YLE Radio 1

Mortimer kirjoitti: Einojuhani Rautavaaran musiikkihan on - siis ainakin se, mitä hän on säveltänyt viimeiset pari-kolmekymmentä vuotta - aivan tavattoman yksinkertaista, helposti sulavaa ja suorastaan popularisoitua musiikkia!
Jos mclean tarkoittaa oikeasti "rumaa" nykymusiikkia, miksei hän mainitse Paavo Heinistä tai hänen ulkomaisia hengenheimolaisiaan?

Kuuntelen varsin mielelläni nykymusiikkia, mutta mieluummin livenä kuin levyltä. On mahtavaa nähdä, millaista keskittymistä nykymusiikin esittäminen muusikoilta edellyttää. Silloin ääni muuttuu autonomiseksi ja muutkin kuin kauneusarvot saavat merkityksiä.

Ernesti kirjoitti: Mitä EJ Rautavaaran sävelmiin tulee, koin kiintoisan yllätyksen viime sunnuntaina ajellessani Helssingistä kotiin päin: Nykymusiikki saattaa kuulostaa hyvältä! (Tai sitten olin vain oudossa mielentilassa. Rakkaani syytä lie mielenhäiriöni.)

mclean kirjoitti:Mortimer. Ei minun tietämykseni Rautavaarasta ole kaksinen...saattaa olla kyse yhtä lailla Heinisestäkin. Pääasia, että tarkoitamme uudella musiikilla kuitenkin samaa melusaastetta.

Kun kerjäsin puppusanageneraattorilla generoitua vastausta, tein sen tahallani. Jospa generaattori kerrankin keskittyisi tämmöseen turhaan aiheeseen, jossa generaattorin käämit palaisivat. Generaattorin viat selvitetään tekniikassakin kuormituskokeella. Miksi ei sama metodi pelaisi puppusanageneraattorissa...jo tuon verbaalisen analogian ansiosta. Korkeampaa analogiaa tällä palstalla melskaavalta generaattorilta ei näemmä löydy.

Modernissa musiikissa tuntuu vaikuttavan vähän samantyyppinen ajattelu, kuin nykytaiteessakin: Kaikki, mikä taiteeksi voidaan mieltää, on sellaista. Musiikkia siis on jopa John Cagen 4'33" (pianisti istuu pianonsa ääressä neljä minuuttia 33 sekuntia ja kaikki, mitä ympärillä tapahtuu, on musiikkia). Tähän verrattunahan Einojuhani Rautavaaran tuotannossa on paljonkin hyvinkin perinteistä tavaraa, esimerkiksi Cantus Arcticus tai Marjatta matala neiti suorastaan aikalaismestariteoksia.
Rautavaara sai Heikinheimolta -ja ilmeisesti aika monelta muultakin hänet tunteneelta henkilöltä- henkilönä aika kylmäkiskoisen palautteen, mutta senhän ei tarvitse korreloida hänen tuotantoonsa.

Magnus Lindberg on minusta paljonkin kiinnostavampi tyyppi mitä tulee nykymusiikin luomiseen. Hänen tuotannostaan tuntuu ensimmäiseksi mieleen tulevan juuri tuollainen kling-klangi, joka voi merkitä samanaikaisesti neroutta tai hulluutta, todennäköisesti ei kuitenkaan kumpaakaan.

Rautavaaralla on ainakin yksi kaunis orkesterikappale; lintukoto, jota luulin aluksi jonkun 100 vuotta sitten eläneen mestarin kynästä lähteneeksi, miltei kuin jotain Debussytä. tai kenties Deliusta? joka tapauksessa hienoa musiikkia, jota kuunteli mielellään strategisesti oivaltavasti sijoitettuine rummunkolkutuksineen, tuoden mieleen tikan pesäkoloaan rakentamassa.

Rautavaaran kappaleista pidän eniten Reissumiehestä ja kissasta, Sininen uni tulee heti sen jälkeen.

VeHy kirjoitti:Rautavaaran kappaleista pidän eniten Reissumiehestä ja kissasta, Sininen uni tulee heti sen jälkeen.

Olisi perin kiinnostavaa kuulla hänen oooperoitaankin radiossa, Auringon talo, joka oli varsin kiitetty kriitikoiden taholta oivallisena levytyksenä?

Mitä tulee Magnus Lindbergiin, hänen 80-luvun kotkotuksistaan (Kraft, Ur, Joy jne.) en pitänyt ollenkaan ja hämmästelin sitä yksimielisyyttä, jolla hänet huudettiin aikanaan neroksi.
Mielenkiintoisempaa musiikkia hän alkoi tehdä 90-luvulla (Aura), mutta viime aikoina kuulemani orkesterikappaleet - hänhän ei juuri muuta sävellä - ovat olleet saman puuron hämmentämistä.

Suomalaisista nykysäveltäjistä arvostan erityisesti Usko Meriläistä, mutta hänen musiikkiaan soitetaan konserteissa harmittavan vähän.

Cagen 4'33" ei ole musiikkia, vaan performanssi. Musiikkiin kuuluvat tietysti tauotkin mutta vain siinä tapauksessa, että vähintään niiden jommalla-kummalla puolella on ääntä. Muuten teosidentiteetti ei täyty.

Miksi joku asia pitää rasistisella väkipakolla rajata heti, ajattelematta asiaa yhtään, musiikin ulkopuolelle? Kerrankin olisi tilaisuus avata korvansa äänille joita on ja kehittää sisäistä (toivottavasti ei täysin nuupahtanutta) mielikuvitustaan - "sisäistä säveltäjäänsä" - ja hoksata uutta, elää vähän enemmän. Mutta ei. Ei ole musiikkia, en kuule mitään. Ilmoitan itseni henkisesti konkurssiin.

Tiedoksi: John Cagen 4'33 kuuluu länsimaisen taidemusiikin tunnetuimpiin ja tunnustetuimpiin mestariteoksiin. Se on ollut sitä jo puoli vuosisataa, yrittäkää pysyä mukana, ikivanhat!

Delius oli aikaansa nähden avantgardistinen säveltäjä, joka osaa hätkähdyttää ja ylltättää vielä 100 vuotta teosten säveltämisen jälkeenkin.

Ajattelin, olipa orkestraalista tykitystä, kun olin juuri kuunnellut Pariisi-nimisen yökappaleen, laulun suurelle kaupungille 1934-luvun monoäänityksenä.

Minkä vaikutuksen se tekisikään orkesteriväripaletin koko loistossaan, ei niin kyyneliin asti syvästi liikuttavana kuin Appalachia, mutta rytmisesti niinikään äärimmäisen vaihtelevaa ja energistä musiikkia vuoroin romanttisen lämpimine vuoroin suurkaupungin sekasortoisia, hälisevän levottomia urbaaneja tunnelmia esitellen.

Häikäsevempää kuin Richard Strauss, joka tosin Deliusta ihalikin. Hänen kappaleensa ja oopperansa kun olivat Engelbert Humperdinckin mielestä aina erityisiä tapauksia, kuten Maalaiskylän Romeo ja julia, joko kaikesta wagneriaanisista piirteistään johtoaihetekniikkaa ja orkesterin päättymätöntä melodiaa myöten kiitos loputtomien sekvenssikehittelyjen puuttumisesta, on liikuttavinta, kauneinta ja sydämellisintä oopperamusiikkia, monine hienoine interludeineen, kuten surumarssin omainen The Dream, jossa rakastavaiset uneksivat tulevansa vihityksi kyläkirkossa kellojen soidessa jossain etäällä, koraali, jne., mitä 1900-luvun taitteessa on säveletty, aikaansa edellä olevaa musiikkia, jota on lähes mahdotonta esittää edes nykyaikaisella näyttämötekniikalla varustetuissa moderneissa oopperatataloissa, Tristanin sukulaisteos.

Delius nimittäin tähtäsi atmosfäärien uudelleen luomiseen orkesteriteoksissaan usein avointa muunnelmamuotoa noudattaen, ja jopa sitäkin enemmän oopperoissaan. Ne jotka leimaavat hänet pienten musiikillisten tunnelmakuvien ja orkestraalisten karaktäärikappaleiden säveltäjäksi menettävät laajemman kuvan hänen säveltäjäprofiilistaan-ja temperamentistaan.

Deliuksen aikalaisilla oli paljon vivahdusrikkaampi käsitys hänestä ollessaan hyvin tietoisia hänen musikkiinsa kvaliteeteista ja uniikista ominaisluonteesta.

R. Straussin samoin kuin nuoremman sukupolven edustajien Kodalyn ja Bartokin kirjeet todistavat kuinka suurta kunnioitusta ja arvostusta hän nautti omana aikanaan niin taiteilijana kuin ihmisenäkin, hänen musikillisten vaikutteidensa valtavasta kirjosta huolimatta, tai ehkäpä juuri siksi.

Rytmisesti energistä musiikkia dustaa myös poikamaisen veikeä ja leikillinen, jännittävä seikkailu, Eventyr, parine yllättävine onomatopoeettisine ihmisiäänten tuottamine hälyefekteineen, huuhahduksineen helpottaen ja herätellen kuulijan asssosiatioita trillerimäisiin tunnelmiin.

Ehkä lähimmin Straussmaista tradiotiota edustaa varhaisempi, mutta Beechamin arvostama Over the hills and far away.

Appalachia upposi vasta useamman kuuntelun jälkeen liki 40-minuuttisena fantasioivana avoimen muunnelmamuotoisena railakaiden tanssien, surumarssie ja vähän iloisempienkin marssien saatossa jostain taustalla hädin tuskin kuuluvan kaihoisan laulun viedessä lopun kosketaviin tuntoihin, ja olin myyty, ja syvästi liikuttunut.


Pariisi-sävelrunoelma alkaa ikään kuin jostain sumusta tai usvasta Bethovenin 9. sinfonian alkuhämärän kaltaisella teholla, jossa vaikutelma saadaan aikaan tremoloa soittavilla jousilla, jonka kaikuja on kuultavissa monien 1800-luvun loppupuolella sen omaksuneiden säveltäjien teoksissa, pitkällä basson urkupisteellä Also sprach Zararasthustrassa tai Deliusin komeammassa Pariisissa, ikään kuin yöllinen kulkija lähestyisi jostain kaukaa kaupunkia ja vasta vähitellen sen valot alkaisivat loistaa pimeydstä satunnaisen matkailijan näkökenttään horisontissa ja Eiffel-tornin massiivinen hahmo kasvaisi näkyviin valojensa loisteessa yön hämäristä kuin joulukuusi ikään.

Scorrevole kirjoitti:Tiedoksi: John Cagen 4'33 kuuluu länsimaisen taidemusiikin tunnetuimpiin ja tunnustetuimpiin mestariteoksiin. Se on ollut sitä jo puoli vuosisataa, yrittäkää pysyä mukana, ikivanhat!

Ja paskat! Esitin äsken 4'33":n ja se oli kaikkea muuta kuin mestariteos. Kuului vain etäistä puhetta ja kohinaa. Voisin nimetä helposti miljoona parempaa sävellystä, jos viitsisin alkaa luetella. Esimerkiksi Ukko Nooa on suurempi mestariteos.

Kyllä se on musiikinhistoriaan päässyt mestariteos kenenkään yksittäisestä mieltymyksestä riippumatta, sori vaan.

Itsestä riippuu, kuinka hyvän esityksen saa, pahoitteluni siis siitäkin.

Jo pelkästään se, että keskustelu jatkuu edelleen (vuodesta 1952), todistaa teoksen lunastaneen paikkansa.

Musiikin historiaan 4'33" on toki päässyt, mutta se ei ole musiikin mestariteos, koska se ei ole musiikkiteos vaan käsite- ja performanssitaidetta. En ala kiistellä siitä, mitä musiikki on, mutta 4'33":n esittäminen on enemmän performanssi kuin musiikkiesitys.
Jo se, että väität sitä musiikkiteokseksi, on aivan liian ahdasta ajattelua John Cagen perspektiivistä. Yritä nyt pysyä mukana, vaikka ilmeisesti nuori oletkin!

Kuuntelin muuten äsken teoksen uudelleen ja nyt se kuulosti aivan identtiseltä Pekka Pohjolan Elämä jatkuu -biisin kanssa, jälkimmäinen on tosin pidempi. Cage on siis varas - eikö hänellä ole omia ideoita, kun on joutunut vippailemaan niitä tulevaisuudesta?

Mortimer kirjoitti:Jo se, että väität sitä musiikkiteokseksi, on aivan liian ahdasta ajattelua John Cagen perspektiivistä.
(naps)
Cage on siis varas - eikö hänellä ole omia ideoita, kun on joutunut vippailemaan niitä tulevaisuudesta?

Cage kaiketi kuitenkin mielsi itsensä säveltäjäksi. Hän vain pyrki (turhaan) pääsemään tilanteeseen, jossa hänen ei tarvitsisi tehdä valintoja musiikkia luodessaan. Se, että nimeät hänet performanssitaiteilijaksi on varmaan osittain totta performanssitaiteen näkökulmasta, sitä alaa en niin tunne. Mutta et kai väitä olevasi tarpeeksi suuri viskaali viemään häneltä säveltäjyyden pois? Historiankirjoitus on historiankirjoitus on historiankirjoitus.

Kenellä muulla säveltäjällä muuten muka olisi näin pähkähulluja ideoita? Kyllä Cage nuo ihan itse keksi. (Esimerkiksi vuodesta 1968 jokainen Mozart-esitys on ollut samalla myös Cagen teoksen Solo VII esitys. Esitysohjeena kun on "soita jotain Mozartia". Jukka Tiensuu on muuten levyttänyt teoksen. )

Cage osaltaan piruilee vanhoillisten, pölyttyneiden ja kategorisoivien ryppyotsien kustannuksella, ja minusta hänet pitäisi jättää omaan arvoonsa, eikä suotta töniä.

Muistaakseni Gage rakasti sieniä ja sienestämistä, ei hän siis voi huono ihminen olla.

VeHy kirjoitti:Muistaakseni Gage rakasti sieniä ja sienestämistä, ei hän siis voi huono ihminen olla.

Siis musiikkiympärisöajattelu kunniaan, ja tehkäämme taiteen mysteeri kaikkien tajuttavaksi vaikka se olisi karhunpalvelus musiikille.

Cage onkin osuvasti tokaissut, että mikäli hän on oikeassa silloin Beethovenin täytyy olla väärässä. Yes!

Scorrevole kirjoitti:Cage kaiketi kuitenkin mielsi itsensä säveltäjäksi. Hän vain pyrki (turhaan) pääsemään tilanteeseen, jossa hänen ei tarvitsisi tehdä valintoja musiikkia luodessaan. Se, että nimeät hänet performanssitaiteilijaksi on varmaan osittain totta performanssitaiteen näkökulmasta, sitä alaa en niin tunne. Mutta et kai väitä olevasi tarpeeksi suuri viskaali viemään häneltä säveltäjyyden pois?

En ole koskaan väittänyt, että Cage ei olisi ollut säveltäjä vaan performanssitaiteilija. Onhan hänellä huomattava joukko sellaista tuotantoa, jonka suurempikin yleisö tunnistaa musiikiksi. Mistä lienet moisen ajatuksen saanut?

Scorrevole kirjoitti:Kenellä muulla säveltäjällä muuten muka olisi näin pähkähulluja ideoita? Kyllä Cage nuo ihan itse keksi. (Esimerkiksi vuodesta 1968 jokainen Mozart-esitys on ollut samalla myös Cagen teoksen Solo VII esitys. Esitysohjeena kun on "soita jotain Mozartia". Jukka Tiensuu on muuten levyttänyt teoksen. )

Julistaudunpa tässä säveltäjäksi: minulla on nyt suurehko teos, jonka ainoa esitysohje on "Soita jotain Cagea". Siinä hoituvat siis myös mozartit samalla kärpäslätkän heilautuksella. Pitänee ilmoittautua Teostoon - tässähän taitaa olla äkkirikastuminen edessä.

Eikös olekin aika nerokas veijari tuo Cage? (Arvasin että alkaisit pitää hänestä...)