YLE Radio 1

Maija Rankaman viimeisestä kuulutusvuorosta tehty tallenne on ollut kuunneltavissa YLE:n Elävässä arkistossa miltei heti siitä lähtien, kun tieto hänen kuolemastaan oli tullut julkisuuteen. Todella hieno ele sekä Maija Rankaman muistoa että häntä muistelevia kuuntelijoita kohtaan!

http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4 ... =13&a=9439

Kuuntelin 30.5.1980 aamulla yleisohjelmaa. Silloin en tiennyt Rankaman olevan juuri jäämässä eläkkeelle; myöhemmin vain huomasin, ettei hänen ääntään enää kuulunut. Oli suuri ilo kuunnella Elävästä arkistosta juuri tuon aamun kuulutukset. Ja muistella kahta niihin sisältynyttä yksityiskohtaa, jotka muutenkin olivat 30 vuotta sitten kaivertuneet mieleeni pysyvästi. Ensinnäkin nimipäiväonnitteluissa Rurik-etunimen u-vokaalin tyylipuhdas ääntämys. Ja toiseksi kello kuuden säätiedotus, jota kuunnellessani "jännitin", luvataanko Uudenmaan lääniin sadekuurojen lisäksi ukkosta. Ensin miltei petyin, kun virke loppui sadekuuroja-sanaan, mutta "tulihan se sieltä" –elämykseni oli valtava, kun sanat "Mahdollisesti myös ukkosta" sittenkin seurasivat omana virkkeenään. Yhtään liioittelematta: muistan tämän kuin eilisen.

Rohkenen osallistua keskusteluun kuuluttajista näin vahvasti nostalgisesta näkökulmasta, kun keskustelussa näyttää olevan mukana muitakin, joiden omakohtaiset muistot kuuluttajista ovat vuosikymmenten ajalta.

Nykynäkökulmasta ymmärrän hyvin nekin mielipiteet, joiden mukaan kuuluttajan rooli on varsinaiseen ohjelmaan verrattuna toisarvoinen. Vielä 1980-luvulla sää- ja jäätiedotukset, valuuttakurssit yms. olivat kuitenkin mitä suurimmassa määrin varsinaista ohjelmaa, jonka kuuluttaja esitti suorana lähetyksenä. Yleisön käytettävissähän ei tuolloin ollut internetiä tai muitakaan välineitä saman informaation saamiseksi tuoreeltaan muualta kuin radiosta. Päivän mietelauseen lukija lienee edelleen kulloinkin vuorossa oleva kuuluttaja; ainakin mietelause on suullisesti välitetyn tekstin lisäksi myös lausuntataidetta.

Olisi todella hienoa, jos Elävään arkistoon tulisi näytteitä muidenkin 1970- ja 1980-luvuilla työskennelleiden kuuluttajien tyylistä. Jokainen heistä on vaikuttanut omalla persoonallisella äänellään myös tuon ajan sähköisen tiedonvälityksen yleisilmeeseen. Vaikka kuuluttajia on ollut vuosikymmenten varrella muitakin, radion merkitys minulle oli suurimmillaan juuri 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Sen vuoksi tuntuu edelleen siltä, että nimenomaan septetti Pentti Fagerholm, Maija-Kaarina Lehtovaara, Veronica Ollila, Lauri Paavola, Maija Rankama, Tuire Skurnik ja Jommi Öunap – ja sittemmin tästä laajennettu oktetti, jossa Rankaman tilalla Olavi Sipilä ja Ursula Uotinen – on aikoinaan muodostanut sellaisen kokonaisuuden, jossa ei ole ollut mitään lisättävää, poistettavaa tai muutettavaa.

Kokonaisuus tuntui kokonaisuudelta siksi, että sen saattoi jakaa usealla eri tavalla samansuuruisiin osiin. Neljä naista, neljä miestä. Miehistä kahdella (Fagerholm, Sipilä) sointiväriltään selvästi läpitunkeva ääni, kahdella muulla (Paavola, Öunap) lähempänä tavanomaista puheääntä. Vaihtoehtoinen jaottelu: miehistä kahdella (Fagerholm, Paavola) hyvin tasaisesti soljuva puherytmi, kahdella muulla (Sipilä, Öunap) sykkivämpi. Naisistakin kahdella (Lehtovaara, Ollila) läpitunkevampi äänensävy kuin kahdella muulla (Skurnik, Uotinen).

Pentti Fagerholmin musta ääni on mielestäni ollut kaikkien aikojen suomalainen radioääni, yksi ylitse muiden. Kaikesta taustahälystä selvästi erottuva mutta miellyttävän tasalaatuinen ja sopivan virallinen muttei liian kylmä sävy, selkeä ja tasainen artikulointi. Kaiken kaikkiaan ihanteellinen yhdistelmä pääkuuluttajan äänelle sopivia ominaisuuksia.

Luonnehdinta "Yleisradion hymyilevä ääni" sopi mielestäni Maija-Kaarina Lehtovaaran (sittemmin Saloranta) kirkkaanpunaiseen ääneen vähintään yhtä hyvin kuin Kaisu Puuska-Joen ääneen, jossa mielestäni oli muutenkin samantapaisia piirteitä mutta enemmän patinaa ja vähemmän nasaalisuutta kuin Lehtovaaralla.

Myös Veronica Ollilan oranssi ääni sopi erinomaisesti virallisen informaation kantajaksi, koska se erottui selvästi kaikesta taustahälystä. Hänen äänenkäyttötavalleen oli kuitenkin ominaista äänen muuttuminen lauseen loppua kohden lähes epämiellyttävän karheaksi.

Lauri Paavolan tummanharmaa, hieman rakeinen ääni oli esimerkki siitä, kuinka melko tavanomainenkin puheääni voi erinomaisen ja tasalaatuisen äänenkäytön ansiosta olla todella selkeää ja miellyttävää kuunneltavaa. Tällainen ääni ei vain erotu parhaalla mahdollisella tavalla taustahälystä varsinkaan huonolla radiokelillä.

Maija Rankaman violetti ääni kuulosti jonkin verran kolkolta mutta oli ehdottomasti yksi kaikkein leimallisimmista radioäänistä. Viimeisen kuulutusvuoron äänitallennetta uudelleen kuuntelemalla huomaa kerta kerralta paremmin sen, että Rankama todella panosti vieraskielisten nimien oikeaan ääntämykseen. Hänen äänenkäytölleen oli tosin ominaista sekä äänenvoimakkuuden että puhenopeuden tempoilu ja joskus pätkiminenkin jopa kesken lauseen – kuulijan kannalta ei aivan ihanteellisia ominaisuuksia viestin ymmärtämiseksi ensimmäisellä ja ainoalla kerralla oikein.

Olavi Sipilän tummanruskea, lähes kahvijuoman värinen ääni kuulosti varsinkin vuosikymmenten patinoimana lähes yhtä jalostuneelta kuin Pentti Fagerholmin ääni. Fagerholmin tasaisesti virtaavaan ääneen verrattuna Sipilän puherytmi oli selvästi sykkivämpi.

Tuire Skurnik puhui hyvin hiljaisella ja luonnossa melko tavanomaiselta kuulostavalla äänellä, joka radion vahvistamana sai korvissani harmahtavan vaaleansinisen sävyn. Harmahtavassa oli varmaan mukana hieman punertavaakin, koska ääni kuulosti sinisestä perussävystä huolimatta lämpimältä. Äänensävy ei kuulunut taustahälystä parhaiten erottuviin, mutta häntä kuunnellessaan tunsi olevansa miltei puhujan seurassa eikä vain yksisuuntaisen virallisen informaation vastaanottajana.

Ursula Uotisen ääni kuulosti selvästi valkoiselta, välillä kuten savupiipusta nouseva puhdas vesihöyry taivasta vasten ja välillä kuten jäisenä kimalteleva lumihanki. Puherytmissä saattoi olla aistivinaan hiukan jäykkyyttä, mutta Uotinen kuului ehdottomasti niihin kuuluttajiin, jotka puhuivat kuuntelijoille eivätkä vain eetteriin.

Jommi Öunap erottui kaikista muista kuuluttajista persoonallisella puherytmillään ja intonaatiolla, joka varmaan osaksi johtui vieraskielisistä sukujuurista. Perussävyltään vaaleanharmaa ääni oli hyvin miellyttävä. Myös intonaatiosta johtuneet värivaihtelut lisäsivät äänen erottuvuutta taustasta verrattuna siihen, mitä se olisi ollut pelkästään äänen perussävyn ansiosta.

Kaiken tämän jälkeen on pakko sanoa, että nykyajan informaatioähkyssä tuskin jaksaisin kuunnella kenenkään ääntä niin keskittyneesti, että kykenisin edes parhaalla tahdollani liittämään siihen mielikuvia muilla aisteilla havaittavista ominaisuuksista. Kuuluttajien vaihtuminen 1980-luvun jälkeenkin on tietysti ollut luonnollista, mutta myös radiolähetystoiminnan yleisilme on sen ohessa muuttunut aivan toiseksi. Aika, jolloin niin suuri osa päivittäisestä informaatiosta on ollut tuttujen puheäänten varassa, ei varmasti enää tule takaisin.

Varmasti onkin, että aikaisemmin kuuluttaja oli äänessä enemmän, kuten säätiedotuksissa ja niin edelleen. Oletteko muuten kuulleet, kun aamulähetyksen alussa kuuden ja viikonloppuisin myös seitsemän uutisten jälkeen kuuluttaja on alkanut lukea pienen säätiedotuksen. Mutta kanavan kuuluttajien äänet toistuvat edelleenkin usein, niinpä kuuluttajista ja varsinkin kuuluttajista tulee kuin kavereita. Mielikuuluttajani on ehdottomasti Hellevi Härkönen. Kuunnelkaapa vaikka, kun hän lukee Päivän mietelauseita - ei läpilukua, vaan paneutuvaa, selkeää, tarkkaa ja taitavaa luentaa, etenkin runoja lukiessaan. Muutenkin, oli vuorossa kuka kuuluttaja hyvänsä, hän luo äänellään tutun ja turvallisen tunteen. Vähän kuin "Ahaa, Teräsvuori äänessä - kaikki hyvin." Tottakai toimittajat luotsaavat ohjelmiaan niin kuin pitääkin, ja varsinaiset ohjelmathan ovat pääasia. Muuten, miettikääpä Aamusoiton ja Lauantain toivottujen kaltaisia äänilevykonsertteja, jonka juontaisi toimittaja! Siitähän tulisi varmaankin sellaista lörpöttelyä. Kuuluttajalla on arvonsa ja oikeutuksensa nyt ja vastakin. YLE Radio 1:n kaltainen kulttuurikanava ei kertakaikkiaan tulisi toimeen ilman kuuluttajaa. Ja kuuluttajainstituutioita ei saa koskaan, vaikka mikä olisi, lakkauttaa tulevaisuuden tuulissa! H. Tamminen

Meikäläinen on viime aikoina viehtynä Hellevi Härkösen äänenkäyttöön. Hienosti on kehittynä tämä Hellevi ja hänellä on nuotissaan samankaltasta määrätietosta rauhallisuutta kuin oli Fagerholmin Penalla ja Pelkosen Ritvalla aikanaan.

Kiitosta vain ja keväisiä tulppaneja Helleville ja rauhallisia kuulutuksia vastakin.

Nyt mahdollisuus tulla YLE Radio 1:n ääneksi, ja sitä kautta työllistyä:
http://yle.fi/radio1/radiokuuluttaja_yl ... 31741.html
Radiokanavalle haetaan kuuluttajia tuntityöhön em. linkin kautta.
Tehtävässä edellytetään sanallisen ilmaisun sopivuuden lisäksi
vieraskielistä osaamista - ääninäyttein...

Merkillepantavata että englannin kielen osaamisesta ei ole ykönen lainkaan kiinnostununa koska pätevyys mitataan kultturikielten ääntämisellä.

Kun kerran uusia kuuluttajia haetaan, tulee väistämättä ajatelleeksi, kukahan kuuluttajista lähtee radioaalloilta pois. Onko joku heistä lähdössä eläkkeelle tai toisiin työtehtäviin?

Ehkei englannin ääntämiseen kiinnitetä niin suurta huomiota, jos hyvän englannin ääntämisen ajatellaan nykysuomalaisten keskuudessa olevan itsestäänselvyys... en tiedä.

Viime lauantaina ja sunnuntaina oli Näistä levyistä en luovu -ohjelmassa esittelyvieraana
Olavi Sipilä, joka toimi YLE Radio 1:ssä kuuluttajana noin 38 vuotta jääden muutama vuosi
sitten eläkkeelle. Uruista ja musiikkilevyistä kertoi olleensa kiinnostunut jne.
Ohjelmasta tuli palautettakin Radio 1 vastaa -esittelyssä, jonne joku oli harmistellut
sunnuntain uusintaa "kukonlaulun aikaan" lähetykseksi - jolloin vielä nukkumisaikaansa jne.

Palautetta oli myös kuuluttaja Hellevi Härkösen jäädessä eläkkeelle viikko sitten tiistaina,
josta Anna Simojoki kirjoitti muistosanat otsikollaan la 4.2.2012:
http://yle.fi/radio1/asia/radio_1_vastaa/

Ojelmassa toistettiin myös Hellevi Härkösen viimeisen kuulutuksen yhteydessä ollut
Aila Meriluodon runo; Jälkeen päin - jonka itse luki. Runo alkoi; "Olen polkuni päässä...
-- ja Hellevi Härkönen päätti työnsä sanoillaan kuulijoille; -- "Kiittää kaikesta - Hyvää elämää...

Hellevi Härkönen oli päässyt mukaan lyhyellä puheenvuorollaan myös parhaillaan esitettyyn
radiokuunnelmaan; Purjehtija - jossa roolinsa taidemaalari Helene Schjerfbeckin vanha äiti.
Helene Schjerfbeck (10.7.1862 - 23.1.1946) syntymästä tulee 150 vuotta, johon Juha Seppälän
kirjoittama kuunnelma liittyy. Kuunnelmassa kuollut taiteilija muistelee elämäänsä ja yhtä
kadoksissa ollutta omakuvaansa - sekä sen itselleen hankkineen miestuttunsa vuoropuhelua.
Lähetys kuultavissa vielä la 11.2. klo 22.10: http://yle.fi/radio1/draama/radioteatte ... 34217.html

Viime aikoina minua on ruvennut enenevässä määrin harmittamaan, kun Hellevi Härkönen ei enää ole kuuluttamossa ilonamme. Kaunis suomen kielemme ei nähdäkseni uusilta harjoittelijoilta tunnu luonnistuvan. Miten voi radion ykkösverkossa sanoa: "Kohta on vuorossa aikamerkki ja uutiset ja sen jälkeen Faunin iltapäivä"? Mielestäni kuuluttaja ei saisi sanoa noin... edellä mainittu virkehän kuuluu oikeaoppisesti näin: "Kohta OVAT vuorossa aikamerkki ja uutiset ja NIIDEN jälkeen Faunin iltapäivä." Minulle tulee kuuntelijana vaivaantunut olo, kun kuulen huolittelematonta kieltä - tuntuu, ettei työntekijä ota työtään tarpeeksi vakavasti. Muutenkin välinpitämättömyys eli "hällä väliä -asenne" kieliasioita kohtaan tuntuu kasvaneen myös kulttuurikanavamme tekijöiden keskuudessa. Kohta kuuluu ärräpäitä!

P.s. Äskenkin lasketeltiin svetisismiä niin, että raikui: "Kappale on orkestroitu Matti Meikäläisen puolesta." EI NOIN, VAAN: "Kappaleen on orkestroinut Matti Meikäläinen."