Marja Salonen kirjoitti:Kansallisteatteri ei saisi olla laitos, jossa katsoja istuu puutuneena tai aivan rauhassa.
Eihän se sellainen olekaan. Tällä hetkellä ohjelmasta löytyy mm.tällaista:
Omapohjaan japanilaisista tarinoista ja runoista koottu Veden houkutus on monella tavoin ihana pieni teatterielämys. Yhtenäinen draamahan se ei ole, mutta toisiinsa liittymättömienkin tekstien sitoutuminen toisiinsa onnistuu, kiitos poikkeuksellisen tiiviisti yhteen pelaavien näyttelijöiden. Jani Karvisen, Heikki Nousiaisen ja Anna Paavilaisen toimiminen samalla aallonpituudella, toisiaan lukien ja tukien, yleisöstäkin voimaa imien, on sellaista herkkua, jota edes Omapohjan kaltaisella huonetilanäyttämöllä ei aina näe ja koe. Suuria eleitä ei tarvita, pienesti ilmaisemisessakin on alkuvoimaa. Tanssija Aki Suzukin tulkitsemat plastiset välipalat täydentävät kokonaisuutta.
Teksteissä on liikkumavaraa satoja vuosia vanhoista kansantarinoista aikalaiskirjailijoiden juttuihin -joista yksi aivan ilmiselvästi kyseenalaistaa nykyjapanilaisten hirvittävän työ-ja suorittamisvimman.
Samuraikultit ja teeseremoniat esiintyvät toki, mutta eivät kliseinä. Japanilaisen kulttuurin tuntemattomuus ei haittaa elämystä.
Sininen lintu, Maurice Maeterlinckin eräänlainen mysteerionäytelmä Kansiksen Pienellä näyttämöllä kerää runsaat pointsit mainiosta äänimaisemastaan ja erinomaisesta ryhmädynamiikastaan, jota koko tiimi vie läpi esityksen, Juhani Laitala onnea etsivänä Tiltilinä ja muu joukko -Päivi Akonpelto, Kasimir Baltzar, Wanda Dubiel, Olli Ikonen, Toni Kamula, Maria Kuusiluoma, Seppo Pääkkönen, Hanna Raiskinmäki ja Tiina Rinne sekä muusikko Jone Takamäki- milloin henkiolentoina, milloin luonnonvoimina. Itse draamana esitys ei välttämättä niin hyvin kantaisikaan, mutta Laura Jäntin ohjaama ja Jussi Tuurnan läpisäveltämä kokonaisuus antaa nautintoja useille aisteille pitkin matkaa.
Jutun sisällössä on kyllä paljonkin ajattelemisen aiheita. Erityisesti minua -äskettäin hyvän kaverini yllättäen menettäneenä- sävähdytti kohta, jossa kerrotaan edesmenneiden ystäviemme elävän muistoissamme ja palautuvan siten "eläviksi" aina heitä muistellessamme. Niinhän se tietysti pitääkin ajatella.
Vaan onko enää perusteita ajatukselle, että ihmisen etsiessä onnea luonto voidaan esittää vastavoimana? Kun tämä "vastakkainasettelu" kuitenkin jollakin aikataululla päättyy luonnon voittoon..?
Tuskin olisi Eurooppa-päivää ja tuota NL:n natseista saavuttaman voiton päivää (kumpaa sitten ikinä itse kokeekaan tarpeelliseksi millään tavoin viettää) voinut Helsingissä paremmin iltaohjelmoida, kuin menemällä katsomaan Sofi Oksasen Puhdistusta Willensaunaan.
Näytelmässä nuori nainen saapuu mafiosojen takaa-ajamana vanhan naisen yksin asuttamalle kolhoositalolle. Muistot purkautuvat ja lopulta kenenkään ei voi sanoa toimineen kaikissa tilanteissa oikein -ehkäpä opportunismi puolin ja toisin onkin monesti se pienimmän riesan tie.
Näytelmän juoni on sen verran jännittävä ja käänteissään yllättävä, ettei siitä kannata kertoa juuri mitään. Tea Istan ja Elena Leeven roolityö eri-ikäisinä Alideina on vaikuttavaa ja Emmi Pesonen takaa-ajettuna Zarana ja Seppo Pääkkönen sekä Santtu Karvonen hänen takaa-ajajinaan uskottavia. Pahasti ässävikainen ja puhetekniikaltaan onneton Jussi Nikkilä piilotetun metsäkaartilaisen roolissa jää puolitiehen. Juha Variksen antaumuksellisen kommunistin aitous tulisi selväksi vähemmälläkin paahteella.
Jos käyt kerran vuodessa teatterissa ja valintasi nyt on jokin muu esitys kuin Puhdistus, voin vain harmitella puolestasi. Tämä näytelmä pitää nähdä ja sen sanoma kokea. Tai sitä siis pitää miettiä, kuten tällaisia asioita yleensäkin. Niin lähellä, niin kaukana. Niin absurdin tuntuista -ja kuitenkin totta...
Tämä siis talon pienemmissä, pääsääntöisesti ohjelmistollisesti mielenkiintoisemmissa saleissa. Ison näyttämön yleensä turvallisen talouden varaan lasketun ohjelman täydentäminen Kristian Smedsin Tuntemattomalla onkin ihan eri juttu, jos kohta varmasti myös omiaan osoittamaan Kansiksen monipuolisuutta ja laajakatseisuutta.