Anton Tsehovin (1860-1904) määrällisesti melko suppeassa mutta maailmankirjallisuuden historiaan suhteellisen laajasti jääneessä tuotannossa on usein huomattavan keskeisessä asemassa yksilön kohtalo sekä sävy ja tunnelma. Vaikka Tshehov kirjoitti näytelmiä melko vähän, ns.suuria draamoja vain neljä kappaletta (Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkapuisto), on hänen asemansa maailman näytelmäkirjallisuuden merkkihenkilönä selvä.
Se, voidaanko Tshehovia pitää historian kolmanneksi merkittävimpänä näytelmäkirjailijana Shakespearen ja Moliéren jälkeen, on makuasia. Hyviä ehdokkaita on muitakin…
Miksi Tsehov vetoaa suomalaiskatsojaan? Syitä on monia. Paitsi, että tekstit ovat jänteviä ja draamallisesti kiinnostavia, nissä varmasti puree meikäläisiin myös tietyntyyppinen "slaavilainen viipyilevyys". Pisimmilleen tämä on varmaan viime vuosina viety KOM-teatterin ikimuistoisessa Kirsikkapuistossa, jonka Marcus Groth ohjasi vuonna -97 ja kauimpana siitä lienee käyty Takomon yhtälailla ikimuistoisessa Vanja-enossa, johon Smeds oli valinnut tyystin toisenlaisen, jollain tavoin "epätshehovilaisen" lähtökohdan.
Toisaalta edesmenneen aikalaisdramaatikko Reko Lundánin kumpainenkin näkemäni Tsehov-tulkinta, niin suomalaiseen kesämökkimaisemaan Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä sijoitettu Lokki kuin itäsuomalaiselle kyläkaupalle viety Tampereen Työviksen Vanja-eno olivat tekstillisesti täydellisen uskollisia perinteisille tulkinnoille. Ne tarjosivat varmasti nautintoa monenlaisista näkökulmista -eikä varmaan vähiten esim.sille noin nelikymmenhenkiselle venäläiselle opiskelijaryhmälle, joka sattui katsomaan Lokkia kanssani samaan esitykseen...
Tsehov sai aikanaan näytelmilleen tekijän aikansa teatteriguru Konstantin Stanislavskista. On aivan yleisesti esitetty jopa mielipide, jonka mukaan T:n "suurnäytelmänelikkö" ei olisi ikinä jäänyt teatterihistoriaan ilman Stanislavskin tulkintoja. Monet ohjaajat, myös näytelmien ensimmäinen suomentaja ja merkittävin ohjaaja Eino Kalima, luistelivat sitten ison gurun jalanjäljissä vuosikymmenet ja vasta meidän aikanamme on uskallettu viedä näitä juttuja muihinkin ympäristöihin, kuten Reko Lundán ja Kristian Smeds vuosituhannen vaihteen molemmin puolin tekivät.
Minusta Tsehovin näytelmät toimivat ennenkaikkea henkilöidensä vahvuuden ansiosta. Kaikki on kirjoitettu niin hyvin, että niissä on miltei yksinomaan inhimillisiä piirteitä. Siis paitsi hyviä, myös huonoja puolia. Ainoa poikkeus on Kolmen sisaren Natasha, joka kuvataan pelkästään luonnevikaisena ääliönä. Mutta esim.Lokin tyyppigalleria on juuri siitä fantastinen, että sen kaikki hahmot käyvät samaistumiskohteiksi. Jopa pelottavassa määrin...
Hyvää luettavaa aiheesta saa mm.useita Tsehov-tulkintoja ohjanneen Ralf Långbackan kirjasta "Kohtaamisia Tsehovin kanssa".
Kuluva talvikausi on tarjonnut tähän mennessä kolme hyvää ja sopivasti oletusarvoista poikkeavaa tulkintaa Tsehovin tuotannosta. Vilnassa näkemäni Kolme sisarta oli ehkä perinteisin, vaikka voi myös olla, että kun en puheesta juuri mitään ymmärtänyt, kiinnitinkin enemmän huomiota esityksen plastiseen puoleen.
Tukholmassa joulun alla näkemäni Stockholms Stadsteaternin tulkinta Lokista oli saanut Jan Håkanssonilta uuden ruotsinnoksen, sovituksen ja ohjauksen, missä ilmeisesti haettiin kokonaisuuteen totuttua kevyempää esitystapaa. Lokkiahan oli alunperin tituleerattu komediaksi, vaikkei se koskaan sellaiseksi oikein olekaan mieltynyt.
Lena Granhagenin Arkadina oli omaan egoonsa pakahtuva kuten kuuluukin, Sven Ahlström koki Konstantinin tragedian vahvasti ja Lina Englundin Ninassa oli roolin vaatimaa raikkautta. Mutta jostain syystä Jakob Eklundin tulkitsemasta Trigorinista tulikin tapahtumakokonaisuuden välittäjä yleisön suuntaan. Suomalaisväritystä juttuun toi Maria Salomaan herkästi tulkitsema, kielen sävyjenkin perusteella lievästi ulkopuolinen Masha.
Tukholman Måsen oli uudenlainen näkemys tutusta jutusta ja varmasti paljonkin yleisöönmenevämpi, kuin hidastempoisemmat näkemykset, joita varmaan länsinaapurissakin on ollut riittämiin. Olkoonkin, että loistavana tekstinä Lokki kestää monenlaista käsittelyä.
Kansallisteatterin Platonov on sitten jotain ihan muuta. Sitä ei täysin purematta nielekään, sillä Tsehovin esikoisnäytelmässä on juonta, henkilöitä ja tyylejä useammankin esityksen tarpeisiin. Perusasetelma on tietysti "normaali", varakkaan naishenkilön kesäjuhla, johon koko kylä saapuu. Tätä sitten kestääkin suunnilleen puolitoista ensimmäistä tuntia, jengiä lappaa sisään tahdilla, jota monikaan draamantaitaja ei ole kokeillutkaan muuten, kuin kuoroa liikuttaessaan. Kaikki henkilöt ovat kuitenkin kokonaisuuden kannalta merkityksellisiä, joten ei ole mikään ihme, että ohjaaja Michael Baran on kuormittanut suuren osan rooleista Kansallisen mittapuun mukaan "tähtinäyttelijöillä".
Keskushenkilö, pappisseminaarin keskeyttänyt ja nyt opettajana kituuttava ylioppilas Platonov on kiinnostava henkilö maailmanparantamiseen taipuvaisuutensa ansiosta, vaikka epäilemättä naiset kokevat hänet myös eroottisella tavalla kiinnostavaksi. Antti Luusuaniemen Platonov ei kuitenkaan ole mikään varsinainen donjuan, vaan hyvinkin normaali perusjätkä, "josta nyt vaan satutaan tykkäämään".
Oikeastaan Luusuaniemen roolisuoritus kannattaakin peilata kulloiseenkin vastapariin, Mi Grönlundin omaisuutensa menettävä nuori kenraalinleski (aivan selkeä Andrejevnan tai Ranjevskajan esimuoto!) soveltaa suhteessaan Platonoviin valtaa, Emilia Sinisalon vaimo perinteistä arvomaailmaa, Pihla Penttisen uudelleen kuvioihin sukeltava ex-tyttöystävä seksuaalista energiaa ja Anna Paavilaisen lukutoukka on sitten se viaton tyttöraasu, jonka osaksi tulee olla Platonovin viehätysvoiman vallankäytön kohde. Kaikki mainitut näyttelijät ovat rooleihinsa nappivalintoja ja tiettyine karrikointeineenkin osuvia.
Lavastusratkaisut ovat Kansiksen isolla hehtaarinäyttämöllä aina haastavia. Kati Lukka on ratkaissut ongelman jättämällä lavan melkein tyhjäksi ja nostamalla siihen muutaman flyygelin sekä vesialtaan. Ratkaisu on omiaan korostamaan näytelmän näennäistä kepeyttä, kaiken kuitenkin ikäänkuin vaipuessa suohon tyhjyyden keskellä. Pianistit antavat esitykselle viehättävän äänimaiseman.
Platonovin tekstin sävy on kepeä, mutta sisällössä tyylilajeja riittää melkein farssista tragediaan. Se, että juttu on useimmille Tsehov-harrastajillekin suhteellisen vieras, saattaa johtua monista syistä. Yksi näistä on se, ettei Platonov ole säilynyt kokonaisena, vaan siitä joudutaan aina esittämään sovitettua versiota -mikä osaltaan harventaa ohjaajien kiinnostusta sitä kohtaan. Näytelmän alkuperäinen nimikään ei ole tiedossa -ja ilmeisesti juuri alusta puuttuvat sivut selittävät sen, miksi jutun ensimmäinen kohtaus ei oikein natsaa muuhun kokonaisuuteen.
Mutta jos neljä tuntia Kansiksen isolla monenkirjavan ja taitavasti toteutetun tyylisekamelskan keskellä ei hirvitä, niin käykääpä katsomassa Platonov!