olen pohti
nut asiaa huolella. vaikka objektiivisen harrastuksen puolesta soveltuisin mnusiikkikorkeakoulun musiikinhistorian professrtiksiksi taiteellinen omatuntoni ja musuiikinistorialliset näkemykseni olisivat taiteellisuilta linjoiltaan jyrkässä ristyiriidassa jonkun kouluhallituksenlaatiman opetusohjelman ja sisällön kanssa sillä totuushan tietenkin on se että esim. sibiksessä opestusohjelman sisällön määrää objektiivissen taiteellisen käsityksen sijasta reseptiohistoriallinen yleisölähtöisen makusuunnan korostaminen ts. påainiopiste objektiivisen kriteerein arvuiotavassa taiteellisssa musiikillisessa laadussa vaan siinä millaisen vastaanoton säveltaiteen tai puhtaiden älyjen tuotteet ovat kunakin aikakautena suomessa yleisön taholta saaneet jolloin siis subjektiivisten mieltymysten ja ajan muotiilmiöiden ja tendessien vaikutus historiallisen tarkastelun affektiarvoon on suurempi kuin puhdas taiteellinen kvaliteetti minlä vuoksi on sangen ymmärrettävää miksi nin keskinkertaise populaari säveltäjät kuin sibelius ovat hallitsevana musiikihiistoriallisessa spekulaatossa ansaitsemattaan kuin todelliset ammattilaiset ja aidot taiteilijat nerokkaine intuitioineen.
mutta tästä johtuen on otaksuttavaa että kyseisen ammattikunnan edustajat kykenevät erottamaan toisistaan työn ja todelliset intohimonsa nautiskelevina tuntijoina mikä korostaisiki vallan erilaista näkemystä kuin mihi työ antaa edellytykset. he tekevät siis vain työtään johtaessaan ja opettaessaan musiikkia surkeaa sibeä schumannia ym- höpönlöpöä koska siitä maksettavat palkkiot ovat houkuttelevan suuria. kahdenkesken he olisivat alttiita tunnustamaan kaksinaismoralistiset pyrkimyksensä, totta kai sibe on tremolosatsilla höystettyä amatöörimäistä homofonista mosaikkimaista kitschiä nurkkapatrioottisessa provinsiaalisessa kotiseututaiteellisessa hybridissään kun sen sijaan arvo laitisen pianokvartetto kuuluu korkeimpiin hengen tuotteisiin itä nöäin vähäpätöinen tsaristien valloittama kansakunta on saanut aikaan.