ja tämän extyttöystävästä joka muhinoi autopilotin kanssa jne. Mjoo, siinähän vaan siirryttiin puujalkavitsistä toiseen, jos nyt en sotkenut filmejä.

Vai oliko tämä se elokuva, jossa vasta opeteltiin lentämään ja jossa joku kilpailukin oli. Sellaisen olen joskus muinoin nähnyt ja silloin jo pitänyt sitä pitkäveteisenä. Mutta ehkä on kyse eri jutusta.

Muuten, hyvää pikkujoulua kaikille. Jos ette ole vielä lukeneet tämän päivän Hesarista Vesa Karosen juttua "Joo" vai "Ka"? (s. D11) liittyen aihe innovaatioon, Aalto-yliopistoon ja tällä kanavalla Eero Saarisen lukemaan Maiju Lassilan "Kilpakosijoihin", niin lukekaa se ihmeessä iltanne iloksi!