YLE Radio 1

Heitetäänpä ilmaan kysymys, josta jokaisella useammin kuin kerran elämässään ja useammassa kuin yhdessä teatterissa käyneellä on taatusti mielipide. Nimittäin teatteritila; millainen on hyvä?

Antiikin Kreikassa suosittiin amfiteattereita, joihin olikin onnistuttu saamaan erinomaiset akustiset olosuhteet. Shakespearen aikana kehittyi stage, jonka edessä oli seisomakatsomo ja permmat paikat sivustoilla aitioissa. Ja kaiketi oopperamusiikin kehittyessä syntyi sitten kehitelmä näistä; puolikaaren muotoinen sali, jossa on sekä permanto-, aitio- että parvipaikkoja.
Modernissa teatterissa näyttämön ja katsomon suhde voi kuitenkin olla melkein millainen tahansa. Huone-ja studiotiloissa on parhaimmillaan jopa sijoitettu näyttelijät ja yleisö limittäin, vaikka useimmiten katsomolla ja rampilla onkin joku raja.

Millainen on sinun suosikkiteatteritilasi? Onko joku näyttämö erityinen suosikkisi? Miten näyttämön ja katsomon välinen vuorovaikutus toimii sinun kohdallasi?

Omat suosikkinäyttämöni ovat mahdollisimman muuntelukykyisiä tiloja. Esimerkiksi Viiruksen entinen vedenpumppaamo Rajasaaressa kuuluu suosikkeihini tästä syystä, samoin Turun KT:n Sopukka ja Teatterikorkean Opetusteatterin oivalletut tilat. Vaikka on tietysti joskus hienoa kokea esim.klassikkoelämys perinteisessä tilassakin...

Olen ollut monenlaisissa teatteritiloissa ja havainnut sen että vuosien ja tilanteiden myötä "suosituimmuusaste" on vaihdellut.
Tuolla toisessa ketjussa moxu kirjoitit näin:

moxu kirjoitti:Näin äkkiä se aika menee. Q-Teatteri täyttää 15 vuotta. Vastahan tuo Astra-leffiksen valloittanut ja sittemmin Töölön kauppahallin tiloihin laajentunut vaihtoehtoteatteri perustettiin...

Muistaisin, että kun kävin katsomassa tuossa teatterissa Hamletin ja istuin lähellä näyttämöä alusta loppuun, niin tuota kauppahallin lisätilaa ei vielä ollut mukana. Koin silloin, että elokuvateattereiden muodostaminen puheteattereiksi ei ole ongelmatonta. Ehkä istuin liian lähellä - kärsin pölystä, joka nousi esiintyjien juostessa lavalla - mutta en usko, että tilanne olisi ollut parempi ylempänäkään. Siellä jo katto tulee vastaan. Elokuvateattereissahan ei kaltevuutta tarvita niin kovin suuressa määrin, joten salit ovat yleensä suht matalia.

Olen kuitenkin käynyt monessa elokuvateatterista puheteatteriksi muutetussa tilassa. Komin Joukolassa - sivumennen olen alkanut kärsiä hämäräsokeudesta - sisäänmeno katsomoon on auttamattoman huonosti valaistu. Ehkä pidin Komin tiloista enemmän täällä Kallion/Vallilan suunnalla (entisessä elokuvateatterissa)

Nämä nyt ovat moitteita, jotka tulevat mieleen ehkä vain siksi, etten katsojana enää istu aivan missä vain. Olen seisonut Bunkkeriteatterin esityksessä ja istunut sateen ripsuessa niskaan Suomenlinnassa, mutta se ei ole enää mahdollista.

Suurissa katsomoissa istun yleensä permannolla rivin päässä melko lähellä näyttämöä. Nautin parvekkeista vaikken itse siellä istuisikaan. Toisaalta korkealta katsominen tuottaa aivan omanlaisensa nautinnon. Muistan kun (oliko joskus Helsingin juhlaviikkojen alkuaikoina) joku kuulu saksalainen teatteriryhmä Berliinistä vieraili Suomessa ja näin esityksen jyrkästi yläviistoon (ilmeisesti Helsingin kaupunginteatterissa) (oli joku Gorkin juttu) niin aivan uudet asiat kohtasivat katsojaa. Huomasin, miten tarkoin ohjaaja oli tutkinut esim. taidehistoriaa ja asettanut ryhmänsä sen mukaisiin ryhmityksiin, asentoihin.

Suosikkinäyttämöitäni ovat olleet (en nyt sentään ole kautta Suomen teatterissa käynyt) Turun teatteri selkeytensä, kuuluvuutensa ja näkyvyytensä vuoksi; Ryhmäteatteri (= entinen elokuvateatteri) varsinkin siihen aikaan kun siellä näyttämösuuntia muunneltiin ja nykyisellään jo siksi että se sijaitsee aivan lähietäisyydellä. Se on jollain tapaa näyttelijöineen ja tilanakin tuttu; Teatteri Jurkka, joka on aina niin muuntelukykyinen. Siitä on jäänyt mieleen aivan uskomattomia tilamuistoja. Esim. Mustalaisruhtinattaren muistaisin nähneeni aivan kuin suuressa salissa ja kuitenkin esiintymispinta-ala on niin pienoinen. Mistä moinen muistuma, en tiedä.

Jotta en aivan fossiililta vaikuttaisi, niin mainitsen erään Kom-teatterin esityksen, jota en nähnyt Helsingissä, vaan muualla teatterin vierailuesityksenä. (Näytelmä käsitteli Chilen kumousta 1973.) Heille tuntuu käyvän tila kuin tila ja aina mallaa. Kovin mukavaa oli myös olla Prahassa nukketeatterissa, vaikka lattia oli suurin piirtein tasainen, mutta katsojat muutamaa aikuista lukuunottamatta olivat tietenkin pieniä lapsia.

Kiitos Marja. Teatteri on tärkeää, siinä yhdistyy paljon: alkuteksti, näyttelijät, muu 'koneisto' - ja tietty se kokeja. Kiitos vuosien taa: itse olen sukupolvea, joka imi 50/60-lukujen vaihteessa kaikki mitä silloin oli tarjolla. Kirjat tietty (kaikilla kielillään, tuoreiltaan). Olen jopa ehtinyt nähdä Tampereella Brecht-teatterin Mutter Courage - Helen Weigel. Saati myös seitsemän veljestä Berliinissä - silloin Ost.

Teatteristilasta rönsyillen: TTT - kiitos Tampere - Työväentalon istuinpenkkejä kuluttanut (perhe). Yhä vieläkin sykähdytti lapsimäärä, joka yhtä innostuneine vanhempineen melkein pomppi Prinsessa Ruususeen menossa. Itse olin valmistautumassa kuoron kanssa isoon uudisosaan Amuri-kantaattiin. Häkellyttävät elämykset, lähes näyttelijä myös itsekin... isosali, hehtaari eikai, mutta kontakti sanoinkuvaamaton.

Toinen tamperelainen tila, kongressitalomme. Jännitin kovasti ensi kerralla kun tiesin jo äänentoistolaitteista. Kokeilin eri istumapaikkoja. Oli lapsikuorotapahtuma - osiin leikisti kilpailut. Kaunein kesäpäivä. Väliajalla pissille lapset ja aikuiset Meikkitiloja yllin kyllin, vessanpyttyjä liian vähän. Nyt tilanne on korjaantunut.

Siis kuuntelimme ja katselimme hengittämättä hijaa läpi lapsikuorot. Myöhemmin saimme paljon muun lisäksi meidän kääntäjien Leena Vallisaaren opastuksella nähdä/kuulla oopperan, ynnä tietty muuta mitä talo - Tampere-talo - tarjoaa. Tervetuloa meillekinpäin.

Viaporin Myllysali on varsinainen löytö. Se on sekä akustisessa, vuorovaikutuksellisessa että kaikessa muussakin mielessä haasteellinen paikka, niin esiintyjille kuin yleisöllekin. Myllyteatterin viimevuotinen tulkinta Martin Crimpin Tapaus A:sta on yksi parhaista koskaan missään näkemistäni esityksistä, eikä tila ole elämykseen mitenkään osaton.
Näytelmän Suomen kantaesitys muutamia vuosia aikaisemmin Kansiksen Willensaunassa meni totaalisesti pieleen. Myllyteatterin version nähtyäni ymmärsin, miksi. Willensaunan tila oli tällaiselle "epänäytelmälle" aivan liian perinteinen. Ilmaisu pitää viedä äärimmilleen, voimakkaalla kehon kielellä tehostaa monin paikoin täysin sekopäistä ja epäloogista tekstiä. Sanalla sanoen: Juttu pitää räjäyttää yleisön silmille ja syliin eikä se sen vuoksi kestä minkäänlaista ramppirajaa.

Teatterikorkean ruotsinkielisten Nordisk magisteråretin -jonka tärkein tavoite lienee laajentaa opiskelijoiden suhdeverkostoa pohjoismaiset rajat ylittäväksi- sivutuotteena syntyi vuosi sitten muuan poikkeuksellisen upea esitys, joka hämärsi teatterin, tilataiteen ja jopa olemisen rajoja. Paketin nimi oli Vargtimmar (Suden hetkiä) ja se koostui Ingmar Bergmanin elokuvien teksteistä. Lienee ohjaaja Erik Söderblomin laajan henkilötuntemuksen ansiota, että tekstiensä pohjalta varioitujen esitysten suhteen kitsaalta eikä minään erityisenä Suomen ystävänä tunnetulta maestrolta oli saatu lupa tähän kokonaisuuteen.

Vargtimmar esitettiin krunikkalaisessa neljän huoneen asunnossa, jonka tuolloin omisti Näyttelijäliiton eläkekassa. Avarissa ja korkeissa huoneissa ei ollut kalustusta, paitsi tuoleja ja penkkejä. Yleisö jaettiin eri esityspalasiin ja jokaiselle syntyi oma henkilökohtainen menunsa. Kaksi viimeistä näytöstä olivat kaikille yhteisiä. Paketin (Söderblomin määritelmän mukaan eräänlaisten kotibileitten!) kokonaiskesto oli viitisen tuntia.
Tyhjä tila takasi sen, että kaikki ilmaisuun liittyvä ja sitä tukeva, myös valojen ajo, jäi nuoren dynaamisen näyttelijäjoukkion harteille. Ja kun yleisö ja näyttelijät olivat, jos eivät aivan toisiinsa sekoittuneina, niin ainakin lähietäisyydellä, ei juuri muuta tarvittukaan.

Tapaus A:n ja Vargtimmarin kaltaisten juttujen osuminen samalle syksylle oli meidän teatterin rajoja etsivien katsojien todellista hemmottelemista...

Kiitos kysymyksestä, Moxu! Tätä oli mukava miettiä. Käyn teatterissa vain pari, kolme kertaa vuodessa; siis mitään valtavaa kokemusta ei ole, enkä ole juurikaan aikaisemmin ajatellut mikä merkitys itse teatteritilalla on ollut.

1. Pieni tila on lähes aina parempi kuin suuri. Tykkään päästä melko lähelle tapahtumia. Samasta syystä jalkapalloa on parempi seurata oikealla futiskentällä kuin yleisurheilukentällä, jossa juoksuradat sun muut moukarihäkit pilaavat tunnelmaa. Yleisön ja pelin välille syntyy naurettava "ei kenenkään maa".

2. Toisten katsojien reaktioiden näkeminen on tärkeää. Sen takia pidän hyvänä ratkaisuna katsomoa, joka on kahdella puolella (tai kolmella, tai jopa täysin ympäri) näyttämöä. Harmikseni kaikkein tavallisin katsomo on pimeä sali, jossa könötetään samaan suuntaan lavalle tuijottaen. Tämä on kokemukseni kaupunginteattereista ja yleensä suurista näyttämöistä.

3. Ulkona on mukavampaa kuin sisällä! Luonto tuo esitykseen arvaamattoman elementin, joka antaa lähes aina jotain lisää myös itse näytelmään.

4. Vanha tila on parempi kuin uusi. Vanhoissa elokuvateattereissa, tehdastiloissa ja navetoissa on jokin oma tarinansa, joka tarttuu esitykseen tavalla tai toisella. (Luultavasti paikan henki vaikuttaa jo harjoitusvaiheessa koko työryhmään.) Sen sijaan nykyarkkitehtien vallasväelle virallisiksi edustustiloiksi viivottimilla vetämät taideluomat, joita ainakin ennen kutsuttiin osuvasti laitosteattereiksi ... hoh hoijaa ... Tekisi mieli siteerata Asterixia tarinasta Asterix ja rahapata: "Meidän täytyy odottaa satoja vuosia ennenkuin näillä on mitään arvoa."

Esimerkkejä:

1. Teatteri Jurkka. Voi juma, mikä lataus. Olen nähnyt täällä Huojuvan talon, jossa Timo Jurkka oli erittäin kova. Katsojat olivat muistaakseni kolmella sivulla, joten myös kohta 2. toteutui. Näytelmäkään ei ollut mitään lällärikamaa, joten homma toimi.

2. Muistan jonkun Suomenlinnan kesäteatterin, jossa minua järkytti erityisesti Kari Heiskasen nauru kohtauksessa, joka minun mielestäni oli suorastaan julma. No, eihän tuossa muuten mitään, mutta kun Heiskanen istuikin katsomossa minua vastapäätä! Hieno hetki, joka jäi elämään minussa pitempään kuin itse näytelmä! (Tulkitsin tilanteen myöhemmin niin, että KH on kokeneempi teatteri-ihminen kuin minä, minkä takia hän katsoo näytelmää näytelmänä. Minä taas olen liian kiinni tapahtumissa, illuusiossa.)

3. Teatteri Beowulf esitti kesällä 2003 Kivinokan rantapöpelikössä Tshehovin novellien (ja sadan vuoden takaisen poliittisen tilanteen!) pohjalta taitavasti suunnitellun nerokkaan näytelmän "Kesä Melihovossa 1904". Huipputyö, jonka kruunasivat lokit ja muut siivekkäät sekä näköala "järvelle"! Minusta tuntuu, että näin jopa itse Anton Pavlovitshin vilahtavan Ponnistuksen mökeille päin! Tätä ei olisi voinut sattua sisätiloissa.

4. Teatteri Telakka Tampereen rautatieaseman lähellä on jo tilanakin lämmin ja jykevä, ajan patinoima. Nöyrät ajatukset valtaavat katsojan jo ennen kuin näytelmä alkaa! Kun vielä esitysten sisältö on usein sopusoinnussa tämän tunnetilan kanssa, ei talosta tee mieli lähteä ulos lainkaan. Tästä saamme vielä yhden pykälän:

5. Hyvässä teatteritilassa on myös samassa talossa oleva baari. Näytelmä ei pääty esirippuun eikä aplodeihin.

P.S.
Jos esitys on ollut todella koskettava, kuten Skavabölen pojat viitisentoista* vuotta sitten Q-teatterissa tai Yrjö Kallisen valaistuminen (ohjaus Esa Kirkkopelto) kymmenisen vuotta sitten Kino Helsingissä, niin teatteritilalla ei kai ole ollut minulle merkitystä. Nämä näytelmät olisivat tehneet tehtävänsä, vaikka ne olisi esitetty automarketissa.

* Muokkaus 28.9. 05: muistelin ensin 20 vuotta...

Pieni täsmennys Q:n tilajuttuun: ex-Astra on edelleenkin ennallaan TäysiQ:n näyttämönä, entiseen kauppahalliin on rakennettu "vaihtoehtotila" PuoliQ. Tiloihin on erilliset sisäänkäynnit, niiden välillä vain huolto-ovi, joten niitä ei voi yhdistää.

Itseäni on jäänyt joissakin teattereissa harmittamaan se, ettei sinänsä hyvää tilaa ole käytetty parhaalla mahdollisella tavalla. Esimerkiksi Kansiksen Willensauna on aika omituinen laakeudessaan; intiimit jutut eivät välttämättä likikään aina toimi (tai toimivat, kunhan on osannut pyytää lippunsa tietylle sektorille, eli keskialueelle, ei kuitenkaan taaimmaiseen riviin). Tila pitäisikin kunnostaa siten, ettei siellä olisi kiinteää katsomoa, vaan yleisön voisi sijoittaa eri näytelmissä aina kuten ohjaaja parhaimmaksi näkee. Willensaunan ongelma on myös ilmastointi, jota hiljaisissa näytelmissä ei voi pitää päällä. Siksi yli tunnin yhtäjaksoiset vedot siellä voivat olla myös katsojien keuhkojen päälle käypiä.

Tampereen Työviksessä on vähän samaa ongelmaa Kellariteatterin kanssa, mutta siellä monet ohjaajat ovat ottaneet tilan haasteena. Koska Kellariteatteri ja Willensauna ovat ohjelmaprofiililtaan samantyyppisiä näyttämöitä, niitä kelpaa vertailla myös tiloina. Tamperelaiset vievät voiton juuri siksi, että Kansiksessa ei ilmeisestikään ole koskaan edes aateltu niitä mahdollisuuksia, joita Willensauna studiotilana voisi tarjota.
Toisaalta Kansiksen ei missään tilanteessa tarvitse sijoittaa muutaman näyttelijän esittämiä ja voimakkaan vuorovaikutuksen tarvitsevia biisejä Willensaunaan, kun Omapohjan huoneteatteritilaan rinnastettavissa oleva tilakin on olemassa.

Kyllä paikka teatterissa on tärkeä. Itse Tampereen läheltä kaikki paikat tuttuja. TTTn pieni näyttämö päästi ihmiset tosi lähelle. Silloisessa isossa helsinkiläisetkin poikkes usein kun vierailivat mm. Brecht-teatteri (Helene Weigel ym). Huikea elämys oli TTTn uusi iso sali, jossa kuoroni esitti viitisen kertaa yhdistetyn runo-laulu-liikuntaesityksen, hurja katsojamäärä mutta yhteiskokemus uskomaton.

Sama Tampere-talossa - ei varsin teatteritila vaan lasketaanko oopperat? Pelkäsin äänentoistoa, kokeilin eri paikkoja, tyytyväisenä.

Pieni teatteritimantti keskellä Helsinkiä on Pitkänsillan kupeessa sijaitseva Kokoteatteri. Se on aikansa lähinnä pornoa esittäneenä leffiksenä palveltuaan muuttunut off-off-teatteritilaksi, eli näyttämöksi, jonka ohjelmisto nimenomaisesti poikkeaa kaikesta totutusta piirun verran rajumpan suuntaan.
Tällä hetkellä Kokossa pyörii minun silmissäni tämän hetken paras helsinkiläinen teatteriesitys, liettualaisen Marius Ivaškeviciuksen Naapuri sekä kotimainen monologikollaasi Luontosopimus. Koko on tilana aika perinteinen, mutta siinä on rampista huolimatta kohtuullisen hyvä vuorovaikutus katsomoon ja se on akustiikaltaan loistava -olen siellä joskus ollut myös kokeilevien yhtyeiden konsertteja kuulemassa. Lisäksi Kokoa ei -ainakaan vielä- ole päässyt pilaamaan liiallinen kulttipaikan maine, mikä väärin ymmärrettynä voi viedä teatterin "omimmasta" jotain olennaista.

Teatteritilan olennainen tekijä, näyttämöllä ja katsomossa olijoiden välinen vuorovaikutus, tuntuu varsin usein häipyvän isoilla näyttämöillä. Tässä mielessä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitetty, vastikään ohjelmistosta poistunut, vahvasti liikkuvainen versio Hella Wuolijoen Niskavuoren nuoresta emännästä lienee paikallaan mainita tässä yhteydessä. Juha Lehtolan sovittamaa ja ohjaamaa esitystä oli sekä kehuttu että moitittu perinteisen hämäläisrusthollikuvan rikkomisesta ja runsaan liikkeen ja tanssin tuomisesta kokonaisuutta täydentämään.
Pidin ratkaisua onnistuneena. Tarina, jossa on käänteitä, mutta jonka henkilötyypit ovat aika alleviivattuja, sai jatkuvasta kirjaimellisesta pyörimisestä huimasti vauhtia ja koko laajaa ja heikosti vuorovaikutteista näyttämötilaa pystyttiin käyttämään täydesti. Varmaan runsas liike ja iloinen meno oli myös saanut jutun säilymään raikkaana, vaikka viimeisen esityksen irtiotoillakin saattoi olla osuutta asiaan. Maria Kalaniemen musiikki sopi linjaan.

Kansiksen iso näyttämö on komea tila, mutta siellä on harvemmin tullut koettua mitään suuria elämyksiä. Luultavasti juuri korkeasta rampista ja turhista kuutiometreistä johtuen. Jostain syystä muissa "perinteisen mallisissa" teattereissa meillä ja lähimailla eli Aleksanterin Teatterissa, Svenska Teaternissa, Åbo Svenskanissa ja Dramatenissa ei törmää samaan ongelmaan ainakaan yhtä rajusti.

Turun Ruotsalaisen Teatterin yhden aition hämärässä olen kokenut erään elämäni suurista täyttymyksistä joulukuisena iltana kun harrastelijaseurueemme muut jäsenet harjoittelivat näyttämöllä. Sen vuoksi juuri tuo teatteritila on minulle edelleen erittäin rakas ja kallisarvoinen.

Tuhannes viestini tällä foorumilla olkoon itselleni läheisestä aiheesta...
Eli nyt, kun kesä tekee tuloaan, on kesäteattereillakin taas aika herätä talviunistaan. Suomessa on kolmenlaisia kesäteattereita: Niitä, jotka ovat kylän talkooporukan yhteishengen ilmentäjiä, niitä, joiden tarkoitus on vain tehdä rahaa, mieluiten sivubisneksenä, ja sitten niitä, joiden ainoa tavoite on luoda kunnianhimoista, tasokasta teatteria; samaa, mitä samojen esiintyjien talviesityksissäkin käydään katsomassa.
Viimemainitussa sarjassa esiin nousee lähinnä vain Viaporin raveliini Hyvän Omantunnon teatteritila. Se on aika uskomaton viritys, sillä se oikeasti on kuin teatteriksi rakennettu. Tilan atmosfääri on ainutlaatuinen, joten se, mitä esitetään, on periaatteessa yhdentekevää. Ja onhan siellä yhtä ja toista esitettykin, Suomen kuninkaasta Sormusten herraan, Nummisuutareista Kolmeen Musketööriin ja Shakespearesta Tsehoviin. Tulevana kesänä alkaa kaksivuotinen Väinö Linna-projekti. Ensin on asialla KOM, joka tuottaa Täällä pohjantähden alla-kokonaisuuden ja ensi vuonna Ryhmis, jonka määrä on muuttaa Viaporin linnake käyväksi kulissiksi Tuntemattomalle sotilaalle.

Useimmiten kesäteatterille kuitenkin riittää se, että on hauskaa säästä riippumatta ja lenkkimakkaraa...

Kun tulin tuolla Tampereella nyt sattuneesta syystä käyneeksi, niin olihan sitä toki teatterissakin käytävä. Ihan ammatillisessakin mielessä kiinnosti Työviksen Lehtikeisari; mainontansa mukaan suuri näytelmä niin suuresta miehestä, ettei se mahdu, kuin Suurelle näyttämölle. Harmi, jos ovat nähneet sen noinpäin. Tämä esitys kun olisi kaivannut nimenomaan intiimimpää tilaa, jossa olisi ehtinyt keskittyä henkilöihin ja näiden välisiin kemioihin.

TTT:n Suuri näyttämö rakennettiin 1980-luvun puolenvälin vaiheilla vuosikymmeniä jatkuneen kädenväännön jälkeen. Kun teatterin silloinen johtaja Lasse Pöysti ja hallituksen puheenjohtaja, maisteri Unto Kanerva arkkitehtejä asiassa ohjeistivat, he vaativat, että näyttämön olisi kyettävä täyttämään nimenomaan monipuolisen puheteatterin vaatimukset. Yhtenä perusesimerkkinä oli Ibsenin Nukkekoti, jota nykyään tuskin kukaan ohjaaja välittäisi levittää hehtaarinäyttämöille.
Työviksen uusi näyttämö kohtasi alkuvuosinaan huomattavia ongelmia. Niin Viidan Moreenin kuin Goethen Faustin uudet sovitukset epäonnistuivat ja salia piti ruveta täyttämään musikaaleilla, komedioilla ja -onnellista sinänsä- Pelle Hermannilla. Hyvin tehdyt musikaalit tai oikein rytmitetyt komediat ovat ehdottomasti teatterin helmiä, mutta monipuolisuusaspekti isolta näyttämöltä häipyi varsin pian.

Kaikkein hulluinta on, että sali laadittiin toimivaksi kolmella erilaisella katsomoratkaisulla ja näyttämöaukkoakin olisi teknisesti mahdollista levittää eri suuruisiksi eri näytelmissä. Ohjaaja toisensa jälkeen on jättänyt nämä mahdollisuudet hyödyntämättä. Mahtaakohan edes Työviksen nykyinen näyttämöhenkilökunta osata käyttää katsomon siirtämisen varsin helpoksi tekniseksi suoritukseksi saavia hydraulipumppuja..?
Työviksen maine laatuteatterina ei ole kärsinyt. Vanha päänäyttämö, vastikään peruskorjattu Kellariteatteri sekä uuden talon harjoitussaliin rakennettu Kosti Elon studionäyttämö ovat hoitaneet vuosittain marginaalisemmalle yleisölle suunnattuja puheteatteriensi-iltoja ja isolla on voitu keskittyä rahastamiseen. Lehtikeisari ei varsinaisesti ole kassakappale, mielenkiintoinen kyllä monessakin mielessä, mutta väärälle näyttämölle levitetty ja draamallisesti hermostunut se on. Lisäksi ison näyttämön mahtavat tekniset valmiudet, joita tunnutaan hyödyntävän koko ajan, häiritsevät jutun etenemistä.

Vastaanpa Moxulle Tampereen osalta teatteritiloista. Muualta 1962 muuttaneena tunnen niitä paljolta (myös Yliopiston kokeilevat mustat teatteritilat). Lapset oli vielä pieniä, kun he alkoivat kyllästyä Ölli-Kölli ja Pensa Pensa tapaisiin, mutta Pertsa ja Kilu kolahti. Sitten he tahtoivat aikuisten näytöksiin - Dario Fo'n Rouva joutaa pellolle halusivat kolmeen kertaan. Eila Roine lentämässä vaijerin varassa edestä taakse, ja repliikit. Työväen Näyttämö oli silloin Helsingin vastapaino. Monet pohjosiin kotiin lomalle menevät ottivat junista rakoa, osa Oskarinhoviin naistentansseihin, osa teatteriin (mm. Brechtin teatteri vieraili). Muistelukirjoja olen lukenut ristiin rastiin, muitakin kirjoja tuhansittain.

Kellariteatterista ehdottomasti mieleenpainuvin oli mulle alkavassa Tampereen Teatterikesässä jonkin afrikkalaisen teatterin esitys, jossa kiipeiltiin seinille ja käsiteltiin kipeitä kysymyksiä. Teatteri on yhteistyötä, yleisö yhtenä.

Suuri näyttämö oli rakenteilla ja rakennettiin. Kokeiluesityksiä oli monta, mukaan pääsi Kanerva-kuoromme Asko Vilenin Amuri-kantaatilla. Paitsi laulua myös ohjattua liikuntaa, tanssia ja eläytymistä, runojakin. Kalevi Kalemaan teksti kestää yhä kuuntelua. Olikohan meillä viisi esitystä, yhdessä kaikki flunssaisia mutta teimme parasstamme. Jokaisessa tunnelma erosi toisestaan, oli kuin täpötäyden salin yleisö olisi ollut hengähtämättä mukana. Muuten Aamulehti summasi teatterin koe-esitykset, mutta Amuri-kantaattia ei silloisen poliittisen ilmapiirin puitteissa ollut rotia mainita lainkaan. Onneksi meillä on äänitteet ja videot.

Tampere-talon akustiikka jännitti minua alun alkaen, kun kuulin että äänentoistoa vahvistetaan. Oli myös takana kehnoja kokemuksia helsinkiläisistä luksussaleista. Ensimmäinen elämys Tampere-talossa oli pitkän päivän kestävä kansainvälinen lasten ja nuorten säveljuhla - aamupäivällä yksi sarja, keskellä päivää yhteiset ja iltapäivällä toinen sarja. (Naisten vessat osoittautuivat riittämättömiksi, kun lapsissakin oli paljon naispuolisia.) Muutamia oratorioita olen siellä kuunnellut, myös Toscan kun kääntäjinä pääsimme ilmaiseksi, Leena Vallisaari selosti tekstityksen tekoa konkreettisesti.

Tarkatkaapa nyt kun Tampereen Sävel on taas 2007 - kahden vuoden välein, talkoopaita 2005 oli tänään kuoron harjoituksissa päällä. Kilpailun esikarsinnat ovat valtaosin ilmaisia, en nyt enää aio talkoisiin vaan vain kuuntelemaan. Loppukevennys: Matti Hyökki on Orivedellä ollut yksi opettajani, tarina kertoi että oli antanut ymmärtää jottei raskaus ja synnytys ole mikään este kuoroharjoituksille. Jotta meni naimisiin kuorolaisensa kanssa, ja yhtyelaulukilpailun parhaissa oli Pasi Hyökki.

Korjaus äskeiseen: se oli tietysti Maija-Liisa Majanlahti, joka vaijerin varassa seilasi katsomon yllä seinästä seinään. Mikko ohjasi. Joskus ihan 60-luvun lopussa.

Yksi upea musiikki- ja teatteritilakin Tampereella on Tuuomiokirkko.

Ikävin uutinen Helsingin teatteririntamalta pitkiin aikoihin on tieto Rajasaaren entisen pumppaamon vakavasta kosteus- ja homevauriosta. Tilaa ei saa enää käyttää, eikä sitä voi korjata.
Viirus, joka liki parinkymmenen vuoden ajan on luonut tilassa moniulotteista, suhteellisen kovaa ja erittäin kunnianhimoista sekä likipitäen aina onnistunutta nykyteatteria (sellaiseksi voidaan laskea myös klassikoiden uudistetut tulkinnat!), joutuu nyt etsimään uuden kotipaikan.
Tämä ei olisi voinut sattua huonompaan ajankohtaan: Viiruksen on nimittäin määrä alkavana talvikautena viettää 20-vuotisjuhliaan ja lisäksi teatterin taiteellisena johtajana vastikään aloittanut liettualainen modernistiguru Cezaris joutuu ensi töikseen etsimään tilaa -asiaa, jonka hän tänne tullessaan saattoi olettaa olevan hoidossa parhaalla mahdollisella tavalla.

Viiruksen esityksille katsomon ja näyttämön välinen vuorovaikutus on aina ollut tärkeä osa kokonaisuutta. Sen takia teatterin uudeksi estraadiksi ei kelpaa ihan mikä tahansa. Vaikka maailman kenties parhaana ruotsinkielisenä teatterina Viiruksella ei pitäisi olla minkäänlaisia vaikeuksia löytää 9.10.ensi-iltaan ilmoitetulle Cezariksen ohjaamalle Caligulalle uutta esityspaikkaa. Mametin Oleanna on ainakin syksyn osalta ilmoitettukin kiertuenäytelmäksi.

Mutta kun kyseessä on Viirus, uskoisin ratkaisun, hyvänkin sellaisen löytyvän. Olkoonkin, että uusi tila tulee olemaan toisella tavoin persoonallinen, kuin Rajasaari oli.