YLE Radio 1

on mielenkiintoista havaita kuinka paljion iän myötä musiikinharrastaja saattaa etäntyä nuoruutensa ihanteista jolloin beethovenit, mozartit, schubertit ja haydnit kuluivat levylautasella mutta tunteekin sitten ajan kuluessa olevansa töällainen postromantikko nimenomaan ja varsinkin suomalaisen säveltaiteen vankkumattomana ihailijana ja kannattajana josta siihen aikaan oli sibeä enempää tuskin mitään kuullutkaan jotaki prinsessa ruususen juhlamarssia lukkunottamatta, ne teokset jotka aikoinaan merkitsivät valtavan paljon kuten missa solemnis, beethoveni sinfoniat, haydnin oratoriot, mozartin pianokonsertot, jotka redustavat länsimaisen säveltaiteen huippua, böhmin tai karajani johtamina tulkintoina ovat jotenkin tulleet merkityksettömiksi ja menettäneet lumovoimansa kun silloin vielä täysin tuntemattomat suomalaiset viime vuossadan säveltäjänimet ovat valloittaneet sydämeni jollaisesta muutosprosessista en olisi voinut kuvitellakaan koskaa todeksi kun muistaa kuinka palvoin wienikläisklassikoita ja päivittäin kuuntelin heidän teoksiaan toisinaan väkevienkin tunteiden vallasssa. mutta että osat ovat näin vaihtuneet tuntuu paitsi ihmeeltä todistaa sen että suomessa on osattu säveltää hienoa musiikkia modernilla aikalaudella ja että repertoaari kaipaa vaihtelua mikä ei totta totisesti ole niin itsestäänselvää kuin sen pitäisi olla.

on jotenkin ironista että sanot noin koska kukapa muukaahn niin intohimoisesti puolustaisi meidän sveltäjäsuuruuksiamme joita historia ei ole kohdellut aivan oikeudenmukaisesti mutta mikäpä hulppeampaa kuin lähes yksin taittaa peistä unohdetun musiikinhistoriamme puolesta joka ei sellaista ansaitsisi taiteellisten saavutusen valossa jotka vain harvat tuntevat kun markkinavoimat suosivat vain aniharvoja tiettyjä kansainvälisen maineen omaavia nimiä joihin kuulijakunta on suggeroitu uskomaan ainoina vaihtoehtoina potentiaalisten säveltäjien luettelossa, mutta vanha koira harvoin oppii istumaan tai uusia leikkejä kun sille on tuputettu brahmsia, schumannia. mendelssohnia, mahleria, sibeliusta, stravinskyä mekaanista ja frigidiä rytmikonetta,koko ikänsä sillä eläinhän ei ole yhtä älykäs kuin ihminen vaikka me älykkäämmät kultivoituneemmat musiikinrakastajat kykenemme kehittymään tässä suhteessa kun muusikot tähtäävät vain soittotaitonsa kehittymiseen vaikka ohjelmisto pysyisi samana kehdosta kiikkutuoliin mitä pidän hiukan kehittymättömän ja älyllisesti laiskan ihmisen tumntomerkkinä, polkea paikallaan vaikka kaikki ovet rikkaampaan musiikkimaailmaan olisivat selkosen selällään kaikkiin ilmansuuntiin vain arkistojen oven aukaisun päässä,nii neikös se pappa parta brahnsin pedanttinen sentimento vain soi konsttisalissa vaikka vuosisadat vaihtruvat ja ihmisten musiikimaku kehityy ja suosikit vaihtuvat jatkuvasti,

en kuuna päivänä kykenisi johtamaan tällaista tylsää loppuunkaluttua ja puhkisoitettua musiikiohjemistoa semminkin kun nämä kestosuosikit eivät tee minuun väkevää pakahduttavaa emotionaalista vaikutusta rajoittuneessa mielikuvituksessaan.ja tyyliskaalassaan vaan vaikuittavat väsyttävässä retoriikassaan nuhruisilta ja tunkkaisilta monumenteilta joilta puutytuu sisäinen voima ja sielukkuus akateemisssa kuivakkuudessaan ja ovat kovin yllätyksetöntä ja suorastaan eltaantunutta triviaaleissa teemoissaan.

humalainen kirjoitti:en kuuna päivänä kykenisi johtamaan tällaista tylsää loppuunkaluttua ja puhkisoitettua musiikiohjemistoa semminkin kun nämä kestosuosikit eivät tee minuun väkevää pakahduttavaa emotionaalista vaikutusta rajoittuneessa mielikuvituksessaan.ja tyyliskaalassaan vaan vaikuittavat väsyttävässä retoriikassaan nuhruisilta ja tunkkaisilta monumenteilta joilta puutytuu sisäinen voima ja sielukkuus akateemisssa kuivakkuudessaan ja ovat kovin yllätyksetöntä ja suorastaan eltaantunutta triviaaleissa teemoissaan.

Vai onko niin, että tämä iän myötä tapahtunut "musiikkimaun" muuttuminen vaikuttaa sinussa nyt tuon vastenmielisyyden noita tuttuja klassikkoja kohtaan. Ei kai heidän musiikkinsa ole nyt sen huonompaa kuin sinun nuoruudessasikaan... Mutta näin me muutumme. Ihan samaa voin sanoa itsestäni - en esim. jaksa nykyään millään kuunnella Mozartin tai Haydnin sinfonioita (enkä kyllä paljon muutakaan wieniläisklassista), ei vain jaksa innostua , sekin kaikki tuntuu niin puhkikalutulta, vaikka en toki väitä kuunnelleeni kaikkia heidän sinfonioitaan. Mutta kyllä sitä nuorena jaksoi kuunnella ne samat snfoniat aina uudelleen.

punoja kirjoitti:

humalainen kirjoitti:en kuuna päivänä kykenisi johtamaan tällaista tylsää loppuunkaluttua ja puhkisoitettua musiikiohjemistoa semminkin kun nämä kestosuosikit eivät tee minuun väkevää pakahduttavaa emotionaalista vaikutusta rajoittuneessa mielikuvituksessaan.ja tyyliskaalassaan vaan vaikuittavat väsyttävässä retoriikassaan nuhruisilta ja tunkkaisilta monumenteilta joilta puutytuu sisäinen voima ja sielukkuus akateemisssa kuivakkuudessaan ja ovat kovin yllätyksetöntä ja suorastaan eltaantunutta triviaaleissa teemoissaan.

Vai onko niin, että tämä iän myötä tapahtunut "musiikkimaun" muuttuminen vaikuttaa sinussa nyt tuon vastenmielisyyden noita tuttuja klassikkoja kohtaan. Ei kai heidän musiikkinsa ole nyt sen huonompaa kuin sinun nuoruudessasikaan... Mutta näin me muutumme. Ihan samaa voin sanoa itsestäni - en esim. jaksa nykyään millään kuunnella Mozartin tai Haydnin sinfonioita (enkä kyllä paljon muutakaan wieniläisklassista), ei vain jaksa innostua , sekin kaikki tuntuu niin puhkikalutulta, vaikka en toki väitä kuunnelleeni kaikkia heidän sinfonioitaan. Mutta kyllä sitä nuorena jaksoi kuunnella ne samat snfoniat aina uudelleen.

huohotin kiihoittuneena melartin 6. sinfonian alun kuunneltuani hengentuien ilmestyessä sisimmäsäni valtavana luomispalona, vaikuttavna konrastina välimerellisen intermezzon leikkivien aaltojen tarttuvalle pulsatiivisuudelle ja rytmienergialle tuukkasen 3. sinfoniassa kun melartinin 2. karjalaiskansallisesti sävyttynyt hieman marssimainen finaaliteema patojen ja vaskien pippurisissa aksenteissa sai dramaattisen värityksen kuin voitontorvien huumavina melskeisenä hyökkäysignaaleina.

.suomalaisista säveltäjistä vain sibe ei imponoi minua sentimentalisuudellaan ja leppoisalla jutustelullaan ja haahuilullaan, kun esim. melartin saattaa muiden postromantikkojen kuten tuukkasen tai modernistien ja uusklassikoiden ohella polttaa sydämeni karrelle tuottaen tuskaisimmassakin souinnussa tietenkin vain nautintoa tuon tuostakin teemojensa jäntyevyydellä jka soinnillisella hienostyunmeisuudeölla sekä pitkälinjaisemmalla laulavalla tematiikallaan ja koloriitimmalla orkestraaliella sointiväripaletilla ja ilmeikkäällä soinnunkäytöllä mutta nähdäkseni siben sinfonisen syntaksin tietty tahdonliikutusten objektivoimiskyvyn puute uuvahtaneessa sentimentosiirappimaisuudessaan on syy tähän subjektiivisssa käsityksessä näikkyvien sydämenliikkeiden sublimoimoimattomuuteen niin että ne voisivat objektivoituna heijastua kuulijan puhtaan mielteen alueelle kiihoittaen älyn mukaisia tahdonliikeiden vastineina käsityuskykyymme kulloinkin mukautuen tahdon tyydytyksen ja tuskan luonnollisina kuvina. puhutaan siis kitschistä.

Minua musiikki erittäin harvoin "kiihoittaa huohotusvaihteelle"...

punoja kirjoitti:Minua musiikki erittäin harvoin "kiihoittaa huohotusvaihteelle"...

kuntele parempaa musiikkia.

Älä kuule viisastele vakavalla asialla - tiedän tasan tarkkaan mikä musiikki on hyvää ja mikä ei, siis minun mielestäni. Ei kai objektiivista totuutta ole edes olemassa... Mutta "kiihoittuminen ja huohottaminen" kuuluu aivan toisaalle.

punoja kirjoitti:Älä kuule viisastele vakavalla asialla - tiedän tasan tarkkaan mikä musiikki on hyvää ja mikä ei, siis minun mielestäni. Ei kai objektiivista totuutta ole edes olemassa... Mutta "kiihoittuminen ja huohottaminen" kuuluu aivan toisaalle.

juuri tuo alistaminen musiikin laadukkuus mielipideasiaksi tekee vähintään arveluttavaksi jonkin säveltäjän erityisaseman muihin nähden.

niin ei suinkaan välttämättä, sekä ettei niinkään että tämä äänekäs kiihkeä henkeä haukkova huohotus ja läähätys ole missään mielessä laadukkuuden kriteerikään vaikka jotkin valtavat crescendot tai laulavan intohimoisen kaunis pitkäkaarinen melodiikka saa kuulijan tunnekuohun valtaan ottaessaan odotuksissaan jo sävelvirran saalistuspisteet huomioon mutta ei heittäytyessään passiiviseksi voi odottaa kokevansa mitään jos äly nukkluu laiskana vaan se edellyttää ilmeisesti näyttelijöiltäkin vaadittavaa syvällistä eöäytymiskykyä sen heijastaessa kaikkia sydämen liikkeitä ja tunteita melodiikassa.sibesdtä en koskaan ole kokenut mitään sellaista mutta kaikki muu pandiatonisuus, atonaalisuuskin tuntuu kelpaavan. mutta jonkinlainen heittäytyminen musiikin kuohuvaan virtaan emotionaalisella tasolla onnistuu myöhäisessä kansallisromantiikassakin mutta joskuhaN JOKU FLOPPI JA HALUT8UN TYLSÄ HETKI VOI TULLA ETTÄ KAIKKI MAISTUU PUULLE.mutta en minä melartinia kuuntele tai tuukkasta jos en hekumoi hektisestihedonistisella euforialla konkreettisen kouriintuntuvalla pakahduttavalla intensiteetillä mukana musiikin pulssissa jonka kauneus tuottaa rinnanlaan puristuksen tai painon kaltaisia suloisen rakkauden hengen kaltaiosia kivuntujntemuksia. juttuhan on siinä että ikään kuin suu ammollaan varpaillesi kohottasutuneena ällistyt musiikin ihmeellisestä voimasta jännittäytyneenä kuin jousi henkeäsi haukkoen . huoh huoh lääh lääh aah mä pakaadun. kuin ihmettä katyselisit kunnöert tuobn ylimaallisen sävelvuon kohoavan edessäsi pauisuen.oon mä sen verran kova kapu esdyradilla. nääs.
monasti jätän kuuntelunk89in kesken sen musertavan vaikutujksen takia kun e kesdtä enää jatkaa tuota kidutusta että tujntuu kuin keuhkot repeäisivät.tai en jaksa olla pigottuneena koko teoksen ajan koska se myös hiostuttaa ja pukkaa hikipisaroita paidalle ja mattolle. musiikkia jousillekin sai sen aikaan saikkolalta vaik ei oo sen kovintaa kamaa. kapu mä oon just niin. nyt johdetaan orkestria ja sanotaan mitä soitetaan. pistäkääs sitä karjalaistya nuottitelineisiin.schönbeg booring.

hienoa että sanoit juuri noin ja se johtuu nimenomaan siben musiikkinsa kansallisesta leimasta joka siinä voidaan nähdä pohjoismaisen kansanmusiikin vaikutuksena joka tietysti on läsnä muidenkin kansallista myöhäisromantiiklkaa edustavien säveltäjien teoksissa eds jossakin määrin niin saksalaiseen sinfoniatraditioon bruckneriin tai mahleriin tematiikaltaan tai muotoarkkitehtuuriltaan kuin ne liittyvätkin jokin suomalainen piirre silti on muistuttamassa tekijänsä kansallisesta taustasta.

.ilmeiseesti suomalaisilla on niin heikko itsetunto ja alemmuuskompleksi että kaikki mitä me viemme ukomaisiin konserttisaleihin on ehdottomasti oltava muistuttumassa siitä mistä maassa tämä säälittävä musiikki on sävelletty kuin jokin puumerkki tai laatuleima.

katsokaa me olemme suomesta. tuon anekdootin olen muuten jo kuullutkin madetojasta mutta kyllä hänen aiemnmissa teoksissaankin on nerokkuutta. mutta entäs modernimmat säveltäjät jotka unohdetaan aivan liian kernaasti sillä joitakin suuria sinfonioita ja hyvin polyfonisia sellaisia ovat myös monet muut kuten saikkola, tuukkanen, pesonen. leiviskä, karjalainen marttinen kokkonen, ym. muut säveltäneet

mutta kuten nuori lahjakas säveltäjäkomeetta sulho ranta jolta jolta odotettiin paljon uuno klamin ohella, sibe ei koskaan edennyt laajennettuun tonaalisuuteen, vapaatonaalisuuteen tai pandiatonisuuteen uusklassismin merkeiossä kovin konservatiivisissa ja aikaansa jätättäneissä melodiikaltaan usein naiiveissa tai triviaaleissa sinfonioissa , ylittänyt tonaalisuuden rajoja van säilytti musiikissaan aina selkeän sävellajitunnun, mutta mitä useimmat saksalaiset kapellimestarit kritisoivat hänen aikanaan oli mm. tuo sibeliaaninen juosihumina, evige tremolo jonka ylle piirtyy orvon tuntuisia puhallinsooloja tai oudolta kuulostava soitinnus ja pohjoismaisen kansanmusiikin vaikutus soinnutuksessa ja melodiikassa,

ohjelmisto on musiikillisen kaanonin institutionalisoituma eikä juuri muutu missään määrin vaan toistuu samana loputtomiin.

luin että ehkä v. 2012 lahden sibelius viikoilla saatetaan ottaa mukaan joidenkin muiden säveltäjien teoksia joilla on temaattisia yhtymäkohtia sibeliukseen. näitähän on mm. hänen oppilaansa bengt von törne, jonka sinfonioihin yleensä on ujuttautunut sibeliaaninen jousikudos tsaikovskiaanisine huipentumineen, tuukkanen, jonka olympiahopeaa lontoossa voittanut karhunpyynti muistutrtaa kareliasarjan alla marciaa ja m. meriosionfonian loppunousu tuskaisan kromatiikan läpi on siben es- duuri s9infonianmallin mukaan kirjoitettu pilaamatta kuitenkaan uniikkia kokonaisuutta jossa on oopperamaistakin kuohuntaa, tai ikone jonka sinfonoissa on sibeä muisdtuttavia piirteitä mollisekstisointu,madetojan, beethovenin ja tsaikovskin ohella. erkki aaltosella saattaa myös olla kunnioituksesta kertovia alluusioita sibeen, paitsi hiroshima sinfoniassa, ym.

humalainen kirjoitti:
mutta kuten nuori lahjakas säveltäjäkomeetta sulho ranta jolta jolta odotettiin paljon uuno klamin ohella

Aivan, odotettiin, mutta niinpä vain on Sulho jäänyt rannalle - kuten niin monet muut (eikö täyttänyt odotuksia) - taas kaikki kauniit muistot... siitähän hänet kai parhaiten tunnetaan, eikä olekaan huono laulu.

punoja kirjoitti:

humalainen kirjoitti:
mutta kuten nuori lahjakas säveltäjäkomeetta sulho ranta jolta jolta odotettiin paljon uuno klamin ohella

Aivan, odotettiin, mutta niinpä vain on Sulho jäänyt rannalle - kuten niin monet muut (eikö täyttänyt odotuksia) - taas kaikki kauniit muistot... siitähän hänet kai parhaiten tunnetaan, eikä olekaan huono laulu.

rannan suosion hiipuminesta ei pidä laskea hänen musiikkinsa merkityksettömyyden tiliin, hänhän kuitenkin oli kuten siihen aikaan suurille musiikkimiehelle tyypillistä varsin monipuolinen lahjakkuus joka paitsi että säveltäjänä oli osoittanut suuruutensa oli kirjallisesti sivistynyt intellektuelli, ilta sanomien toimittaja, kriitikko, musiikkikirjailija, sibelius askatemiassa musiikin teoriaa opettava maisteri, joka johti kapellimestairn roolissa omien sinfonioidensa kantaesitykset tai ensiesitykset hko n edessä ja piti sävellyskonsetrtteja myös viipurissa ja kiersi laajasti myös ulkomailla virikkeitä sävellystyölleen haistelemassa uusimpien virtausten innoittamana.

merikanto arvosti rannan laulutuotantoa erittäin syúuresti mutta englund näki hänessä kriitikkojen uhrin jonka edistykselliset ja vallabnkumoukselliset ideat olivat liian moderneja suomalaiselle yleisölle jonklamuksellisuus näkyi siben suosion korostamisena. emme luota omiin kykyihimme ilman että suomalaisuus tulisi esiille kaikissa tekemisisämme joiden varaan nojaudumme taiteessakin. klami on suuri humoristi mutta ranta avantgarden ja uusklassismin hallittsema monitaituri. ranta peittoaa siben joka osa-alueella jämpti on näin. todella ammattitaitoinen luova henki,

humalainen kirjoitti:

punoja kirjoitti:

humalainen kirjoitti:
mutta kuten nuori lahjakas säveltäjäkomeetta sulho ranta jolta jolta odotettiin paljon uuno klamin ohella

Aivan, odotettiin, mutta niinpä vain on Sulho jäänyt rannalle - kuten niin monet muut (eikö täyttänyt odotuksia) - taas kaikki kauniit muistot... siitähän hänet kai parhaiten tunnetaan, eikä olekaan huono laulu.

rannan suosion hiipuminesta ei pidä laskea hänen musiikkinsa merkityksettömyyden tiliin, hänhän kuitenkin oli kuten siihen aikaan suurille musiikkimiehelle tyypillistä varsin monipuolinen lahjakkuus joka paitsi että säveltäjänä oli osoittanut suuruutensa oli kirjallisesti sivistynyt intellektuelli, ilta sanomien toimittaja, kriitikko, musiikkikirjailija, sibelius askatemiassa musiikin teoriaa opettava maisteri, joka johti kapellimestairn roolissa omien sinfonioidensa kantaesitykset tai ensiesitykset hko n edessä ja piti sävellyskonsetrtteja myös viipurissa ja kiersi laajasti myös ulkomailla virikkeitä sävellystyölleen haistelemassa uusimpien virtausten innoittamana.

Tässä on nyt taas ilmiselvästi selittelyn makua. Totta ihmeessä Ranta oli, kuten moni muukin, intellektuelli, moniosaaja, jopa maisteri ja musikaalinen , mutta näillä ei ole paljonkaan tekemistä sen kanssa että hänestä ei ole tullut kovin merkittävää säveltäjää. Ei säveltämisen taito koskaan kerro kaikkea. Ja kaikki on Jannen syytä...

punoja kirjoitti:

humalainen kirjoitti:

punoja kirjoitti:

humalainen kirjoitti:
mutta kuten nuori lahjakas säveltäjäkomeetta sulho ranta jolta jolta odotettiin paljon uuno klamin ohella

Aivan, odotettiin, mutta niinpä vain on Sulho jäänyt rannalle - kuten niin monet muut (eikö täyttänyt odotuksia) - taas kaikki kauniit muistot... siitähän hänet kai parhaiten tunnetaan, eikä olekaan huono laulu.

rannan suosion hiipuminesta ei pidä laskea hänen musiikkinsa merkityksettömyyden tiliin, hänhän kuitenkin oli kuten siihen aikaan suurille musiikkimiehelle tyypillistä varsin monipuolinen lahjakkuus joka paitsi että säveltäjänä oli osoittanut suuruutensa oli kirjallisesti sivistynyt intellektuelli, ilta sanomien toimittaja, kriitikko, musiikkikirjailija, sibelius askatemiassa musiikin teoriaa opettava maisteri, joka johti kapellimestairn roolissa omien sinfonioidensa kantaesitykset tai ensiesitykset hko n edessä ja piti sävellyskonsetrtteja myös viipurissa ja kiersi laajasti myös ulkomailla virikkeitä sävellystyölleen haistelemassa uusimpien virtausten innoittamana.

Tässä on nyt taas ilmiselvästi selittelyn makua. Totta ihmeessä Ranta oli, kuten moni muukin, intellektuelli, moniosaaja, jopa maisteri ja musikaalinen , mutta näillä ei ole paljonkaan tekemistä sen kanssa että hänestä ei ole tullut kovin merkittävää säveltäjää. Ei säveltämisen taito koskaan kerro kaikkea. Ja kaikki on Jannen syytä...

sulho ranta oli siis oppiarvoltaan maisteri, virkanimikkeeltään sibelius-akatemian vararehtori ja talioudenhoitaja ja kollegoidensa, nn. taloudellisesti ja henkisesti häntä tukeneen opettajan erkki melatrtinin ja väinö raition ylistämä säveltäjä, joka kehui mm. edistyksellisen modernistista pianokvartettoa, jossa ranta valitsi työkalukseen taltan sijasta moukarin ja lettres pianosarjaa, joka kulki omia teitään ja omasi oman yksilöllisen sävelkielensä jolla ei ollut esuikuvia eikä jäljityellyt kenenkään tyyliä kuten sibelius brahmsia ja tsaikovsia ja klassistisia modaalisia ja polyfonian mestatreita melko vaatimattomin tuloksin kansanmusiikkivaikutteiden lisäksi.

ranta oli ehdottomasti polytsylistisempi ja tyylivaikyutteissaan moninaisempi impressionismin, eksotismin, modernismin, naisvismin ja uusklassismin edustajana käyttäessään myös vanhoja arkaaisia sävellysmuotoja kuten passacagliaa suuressa iorkestrikonsertossaan sinfonioiden välilltä, joissa mm. maalaustaiteen vaikutteet hihhululeita ja jytkyjä ovat antaneet virikkeitä teoksille,sinfonia dell arten scherzossa jossa renkuttava valssisävelmä ja hengellinen laulu asetettu vastakkain.

palvottu melartin taas kunneltuaan rannan sävellyskonsertin radiosta oltuaan estynyt saapumasta itse paikalle konserttin saitastelun vuoksi arvosti rannan lauluja kuten eksotismia edustavaa oceaniaa kauneimpiin mitä meillä koskaan on sävelletty ja ollessaan lumoutunut myös viulusonaatista ja pianokvartetosta ja fujista . professori toivo haapanen kirjoitti vuolaasti yistävän lausunnon avantgardistisesta pianotriosta.schönberg tuskin kiinnostaisi enemän.mutta wien on wien minkäs teet.

humalainen kirjoitti:

punoja kirjoitti:

humalainen kirjoitti:

punoja kirjoitti:

humalainen kirjoitti:
mutta kuten nuori lahjakas säveltäjäkomeetta sulho ranta jolta jolta odotettiin paljon uuno klamin ohella

Aivan, odotettiin, mutta niinpä vain on Sulho jäänyt rannalle - kuten niin monet muut (eikö täyttänyt odotuksia) - taas kaikki kauniit muistot... siitähän hänet kai parhaiten tunnetaan, eikä olekaan huono laulu.

rannan suosion hiipuminesta ei pidä laskea hänen musiikkinsa merkityksettömyyden tiliin, hänhän kuitenkin oli kuten siihen aikaan suurille musiikkimiehelle tyypillistä varsin monipuolinen lahjakkuus joka paitsi että säveltäjänä oli osoittanut suuruutensa oli kirjallisesti sivistynyt intellektuelli, ilta sanomien toimittaja, kriitikko, musiikkikirjailija, sibelius askatemiassa musiikin teoriaa opettava maisteri, joka johti kapellimestairn roolissa omien sinfonioidensa kantaesitykset tai ensiesitykset hko n edessä ja piti sävellyskonsetrtteja myös viipurissa ja kiersi laajasti myös ulkomailla virikkeitä sävellystyölleen haistelemassa uusimpien virtausten innoittamana.

Tässä on nyt taas ilmiselvästi selittelyn makua. Totta ihmeessä Ranta oli, kuten moni muukin, intellektuelli, moniosaaja, jopa maisteri ja musikaalinen , mutta näillä ei ole paljonkaan tekemistä sen kanssa että hänestä ei ole tullut kovin merkittävää säveltäjää. Ei säveltämisen taito koskaan kerro kaikkea. Ja kaikki on Jannen syytä...

eikä jäljityellyt kenenkään tyyliä kuten sibelius brahmsia ja tsaikovsia ja klassistisia modaalisia ja polyfonian mestatreita melko vaatimattomin tuloksin kansanmusiikkivaikutteiden lisäksi.

Jälleen melko paksua puhetta ja suorastaan idioottimaisia väitteitä. Sibeliuksen ei tarvinnut jäljitellä mitään eikä ketään saavuttaakseen suuruutensa. Kun taas Ranta ja monet muut eivät ole sitä suuruutta saavuttaneet oppiarvoistaan ja titteleistään huolimatta.

k-meleon kirjoitti:On kokemuksellisuuden ohittamista - siis metafyysisyyttä - hypätä kokemuksen tuolle puolen, pohtimaan soittimia, musikologisia periaatteita, sävellysteknisiä kysymyksiä.

Kyllä. Hyökkäsin muun kuin itse kysymyksen kimppuun, vaikka siihenhän osittain tuo essee ja käsittääkseni kirjakin pureutuvat, siis että syyt musiikin kuunteluun löytyisivät joistakin ainoastaan klassisen musiikin piiriin kuuluvista ilmentymistä ja käsitteistöistä.

Mutta jätänpä vängertämiseni siitä tähän.


Miksi musiikkia kuunnellaan?

Kuinka usein musiikkia ylipäätään edes kuunnellaan itse musiikin vuoksi?

Aivan, odotettiin, mutta niinpä vain on Sulho jäänyt rannalle - kuten niin monet muut (eikö täyttänyt odotuksia) - taas kaikki kauniit muistot... siitähän hänet kai parhaiten tunnetaan, eikä olekaan huono laulu

rannan suosion hiipuminesta ei pidä laskea hänen musiikkinsa merkityksettömyyden tiliin, hänhän kuitenkin oli kuten siihen aikaan suurille musiikkimiehelle tyypillistä varsin monipuolinen lahjakkuus joka paitsi että säveltäjänä oli osoittanut suuruutensa oli kirjallisesti sivistynyt intellektuelli, ilta sanomien toimittaja, kriitikko, musiikkikirjailija, sibelius askatemiassa musiikin teoriaa opettava maisteri, joka johti kapellimestairn roolissa omien sinfonioidensa kantaesitykset tai ensiesitykset hko n edessä ja piti sävellyskonsetrtteja myös viipurissa ja kiersi laajasti myös ulkomailla virikkeitä sävellystyölleen haistelemassa uusimpien virtausten innoittamana.[/quote]

Tässä on nyt taas ilmiselvästi selittelyn makua. Totta ihmeessä Ranta oli, kuten moni muukin, intellektuelli, moniosaaja, jopa maisteri ja musikaalinen , mutta näillä ei ole paljonkaan tekemistä sen kanssa että hänestä ei ole tullut kovin merkittävää säveltäjää. Ei säveltämisen taito koskaan kerro kaikkea. Ja kaikki on Jannen syytä... [/quote]

eikä jäljityellyt kenenkään tyyliä kuten sibelius brahmsia ja tsaikovsia ja klassistisia modaalisia ja polyfonian mestatreita melko vaatimattomin tuloksin kansanmusiikkivaikutteiden lisäksi.
[/quote][/quote]




rantaa on pidettävä ehdottomasti sibeliusta merkittävämpänä säveltäjänä vaikkei minun asiantuntemukseni yllä instrumentaalimusiikin saralla juuri piccola-sinfoniaa, (ei pidä sekoittaa heiki suolahden nuoriso-orkestereiden suosimnaan samannimiseen teokseen romaniikan edustajana) pidemmälle joka aloittaa hänen uusklassisen kautensa ja jota on pidettävä lähinnä vapaatonaalisena teoksena vaikka virheellisesti sitä on joskus d-duuri soinfoniaksikin kutsuttu, ja sekin pienemmälle kkoonpanbolle kirjoitettu.
en todellakaan pysty nimeämään rannan merkittävimpiä orkesteriteoksia mutta niihin lisäksi kuuluu soinnillisessa koloriitissaan impressionistisia pyrkimyksiä edustava suurelle orkesrterille sävelletty sinfonia programmatica jota joskus näkee myös 1. sinfoniaksi nimitetyn ja josta endymionia soitetaan myös itsenäisenä kappaleena, rannan 2. sävellyskonserttihan saavutti myös hänen aiempien epäilijöidensä ja modernismin skeptillisesti suhtautuvien kriitikkojen joukossa suopeamman ja huomattavasti myönteisemmän vastaanoton jossa jopa umpikonservatiivi heikki klemetti nyt avoimesti ja varauksetta tunnusti rannan säveltäjäkyvyn vaikka sittenkin pohdiskeli joskjo juuri radikaalimman kauden tuotteet olivat olleet ehyempiä näkemyksessään jota kaiki eivät tuohon aikaan voineet sulattaa kun ajatellaan että ikosenkin 2. sinfonian suurisuuntaisista mutta melko kaavamaisista pyrkimyksistä myönteistä palautetta aidoilla hartaan tunnelmabn virittämillä aiheillaan antanut madetoja kutsui rannan konstruktiivisia vapaan atonaalisia teoksia psalmodeeraamiseksi ja huhuiluksi ja ekman korotti keskeiseksi kysymykseksi konsertin musiikillisesta annista polariteetin atonaalinen vaiko tonaalinen joka askarrutti kriitikoiden mieliä pitkään.
idioottimaisia teesejäkö akateemisesti oppineelta musiikin professoriulta joka nimeää laajassa suomebn musiikinhistoriassaan sulho rannan monien muidenb ohella suomen tärkeimpiin säveltäjien joukkoon ja hänen saamansa palstatila ohittaa rutkasti jopa tuukkasaen, sdaikkolan tai fordelli kaltaiset säveltäjät mennen tullen useamman sivun mittaisissa teosanalyyseisllään ja historiikilla,

käsittääkseni on vain niin ettet itse ole nähnyt lainkaan vaivaa ja aikaa perehtyä suoimen kultakauden musiikin historiaa sibeliusta pidemmälle jotta kykenisit vakavasti arvostelemaan säveltäjien tuotannon arvoa ja merkitystä objektiivisesti niinkuin me älyköt yleensä tiedämme populariteetti ei yleensä puhu kovin vahvaa ja vakuuttavaa kieltään varsinkaan viihde saati taiteen tuotteiden kvaliteeteista vaan on lähinnä rahvaan vasataanottokyvyn ulottuvissa.

itse en aiemmin tiennyt rannan edes olleen lainkaan sävelltäjä vaan ainoastaan musiikikirjailija ja sitten kun pääsin asiasta selvyyteen epäilkin sinun laillasi hänen nerokkuuttaan. uuno klami totesi viipourin kamarioorkestrrin konsertissa esitetystä concetinosta olevan rakenteeltaan ehyt ja tiivis ja instrumentaalisesti ajateltu teos jonka kumppaneina soivat hindemith ja milheud jotka kaikki saivat ylistystä osakseen.