Komedia-sanalla mielletään yleensä näytelmää, joka on jollain tavoin hauska. Se saa antaa katsojalle ajattelemisen aihetta, se voi olla hyvinkin rankka teksti, mutta loppujen lopuksi katsojan on (kirjoittajan lähtökohdista katsottuna) koettava juttu enemmän huvittavana kuin traagisena.
Antiikin aikoina komedia oli nimenomaan vastapaino myyttisille tragedioille. Aristofaneen ja Plautuksen tuotannosta on säilynytkin yhtä ja toista. Shakespearekin hyödynsi näitä aineksia. Italiassa syntyi commedia dell'arte, joka rakensi itseään toistavia hupailuja aina samanlaisilla oletushenkilögallerioilla ja tältä pohjalta kehittyi improvisaatioteatteri. Sekä tietysti Moliéren ikivihreä tuotanto.
Sittemmin komedian käsite on venynyt hyvinkin laajaksi, kutsuihan jopa Tsehov Lokkiaan komediaksi, vaikkei jutussa sinällään ole oikeastaan mitään hauskaa; vääriin henkilöihin rakastumisia ja lopuksi keskushenkilön itsemurha...
Mustaksi komediaksi voi määritellä hyvinkin raakoja tekstejä, jopa sellainen näytelmä, kuin Tracy Lettsin kirjoittama Killer Joe täyttää mustan komedian kriteerit. Se on ihan hirveä, hirveän huvittava ja lopulta katharttisuudessaan puhdistava -mutta naurua jää silti. Nicky Silverin jutut, kuten Lentoliskot tai Lihavat miehet hameissa, kuuluvat puolestaan ylilyöntien sarjaan, jossa kauheudet peittyvät omaan järjettömyyteensä, eikä sille lopulta voi muuta, kuin nauraa.
Helsingin Kaupunginteatteri tuo ensi syksynä ohjelmaansa David Pownallin sinänsä erinomaisen tekstin Mestariluokka, johon on löydetty todellinen "dream casting": Staliniksi Lasse Pöysti, kenraalieversti Ždanoviksi Martti Suosalo ja säveltäjiksi Asko Sarkola Šostakovitšin ja Esko Roine Prokofjevin rooleihin. Vaikka intiimi ja tiivistunnelmainen näytelmä -jonka edellinen, ikimuistoinen helsinkiläisversio pyöri vuosikausia Kansallisen Willensaunassa- levitetään isolle "jalkapalloareenanäyttämölle", se ei ole se asia, mikä tässä nyt mättää. Taitavat näyttelijät kyllä pystyvät vetämään jutun kotiin hankalammallakin estraadilla.
Vaan ongelma on se, että tätä julmaa ja terävää, monin paikoin järkyttävää näytelmää markkinoidaan komediana. Tosin mustana, mutta komediana kumminkin -mitä se kyllä minun mielestäni ei ole missään määrin. Kun vielä muistetaan, millaisia oletusarvoja komedia-sana viime vuosina on varsinkin tässä teatterissa saanut, voidaan markkinointia pitää vähintäänkin harhaanjohtavana.
Toisaalta on tietysti hienoa, jos näytelmä saa ison katsojamassan. Väliäkö sillä, jos ovat odottaneet jotain muuta, nyt on tarjolla tällaista...