YLE Radio 1

Täällä on tullut tavaksi avata uusi keskustelu milloin kenenkin manan majoille menneen muistoksi. Minä ehdotan, että keräämme nämä muistokirjoitukset tästä lähin tähän yhteen ketjuun niin säästetään otsikkotilaa. Valtionpäämiehet ja muut suuren kengännumeron omaavat voidaan tietenkin käsitellä tototuuttun tapaan omissa keskusteluissaan.

Oluen ystävänä totesin männä viikolla, että olutguru ja sahdin ystävä Michael Jackson on poistunut keskuudestamme. Nauttikaamme pullollinen Koffin oivallista Portteria häntä muistellessa.

Juu, kaveri sanoi saman asian, että Michael Jackson on kuollut. Sanoin: hä, eihän tässä ole aikaakaan, kun kävin Stadikalla konsertin kuuntelemassa. Ja naurua tuli ja kovaa. heh itselleni.
Sain kylläkin melkein heti tietää, ettei se ole se sama M. J. Sattuma . .

VeHy kirjoitti:Oluen ystävänä totesin männä viikolla, että olutguru ja sahdin ystävä Michael Jackson on poistunut keskuudestamme. Nauttikaamme pullollinen Koffin oivallista Portteria häntä muistellessa.

Jackson oli keväällä Arto Nybergin puheohjelmassa, ja gurun puheenlaatu oli jo hieman epävarmaa.

Sahtia hänen kunniakseen nyt pitäisi hakea! Harmi, kun täällä sitä ei saa Alkosta, saati sitten kaupoista.

Lammilaiset alkakoot patsashankkeeseen pikimmiten! Osallistun siihen itsekin mieluusti.

Niinpä. Ennen seuraavaa tuoppia on kuitenkin ollut ihan mukava seurata reaktioita, mitä varsinkin nuoremman väen suosimilla foorumeilla saa otsikointiin "Michael Jackson on kuollut". Ja onhan ko.herralle tässäkin foorumissa topicci vanhastaan:
http://chat.yle.fi/yleradio1/keskustelu ... ht=jackson

Sinällään maailmankirjoihin nimeään absoluuttisesti kirjoittamattomien henkilöiden muistokirjoitusten keräilytopiciksi tämä sopinee ihan hyvin. Jotenkin lohdullinen on ortodoksihautausmaiden (siis ei Helsingin rikkaiden emigranttisukujen ylläpitämä, vaan nimenomaan köyhemmillä seuduilla vaikuttaneiden sekä luostarien) perinteinen idea: Kun puuristi kaatuu, on vainajan henkilökohtaisesti muistavienkin joukko jo kokonaan poissa ja suru surtu loppuun.
Tosin: Mozartkin päätyi merkitsemättömään yhteishautaan. Eli jokainen ihminen on laulun arvoinen -tai siis nykyaikana voisi sanoa oman muistokirjoituksen.
Montesquieu sanoi, ettei ihmistä pidä surra kuoleman, vaan syntymän hetkellä. Ehkäpä niinkin on. Mutta elämästähän ei selviä hengissä...

moxu kirjoitti:Ja onhan ko.herralle tässäkin foorumissa topicci vanhastaan:
http://chat.yle.fi/yleradio1/keskustelu ... ht=jackson

Tuossa topicissa menevät kunnioittamani Micael Jackson ja inhoamani Michael Jacson niin sievästi sekaisin, etten jaksanut sitä pinnallista selailua enempää lukea. Näkyi siellä olevan kyllä omiakin kirjoitelmiani.

Iltalehti 31.8.2007 kirjoitti:Suomi on minulle kuin toinen kotimaa. Suomalaiset osaavat skandinaaveista parhaiten nauttia hyvistä oluista, Jackson sanoi viimeiseksi jääneellä vierailullaan huhtikuussa Helsingissä.

Hyvänen aika, täällähän tilataan vaan "yks pitkä" välittämättä mitä lasiin saadaan. Kunhan hattuun kihoaa. Ja kun Tallinnan laivalla katsoo, niin lappalaista näkyy pääasiassa kuormissa olevan, enemmän kuin Sakua. Eipä silti, kelpo oluita molemmat, mutta olisihan niitä muitakin. Esimerkiksi pärnulaisen Pulsin tuotteet. Taidankin sen muistotuopin sittenkin täyttää Pulsin tumman kuparin värisellä, makeahkolla märzenillä.

VeHy kirjoitti:

Iltalehti 31.8.2007 kirjoitti:Suomi on minulle kuin toinen kotimaa. Suomalaiset osaavat skandinaaveista parhaiten nauttia hyvistä oluista, Jackson sanoi viimeiseksi jääneellä vierailullaan huhtikuussa Helsingissä.

Hyvänen aika, täällähän tilataan vaan "yks pitkä" välittämättä mitä lasiin saadaan. Kunhan hattuun kihoaa.

Muistan, miten kävi kerran kun olin hollantilaisten kanssa oluella jossakin Suomessa. Yksi hollantilainen kertakaikkiaan suuttui kun suomalainen baarimikko tarjosi oluttuopin ilman vaahtoa...Minä yritin selittää, että nyt ollaankin muualla kuin hänen kotomaassaan, mutta mies ei suostunut maksamaan moisesta. Mielenkiintoinen olutkulttuuriero tuokin oli.

Aika paljon merkittävämpi vainaja, kuin mitä moni media osasi aikanaan -erään toisen samoihin aikoihin vainajoituneen henkilön poistumisen johdostakin- huomioidakaan, oli tietysti Äiti Teresa. Hänen kuolemastaan tulee tänään kuluneeksi kymmenen vuotta.
Äiti Teresan suuruus näkyy paremmin vasta pitkän ajan kuluttua. Eli arvioitaessa hänen sisarkuntansa toiminnan kokonaisvaikutusta Kalkutan slummikorttelien elämään, niin henkisellä kuin aineellisellakin tasolla.

Eikös media juuri Äiti Teresalla ratsastanutkin, joten huomattu on.

ÄT ei lukemani (panettelun?) mukaan kantanut niinkään huolta ihmisten maanpäällisestä hyvinvoinnista, vaan taivasosuudesta. Eli yhteiskunnalliseksi uudistajaksi häntä ei voine sen perusteella kehua. Harmiton hahmo, jonka laupeudenvalossa kelpasi palkitsijoidensakin loistaa.

Ajattelin heittää tämän viestin tänne, vaikka Pavarotti aika muhkeankokoinen (ja todennäköisesti isokenkäinen) olikin.

T.T.Anttila. kirjoitti:Pavarotti kuoli haimasyöpään 71 vuotiaana.
Varmaan hän oli aikakautensa kuuluisin laulaja.
Tässä Pavarotti, korkean C:kuningas laulaa:Puccini "Nessun Dorma" Torandot oopperasta.
TTA.
http://www.youtube.com/watch?v=VATmgtmR5o4

Varmaan ihan kelpo laulaja, vaikkei erityisiä tuntemuksia minussa herättänyt. Pitänee joskus paikata aukko sivistyksessäni...

Jane Wymanin nekrologi ilmestyi Hesarissa 13.9.07 (C7). Kirjoitus toi joukon muistoja mieleen. Yksi muistettavimmista asioista hänen kohdallaan on varmaan ollut se, että hän oli kerran naimisissa mm. Ronald Reganin kanssa. Regan ei ollut hänen ainut aviomiehensä käy selville kirjoituksesta, mutta tästä jaksosta elämässään hän ei puhunut enää sen jälkeen, kun Regan valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. Miten oli, oliko niin että tässä oli nainen, joka ei halunnut turhaa julkisuutta.

Ensimmäinen elokuva, jossa Jane Wymanin näin, oli luultavasti Disney-tuotannon 'Pollyanna', jossa Hayley Mills esitti pääosaa ja Wyman hänen jäykkää, elämän kieltävää tätiään Polly Harringtonia. Oli tärkeintä, että tyttö pärjäsi ja täti loi jonkinlaisen vastakohdan, mutta mikään huippu se filmi ei ollut.

Sitten löysin Wymanin uudestaan ja aivan erilaisista kuvioista, komediallisista rikosjutuista ja ennen kaikkea melodraamoista, joissa hän oli nappisilmäinen, matalaääninen, monet merkitykset löytänyt näyttelijä. Douglas Sirkin 'Lääkärin omassatunnossa' (Magnificent Obsession, 1954) hän on jo hyvä, mutta millaiseen taitoon hän ylsikään Sirkin filmissä 'Kaikki minkä taivas sallii' (All That Heaven Allows, 1955). Moni pitää jälkimmäistä idioottimaisena elokuvana, mutta minä olen kokenut sen aina järkyttävänä kuvauksena leskeksi jääneestä naisesta, jonka kotoa juuri lähtevät ja paljolti jo lähteneet lapset sekä ahdasmielinen yhteiskunta haluavat kuin säilöä leskeyteensä. Tässä kuten edellisessäkin Sirkin työssä Wyman näytteli Rock Hudsonin kanssa ja he tuntuivat sopivat ääniltään ja olemukseltaan hyvin yhteen.

Pari helmeä vielä haluan mainita. Hitchcock ohjasi 1950 elokuvan 'Esirippu laskee' (Stage Fright) ja siinä venytetään jännitystä kovin monella tapaa. Osa elokuvasta on kuvattu jännitteisesti, upean yksinkertaisesti mutta yksityiskohtia rakastaen. Osa taas on virittynyt koomiseen sävyyn eikä nyt tule mieleen hauskempaa silmälasien käyttöä kuin mitä tässä elokuvassa on Hitchin silmälaseja vilisevien elokuvien joukossa. Jane Wyman sai Oscarinsa 1948 Jean Negulescon ohjaamasta elokuvasta 'Sanattomat tunteet' (Johnny Belinda). Wyman on kuuromykkä tyttö, joka joutuu päällekarkauksen uhriksi. Kovin mieleenjäävä osa on myös hänen tätiään esittävällä Agnes Mooreheadilla.

Myöhemmin Wyman esiintyi televisiossa ja näin jonkun osan viinitilasarjasta, jossa hän esitti kireää matriarkkaa. Mitään pehmeyttä ei hänen olemuksessaan enää ollut. Tuntui siltä ettei siihen olisi ollut mitään varaakaan. Oliko kyseessä kauneusleikkaus vai vain yleinen hahmotus. Joka tapauksessa hän siirtyi samaan sarjaan kuin ihana Barbara Stanwyck, joka lopulta oli niin kiristetty, ettei hän pystynyt esittämäänkään kuin juuri ärhäkkää ja äveriästä mutta tietenkin (oi nuoruus!) voimakkaasti vielä 20-vuotiaiden karkeloihin mukaan tuppautuvaa henkilöä. Miksi tällaiset ihmiset siirretään äkseerauskategoriaan ja merkityksettömien tusinakäsikirjoitusten tyhmiin rooleihin.

Jane Wymanin varhaistuotantoa en ole nähnyt ja mikäli Petri Immosen nekrologiin on luottaminen, niin mitään en ole siinä menettänyt. Hyvä muisto hänestä on jäänyt valkokankaalle kaikesta huolimatta.

Tuli tässä eilisiltana saunapuheina vastaan vanha tuttava Turun Kaupunginteatterin liepeiltä eli legendaarinen iltanäyttelijä Taisto Aho. Hänestäkin on aika jättänyt, jo kolmisen vuotta sitten. Kukaan Taiston tuntenut ei varmasti voi koskaan häntä unohtaa...

Taisto Aho oli kotoisin Mynämäestä ja merkittävimmän työsarkansa hän teki Turun Piirustuskoulun alastonmallina. Iltanäyttelijän hommiin Kaupunginteatterille hän päätyi jo suhteellisen nuorena miehenä Tarmon harrastajanäyttämön kautta ja niillä töin jatkoi vuosituhannen vaihteeseen asti. Joskus vallitsi jopa se tilanne, että Aho oli roolien määrässä mitaten Turun KT:n työllistetyin näyttelijä, kun pistäytymisiä lavalla saattoi olla jopa samanaikaisesti esitetyissä vastakappaleissa. Taisto Aho tunnettiin myös kesäteatterimiehenä.
Jossain vaiheessa ohjaaja Pentti "Bona" Kotkaniemi keksi, että Taisto Ahon pitää saada sanoa repliikki "kyl niimppal kärssis saa", riippumatta näytelmästä. Suomalaisessa kansankomediassa se ehkä istui, vaikka saattoikin tuntua toistettuna alleviivatulta ja korostetulta huonolta vitsiltä, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun Reviisorin ensimmäisessä näytöksessä hotellilaskuaan maksamattomalle ja nälkäänsä valittavalle Hlestakoville tarjotaan tämä vastaus tuntui, ettei Gogol nyt ehkä ihan näin sitä ollut kirjoittanut...

TV2:n Hovimäki-sarjan ensimmäisen tuotantokauden jaksoissa Taisto Aho esitti vanhaa kamaripalvelija Jonasta. Tämä lienee hänen laajimman maineen saavuttanut roolityönsä.
Taisto Aho julkaisi vuonna 1995 muistelmakirjansa Turkulaisen teatterin historiaa-sarjassa. Kirjan, jota saattaa Turun KT:n myymälästä vielä löytyäkin, nimi oli luonnollisesti "Kyl niimppal kärssis saa".

Mikko Pohtola, Suomen Kuvalehden jämerä päätoimittaja, joka puhdisti lehden nimimerkkikirjoittelijoiden saastasta, lisäsi laatujournalistien määrää sekä työpanosta ja sai SK:n nousemaan yhteiskunnallisen keskustelun vaikuttajaksi, menehtyi toissapäivänä Terhokodissa 81-vuotiaana.
Ennen päätoimittajan pestiä Suomen Kuvalehdessä Pohtola oli toiminut 1950–1970-luvuilla muun muassa Suomen Kuvalehden toimittajana sekä yhtiön kuva-, mainos- ja toimituspalveluosastojen päällikkönä.
Suomen Kuvalehden päätoimittajana hän oli vuosina 1974–1986, minkä jälkeen hän toimi Yhtyneiden Kuvalehtien varatoimitusjohtajana. Tästä tehtävästä hän jäi eläkkeelle vuonna 1988.

Pohtolalle myönnettiin lehdistöneuvoksen arvonimi vuonna 1990.

Pohtolan kaltaista jämerää uudistajaa Kuvalehti epäilemättä tarvitsisi nytkin. Tiimissä on kyllä esim.Jukka Ukkolan ja Risto Lindstedtin kaltaisia taitavia kirjoittajia ja jopa Pekka Ervastin kaltainen terävä ja roisi yhteiskunta-analyytikko, mutta kun päätoimittaja on jeesusteleva nössö, joka antaa tilaa esim.Alpo Rusin katkerille purkauksille, on lehden linjassa totisesti toivomisen varaa.

Yksi Viron rakastetuimmista näyttelijöistä, Kaljo Kiisk kuoli tänään keuhkösyövän uuvuttamana. Häntä ei kovin hyvin tunneta tällä puolen Suomenlahtea, mutta virolaisille serkuillemme hän oli todellinen ikoni. Paitsi näyttelijä niin hän oli myös tuottelias ja tunnettu ohjaaja.

Tässä on pieni leike Oskar Lutsin romaaniin perustuvasta elokuvasta Kevade (Kevät)

Aamu-uutisissa on kerrottu Väinö Kirstinän (s. 1936) menehtyneen vakavaa sairauteen. Kirstinä oli eräs harvoista suomalaisrunoilijoista, jota voinee pitää surrealistisesti orientoituneina. Hän ei ollut tylsä edes korkeamodernistisella 1960-luvulla.

Tämä on surullinen uutinen, vaikkakin jo odotettu. Kirstinä oli minulle henkilökohtainen Iso Valo.

Tekijänoikeudetonta tai ei - omasta tekstistään muistokseen:

Jos järvi on silmä
jos vuori on rinta
jos tuuli hengittää
hyvä on ihmisen levätä maassa.