YLE Radio 1

Kun tuolla Kirjamessuilla esiteltiin HS:n julkaisemaa, lähinnä Ilkka Malmbergin kirjoittamaa ja Pekka Vuoren kuvittamaa teosta Seitsemän miestä -näkökulmia Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen, niin tulipa mieleen, että kansalliskirjailija ansaitsisi oman topicinsa täälläkin. Eli häntä koskevat muualle tehdyt kirjoitukset voitte varmaan hyvinkin liittää tänne, onhan hän sentään jotain muuta, kuin kuka tahansa...

Mielenkiintoinen asia oli myös kisa, jossa kysyttiin, kuka veljeksistä on suosikkisi. Pannaan sama kysely pystyyn täälläkin ja mieluiten perustelujen kanssa.
Itselleni valinta oli todella vaikea. Näen itsessäni piirteitä lähinnä Aaposta, Laurista ja Eerosta; Aaposta kyvyn muistaa asioita ja tehdä suunnkitelmia, jotka eivät ota tuulta, Laurista vahvan egoismin ja yksinäisyydenkaipuun, miksei taiteellisuuttakin ja Eerosta luku-ja kirjoitusvimmaisuuden -sekä usein myös v***uiluksi tulkittavan kommentoinnin...
Päädyin kuitenkin lopulta ratkaisuun, että suosikkiveljekseni on Aapo. Hän on jotenkin paradoksaalinen tyyppi, joka kulkeutuu muiden mukana milloin mihinkin, vaikka loppujen lopuksi on ainoa, jonka suusta kuulee pääasiassa järkipuhetta. Myös Aapon kohtalo kirjan viimeisessä luvussa on kiinnostava: lautamiehen ja puoskarin yhdistelmä, joka joutuu katsomaan naapureinaan härkäpäistä ja uskoontullutta Juhania ja alkoholismista sekä uskonnollisista (päänsisäisistä) ongelmista kärsivää Simeonia -ja toimimaan näillekin auktoriteettinä.

Minun suosikkini oli lukiolaisena Lauri, mutta nykyään Timo. Syy on oikeastaan ulkoromaanillinen: olen nähnyt muutaman näyttämöversion Veljeksistä (mm. Lahden kaupunginteatterin, Kari Heiskasen ohjaus), ja niitä katsoessani olen alkanut entistä enemmän ymmärtää yksinkertaista Timoa. Lisäksi olen aina rakastanut Timon laulua oravalle; sehän on sävelletty moneenkin kertaan.

Veljessuosikin nimeäminen ei muuten taida kenellekään olla ihan yksinkertainen juttu, jokaisessa kun on joku itsessä tunnistettava hyvä ja huono piirre. Jaksan uskoa, että jokaisella suomalaisella on aiheesta jokin mielipide ja siksi nostankin tämän keskustelulangan taas (kolmannen kerran sitten avaamisensa) pinnalle haasteena, jos ei muuhun, niin ainakin Kiven tuotannon lukemiseen...
Toivottavaa siis olisi saada kommentteja, sillä sitä selitystä, etteivät tämän palstan seuraajat muka olisi tutustuneet Kiven tuotantoon, en suostu uskomaan. Vaikka täällä kaikenlaisia näkemyksiä onkin esitetty, niin ihan niin pahanlaista sivistymättömyyttä en uskoisi täällä sentään esiintyvän...

Suomalaisen reilun perusjätkän malleina Tuomas ja Timo ovat kuitenkin vastaansanomattomia. Tuomas on usein nähty voimahahmona ja Timo selviytyjänä siitä huolimatta, ettei ole voimahahmo. Mitään järjen jättiläisiähän nämä veljekset eivät ole, mutta idioottikuvaus á la Jouko Turkka oli kyllä vähintäänkin aiheeton. Tuomas ja Timo ovat metsän poikia, mutta lopulta myös yhteiskuntaan oivallisesti sopeutuvia.
Juhani on oikeastaan veljeksistä kaikkein onnettomimmassa asemassa. Hän ei ole vahvin, viisain, vakaumuksellisin, itsenäisin, maalaisjärkisin eikä älykkäin, kuten muut veljensä. Hän on vain vanhin ja se ei ole paljon. Juhanilta -kuten myös mielenterveysongelmaiselta veljeltään Simeonilta- puuttuu kyky nauttia elämästä juuri nyt, murehtimatta mennyttä ja huolestumatta huomisesta.
Mitä Simeoniin tulee, on aika oireellista, että hän päätyy lopulta juuri Juhanin taloon nuukailevaksi vanhaksisedäksi. Kaksi onnettominta veljestä samassa talossa -on siinä lautamies-puoskari Aapolla naapureidensa perään katsomista...

Aleksis Kiven tuotantohan ei tietenkään rajoitu vain veljeksiin. Kivi on myös Suomen tähänastisista elinvoimaisin näytelmäkirjailija. Jo Nummisuutarien elinvoima riittää todistamaan tämän; muut Kiven näytelmät ovat harvemmin esitettyjä, mutta ihan kelpo tekstejä nekin. Esim.Leo ja Liina-niminen harvinaisuus kannattaa ehdottomasti bongata, jos sen sattuu jossain näkemään (Juha Hurmeen Nälkäteatteri/Yövieraat sitä aina välillä esittää, tuli mieleen tuosta Kilpeä koskevasta vuodatuksestani...).

nimiErkki kirjoitti:Oletko Moxu todella sitä mieltä, että näytelmäkirjallisuudessa esiintyminen on riittävä todiste jonkun tyypin olemassaolosta? Huh huh.

Olen. Ihan vakavissani. Koska näytelmäkirjailijat, niin Holberg kuin Kivikin, edeltäjineen ja seuraajineen, profiloivat tyyppigalleriaansa vallitsevia ihmishahmoja. Näytelmän toimivuudesta 99% on kiinni toimivasta tyyppigalleriasta. Jos joku keskeinen tyyppi ei ole uskottava, ei sitä ole näytelmäkään.

Moxu kirjoitti:Väkivaltaiset naiset sinällään eivät ole mikään uusi ilmiö. Vaikka Aleksis Kiven Nummisuutarien luonnevikainen Martta onkin tyyppinä kopioitu Ludvig Holbergin juopon Jeppe Niilonpojan väkivaltaisesta Nilla-vaimosta, on tällainen tyyppi luonnollisesti olemassa, koska muutenhan sellaista ei olisi näytelmäkirjallisuuteenkaan keksitty.

moxu kirjoitti:

nimiErkki kirjoitti:Oletko Moxu todella sitä mieltä, että näytelmäkirjallisuudessa esiintyminen on riittävä todiste jonkun tyypin olemassaolosta? Huh huh.

Olen. Ihan vakavissani. Koska näytelmäkirjailijat, niin Holberg kuin Kivikin, edeltäjineen ja seuraajineen, profiloivat tyyppigalleriaansa vallitsevia ihmishahmoja. Näytelmän toimivuudesta 99% on kiinni toimivasta tyyppigalleriasta. Jos joku keskeinen tyyppi ei ole uskottava, ei sitä ole näytelmäkään.

Tota noin. En ole näytelmäkirjallisuuden tuntija, mutta esimerkiksi tässä tapauksessa: jos hahmo on omastakin mielestäsi "luonnevikainen", niin ei kai se voi samaan aikaan olla "vallitseva". Eikö mielenkiintoisuus tule juuri normista poikkeamisesta?

Käsittääkseni komedioissa ja vaikkapa rikoskirjallisuudessa viehättää juuri hahmojen vieraus omaan elämänpiiriimme nähden. Jonkun hahmon toimivuus voi hyvin olla seurausta siitä, että se vastaa hyvin ennakkoluulojamme tai kuvitelmiamme siitä mitä pelkäämme tai haluamme jonkun ihmisryhmän olevan.

Olisi omalaatuista tehdä tilastollisia päätelmiä jonkun näytelmähahmon perusteella. Täysin todenmukainen hahmo voi hyvinkin olla epäuskottava ja ennenkaikkea tylsä, realistinen.

Luin Nummisuutarit silmälläpitäen sukupuolten välistä vihanpitoa ja Martan patukan tanssitusta varsinkin. No jaa. Varmasti Topias vastaisi myöntävästi Tilastokeskuksen haastattelijan kysymykseen: "Oletko joutunut nykyisen puolisosi tekemän fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai väkivallalla uhkailun kohteeksi?" Myönnän myös, että Martan hahmo voi olla saanut vaikutteita tosielämästä. Ei se silti oikein vielä tilastolliseen tutkimuksen veroinen ole, josta Angeli keskustelun aloitti.

Nummen-Marttaa ahdistaa ensinnäkin talouden pito, joka on hänen harteillaan. Lisäksi poikien kasvatus on aviomiehen saamattomuuden takia retuperällä. Jätkät ovat jo lähes aikamiehiä, mutta toiveita hyvästä puolisosta ja sitä kautta täyspäisistä lastenlapsista Martalle ei liene oikein kummallakaan.

Martalla olisi käsittääkseni vielä hedelmällistä ikää jäljellä ja aktiivisena naisena lisääntymishaluja taatusti olisi, mutta oman miehen kanssa - ei ikinä! Syrjähyppy ei tuo ratkaisua, koska perhetilanne ei muuttuisi. Ero ei kai oikein onnistu. Turhauttavassa tilanteessa paras vaihtoehto olisi aviomiehen kuolema, jolloin leski-Martta saattaisi naida uuden miehen. Martta tuskin yrittää tosissaan Topiaksen henkeä riistää, mutta toki kevyempäänkin väkivaltaan on helpompi ryhtyä, jos toisesta ei ole muuta kuin haittaa.

Viiden sadan riksin perinnön tavoittelu Eskon naimakaupan avulla on sitten lähinnä epätoivoinen yritys saada edes jotain edistystä perheen pattitilanteeseen.

Hyväsydäminen Jaana tekee sitten lopussa klassisen kauniin ratkaisun, joka liikuttaa Marttaakin. Voisi ajatella, että esiripun jälkeen Martalle tulee lisävaihtoehto: uskoon tulo, vajaaälyisen Esko-pojan omaishoitajana toimiminen ja nuoremman pojan, Iivarin, merimiesuran seuraaminen.

Seksi jää menneisyyteen.

Martan herjojen kautta mm. Kiven kieli kukkii. Eikö hän kanttorin ja Topiaksen odotellessa häävieraita Topiakselle jotain tällaista tokaise: "Suus kiinni, poutahaukka!" Hiljan luin Nummisuutarit ja naureskelin vaan ei ole käsillä kirjaa nyt. Minun mielestäni se on napakasti sanottu ja Kansallisteatterin näyttämöllä asiaan kuului vielä, että Martta näin sanoessaan vain ohitti miehensä ja pyyhkäisi tätä kovin käsin tukasta. Julkinen teko on julkinen. Teko osoittaa, ettei perheessä kaikki ole oikein.

Se mikä Martassa on nujertavaa, on pelko, johon hän poikansa kasvattaa. Tuo yleinen ohjelma: joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee. Opetuksen seuraukset ovat nähtävissä varsin kun isästä ei ole muun ohjeen antajaksi. Syy jää naisen kannettavaksi. Mutta pelkäävä ihminen ei oikein osaa kantaa huoliaan siten kuin pitäisi vaan hakeutuu alisteisiin suhteisiin jatkuvasti.

Martta on selkeästi, kuten itsekin sanoo "ainoa asian-ajaja tässä huoneessa, te toiset viheliäisiä nahjuja". Topias on kyläsuutarina kiertelevä käsityöläinen ja Esko kulkee hänen mukanaan, ellei välillä käy jo omaakin virkatietään. Jos tyyppi olisi 1:1 kopioitu Holbergilta, liittyisi kuvioon vielä sellainenkin perheen sisäinen trauma, että Iivari ei olisikaan Topiaksen, vaan kanttorin poika...
Iivarinkin näkökulma on varsin mielenkiintoinen. Missä määrin Iivari ottaa opikseen harharetkestään? Pystyykö hän lähtemään merille ja karistamaan juopon eno Sakerin kannoiltaan? Tämä on mielenkiintoinen kysymys, jonka Stanislavski varmaan saisi auki. Iivarin loppurepliikki: Minä merelle lähen voidaan myös lausua niin monella eri tavalla, että kaikki tulkintamahdollisuudet jäävät.

Nummisuutareista on sanottu, että sitä pitää aina tulkintaa varten lyhentää. Eikä tarvitse. Ryhmäteatteri esitti alun toistakymmentä vuotta sitten Suomenlinnassa version, jossa oli mukana koko materiaali. Elämys. Kesto väliaikoineen kylläkin melkein neljä ja puoli tuntia...

Toinen Kiven mielenkiintoinen, varsin traaginen komedia Kihlaussisältää myös aika jylyjä tulkintamahdollisuuksia. Teatterineuvos Eino Salmelainen oli aikanaan nähnyt Kihlauksen jopa siten, että Eenokki yritti tietoisesti estää Aapelia naimasta Eevaa -koska tosiasiassa itse oli rakastunut tähän, siis Aapeliin, ei Eevaan... Mene tiedä sitten tästäkään...

Ai jai, kun on kiva lukea teidän analyysejä, Marja & Moxu!

moxu kirjoitti:Jos tyyppi olisi 1:1 kopioitu Holbergilta, liittyisi kuvioon vielä sellainenkin perheen sisäinen trauma, että Iivari ei olisikaan Topiaksen, vaan kanttorin poika...

Itse mietinkin, että Iivarin isä ei olisikaan Topias, vaan naapurin mies Niko - Jaanan isä! Onko tätä pohdittu, Moxu? Se selittäisi monta asiaa:

- Niko pakeni merille. Hän ei kestänyt tilannetta.
- Jaana sai Martalta parempaa kohtelua kuin täysin ulkopuolinen perusorpo olisi saanut. Olihan Jaana siis Iivarin sisarpuoli.
- Martta haluaa lopussa selväsanaisesti kaikkien kuullen korostaa Jaanan nauttineen erityisasemaa. Kenties hän haluaa vahvistaa toisen lapsensa isässä (joka on tunnetusti aikamoinen häntäheikki) velvollisuudentuntoa elatuksesta.
- Vaikka Jaana varsinaisesti ehdottaakin perinnön ositusta, näyttää siltä että Niko vaikuttaa Jaanan ehdotukseen. Nikolla on nimittäin ensin repliikki, jossa hän kehottaa Jaanaa kiitollisuuteen sijaisvanhempiaan kohtaan. Tietenkään Niko ei voi itse tehdä perinnönositusaloitetta, koska tällöin Topiaskin alkaisi jo tajuta jotain.
- Nikon on helppo suostua fifty-fifty-jakoon. Ovathan Jaana ja Iivari täsmälleen samanarvoisia hänen geeniperimänsä suhteen! Ehkä tässä on Kiven vihje meille lukijoille.
- Martta "liikuttuu" Jaanan hyvyyden tähden eikä itse rahan. Hän itse tietää tilanteen raadollisuuden, mutta Jaana ilmeisesti ei. (Voi olla, että sisaruspuolet jollain alitajuisella tasolla tuntevat toisensa, vaikka sitä ei olisi heille kerrottu. Tutkimuksen mukaan paviaanisisaruspuolet erottavat toisensa ei-sukulaisten joukosta.)
- Iivarin merillelähtö on kuin piste iin päälle tässä kuviossa!

No, ei ehkä Stanislavskia, mutta meneekö läpi?

Wow. Perustelut Nikon isyydestä Iivarin suhteen ovat niin häkellyttävän hyvät, että niitä vastaan on vaikea sanoa mitään. Varsinkaan, kun Martan eriarvoistava suhtautuminen poikiinsa on aina ollut minusta yksi koko näytelmän suurimmista kummajaisista. Ainakin jossain yhteydessä joku kriitikko -oliko Sole Uexcull vai Jukka Kajava- arveli tämän johtuvan vain siitä, ettei Kivellä naisia vierastavana ihmisenä ollut oikein taitoa kirjoittaa feminiinisiä hahmoja. Hän palvoi valkeaa impeään ja kaipasi äidin hellää syliä, muutei oikein saanut kumpaankaan "prototyyppiinkään" sellaista lennokkuutta, mitä mieshahmoihin syntyi.

Kiitos. Mitä luulet, Moxu, tuleeko tästä lisälehti Suomen kirjallisuushistorian uuteen painokseen? Mitä sanoo draamataide? Entä vuoden 2007 kesäteatterikausi? Esitän vielä kolme definitiivistä todistetta, joiden avulla isyyspäätös menee läpi kaikissa oikeusasteissa ilman DNA-näytettäkin:

1) Hiukset.
Useaan kertaan tuodaan esille vaalea takkutukka sekä isällä että pojalla. Iivarin hiuksista en sitävastoin löytänyt mainintaa, vaikka pään karvoitus tuntuu näytelmässä muuten olevan varsinainen mania. Eskon ja Topiaksen tukassa ollaan kiinni vähän väliä, ja Niko jopa keritsee päänsä ja ajaa partavihkonsa lukuunottamatta leuan piikkipartaa naamioitumistarkoituksessa. Kertoopa tämä veijari myyneensä aikaisemmin "polvilleen ales" ulottuneen, "naiset hulluiksi" tehneen partansa Turkin sulttaanille hatuntöyhdöksi! Voihan Jörn, mitä symboliikkaa!

2) Niko paljastaa itsensä.
Kaikkein raskauttavin sananvaihto käydään lopussa, juuri sillä hetkellä kun on menossa Nikon vähittäinen tunnistaminen ryövärin valeasustaan. Niko ei paljasta itseään heti, vaan nautiskelee Topiaksen kustannuksella ennen totuuden valkenemista.

Topias: Tunnetko minua sitten?
Niko: Sinua en koskaan ole unohtanut. Koska aavalla merellä ystäviäni muistelin kotomaassani täällä, niin usein kaipauksen kyyneliä vuodatin.
Topias: Mies parka! Minä surkuttelen sinua nytkin niinkuin ystävä.
Niko: Kiitoksia vaan. Mutta koska sinua muistelin, sun tukkaas [jälleen hiukset!], totisia silmiäs ja pikistä naamaas, niin itku nauruksi muuttui, nauroin, että kojuni kajahteli.
Topias: Vai niin, sinä vanha varas. Mutta etpä tunnekkaan minua. Kellen kuuluu tämä pikinen naama?
Niko: Nummisuutarin-Martan miehelle.
Topias: Sen taidat arvata; kyseleppäs jotain elämäni vaiheista.
Niko: Onko selkäs hiljan Martan pamppua maistanut?
Topias: Aha haha; kuinka vihaa täynnä! Nyt tunnen sinun, entinen naapurini. Löisitpä minua, mutta katsos kätes ovat koreasti sidotut.
Niko: Minä en tahdo lyödä toisen vaimon miestä.

"Toisen vaimon miestä"! Voiko aisankannattajaa ovelammin enää pilkata! Tutumpi sanonta "en tahdo XXXXX toisen miehen vaimoa" on tässä käännetty härskisti nurinpäin. Toki samalla Niko nälvii myös Topiaksen alistumista Martan lyötäväksi.

Myös sanavalinta "Nummisuutarin-Martan miehelle" on saman suuntainen. Niko määrittää Topiaksen tämän vaimon (eli oman ex-salarakastajattarensa) kautta.

3) Henkilöluettelo.
Tämä on oma suosikkitodisteeni. Kivi listaa näytelmän henkilöt alussa tähän tapaan:

Sepeteus, lukkari.
Topias, suutarimestari.
Martta, hänen vaimonsa.
Esko >
------>> hänen poikansa
Iivari >
Niko, merimies.
Jaana, hänen tyttärensä, Topiaksen hoitolapsi.
.........

Tällä foorumilla on vähän vaikea tehdä aaltosulkuja,
>
------>>
>
mutta katsokaa kirjasta mitä tarkoitan. Painoksissa on pieniä eroja, mutta idea on aina sama.

Olennaista on hänen-sana! Martta on hänen vaimonsa, siis tietysti Topiaksen; Esko ja Iivari ovat hänen poikansa, siis Martan - mutta ei todellakaan (välttämättä) Topiaksen. Luonnollisesti Iivari on nuorempana alempana, mutta jälleen pienenä vinkkinä: Niko mainitaan heti seuraavana.

Moxu kirjoitti:Ainakin jossain yhteydessä joku kriitikko -oliko Sole Uexcull vai Jukka Kajava- arveli tämän johtuvan vain siitä, ettei Kivellä naisia vierastavana ihmisenä ollut oikein taitoa kirjoittaa feminiinisiä hahmoja.

Luulenpa, että Aleksis Kivi ymmärsi naisten päälle loppujen lopuksi paremmin kuin Jukka Kajava. Kivestä hän kyllä piti.

Nykyään näytelmäplareissä on tapana esitellä henkilöt sisääntulojärjestyksessä tai siten, että ensimmäisenä repliikkien lausumisen makuun pääsevä mainitaan ensin. Aleksis Kiven aikana on vielä sovellettu Shakespeareltakin tuttua henkilöiden prioriteettijärjestystä, jolloin Sepeteus mielletään kirkon palvelijaksi ja siten kylän johtavaksi henkilöksi, Topias puolestaan näytelmän tapahtumien kannalta merkittäväksi henkilöksi, vaikka tässä onkin yhdellä jos toisellakin tavalla tullut ilmi, ettei hän ole isäntä edes omassa talossaan.
Samantyyppinen prioriteettijärjestys näkyy myös nykyään harvoin nähdyssä Leassa, jonka henkilöluettelossa mainitaan ensimmäisenä publikaanien päämies Sakeus (pipliassa Zacheus). Sama mies, joka legendan mukaan kiipesi viikunapuuhun katsomaan ohikulkevaa Jeesusta.

Nälkäteatterin/Yövieraat-ryhmän ohjelmistossa on tosiaan neljä Kiven juttua, eli Kihlaus, Lea, Leo ja Liina sekä Olviretki Schleusingenissä.
http://www.nalkateatteri.net/

Kai Laitisen arvio Olviretkestä:
http://www.kolumbus.fi/heikki.herva/Nal ... 0kirot.htm

Ensi kesän kesäteattereista on vielä paha sanoa mitään, mutta Karkureiden kehuttu versio Lahden KT:ssa jatkaa ohjelmistossa koko syyskauden.

Mikko Vilkastus puuttuu henkilöluettelosta! Mitä se meriteeraa? Ei se ainakaan vahinko ole. Tässäkin tapauksessa poisjättäminen on varmasti merkitsevää, aivan samoin kuin Iivarin hiuksista ei puhuta sanaakaan näytelmässä, jossa karvat ovat suurin piirtein pääosassa. Kirjailija antaa meille vinkkejä koko ajan.

P.s.
Nikon isyyttä on nyt siis pidettävä kirkossa kuulutettuna. Joka haluaa vielä herkutella tällä faktalla, voi lukea aivan näytelmän lopusta kuinka Iivari kertoo merelle lähdöstään nimenomaan Nikolle. Isä ilahtuu poikansa ratkaisusta. Repliikki voidaan tosiaan sanoa monella tavalla:

Iivari: Minä merelle lähden, Niko!
Niko: Oikein ja uljaasti päätetty, Iivari! Siellä sun leipäs, sen näen luonteestasi!

Seitsemän veljestä ilmestyy tänä viikonloppuna nettiin. Näkökulma on Ahlqvistin. Linkitys ilmestyy tähän välittömästi, kun osoitteessa on jotain avattavaa.
Mielenkiintoista. Toivottavasti August itsekin istuu jollain oksalla katselemassa...
Tästä tulee mieleen Arvo Salon "Yks perkele, yks enkeli-näytelmän Ahlqvistin loppurepliikki: "Menkää koteihinne. Katsokaa kiviä, joita tallotte. Katsokaa oksia, joiden alitse kuljette".

Myös Aristoteleen kantapäässä käsitellään (tiistaisen Aleksis Kiven päivä kunniaksi?) Kivi-teemaa, myyttiä kehitellen. Mukana naiskuvaa analysoimassa kirjailija-ohjaaja Sirkku Peltola:
http://www.yle.fi/radiosoitin/index.php ... clip=15570

Osallistun Aleksis Kiven päivän teemaan Nummisuutareilla. Tätä näytelmää ei suinkaan ole loppuunkäsitelty alan kirjallisuudessa.*

Edellä on todistettu, että Nikon täytyy olla Iivarin biologinen isä. Mikä on tämän ”paljastuksen” painoarvo? Ensinnäkin täytyy ihmetellä, miten suomalaista kirjallisuudentutkimusta on voitu harjoittaa sata neljäkymmentäkaksi vuotta ilman harmaintakaan aavistusta lopulta melko itsestään selvästä totuudesta. Mitä tämä kertoo August Ahlqvistin seuraajien kyvykkyydestä? Aleksis Kivestä on kirjoitettu pienen kirjaston verran analyysiä, mutta Martan syrjähyppy on aina mennyt herroihin professoreihin täydestä kuin väärä raha.

Mitä Kivi haluaa kertoa tällä sivujuonella tai -arvoituksella, jonka hän oletukseni mukaan lisäsi näytelmään (1864) vasta melko myöhäisessä vaiheessa? Ehkä hän halusi jättää näytelmään pienen lisäkoukun; antaa tarkalle lukijalle pohdiskeltavaa koko rahan edestä. Hyvä näytelmä ja kaikki hyvä taide ei tyhjene kertarykäisyllä, vaan sitä pitää sulatella ja ennen kaikkea ajatella itse, eikä luottaa homeisiin auktoriteetteihin.

Uskoisin, että Kivellä on myös jalompi motiivi. Hän oli hyvin tietoinen ihmislajin lisääntymiseen liittyvistä lainalaisuuksista. Charles Darwinin Lajien synty oli ilmestynyt vuonna 1859, jolloin näytelmän ensimmäinen – sittemmin kadonnut – versio oli jo valmiina. 1850-1860-lukujen vaihde oli kiivaiden aatteellisten ja teoreettisten keskustelujen aikaa Suomenkin ylioppilaspiireissä. Uudet vallankumoukselliset käsitteet olivat alkaneet levitä. Aleksis Kivi ymmärsi toki ilman Darwiniakin useimmat ihmislajin miessukupuolen käyttämät geeniensä monistamisen konstit.

2000-luvun evoluutiopsykologian termein sanottuna Niko teki ensin Jaanan äidille lapsen nk. siitä ja livistä –menetelmällä (desertion after copulation), sitten vähän ennen häippäsyä Martan ja Topiaksen pesään käki-menetelmällä. Tässä yhteydessä ei liene tarpeellista pohdiskella kaikissa maailman satamissa matkaansaatettuja jälkeläisiä. Summa summarum: lähes näytelmän loppuun saakka Nikon toimintaa voi pitää varsin häikäilemättömänä, silkkana geenin itsekkyytenä.

Kuitenkin Aleksis Kiven suuruus ja ihmisen kunnioitus tulee esille lopussa. Niko päätyy sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti kestävään ratkaisuun ja ehdottaa perinnön puolittamista, vaikka hänen ei juridisesti tarvitsisi sitä tehdä. Hänellä olisi valta tuhota Nummisuutareiden perheen tulevaisuus, mutta hän ei tee sitä.

Miksi Niko toimii näin? Onko kyseessä vain kirjailijan päälleliimaama naiivi, moralistinen opetus? Ei ole. Jos homman tajuaminen kesti meiltä 142 vuotta, niin siitä on silloin naiivius kaukana.

Huono kirjailija olisi antanut näytelmän lopussa Nikon isyyden tulla ilmi; sillä tavalla Topias olisi farssimaisesti nolattu ja kaikki olisi päättynyt kaaokseen ja yleiseen hihittelyyn. Mutta Kivi ei ole huono kirjailija. Ensin Kivi antaa Nikon jo matkan varrella kohdata vanhan nuoruuden kaverinsa, Eerikin. Jälleennäkeminen tuo Nikon mieleen oman lapsuuden:

…yhdessä savikukkoja tehneet olemme, varastelleet mäkimuijan kananpesiä ja niinkuin suokukot toinentoistemme tukkaa kiskoneet, tapelleet kuin aika pojat.

Viimein kotiseudun lapsuusmaisema, pitkästä aikaa kuultu suomen kieli ja ex-vaimovainajan kuolinvuoteeltaan lähettämä siunaava anteeksianto saa miehen kyyneliin:

…ympärilläni seisoo lapsuuteni tienoot taas ja näyt, ahot kankaat, pellot leikatut, aumat pelloilla ja sauhuvat riihet, kaiken tämän näen ja korvissani kielen lempeän kuulen.

Niko tajuaa, että elämässä on korkeampiakin päämääriä kuin bailaus ja omat fiilistelyt. Hän ymmärtää yhteisön merkityksen:

Tämän huoneen asukkaat, teidän kanssanne sovintoon käydä tahdon. Silmämme vihainen isku ystävyyden loisteeksi muuttukoon! Toverit ja kylänmiehet, tehkäämme niin!

Aleksis Kivi kuunteli J.V. Snellmanin luentoja, joilla tämä opetti muun muassa Hegelin filosofiaa. Hannu Taanila selitti eilen maanantaina Love radiossa Hegelin lausetta: ”Minervan pöllö lähtee liikkeelle vasta illan koittaessa”. Hegel tarkoittaa, että ihmiskunta tajuaa miten asiat ovat, ja mitä kamalaa on oikein tullut tehdyksi, juuri kun joku aikakausi on päättymässä. Täsmälleen samalla tavalla Nikokin tulee tietoiseksi aivan näytelmän lopussa:

Naapurimme, huomaitkaat, että aurinko laskuunsa likenee, siis heittäkäämme hiiteen kaikki viha ja vaino ennen kuin päivän ruhtinas kasvonsa peittää. Sovintoa tahdon!

P.S.
Jatkan Nummisuutarit-pohdiskelujani myöhemmin, aiheina muun muassa Suomi, Venäjä ja Ruotsi, Naimakauppa ja valtiosopimus, Suomalaisuus, August Ahlqvist, Näkymätön Mikko Vilkastus, Eskon puumerkki...

Vastaväitteitä toivon tälle YLE Radio 1 -keskustelufoorumille.

*)
Aarne Kinnusen "Aleksis Kiven näytelmät" (1967) on tulkintojen parhaimmasta päästä ja Hannes Sihvon Elävä Kivi (2002) valottaa uusimpien, mielenkiintoisten arkistolähteiden avulla (ss.44-51) Aleksis Kiven isoisän lapsenruokkokäräjöintejä ja merimiesuraa. Hän onkin epäilemättä Nikon hahmon taustalla. Silti Nummisuutarit-kirjaa (ja kaikkea kirjallisuutta) pitää mielestäni tulkita kirjana eikä jonkinlaisena perhekronikkana.

Liputuspäivän kunniaksi on Fanjunkarsin torppakin avattu ja aiheesta kerrottu Ylessäkin:
http://ra.yle.fi/ramgen/radiopeili/real ... 6-14938.ra

Mitä tähän merimies Nikon tapaukseen tulee, kannattaa muistaa myös, että hän on ollut suuri hulivili merelle karatessaan, eikä olisi ihme, vaikka näitä naapuriin siitettyjä jälkeläisiä olisi muitakin. Aikaa on kuitenkin mennyt hieman epäselitteisen verran. Niko ei ole pestautunut laivaan junkiksi, mutta kuitenkin karannut vain matruusina. Tämä tosin saattaa merkitä sitä, että hän on vuosien mittaan ollut useammankin eri redarin palveluksessa ja saattanut aiemminkin karata -miten hän muuten olisi kiireisestä satamasta Turkin sulttaaninkaan puheille ehtinyt partaansa kauppaamaan..? Jaana ei tunne isäänsä tämän palattua ja omaksi pojakseenkin todetusta Iivarista Niko ensi kertaa hänet nähdessään huomaa: Suutari Topiaksen nuorempi poika... Mutta nämä ovat sivuseikkoja, joihin takertuminen ei varmaan olisi Aleksisistakaan järin relevanttia.

Nummisuutareiden Ryhmiksen ikimuistoisessa Viaporin versiossa oli muuten tehty mielenkiintoinen roolidubleeraus. Nikon esittäjä Jussi Lampi tulkitsi myös II-näytöksessä Teemun isän roolin, joka on kirjailijan jäljiltä yksi parenteesiohje: Teemun isä tulee, käy poikansa kaulukseen ja kiskoo hänen ulos. Tässähän saattoi olla ohjaaja Arto afHällströmin viittaus isyysjuttuun: Teemun, joka päihittää Eskon painissa mennen tullen isällä on sama habitus, kuin hänen varhaislapsuudessaan kotona vierailleella sedällä.

Tänään muuten YleRadio1 soitti Faunin iltapäivässä Kiven runoon Onnelliset Leevi Madetojan tekemän kappaleen. Madetoja runteli runoa muutamin paikoin aika pahasti: "Kosk'seison täss' impeni kanss, täss'vuorella sammaleisell" oli Oulun miehen jäljiltä muuttunut muotoon "Kun seison täss' impeni kanss' täss'sammalekalliolla..." On se vähän kuin olisi kelvannut Madetojalle toisen miehen koni, vaikka luulenkin hänen muuten kunnialliseksi mieheksi...

Tähän palaamme myöhemmin: http://www.seitsemanveljesta.net/ Käykää tutustumassa!