YLE Radio 1

Kiitos Olavi Paavolaisen, on Suomen Yleisradiolla vahva kuunnelma- eli radioteatteriperinne. Ensi vuonna aiheen puitteissa vietetään juhlavuottakin -ja arkistot pullistelevat vuosikymmenten mittaan sinne kertyneitä suosikkimakupaloja Suomisen perheestä Linnunradan käsikirjaan liftareille tai Kankkulan kaivoista Knalleihin ja sateenvarjoihin.

Radioteatteri perustettiin vuonna 1948, kun Yleisradion pääjohtajana toimi kulttuurivaikuttaja Hella Wuolijoki. Radion kultavuosina kuunnelmat kokosivat perheet radion ympärille ja niistä keskusteltiin kuten nykyään televisio-ohjelmista. Miten voivat radiokuunnelmat 2000-luvun Suomessa? Haastateltavana teatterintutkija Sipriina Ritaranta, joka tutkii kuunnelmia ja tekee väitöskirjaa radioteatterista. Toimittajana Risto Nordell.
Ohjelmassa oli mielenkiintoinen huomio se, että radioteatteriesitystä kuvaavaksi suomen kielen sanaksi oli alkuvaiheessa ehdotettu "kuullelmaa". Siinä olisikin ollut kuvaava sana. Toki sillä edellytyksellä, että myös merkitys "kuulto" olisi huomattu -ja onhan hyvässä kuunnelmassa sitäkin..

Joku viisas (eli en se minä ollut) on todennut, että radiossa on parempi kuva kuin televisiossa. Pätenee myös useimpiin Radioteatterin esityksiin.

Onneksi ukkokulta äänittää 'Ovien ulkopuolella'. Kas kuoronharjoitus pyöränpolaisun takana. Ja paistomuikut siivottuina.

Yritän saada ainakin Wuolijoen nauhalle näistä vanhoista kuunnelmista. Miten onkaan, maanantaikuunnelmat ovat jääneet minulle mieluisina mieleen jo ihan senkin vuoksi, että niitä yhdessä äitini kanssa kuuntelin ja iltaa varhain odottelin. On kateissa nyt minulta eräänkin kirjoittajan nimi. Leo Kanervoa yritin googlella hakea, mutta mitään ei löytynyt. Häneltä tai henkilöltä, jota tarkoitan, tuli kerran muistiin kiintoisana jäänyt kesäaikaan sijoittunut tarina kirjailijasta, jolla oli vaikeuksia saada työtään edistymään. Siinä asui perhe ehkä väliaikaisesti maalla. Tuntuu kuin olisi ollut heinäniitty siinä asunnon vieressä ja käärme öytyi jostain läheltä. Puolisoa esitti Aila Arajuuri ja kirjailijaa Rauno Ketonen. Kuka ihme sen kirjoitti.

Saarikosken kuunnelmat ovat nyt viimeksi tässä tulleet ja miellyttäneet. 'Kuikanpellossa' on jotain salaista taikaa kuten myös näyttelijöiden äänissä. Kovin arvostavasti Saarikoski suhtautui hänelle myönnettyyn Sokeian kuunnelmapalkintoon. Osasi hyvin kirjoittaa sanoja vain yhdelle aistille. Siinä lähtivät ajatukset lentoon.

Marja Salonen kirjoitti:On kateissa nyt minulta eräänkin kirjoittajan nimi. Leo Kanervoa yritin googlella hakea, mutta mitään ei löytynyt. Häneltä tai henkilöltä, jota tarkoitan, tuli kerran muistiin kiintoisana jäänyt kesäaikaan sijoittunut tarina kirjailijasta, jolla oli vaikeuksia saada työtään edistymään. Siinä asui perhe ehkä väliaikaisesti maalla. Tuntuu kuin olisi ollut heinäniitty siinä asunnon vieressä ja käärme öytyi jostain läheltä. Puolisoa esitti Aila Arajuuri ja kirjailijaa Rauno Ketonen. Kuka ihme sen kirjoitti.

Itsellä on kuuntelu jäänyt lähinnä nauhoitukseksi, mutta arkistoista löytyi haulla kuunnelma, jossa ovat henkilöinä Aila Arajuuri ja Rauno Ketonen. Kuunnelma on Lucille Fletcher: Mies maantien varrella ja vuodelta 1961, mutta en tiedä onko se haettu.

Leo Kalervo?

http://www.jyvaskyla.fi/kirjasto/kirjai ... /eklin.htm

Mika P. kirjoitti:Itsellä on kuuntelu jäänyt lähinnä nauhoitukseksi, mutta arkistoista löytyi haulla kuunnelma, jossa ovat henkilöinä Aila Arajuuri ja Rauno Ketonen. Kuunnelma on Lucille Fletcher: Mies maantien varrella ja vuodelta 1961, mutta en tiedä onko se haettu.

Kiitos tiedosta Mika. Voi hyvinkin olla, että olen mainitsemasi kuunnelman kuullut, mutta nyt se ei tule mieleen. 'Rauno Ketonen' ja 'Aila Arajuuri' ovat olleet sellaiset radioon erittäin hyvin sopivat äänet, joiden nimistä jo sinällään minulle muodostuu mielikuvia. Leo Kanervolla hain tuota Hah?:in (miten genetiivi?) Kalervoa. Kiitos tiedosta! Hän kirjoitti useampia kuunnelmia ja muistaisin hänen kirjoittaneen tuon kirjailijan työpaussin. Kuunnelman nimeä en muista.

Eilen tuli Wuolijoen 'Kuunsilta". Tarina on mieletön, mutta miten se syöksähtääkään ihmisen mieleen ja henkiseen tasapainoon. Puhutaan siitä, että 'minullakin olisi elämäniloa'. Emma Väänänen alkoholisoituneena vaimona ei vetänyt yläkanttiin lainkaan. Volasen herkkyys on minua jollain tavoin pelottanut ja olen häntä karttanutkin, mutta kyllä hän sai hyvin äänensä soimaan myös eri ikävuosiin sijoittuvana, väsyneenä, masentuneena ja iloa helmeilevänä. En voi unohtaa hänen suoritustaan Edith Södergranina kuunnelmassa, jonka nimessä oli aurinko ja jotain muuta. Tauno Palo oli kuin välillä poissa roolistaan, mutta hänen äänensä on niin hyvä. Ehkä mikrofoni oli jossain omituisessa asetuksessa, koska hän ei tuntunut olevan oikein missään tilassa (esim. huone). Vasta lopussa hän oli roolissaan todellinen.

Tästä eilisestä kuunnelmasta on samansisältöinen elokuvaversiokin,
mahtaneeko olla jotain yhteistä näissä...

Kuunnelmassa oli vaimokuvaelmaa unen ja toden sekoitteena kerrottuna.
Muistuu mieleen Tauno Palon ensimmäinen puoliso,
jonka Salosta teatterista aikoinaan löysi. Taisi olla tyttönimeltään
Sakki, mutta en nyt niin tarkkaan muista. Olihan Taunolla sitten
niitä lapsia oikeassa elämässään useitakin. Muistaakseni Esko Salminen
on myös mainittu Taunon lapsena, vaikka näyttelijä Salmisen kirjattu
isä onkin tunnettu näyttelijä myöskin.

Tietysti hahmona Tauno Palo oli tunnettu, mutta en tiedä näinkö itse
häntä milloinkaan oikeasti.
Kuitenkin puolivälissä 70-lukua erääänä aamuna,
pyöräillessäni kouluun vastaani käveli harmaantunut vanhahko mies,
jolla oli viikset. Katsoin häntä ihmeissäni ohittaessani,
sillä olin jokseenkin varma, jotta olikohan hän Tauno Palo,
joka myös katsoi ihmettelyäni,
mutta väisti katseen kun välillä katsoin eteeni.
Myöhemmin vuosia edelleen sain lehdestä lukea, jotta Tauno Palo
oli useinkin mennyt Salon kautta Kiskon suuntaan olevalle kesäpaikalleen
linja-autokyydissä ja tämä kohtaamiseni oli lähellä Kiskontien risteystä
josta tämä mahdollinen kävelynsä pysäkille olisi ollut ymmärrettävissä.
Mutta varmaa en voi tästä puhumattomasta kohtaamisesta sanoa.

"Juhani Tervapään" os. Ella Murrikin eli Hella W:n Kuunsilta oli yllättävän hyvä. Jostain olin päähäni saanut sellaisen kuvan, että Hella olisi ollut ohjaajana kuivakka ja jopa vanhahtava, mutta tuo "kuulelma" hengitti ja jopa vangitsi. Alunperin olin ajatellut vain ottaa sen talteen mahdollista myöhempää kuuntelua varten, mutta melko pian ohjelman alettua huomasinkin istuvani kuuntelemassa sitä "suorana".

Näyttelijöiden suoritukset ansaitsevat mielestäni erityisen hatunnoston, olihan kuulokuva äänitetty pikalevyille ja (toisin kuin nauhoituksissa) virheiden jälkikorjausmahdollisuutta ei juurikaan ole ollut. Olisi kiintoisa tietää, oliko "tallennusmedian" valinta ohjaajan vai eikö Ylellä ollut vielä nauhureita kuunnelmatuotannossa käytössä? Muistaakseni Antero Alpola Viihdevuosien vilinässään mainitsi, että jotkut "vanhan polven" radiolaiset vierastivat nauhuria ja erityisesti nauhaa leikkaamalla tehtävää ohjelmien parantelua...

lasser kirjoitti:Tästä eilisestä kuunnelmasta on samansisältöinen elokuvaversiokin,
mahtaneeko olla jotain yhteistä näissä...

Matti Kassilan ohjaama SF-elokuva Tyttö kuunsillalta on tehty pari vuotta tämän kuunnelman jälkeen eli 1953. Väittäisin sen tulleen töllöstäkin viimeisimmän noin kymmenen vuoden aikana ainakin kerran. Talteen en sitä ole ottanut, joten vertailemaan en pääse, mutta mielikuvani on, että usein nämä radiosuosion innoittamana tehdyt filmatisoinnit eivät ole olleet "esikuviensa" veroisia.

Kassilan 'Tyttö kuunsillalta' on minun mieleiseni elokuva. Kassila kyllä haastattelussa pyöritteli päätään aiheen suhteen muistellessaan keskusteluaan Wuolijoen kanssa. 'Juu juu kyllä näin on tapahtunut Virossa.'

Liisa näkyi pitäneen kovin Kiven 'Karkureista'. Olen sen kuullut joskus ja olisin kuunnellut nytkin, jos olisi ollut siihen mahdollisuus. Anton Tshehovin 'Don Juan venäläiseen tapaan' -kuunnelman ehdin nauhoittaa ja se oli kyllä kuuntelemisen arvoinen. Olen sitä mieltä, että villin ja hullun mielen esittäjänä Toivo Mäkelä, joka tässä esitti donia opettaja Platonovin hahmossa, on ollut Tarmo Mannia taitavampi tai ainakin tasaveroinen. Oivallisesti hän veti läpi tuon rehellisen oloisen, kaikkiin naisiin rakastuvan ja heidät jättävän, lopulta äärimmäisen väsyneen miehen roolin. Kylläpä siinä oli liuta naisia, jotka kukin ajoivat omaa etuaan kuka miltäkin kantilta ja kaikki olivat tämän Platonovin kimpussa täysin unohtaen senkin että mies oli naimisissa ja vaimo lopulta lähti ja teki lopullisen ratkaisunsa. Ohjaajana oli yllättävä nimi, Kyllikki Forssell. Platonovin naisina ilakoivat, itkivät ja huusivat Rauha Rentola (vaimo), Ansa Ikonen ja Eeva Kaarina Volanen. Niin ja olihan siellä Eila Peitsalokin, joka otti esiin tämän miehen muutkin puolet. Hän käsitti miehen olevan tosiaan kovin sairas ja väsynyt. Elämä oli luisunut hänen käsistään ja samoin oli tapahtuva näille muille, jolleivät tulleet ajoissa järkiinsä.

Kari Laaksonen kirjoitti:Kuunnelmilla on oma selvä vaikutus taiteeseen. Radiolla oli aikoinaan tärkeä asema kuunnelmien välittäjänä. Amerikassa radion asema korostui. Monet kirjoissa ja sarjakuvissa seikkailleet hahmot pääsivät omilleen juuri radiossa. Näistä esimerkkejä ovat Taika-Jim, Batman, Teräsmies, Yksinäinen ratsastaja ja monet muut seikkailivat myös kuunnelmissa.
Osa hahmoista syntyi radioon ja levisivät sitä kautta sarjakuviin, kirjoihin sekä elokuviin.
Tietenkin tämä toimi myös toisin päin.
Meillä suomessa kuunnelmiesta lähtöisin ovat Outsiderin Kalle-Kustaa Korkin seikkailut, jotka seikkailivat sarjakuvissa, kirjoissa ja elokuvissa.

Jatkan mieluummin tähän keskustelulankaan, kun teema kuitenkin on ja pysyy...

Käsitykseni mukaan kuunnelman idea on ollut painottaa draamasta niitä puolia, jotka eivät välttämättä näyttämöllä korostu. Teatteriesityksen ääninauhan ajaminen radiossa ei ole kuunnelma, siinä on liian paljon sellaista oletusarvoista, minkä katsoja aistii muilla, kuin kuuloelimillään.
Knalli ja sateenvarjo-sarjahan on loistava esimerkki siitä, miten kuulokuvalle perustuva draama ei yksinkertaisesti käänny näyttämölle, pitkälti siksi, että jokin vitsi tai gägi, jonka kuulija luulee olevan jotain ihan muuta, osoittautuukin replikoinnin perusteella toiseksi "muuksi".

Kari Laaksonen kirjoitti:Kuunnelma, kuten muukin taide lähtee ideasta tai kokeilusta. Kokeilu voi synnyttää jopa kokonaisia käsikirjoituksia. Usein ideat ovat sekavana mössönä kirjoittajan aivoissa. Synopsis eli synkka on kätevä tapa saada idea puretuksi paperille. Kun aloitan uuden käsikirjoituksen synopsiksen ideoita suodattaen ja lisäten tähän lisää ideoita. Tätä vaihetta sanon muotittamiseksi. Siinä vaiheessa käsikirjoitus saa oman henkensä.

Ei kai kirjoittamiseen tarvita muuta kuin keskittymiskykyä ja hyviä perslihaksia. Riippumatta siitä, mitä ollaan kirjoittamassa.
Totta on, että draamallisen tekstin, olipa se sitten kuunnelma tai auditiivisestikin koettava juttu, kirjoittaminen on romaania helpompaa, koska siihen ei tarvita niin paljoa sidossanoja. Parenteesit ovat kuitenkin tärkeitä, oikeastaan niiden sisään on pystyttävä kirjoittamaan paljon tiiviimmin paljon enemmän, kuin mitä prosaisti voi maalailla kustantajan täytettäviksi vaatimilla sivutanhuvilla.