YLE Radio 1

Oliko tämä Marker alkuperäiseltä nimeltään Public eye, jossa vankilasta päässyt kaveri perusti pienen yhden miehen etsivätoimiston ja heilasteli naapuriss lahjatavarakauppaa pitävän naisen kanssa? Ei hän mitään intohimomurhia selvitellyt, pieniä, vähäpätöisiä juttuja vain, joista muistan ainakin kaksinnaimistapauksen. Linnankin hän oli joutunut puolivahingossa, jonkin hämärän helminauhan vuoksi.

Olen aina ihmetellyt, että pitääkö joka sarjan joka jaksossa olla aina murha tai kaksi. Eikö vaikka kavaltajan jäljitys olisi ihan yhtä jännittävä operaatio? Ymmärrän kyllä, että kun esimerkiksi Kettu johtaa murharyhmää niin hänet kutsutaan paikalle kun vainaita löytyy mutta jos josku joudun samoihin maisemiin Angela Lansburyn kanssa niin häivyn hyvin likkaasti muihin maisemiin. Niin kauan kuin vielä olen hengissä.

Toden totta, Leikola eritteli F-gallerian sangen mainiosti!

Marja Salonen kirjoitti:J.P. Pulkkisen toimittama (ja tuottama?) Television tiiliskivet on alkanut ja nyt päästiin jo vauhtiin Frasier-sarjan tiimoilta (. ..) Pulkkisen vieraana oli Markus Leikola, joka hyvin pystyi analysoimaan Frasierin viittä perushenkilöä ja tuomaan esiin ajoituksen täsmällisyyteen liittyvää tunnelmaa saaden toimittajankin naurahtelemaan.

Tosin muistelen Rozin olevan selkeämmin Frasierin vastavoima kuin mitä Leikola esitti. Vaan hänpä lienee seurannut sarjaa uusintojen uusintoinakin... Ja Lilith ei ollut mikään paholainen: hänet vain esitettiin F:n painajaismaisen tajunnan vinkkelistä, joten emme oikeastaan pysty arvioimaan Lilithiä. (Minusta Lilith oli aivan ihana naishahmo... njam!)

Muistelen joskus lukeneeni, että Rozia esittämään oli alunperin ajateltu joku toinen näyttelijätär (nimikin mainittiin, mutten enää muista). En muista enää käännettä, josta johtuen roolin näyttelijätär vaihtui. Muistelen myös parinkin sarjan tekijän kiitelleen sattumaa, jonka ansiosta sarjan miehitys Rozin osalta meni kuten meni. Tämä Peri Gilpin (Rozin esittäjä, tsekkasin werrkosta) on sopivan down to earth -hahmo, tavallisen nätti ruskeaverikkö, kivasti sexy naapurin tyttö - eikä mikään ikuista itseanalyysiä tekevä snobi: hän on sen oloinen, että häneltä voi odottaa miehennielijän asennetta ja sitä että tarvittaessa pokaa pubista äijän kuin äijän - ja on valmis jo aamuyöstä hyppäämään toiseen sänkyyn. Joten tietenkin Frasierin pikkuveli Niles tuntee kauhunsekaista inhoa Rozia kohtaan ja Roz lämmintä ylenkatsetta Nilesia kohtaan.

Olen samaa mieltä, että Frasier on a classic juuri epäpoliittisuutensa ansiosta. Kelsey Grammar itse on vankkumaton konservatiivi, republikaani, ja julkisuudessakin ollut Bushin riveissä. Joten meidän ideologiset kantamme on sangen helppo pitää erillään taiteesta (Frasier taidetta?).

Minä en Frazieria kerta kaikkiaan jaksa katsoa, ikävystyttävää. Mutta vika ei tietenkään ole itse srajassa vaan minussa.

Se voi olla sitäkin, VeHy, ettei sinussa ole snobin vikaa.

Ainakin omalta kohdalta huomasin 1990-luvulla hihitteleväni Frasieria katsoessa juuri sille turhamaiselle snobbailulle, jota minussa ainakin nuorempana oli (lienee vieläkin, mutta peittelen sitä itteltäkin). Frasierin tsiigailu oli siis yhdenlaista itseterapiaa sikäli, että muistutti ettei omia pakkomielteitä-ties-mitä tarvitse kovin vakavasti ottaa.

k-meleon kirjoitti:Se voi olla sitäkin, VeHy, ettei sinussa ole snobin vikaa.

Nuorempana olin aivan sietämätön snobi, joka yritti olla snobi mahdollisimman monella tavalla yhtä aikaa. Enää en jaksa, en viitsi, en halua. Hymyilen vain hyväntahtoisesti niille, jotka vielä keikailevat.

Olen näemmä kirjoittanut (viisi vuotta sitten), että Frasier on turhamaisuutemme leppeää naureskelua osoittaen samalla jokaisen olevan rakkauden arvoinen. Minulla on edelleenkin hyvä käsitys sarjasta.

Tuliko tuossa Leikolan esittelyssä käsittelyyn, että Frasier ikään kuin pakeni mahdollisimman kauas Bostonia? Toki hän olisi päässyt kauemmaskin, menemällä Etelä-Kaliforniaan. Se olisi vienyt hänet auringonpalvojien hedonistivyöhykkeelle. Siellä hän olisi kuitenkin ollut kuin kala kuivalla maalla. Liian iso vastakohta. Ja jos hän oli olevinaan Seattlesta jo Cheers-sarjassa, niin oli luontevaa lähettää hänet takaisin kotiseudulleen. Miksi? Haavojaan nuolemaan. Hänhän oli kohdannut voittajansa, Lilithin, naisen joka oli akateemisesti häntä vahvempi, terapeuttina parempi. Frasier ei vain kestänyt tilannetta, että vaimo oli vahva ja osaava. Hän puhuikin tarkemmin ja täsmällisemmin, artikuloi sanansa huolellisemmin. Piti päästä jaloista pois.

Lilithin ja Rozin vastakohtaisuudet ovat amerikkalaiselle viihteelle tyypilliset. Heijastelevat ehkä yleisiä uskomuksia ja samalla niitä rakentavat. Lämmi, äidiksi sopiva hahmo vs. melkein yliälyllinen, kylmä hahmo. Ja miten nämä tuodaan näyttelijävalinnoin esiin? Muodokas, lämmin, seksikäs, haluttava nainen lasten äidiksi: Roz. Vähemmän seksikäs, analyyttisen oloinen, kalsea kapakala: Lilith. (Tarkoitan: näitä hahmoja esittävät näyttelijättäret ovat fyysisiltä ominaisuuksiltaan selvästi toisistaan eroavat.) Stereotyyppinen vastakohtaisuus toimii massaviihteessä.

Marja Salonen kirjoitti:J.P. Pulkkisen toimittama (ja tuottama?) Television tiiliskivet on alkanut ja nyt päästiin jo vauhtiin

Innostuin kaivamaan esiin muitakin Tiiliskiviä. Heimat-käsittelyn vieraana oli Veijo Hietala. Veijo on armoitettu esteetti, tutkija ja filkkaentusiasti, on vain niin nopee puhuja että vaihtaa aihetta kesken lauseen.

Alussa todettiin kylmät tosiasiat, Heimat on mittava sarja: I: 1984, 11 osaa, 16 t (n. 87 min. osa); II: 1993, 13 osaa, 25 t (n. 115 min. osa); III: 2003, 6 osaa, 9 t (n. 90 min. osa) - yht. 30 osaa, 50 tuntia!

Veijo H:n mukaan Heimat on vertaansa vailla elokuva- ja TV-historiassa. Käsiteltiin myös Heimat-käsitteen problematiikka... ihan ookoo. Mietittiin kirjallisuuden perhetarinoita ja Veijo teki tärkeän huimion: saksalainen taiteilijaromaani yksi tärkeä Heimat-referenssi. Mitä tulee ongelmaan koskien mustavalkoisuuden ja värillisyyden vaihteluita Heimatissa, niin siihen todettiin viisaasti, että se vaan näyttää hyvältä ja rytmittää esitystä.

Veijo muistutti ihmismuistin kuvamaisuudesta - tietysti se on tärkeä: näkö on homo sapiensin tärkein aisti. Koira luultavasti muistaa haju- eikä visuaalimielteiden kautta. Lopuksi kuin luonnostaan nousivat esiin vahvat 'avainkuvat', jotka vaikuttavat voimakkaasti tajunnoissamme. Veijo arveli, että elokuvien ja TV:n kuvat ovat nousseet tärkeiksi kuviksi myös muistamismielessä. Lienee oikeassa.

Heimatille oli varattu aivan liian lyhyt aika aiheen massiivisuuteen verrattuna. Kyseinen 33-minuuttinen kävisi sen sijaan hyvähköstä Johdannosta 3-osaiselle H-dialogille. Myös käsittelyn fokusointia ihmettelin: oliko painopiste H III:ssa? Muutenkin asiain käsittely tuntui hieman pomppivalta, epäsystemaattiselta.

Käsittelyssä Babylon 5, vieraana J. Pekka Mäkelä. Babylon 5 eli "Bab5" oli 1990-luvun merkittävin scifi-sarja. Se on viiden kauden sarja, esittää 5:n vuoden historian universumin lajien kohtaamisesta. Sarjan luoja on Joe Michael Straczynski.

Straczynski tutkaili paljon ns. ihmistieteitä luodakseen uskottavan maailman ja aika hyvään tulokseen hän pääsikin. Babylon 5 on suuri 2200-luvun avaruusasema ( 250 000 as.), jolla kohtaavat eri lajit: mm. drazit, ihmiset, kentaurit, minbaarit, narnit, varjot ja vorlonit (paljon hassunnäköisiä otuksia, muistelen). Universumia kansoittavat lajit, eivät kansat eivätkä suvut saati rodut, opetti eräskin Bab5-saitti. Lajien lähettiläät ovat Bab5:n keskeisiä hahmoja, aseman parin ihmistyöläisen ohella.

Alussa sarja oli hyvä, vei mennessään, mutta sitten alkoi junnata. Minulta suorastaan loppui kiinnostus. Olin iloinen, kun sarja loppui. Straczynski ja faninsa tuntuvat tuumivan, että Bab5 löi Star Treckin suosiossa, oivaltavuudessa, merkityksessä, mutta niin ei tosiaankaan käynyt: ensimmäinen on aina ensimmäinen. Mutta aika hyvä sarja Bab5 loppujen lopuksi oli.

Tiiliskivi esitti sarjan hahmot aivan hyvin - sikäli kuin näitä muistan -, mutta tapahtumapuoleen ei paljoa menty.

Minun oli pakko jättää maanantaina ohjelma väliin ja niin käy torstainakin. Täytyy kuunnella tämä uusi netistä. Suosikkini Tiilikiviohjelmasta, niistä viime vuoden jutuista, on Langalla-osa. Siinä Tove Idström ja J.P. Pulkkinen juttelevat - keskustelevat - sarjasta niin hyvin, että olen säilyttänyt kasetin ja kuunnellut sen moneen kertaan. Tiiliskivet on siitäkin hyvä, että se osoittaa tv-sarjan merkittävyyden. Televisiosarja voi tosiaan olla parempi kuin elokuva. Tätä nykyä katson nautinnokseni Terapiaa ja jollain tapaa rentoudun. Ehkä saan itsekin jotain terapointia siinä samalla.

Terapiassa on minunkin lemppari. Alkoi vihdoin uudet jaksotkin! Siinä on jotain, mikä vie mukanaan, intensiivistä ja minimalistista. Terapeutti on karismaattinen, hänen panostaan ei voi kiistää.

Komissario Morsen jälkeen on ollut tyhjä paikka sunnuntaissa. Aika hyvin, oikeastaan todella hyvin pärjää kuitenkin Komissario Lewis. Siinäkin on sitä jotain pientä vivahdetta - joka ilahduttaa, kun sen hoksaa

Tiiliskivissä esitelty Teho-osasto, joka kuvaa amerikkalaisen suurkaupungin päivystyspoliklinikkaa (keskustelijoiden esittämä korjaus) on jäänyt minulta pariin katsomiskertaan. Ei se lainkaan huonolta vaikuttanut mutta näin osat erikseen ja ilmeisesti jostain keskeltä ja lopusta. Sen sijaan Tove Idström ja J.P. Pulkkinen pääsivät aiheessa jälleen kerran hyviin sfääreihin. Kuuntelin heidän keskusteluaan mielikseni ja suosittelen ohjelman uusintaa torstaina klo 13. Ruusuja tietenkin tällaiselle ohjelmalle.

-Itse odotan innolla, että Emmerdale alkaisi
-Siinä ei ole silikoneilla koreilevia luisia akkoja + "Amerikan hössötystä"
-Vaan inhinmillistä elämää

Mitä tämä vampyyrimuoti oikein on? Tuleeko joka kanavalla jokin uusi vampyyrinsarja?

Kyselen, kun keväällä näin hoitolassa pari osaa jotain Amerikan Yhdysvaltain Syvään Etelään sijoitettua sarjaa. Vampyyrit olivat tulleet maan alta, kun markkinoille oli saatu kaupallinen synteettinen veri, jotta vampirraukkojen ei enää tartteis juoda ihmisverta. Ihan posketonta menoa ja 2000-luvun magein tunnari, siis tosi ilkeä skittajuttu I wanna duu bääd things tu juu... Nannaa! (Pitänee selvittää, mikä toi biisi oikein on...)

Kova laki oli taas kerran niin hyvä - ja "kova" - että jäi vaivaamaan.

Voi vain ihastella, miten taloudellisesti (keskittyneesti) asiat käsitellään. En havaitse sarjasta minkäänlaista yleisön nuoleskelua: tarvittaessa katsoja jätetään hämmennyksen tilaan - asiat eivät olekaan niin yksiniitisiä kuin vallitsevat joukkouskomukset esittävät.

Vampyyri- ja muut mielikuvitustarinat voivat (hyvin tehtyinä) olla hauskoja, jos niissä leikitään populaareilla vampyyri-/verenimijäuskomuksilla. Niissä saatetaan leikitellä toisten sarjojen kustannuksella: katsoja kokee tulleensa palkituksi, kun löytää ironisia viitteitä tuoreisiin suosikkiohjelmiin. Ne eivät kuitenkaan kestä aikaa, koska niissä ei ole substanssia (ei eettistä eikä esteettistä).

Kova laki on minusta eräs kaikkien aikojen parhaimmista draamasarjoista. Tosin suurinta osaa kriitikkojen suosikeista en tunne, koska en ole viitsinyt (enkä jaksanut) seurata kymmenen jälkeen tulevia ohjelmia. Olen katsonut joitakin osia Sopranos-sarjaa ja paria muuta 2000-luvun suosikkia. En käsitä, mikä niissä viehättää.

Yume kirjoitti:Terapiassa on minunkin lemppari. Alkoi vihdoin uudet jaksotkin! Siinä on jotain, mikä vie mukanaan, intensiivistä ja minimalistista. Terapeutti on karismaattinen, hänen panostaan ei voi kiistää.

Yume ja muut Terapian ystävät, teillä on mahdollisuus kuunnella Television tiiliskivissä aivan upeasti toteutettu jakso kyseisestä sarjasta. J.P. Pulkkisen vieraana on Tove Idström. Näyttelijät saavat kiitosta, etenkin psykoterapeuttia näyttelevä Gabriel Byrne, mm. siitä miten kuuntelemista esitetään ja miten suurta taitoa siinä tarvitaan niin esityksessä kuin todellisessa elämässäkin.

Pulkkinen ja Idström pohtivat, kokeeko katsoja olevansa terapiassa. Idström ainakin koki näin. Niin myös minä. Ja samaa mieltä olen siitä, että jaksoihin liittyy suuri jännite, vapautumisia on mutta nekin ovat kovin hiljaisia. Uusinta tulee torstaina klo 13.00. Kaunis ruusu toimittajalle ja vieraalleen.