Tietyt kirjailijat ansaitsevat oman keskustelulankansa riippumatta siitä, kuinka suosittuja heidän hengentuotteensa lopulta ovat. Volter Kilpi on usein mainittu Suomen itsenäisyyden ajan merkittävimmäksi kirjailijaksi nimenomaan mahtavan tilannekuvauksensa sekä maisemoivan, maalailevan kielensä ansiosta. Eikä yhtään syyttä.
Volter Kilpi (1874−1939) syntyi Kustavissa ja eli ison osan elämästään Turussa, jossa työskenteli kirjastonhoitajana. Erilaisten kirjallisten kokeilujen jälkeen Kilpi löysi tyylinsä ja ryhtyi luomaan Saaristosarjaansa, jonka pääteos Alastalon salissa ilmestyi 1933, sen kanssa rinnakkain syntynyt Pitäjän pienempiä -34 ja päätösteos Kirkolle -37. Tämän jälkeen Kilveltä ilmestyi vielä syvähenkinen mietekirja Suljetuilla porteilla. Hän ehti myös aloittaa satiirisen ja aikalaiskriittisen teoksen kirjoittamista, joka jäi kuitenkin kesken.
Kustavissa pidetään joka kesä Volter Kilven kirjallisuusviikko, joka on monipuolinen kulttuurifestivaali. Siellä esiintyy myös Nälkäteatteri eli Yövieraat-ryhmä, joka Juha Hurmeen johdolla on tehnyt useita sovituksia Kilven teksteistä. Volter Kilven käyttämä kuvaileva kieli ja ennenkaikkea sen rytmi on se pointti, joka voi vetää mukanaan tämän monien vierastaman, mutta toki arvostaman kirjailijan tuotannon pariin. Itsellenikin kävi juuri näin.
Pitäjän pienimpien novellista sovitettu Ylistalon tuvassa on Alastalon salin tapahtumiin suhteutettu kommentti. Se tapahtuu muutamaa päivää myöhemmin. Tai on ehkä liioittelua sanoa, että tapahtuu, varsinaisia tapahtumia jutussa on kaksi. Isäntä ottaa kiinni pellolleen päässen naapurin hevosen ja Järvelin menee ostamaan laivaosuuden.
Alastalon salissa on siis sovittu, että rakennetaan parkki. Ylistalon vetolaiska isäntä kommentoi tietoa suunnilleen kääntämällä kylkeä sohvallaan. Talon työt ovat tekemättä, viljat jauhamatta ja aitakin kaatuu naapurin hevosten juosta pelloille. Nurkassa istuu suutaan soittamassa ja korttia pelamassa muutama joutilas merimies, joita ei toki maatöihin voida pakottaa, talvihan on tulossa ja heidän on kerättävä voimia jaksaakseen ensi suvena taas seilata.
Riuska emäntä yrittää saada mieheensä puhtia, mutta huonohkolla menestyksellä. Korttisakinkin peli keskeytyy vain siksi aikaa, mitä hernekeiton mahaan lappominen kestää. Tai kun isäntäväki lähtee tosissaan ajamaan hevosia pois mailtaan, jolloin miehet kerääntyvät ikkunan ääreen...
Lopulta yksi seiloreista, Järvelin, kyllästyy toisten poskenpaukutukseen, ottaa lompakkonsa -hän kun ei ole koko palkkaansa juonut, kuten toverinsa- ja marssii Alastaloon ostamaan osuutta parkista.
Ylistalon tuvassa on ilmaisultaan henkisesti sukua Samuel Beckettin Godot'lle, mutta se ei ole absurdi, vaan yltiörealistinen juttu. Nälkäteatterin tiimi pelaa esityksessä yhteen tavalla, jonka seuraaminen on nautinto.
Albatrossin tarina on Nälkäteatterin vanhin esitys. Sen ensi-ilta oli Kustavissa jo vuonna 1995 ja esityskertoja on kertynyt muuallakin. Juttu on alunperin ollut novelli, jonka Kilpi sittemmin muokkasi osaksi Alastalon salissa käytävää keskustelua. Tarina kertoo vaasalaisesta fregatista, joka lähtee merelle, eikä varustaja saa seitsemään vuoteen kuulla siitä mitään, kunnes lopulta... Tulkinta perustuu pitkälti kuvitettuun sisäkertomukseen, johon välillä liittyy repliikkejä. Juttu on vauhdikas ja Kilven kielen rytmi tulee hyvin esiin. Tällaisen esityksen voi sanoa soivan, vaikkei se suoranaisesti musiikkia olekaan.
Ylistalo ja Alastalo, nykyään Alaskartano, löytyvät muuten edelleenkin Kustavin kartalta. Ne sijaitsevat Lypertö-nimisessä, tieverkkoon kuulumattomassa saaressa Ströömin länsirannalla.
Pukkila on Alastalon salin mielenkiintoisimpia tyyppejä. Häntä jäytää epävarmuus omasta pystyvyydestään muiden isojen isäntien rinnalla, toki jossain määrin myös kateus näitä kohtaan, hänen poikansa meritaitoihin ei tunnu uskovan kukaan muu, kuin hän itse ja monetkin isännät katsovat Pukkilan touhuja huumorinpilke silmässään, mikä ei lievästi sanottuna tosikkoa Pukkilaa toki mitenkään miellytä. Oma lukunsa on tietysti Alastalon suosikki, nuori perämies Janne, johon Pukkilan nurja suhtautuminen selittyy ihan muilla, kuin järkisyillä...
Kaaskerin Lundström taas on kapteeni, joka on päissään ajanut uuden fregatin hylyksi Gotlannin rannoilla, mutta ihmeen kaupalla itse pelastunut miltei koko miehistön hukkuessa. Tapahtumasta on jo 30 vuotta, mutta sitä ei unohdeta -varsinkaan, kun nyt uutta merenkulkijasukupolvea torpassaan opettava Lundström on entistä pahempi juoppo. Pukkilaa ja varsinkaan tämän poikaa Lundström ei arvosta ja koska Pukkilan silmille ei hypitä, päättää hän ottaa poikansa pois Lundströmin opista ja lähettää tämän merikouluun Turkuun.
Vaikka konflikti on suora, eivät Pukkila ja Lundström kohtaa esityksessä ollenkaan, vaan ainoastaan näyttämöllä näkymättömien sanantuojiensa kautta.
Merimiehen leski kertoo Riikasta, jonka mies Kustaa oli puosuna juuri siinä fregatissa, jonka Lundström ohjasi kiville. Lundströmin houkuteltua jo maihinjäämistä harkinnut Kustaa vielä kerran merille, on Riikka jäänyt kotisaarelle ja elää triivinnyhtäjänä (puualusten saumojen tilkkeenä käytetyn materiaalin käsittelijänä). Välillä hukkuneet merimiehet ilmestyvät Riikalle, joka joutuu erikseen puolustautumaan syytöksiltä, että hänen käsistään olisi päässyt laivan saumaan kelvotonta triiviä.
Vaikka Merimiehen leski on kirjoitettuna tarinana lähinnä tajunnanvirtaa, on se näin tulkittuna jopa yllättävän toimivaa teatteria, eikä pelkästään tiimin hyvän yhteenpelaamisen ansiosta.
Kustavin kirjallisuusviikolla käsitellään myös Kilven henkilöiden ja todellisuudessa eläneiden kustavilaisten suhdetta. Kaipa jokainen kirjailija lopulta henkilönsä itse kehittää, joten Langholma ei ehkä ole suoraan Laupuksen kartanonherra tai Pukkila laivuri Idula. Mutta eihän se Alastalon salikaan todellisuudessa ole ihan niin iso, kuin kirjassa väitetään...
http://www.volterkilpikustavissa.org