YLE Radio 1

Katkelmia Matti Mäkelän pakinasta "Olen kolopesijä", julkaistu alunperin Helsingin Sanomissa 1998: (tähän minulla ei ole paljoa lisättävää - kolopesijä, c'est moi!)

-- Sunnuntaiaamuisin syön aamupalaa (ensin teetä sitten kahvia), luen lehtiä ja kuuntelen maatalousradiota. Maatalousradion paras kohta on tunnarin lehmän ammunta. Yninä tuo mieleen lapsuuden kesäaamut ja virittää pyhän rauhan. Kuuntelen maamiehen tietolaarin rauhalliset rajariidat, joista on kaksikymmentä vuotta kysynyt nimimerkki "epätietoinen". Puutarha-asioissa suosikkini oli edesmennyt Veikko Koskinen. Nimitin häntä mielessäni malation-mieheksi, koska hän suositteli aina ja kaikkeen malation-ruiskutusta "purkissa olevan ohjeen mukaan" toistettuna. Niin turvallista, niin turvallista.

Pyhäaamun rauhan kolossa ja muulloinkin kaipaan puheohjelmia. On yksi lysti, mistä ne kertovat, vieraista kulttuureista, historiasta, tieteen saavutuksista, vähittäisestä menestyksestä luonnonsuojelussa. Tärkeintä on rauhallinen puheääni, pitkä ohjelma, "arvoisa kuulija". Se, että varmasti tietää, ettei tule yhtä ainoaa nuottia musiikkia. Jos olisi olemassa kanava, joka voisi tämän taata, pitäisin sitä aina auki ja maksaisin siitä ilosta tuhat markkaa vuodessa. --

Elämän kolopaikat ovat tulleet koko ajan tärkeämmiksi. Radion nappula siinä takana, täsmälleen oikeassa kohdassa, että sen saa nopeasti auki ja kiinni. --

(Synnynnäinen lähestymiskielto, WSOY 2003, s. 111-112)

Seuraava kohtaus on helppo ajoittaa: Sputnik 1 lähti maata kiertämään lokakuussa 1957.

Hessu avaa radion. Tulee kohinaa ja piipitystä. Kohina voimistuu jaksoittain, niin että piipitystä tuskin kuuluu. Radio on ikkunalla; paikasta missä Hessu istuu, näkyy tehtaan rappeutunut seinä ja pesutuvan ikkunat. Nainen vääntää pyykkiä pesutuvassa. Ikkunoista työntyy höyryä iltaan. Piipitys lakkaa. Haastattelija kysyy tiedemiehen mielipidettä keinokuusta. Tiedemies pyytää haastattelijaa sanomaan tekokuu, ja sitten hän sanoo ensimmäisenä ajatuksenaan olleen, että tämän jälkeen tuskin kukaan enää epäilee ettei maapallo olisi pyöreä. Haastattelu päättyy Metro-tyttöjen laulamaan levyyn Alla venäläisen kuun.

- Ryssän kuu se vaan valvoo, Hessu sanoo.
- Mitä sä siitä ymmärrät, senkun annat radion olla rauhassa. Mä voin kertoo sulle, kummosia ryssät on. Sodassa se nähtiin. Me hiivittiin...
- Sänkyyn, keskeyttää äiti ja repii isän jalkeille.
- Ja jos se oliskin totta, jos se oliskin niin, niin se olis Suomen loppu. Vinis Vinlantia. Meille ei oo mitään armoo tulossa, ne panee tän maan matalaks raketeillaan, ne tietää et me tapettas ne viimeseen mieheen, jos niitä ei olis niin helvetin paljon.
- Mitä tommonen juoppolalli pystyy tappamaan?
- Juoppo härmäläinenkin vastaa aina yhtä iivanaa.

Äiti laskee isän irti, isä kaatuu hervottomana selälleen. Heteka antaa myöten, niin että isä pomppaa ilmaan ennen kuin jää liikkumattomana makaamaan.

(Alpo Ruuth: Kämppä, Tammi 1969) (1970, 3.p., ss. 31-32)

Kämppä on Alpo Ruuthin omiin kokemuksiin pohjautuva tärkeä romaani. Se kertoo 50-luvun lopun nuorison elämästä ymmärtävästi. Niin ymmärtävästi, että 50-luvun lasten kannattaa lukea sitä taas! Nykyajan - ja muiden vuosikymmenten - nuori saa siitä aineistoa pohdintaan: muuttuuko nuoriso?

Kämppä on hyvää oheislukemistoa tämän Keskustelufoorumin ketjuihin, ainakin Nuorison käyttäytymistä, suomettumista ja taistolaisuutta käsitteleviin. Myös Bodom-pohdintoihin kirja antaa materiaalia.

Kämpän lapset ja nuoret saavat rutkasti tukkapöllyä ja remmiä, mitä tapaa jotkut haikailevat tähänkin päivään. Kasvatuksen tulos ei vakuuta: onko 13-vuotiaan laivahuoran väkisinmakaaminen Vaasankadun porttikongissa sitä fiksua käytöstä, jota foorumin konservatiivit peräänkuuluttivat tukistamis-ketjussa?

Sputnik 1957 ja Juri Gagarinin lento 1961 (1. avaruustekokuu ja 1. ihminen avaruudessa) olivat Neuvostoliitolle tärkeitä imagovoittoja kylmässä sodassa. Neuvostoliiton avaruusylivoima kesti kymmenisen vuotta. USA sai ykkösasemansa vasta 60-luvun lopulla Apollo-lentojen onnistuttua (1. ihminen kuussa).

Mitä tuumitte tästä: Avaruus kiinnostaa ehkä kaikkein eniten n. 10-vuotiaita. Selittäisikö tämä sitä, miksi 50-luvulla syntyneet omaksuivat kaikkein voimakkaimman neukkurakkauden, joka kypsyi heidän aikuistuttuaan 70-luvulla. 60-luvun lapset saivat sitten syyn ihailla jenkkiä enemmän ... Nuorna vitsa väännettävä.

Millaista radiota vuodelle 2000 ennusti amerikkalainen sosialisti-utopistikirjailija Edward Bellamy valtavan suosion saavuttaneessa teoksessaan, joka ilmestyi 117 vuotta sitten, vuonna 1888? Tämä lainaus on aika pitkä, siksi olen lihavoinut käytännön radiokohdat:

(Päähenkilö on herännyt 113 vuoden hypnoosista - mesmeristisestä unesta - ja Edith-neiti esittelee hänelle vuoden 2000 elämää...)

"Pidättekö musiikista, herra West?" Edith kysyi.
Vakuutin hänelle, että minusta musiikki oli puolet elämästä.
"Minun pitäisi pyytää anteeksi kysymystäni", hän sanoi. "Emme kysy sitä nykyisin toisiltamme, mutta olen lukenut että teidän aikananne jopa sivistyneiden joukossa oli niitä, jotka eivät musiikista piitanneet."
"Teidän on kuitenkin muistettava", sanoin, "että osa musiikistamme oli varsin järjetöntä."
"Aivan", hän sanoi, "tiedän sen, ja pelkäänpä etten olisi pitänyt siitä lainkaan. Haluaisitteko kuulla musiikkiamme nyt, herra West?"
"Kuuntelisin teitä tavattoman mielelläni", sanoin.
"Minua!" hän huudahti nauraen. "Luulitteko, että aioin soittaa tai laulaa teille?"
"Niin minä toivoin", vastasin.
Huomatessaan häkeltyneisyyteni hän peitteli huvittuneisuuttaan ja selitti. "Nykyisin me kaikki tietenkin laulamme kouluttaessamme ääntämme, ja jotkut opettelevat soittamaan omaksi huvikseen, mutta koska ammattilaisten soittama musiikki on niin paljon hienompaa ja täydellisempää kuin oma soittomme ja koska pääsemme kuulemaan sitä milloin haluamme, emme kutsu omaa lauluamme tai soittoamme musiikiksi lainkaan. Kaikki todella hyvät laulajat ja soittajat tekevät sitä ammatikseen, ja muut vaikenevat useimmiten. Mutta haluaisitteko kuulla musiikkiamme?"
Vakuutin hänelle jälleen, että haluaisin.

"Tulkaa siis musiikkihuoneeseen", hän sanoi, ja seurasin häntä huoneeseen, jossa ei ollut tauluja ja jonka lattia ja seinät oli päällystetty puulla. Olin odottanut näkeväni uudenlaisia soittimia, mutta huoneessa ei ollut mitään niiden kaltaista. Häkeltynyt ulkomuotoni näytti viihdyttävän Edithiä suuresti.
"Katsokaa toki tämän päivän ohjelmaa', hän sanoi ojentaessaan minulle kortin, "ja kertokaa mitä haluaisitte kuulla. Muistanette, että kello on 17."
Korttiin oli merkitty syyskuun 12. päivä vuonna 2000, ja siihen kirjoitettu ohjelma oli pisin koskaan näkemäni. Myös valikoima oli melkoinen, ja siihen sisältyi laulu- ja instrumentaalisooloja, duettoja, kvartetteja ja useita orkesterikokoonpanoja. Olin ylitsepursuavan listan lumoissa, kunnes Edithin vaaleanpunainen sormenpää osoitti erästä kohtaa, jossa lukuisia esityksiä oli järjestetty otsikon 'klo 17:00' alle. Silloin huomasin, että valikoima koski koko päivää, ja se oli jaettu kahteenkymmeneenneljään osioon, joista jokainen vastasi tuntia. Kello seitsemäksitoista oli merkitty vain muutamia sävellyksiä, ja osoitin haluavani kuulla urkumusiikkia.

"Olen iloinen, että pidätte urkumusiikista", hän sanoi. "Tuskin mikään soveltuu mielialaani useammin."
Hän kehotti minua istumaan mukavasti, kulki huoneen poikki ja koski nähdäkseni vain yhtä tai kahta nappulaa, minkä jälkeen suurenmoisen urkuhymnin sävelet täyttivät huoneen; nimenomaan täyttivät, eivät suinkaan peittäneet alleen, sillä äänenvoimakkuus oli säädetty huoneen koolle juuri sopivaksi. Kuuntelin esityksen loppuun tuskin lainkaan hengittäen. En ollut odottanut koskaan kuulevani musiikkia niin täydellisesti esitettynä.
"Loistavaa!" huudahdin, kun äänen viimeinen suuri aalto häipyi hiljaisuuteen. "Bach itse soittaa urkuja; mutta missä ne ovat?"
"Odottakaa hetki, olkaa hyvä", Edith sanoi, "haluan että kuuntelette tämän valssin ennen kuin kysytte mitään. Minusta se on todella lumoava." Samalla kun hän sen sanoi, huoneen täyttivät viulujen äänet, joissa tuntui kesäöiden taikuus.

Kun kappale loppui, hän sanoi: "Musiikkiin ei liity mitään salaperäistä, kuten näytätte kuvittelevan. Sitä eivät soita keijut tai henget, vaan hyväntahtoiset, rehelliset ja äärimmäisen tarkat ihmiskädet. Me olemme soveltaneet vaivalloisuutta vähentävää yhteistyön periaatetta musiikkiin yhtä lailla kuin kaikkeen muuhunkin. Kaupungissa on useita musiikkisaleja, joiden akustiikka soveltuu täydellisesti eri musiikinlajeille. Nämä salit on yhdistetty puhelimella kaikkiin niihin taloihin, jotka haluavat maksaa pienen maksun, ja voitte olla varma, että yksikään ei ole siitä kieltäytynyt. Kunkin salin muusikkojoukko on niin suuri, että vaikka kullakin soittajalla ja soittajaryhmällä on vain pieni osuus, ohjelmaa riittää joka päivä kahdellekymmenelleneljälle tunnille. Jos tutkitte korttia tarkasti, huomaatte, että tänä päivänä on mahdollisuus kuunnella neljää eri konserttia, jonka toisistaan poikkeavat ohjelmat esitetään samanaikaisesti, ja pääsette kuulemaan mitä tahansa tällä hetkellä esitettävää sävelmää painamalla nappia, joka yhdistää talon kyseiseen musiikkisaliin. Ohjelmat on suunniteltu siten, että useimmiten on mahdollista valita paitsi instrumentaali- ja laulumusiikin väliltä ja eri instrumenttien väliltä, myös eri tunnelmien väliltä, joten kaikkia makuja ja mielialoja voidaan tyydyttää.

"Minusta tuntuu, neiti Leete", sanoin, "että mikäli me olisimme kyenneet suunnittelemaan järjestelmän, jonka avulla jokainen voi milloin tahansa kuunnella kotonaan jokaiseen mielialaan täydellistä musiikkia niin paljon kuin haluaa, me olisimme pitäneet sitä inhimillisten saavutusten korkeimpana huippuna ja lakanneet pyrkimästä parempaan."
"Minä en kykene käsittämään, kuinka teidän aikanne musiikinystävät saattoivat sietää tapaa jolla musiikkia tarjottiin", Edith vastasi. "Kuulemisen arvoinen musiikki oli ymmärtääkseni täysin massojen saavuttamattomissa, ja hyväosaisetkin pääsivät nauttimaan siitä vain harvoin. Siihen liittyi suurta vaivaa ja huomattavia menoja, musiikki kesti vain vähän aikaa, joku muu oli määritellyt olosuhteet ja niihin kuului toivotun musiikin lisäksi paljon epätoivottavia asianhaaroja. Ajatellaanpa teidän konserttejanne ja oopperoitanne! Kuinka väsyttävää onkaan ollut kuunnella kaikkea sitä yhdentekevää musiikkia, jonka jälkeen pääsi vihdoin kuulemaan ne itseään miellyttävät kaksi sävelmää! Päivällisellä on sentään mahdollista jättää syömättä ruokalajit, joista ei välitä. Söisikö nälkäisinkään ihminen koskaan, jos hänen olisi pakko syödä kaikkea pöytään kannettua? Nähdäkseni kuuloaisti on yhtä herkkä kuin makuaistikin. Ilmeisesti nämä todella hyvän musiikin kuulemiseen liittyvät vaikeudet saivat teidät kuuntelemaan kotonanne amatöörien soittoa ja laulua."
" Kyllä", vastasin, "useimmat joutuivat valitsemaan joko sen tai ei mitään."
"No mutta sitten", Edith huokaisi, "kun asiaa todella harkitsee, ei ole mikään ihme että ihmiset eivät siihen aikaan välittäneet musiikista. Minäkin olisin varmasti inhonnut sitä."

"Ymmärsinkö teitä oikein", tiedustelin, "kun sanoitte että ohjelma kestää täydet kaksikymmentäneljä tuntia? Niin tässä näyttää lukevan, mutta kuka kuuntelee musiikkia keskiyön ja aamun välillä?"
"Voi, monet", Edith vastasi. "Ihmisillä on monenlaisia rytmejä; mutta vaikka keskiyön ja aamun välillä soitettu musiikki ei tavoittaisikaan muita, sitä kuuntelisivat kuitenkin unettomat, sairaat ja kuolevat. Makuukamareissamme on sängyn päädyssä puhelin, jonka avulla unettomuudesta kärsivä saa kuunnella mielialaansa sopivaa musiikkia."
"Onko minunkin huoneessani tällainen?"
"Ilman muuta - ja kuinka typerä, kuinka suunnattoman typerä olinkaan, kun en kertonut sitä teille jo eilisiltana! Isä saa opettaa sen käytön teille ennen kuin menette nukkumaan. Kun kuuloke on ulottuvillanne, kykenette karkottamaan kaikki epämukavat tunteet, mikäli ne palaavat teitä vaivaamaan."

Edward Bellamy: Vuonna 2000, Desura 1999, ss. 66-69, suomennos Tero Valkonen (alkuteos Looking Backward 2000-1887 ilmestyi Yhdysvalloissa v. 1888)

Alpo Ruuthin Kämpästä saamme toisenkin radiokohtauksen. Meneillään on nelihenkisen perheen jouluaatto 50-luvulla ahtaassa kalliolaisessa kerrostaloasunnossa, joka on itse asiassa perheen isän suutarinverstaan takahuone!

Murrosikäinen Pera viettää yleensä vapaa-aikansa kavereitten kanssa, mutta jouluna koti-ilta kuuluu tapoihin. Perinteiset kuviot kyllästyttävät Peraa. Hän kiukuttelee kääntämällä kodin putkiradion Tallinnan taajuudelle:

"Asunnon ainoa nojatuoli on joulun ajaksi nostettu verstaaseen, jotta kuuselle on saatu tilaa. Pera käy pitkälleen hetekalle ja avaa radion. Naiset laulavat kulkusia, Pera vääntelee nappulaa niin kauan että löytää Eestin. Lempeä-ääninen mies esittää maataloustuotannon edellisvuotisia lukuja. Tuotantosuunnitelmat on ylitetty kaikilla aloilla ainakin viidellätoista prosentilla ja kananhoidossa kasvu on ollut jopa neljäkymmentä, jonka vuoksi yksi valtion sovhoosin kanalanhoitajista on saanut rintakuvapatsaan johonkin puistoon.

- Minkä takia sinä yrität jatkuvasti pilata jouluiloa.

Pera kääntää takaisin Suomeen. Joulupukki antaa viimeisiä evästyksiä ja käskee tarkkailla, joko kuuluisi oven takaa askeleita. Kari hämmentyy, ryntää puotiin. Isä on kummallisesti kadonnut.

- Laittaisitko valkoisen paidan?
- Miks, emmä, mitä tässä on vikaa.
- Laita nyt, kun on juhla ja kaikki.

Äiti heittää hänelle valkoisen paidan. Pera nousee vuoteella ja yrittää sovittautua ahtaaseen paitaan.

- Ei sovi!
- No, voi sun, tarviiko sun kasvaa noin julmetusti. Eikä sitä ole käytetty kuin kerran, viime kevään päättäjäisissä.
- Sopiihan tää isälle.
- Voihan se sillekin olla pieni.

Isä palaa ulkoa, riisuu takkinsa ja istuu Peran viereen vuoteelle. Äiti levittää valkoisen liinan pöydälle ja hakee keittiöstä astioita. Kari kantaa veitsiä ja haarukoita. Isä hakee keittiöstä kinkun, Pera kuuntelee kuinka tontut ja joulupukki viettävät joulua Korvatunturilla. Äiti tuo korkeat olutlasit pöytään. Isä ottaa kaapista pullon koskenkorvaa, vinettoa ja jokaiselle olutpullon ruuan kanssa juotavaksi.

Oveen koputetaan. Kari jähmettyy pöydän viereen käsi kinkkuviipaleella. Isä sanoo Karille: "Noh." Kari työntää likaisen sormen suuhunsa. Isä taluttaa Karin kädestä puotiin. Pera sammuttaa radion. Äiti sytyttää kiireesti kynttilöitä.

- Sehän pian tuli, Kalle on tietysti taas juovuksissa, pian nyt Pertti, sytytetään kynttilät.

Pera sytyttää oman puolensa kynttilät. Äiti sammuttaa valon.

- Toivotaan ettei Kari tunne Kallea pimeässä.
- Ei tunne, se pelkää niin helvetisti, että mäkin voisin olla pukkina vaikka ilman partaa.
- Miten sulla on muuten tulitikkuja taskussa?"

(Alpo Ruuth: Kämppä, Tammi 1969) (1970, 3.p., ss. 134-135)

Kerran illalla kuuntelimme elokuvan "Tseljuskinilaisten vastaanotto Moskovassa" radiointia. Punainen tori kajahteli loputtomista hurraahuudoista, korokkeelta kantautui puhetta, ja me Zenjan kanssa tavoittelimme sankarien jokaista sanaa innoissamme hymyillen.

Sitaatti on Nina Lugovskajan kirjasta Haluan elää (WSOY 2004). Kirja on koululutytön päiväkirja vuosien 1932-1937 Neuvostoliitosta. Sen pitäminen loppui takavarikointiin GPU:n kotitarkastuksessa ja Ninan pidättämiseen. Sitaatista poiketen kirja suhtautuu muuten kielteisesti stalinismiin. Tseljuskinilaiset olivat hyörylaiva Tseljuskinin miehistöä, joka pelastettiin laivan juututtua jäiden puristukseen 1934 sen yrittäessä purjehtia läpi Pohjoisella meritien.

Mielenkiintoista on että kysymyksessä on ollut elokuvan ääniraidan radioesitys. Tuolloin radio ilmeisesti tavoitti laajemman osan väestöstä kuin elokuvat ja elokuvaa tietysti esitettiin myös kuvana.

tukkimes kirjoitti:

Mielenkiintoista on että kysymyksessä on ollut elokuvan ääniraidan radioesitys. Tuolloin radio ilmeisesti tavoitti laajemman osan väestöstä kuin elokuvat ja elokuvaa tietysti esitettiin myös kuvana.

Josta tulikin mieleeni: Joitakin vuosia sitten vietin tähänastisen elämäni pisimmän televisiottoman kauden, jolloin opin kuuntelemaan televisiota. (Videonauhurin ääniannosta piuha vahvistimen ottoliittimiin ja ääni kuuluu ämyreistä.) Tärkein havainto tuolta ajalta on se, että aika monet tv-ohjelmat eivät tarvitsisi lainkaan kuvaa, vaan ne ovat vain kuvalla varustettuja radio-ohjelmia. Useissa keskusteluohjelmissa kuva saattaa jopa johdattaa ohjelmaa seuraavaa katsojaa harhapoluille, keskittymään toisarvoisiin seikkoihin.

Oikeastaan pitäis toteuttaa jälleen...

Tällä kertaa televisiosta. Mainioissa muistelmissaan Bob Dylan (Muistelmat, osa 1, WSOY. 2005) kertoo lapsuutensa televisiosta:

"Myös televisio teki tuloaan, mutta läheskään kaikissa kodeissa ei ollut vastaanotinta. Toosassa oli pyöreä kuvaputki. Ohjelmalähetykset alkoivat yleensä kolmelta iltapäivällä testikuvalla, jota näytettiin pari tuntia ja joka vaihtui välillä pariin New Yorkissa tai Hollywoodissa nauhoitettuun show'hun ja jatkui sitten pätkittäin seitsemään tai kahdeksaan saakka. Katsottavaa ei ollut kovinpaljon...Milton Berle, Howdy dowdy, Cisco Kid, Lucy ja hänen kuubalainen tanssiorkesterijohtaja-aviomiehensä Desi,
Isä tietää kaiken-perhe, jossa kaikki pukeutuivat aina heinosti jopa kotioloissa"

Niinpä niin, kuin Tes-Tv 60-luvun alussa.

Jaska Filppulan romaani Virginia City 1965 (vuodelta 2005) sisältää paljon radiojuontoja kahdelta sanfransiscolaiselta radioasemalta KPFA ja KCHI. Juonnot ovat sodanvastaisia ja yhteiskuntakriittisiä mutta humoristisia. DJ on vietnamveteraani, siis jo silloin vuonna 1965. Filppulan tuotanto sisältää paljon faktatiedolta näyttävää mutta harkitusti vähän sinnepäin. Ihan tällaista tiskijukkaa ei liene ollut ja tosiasiassa vain KPFA toimi(i) Siscossa. Asema oli todellisuudessa lakkauttamisuhan alla väitetyn kommunistisuutensa takia.

Harper Lee kirjoitti:...., sanoi herra Tate. - Herra Finch, kuulitteko heidän huutavan?
Atticus sanoi, ettei hän ollut kuullut. Hänellä oli ollut radio auki. Alexandra-tädillä oli ollut oma radionsa auki huoneessaan. Hän muisti sen, koska täti oli pyytänyt häntä hiukan hiljentämään omaansa, että hänkin kuulisi jotain. Atticus naurahti: - Minä soitan aina radiota liian kovaa.
- Mahtoivatkohan naapurit kuulla mitään ...? sanoi herra Tate.
- Tuskinpa vain, Heck. Useimmat heistä kuuntelevat radiota tai menevät levolle yhtaikaa kanojen kanssa.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird, 1962), suomentanut Maija Westerlund, Gummerus, 4.p., 1964, s. 317-318.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun Alabamaan aikaan, jolloin musta mies oli kuin ennakoitu syyllinen. Harper Lee sai kirjastaan Pulitzer-palkinnon ja Kompassi-sarjan takakannessa kirjaa kehuskelee Truman Capote, joka itse myös on henkilönä, pikkupoikana, jutussa. Suosittu teos, sillä se filmattiin Robert Mulliganin toimesta jo kirjan ilmestymisvuonna. Näin kerran jutun, jossa yleisötilaisuudessa haastateltiin Gregory Peckiä - hän esittää juristia hommassa. Yleisössä oli monta henkilöä, jotka olivat lähteneet samalle uralle kuin fiktiivinen hahmo juuri tämän filmin ja Peckin suorituksen vuoksi.

Radio on tässä tapahtumien seuraamista estävä tekijä.

Muuten, nimiErkki, Kämpästä olevat kohdat ovat hyviä. Luin kirjan silloin, kun se ilmestyi. En enää olisi muistanut radion merkityksen olleen noinkin suuri elämänmenoon.

"Nutbeemin uutiset olivat kotoisin lyhytaaltoradiosta joka rätisi hänen pöydällään kuin migreenin kourissa. Kun kuuluvuus oli hyvä, se humisi tenorimaisesti, mutta rätisi aina kun revontulten sähkö häiritsi. Nutbeem lojui pöytää vasten korva vastaanottimen kupeessa, perkasi esiin uutisia vonkuvista vierasmaalaisista äänistä, väänteli kertomukset päivän mielialaansa sopivasti. Äänen voimakkuuden säädin oli tiessään. Hän hiljensi tai voimisti ääntä asettamalla pöytäveitsen kärjen metallirakoseen ja vääntämällä. Hänen nurkkauksensa lemusi radioilta - pölyä, kuumuutta, metallia, puuta, sähköä, aikaa."

Näin kuvaa E. Annie Proux kirjassaan Laivauutisia (1993, suom. 1997) newfoundlandilaisen paikallislehden ulkomaanuutisten hankintaa ennen internetin aikakautta.

Siirryttäessä kesän ajaksi - tai ikuisesti? - zeniläiseen keskusteluun sallittakoon seuraava lainaus:

- On kolme buddhalaista tapaa katsoa televisiota. Itse asiassa ne ovat yksi ja sama tapa, mutta harjoittelun eri vaiheissa se ilmenee eri tavoin. Ensin katsot televisiokuvaa ilman ääntä. Puolisen tuntia päivässä ja mielilähetyksiäsi. Heti kun ajattelet, että televisiossa sanotaan jotain tärkeää ja kiinnostavaa, tiedostat tämän ajatuksesi ja neutralisoit sen saman tien. Aluksi tulee lankeemuksia ja sinä lisäät ääntä, mutta vähitellen totut siihen. Olennaista on, ettet tunne syyllisyyttä lankeemuksistasi. Kaikille niitä alkuvaiheessa sattuu, jopa laamoille. Sitten alat katsoa televisiota, jossa on ääni mutta ei kuvaa. Ja lopulta alat katsoa suljettua televisiota. Se on oikeastaan keskeisin tekniikka, kaksi ensimmäistä ovat valmistavia vaiheita.
--
Jos katsoo televisiota tällä tavoin vaikkapa tunninkin päivässä kymmenen vuoden ajan, ymmärtää television luonteen. Ja kaiken muunkin.

Viktor Pelevin: Generation P, Tammi 2000 (venäjänkielinen alkuteos 1999) ss. 273-274

"Joku tuli keittiöön, aika mukavannäköinen nainen. Radiosta tulivat samat toivelevyt jotka olivat tuleet kymmenen vuotta yhtä menoa.
Luultavasti ne pelkäävät radiossa että kansa järjestäisi talonpoikaismarssin radioon jos muuttaisivat levyjä, tulisi ja hakkaisi kaikki muut säpäleiksi kerralla."

Samuli Paronen: Huone puutalossa, 1971.

Kulttuuripessimismiä 25 vuotta ennen soittolistaradioita.

Susan Kurosen kirja "Pääministerin morsian" käsittelee yhteiskunnallisesti monellakin tapaa merkittäviä asioita. Ensinnäkin Kuronen kuvaa kirjassaan tarkasti median toimintaa julkisuusmyllyyn yllättäen joutuneen ihmisen näkökulmasta: maailmaa, jossa "ihmistä käsitellään juuri niin paljon kuin hänellä on arvoa - ei ihmisyysarvoa, vaan myyntiarvoa" (s.17). Toiseksi Kurosen aito kerronta täsmentää näkemyksiämme ennen näkemättömän hyvin siitä kuilusta, joka on päätöksentekijöiden ja kansalaisten enemmistön välillä. Tämän ymmärtäminen on erittäin tärkeää demokraattisen yhteiskuntajärjestelmämme tulevaisuudelle.

Alkavasta oikeudenkäynnistä en pidä lainkaan. Itse ainakin voin vakuuttaa, ettei kirja aiheuttanut minussa lainkaan asianomistajaan (pääministeri Vanhaseen) kohdistuvaa halveksuntaa. Päinvastoin, kirja lisäsi ymmärtämystäni sekä häntä ja Kurosta että itseäni ja lähimmäisiäni kohtaan. Toivon, että tuomiota ei lopulta julisteta.

Kirjassa on myös kiva radiokohtaus:

"Helmikuussa kun Suomi ja Ruotsi olivat vastakkain olympialaisten jääkiekko-ottelussa, Matti tuli hakemaan minut ja menimme Kesärantaan, mutta Matti ei saanutkaan oman virka-asuntonsa televisiota päälle ja oli aivan raivona. Menimme hänen työhuoneeseensa, siellä oli pieni radio josta kuuntelimme ottelun, Mattia varmaan nolotti." (s.28)

Todella matalaotsaista kirjoittelua nimierkiltä . Että kun tulee ero , niin rangaistukseksi intiimit kohtaukset nettiin tai kirjaan . Kuroselle vähintään kovat sakot yksityisyyden loukkauksesta , mieluiten raippoja .

Tästä sivujuonteesta on sanottavaa kuitenkin jotain. En ole lukenut Kurosen kirjaa eikä minulla ole mitään aikomusta sitä lukeakaan. Olen sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä tulee olla yksityisyys, jota ei rikota julkisuudessa kaikki jälkikäteen kostona tai sensaationa paljastaen. Toisaalta olen sitä mieltä, että pääministerin seurustelu ei ole verrattavissa aivan tavallisen matti tai maija meikäläisen seurusteluun. Pitäisi olla sovittuna, mitä sanotaan ja mikä jätetään sanomatta. Kun pääministeri alkaa seurustella, niin sitä kuin ennakkoon ei odottaisi, että asiaan ei liity mitään sitoutumista vaan hän voi käyttäytyä kuin kuka tahansa. Tässä yhteydessä ymmärrän nimiErkkiä ja kritiikkiä, joka on samaan asiaan täällä jossain puuttunut. Hienovaraisuus kuuluu myös sille osapuolelle, joka lähtee ja jättää, ei vain sille henkilölle joka jää ja joka hylätään. Varsinkin kun on vielä sekin ero, että toinen on tottunut median pyöritykseen, mutta toiselle kaikki, tunnettuus ja sitten aikamoinen julkisuus, tulee kuin myrskynä tupaan - varsinkin silloin kun on vastaamassa kysymyksiin yksin.