YLE Radio 1

Lauantaina 12.1. tuli Ylen ykkösellä sinänsä mielenkiintoinen ohjelma aiheena Berliini .Mutta oliko ko. ohjelma jäänyt jostain syystä leikkaamatta ?Suora se tuskin oli koska siihen ei mielestäni ollut mitään tarvetta . Toiseksi en käsittänyt varsinkaan ohjelman loppupuolella olleita musiikkivalintoja .Mitä tekemistä pelle miljoonalla on Berliinin kanssa ? Selitykseksi ei riitä että se määkiminen on täytynyt äänittää siellä saakka .Vähän tyylitajua toivoisi näin antoisasta aiheesta.

Sama täällä. Odotin 'suorasta lähetyksestä' ihan muuta. Alku oli läpituttua Brechtin aikaa, loppu amerikkalaistyylistä moskaa. Onneksi en ilmoittanut ystäville että kuunnella. Olen viidesti ollut päiviä Berliinissä, kerran lentänyt yli. Miten olisi avata aihe 'Eurooppaa pitkin poikin'? Sinä vai minä?

Berliini-ohjelma saattaisi olla jollekulle 15-vuotiaalle antoisa, koska siinä tuli tiivistetysti 1900-luvun populaarimusiikkia, joka jotenkin liittyi/-tyy Berliniin. Tosin 15-vuotiaat eivät yleensä kuuntele lauantai-iltana Ylen Yköstä. Hm?

Muuten ohjelma oli pettymys itsestäänselvyyksien ja turhan popin mukana roikottamisen takia. Ohjelman fokus oli kadoksissa. Se olisi voinut olla "Aarnion Berliinissä", tai - Bagh tuntien - Berlin-filmeissä. Nyt se ei ollut oikein missään. Hienosti sanottuna toimituksellinen pohjatyö oli tekemättä, tai alkutekijöissään.

Loppu oli minunkin mielestäni pettymys. Tosin sen saattoi arvata alun kautta, kun ensin soitettiin kaikkien musiikkien matkijaa, David Bowieta. Mikä Berlin-ilmiö Bowie muka oli? Bowie-aloitus tuntui meidän 1970-luvun nuorten nuoleskelulta, kun sitten kuitenkin mentiin kaluttuihin Brecht-kuvioihin. Minä olisin aloittanut vaikka jollain Ranskan ylpeyden Johnny Hallydayn varhaisella Berliini-levyllä 1960-luvun alusta, kuten Aber nur mit mir... ;)

Jos seuraillaan pop-musiikin kantoaaltoja, niin eräs keskeinen hahmo loisti poissaolollaan. Hahmo, joka itseoikeutetusti kuuluu BerlinPop-ohjelmiin: Nina Hagen. Tästä ajatukseni hiipi epäilyyn, joka oli kytenyt koko ohjelman ajan: kaksi vanhaa muotivasemmistolaista taidevarista projisoi Berliiniin omia muistojaan ym., jolloin saadaan juuri niin yksisilmäinen tulos kuin saatiin. Pjotr esitti jopa jotain semmoista, että Berliinistä lähti suurin paha (kansallissosialismi)! Aivan kuin stalinismi olisi ollut pienempi paha! Ärsyttävämpää oli kuitenkin ns. taistolaisuutta - sen henkistä ilmapiiriä - heijastellut antimoderni ajattelu, joka ilmenee juuri Nina Hagenin kaltaisen hahmon kylmässä "unohtamisessa". Hagenin isäpuoli Wolf Biermann oli (itseoikeutetusti?) mukana, mutta populaarimusiikin kehityksen kannalta paljon tärkeämpi Nina Hagen ohitettiin:

Hagenin ensimmäisillä lännessä tehdyillä levyillä juuri hän esitti yhtälön, jossa kuin jokaista neukkufania solvaten (samaa skeidaa, oli systeemi stalinistinen totalitarismi tai demokratia) lännen ja idän elämän samankaltaisuudet nostettiin esille - TV Glotzer, Aufm Bahnhof Zoo yms. - ja sukellettiin kulttuurihistoriallisiin syvänteisiin (romantikka, uusasiallisuus, Brecht & Co, natsi-iskelmä usw.) lähes kracauerilaisella (vrt. "Caligarista Hitleriin") syvätarkkuudella - Alptraum, Zarah (Ich weiß, es wird einmal ein Wunder geschehn), Spinner, Naturträne, Unbeschreiblich weiblich, Heiß... Yksin Hagenin 1. LP:n kautta voisi avata Berliinin henkisen ja kulttuurihistorian tavalla, joka kunnioittaisi berliiniläisten tekemisiä ja luovuutta ja mahduttaa tuon kaiken joten ja kuten kahteen tuntiin.

Niin, muuten: hieman ihmettelin Aarnion mainintaa Hansa-studiosta nimellä "Hansa by the Wall". Minulla on ollut käsitys, että mahdollisesti juuri myyttimaakari Bowien jengi on lanseerannut tämän urbaaniromanttisen ilmauksen anglomaailmaan. En ole varma, mutta nimi lienee Hansa Tonstudio(s). Ainakin heidän weppisaitilla käytetään Hansa Tonstudio -nimeä.

Minulta jäi alusta joitakin minuutteja kuulematta ennen kuin älysin laittaa kuulokkeet korville. Odotin eri asioita kuin mitä te. Kuljimmeko eri teitä vai sittenkin samaa. Musiikki on minulle asia, joka on kuin repaleinen verkko on sitten kyse kevyemmästä tai klassisesta. Jotain etukäteisajatuksia minulla oli Berliinin filharmonikoista, kaupungin historiasta yleensä, sen räjähtämisestä melkein pois kartalta toisen maailmansodan viime pommituksissa, kaupungin asemakaavasta, lukuisista museoista, filmeistä, teattereista. Joku huomattava teatteri Berliinistä vieraili oliko 70-luvulla (?) Helsingin kaupunginteatterissa esittäen Gorkia ja se esitys oli jotain aivan fantastista.

En osannut pettyä, vaikka monet asiat kuten Brect, Leander, Dietrichin laulut jne. olivatkin tuttuja. Nina Hagenin nimi on tuttu mutta ehkä hänet oikein tajutakseen pitäisi osata kunnolla saksaa. Sen sijaan vaikka en ole lukenut Donnerin kirjaa Berliinistä, niin pidin kirjan mainitsemista positiivisena seikkana. Olen käsittänyt, että siinä on hyvä ote. Pitäisi sekin lukea. Pitäisi niin paljon. Enkö tässä puolustele itseäni ja koe olevani kovin paljon muita tyhmempi.

Berliini on eräs niistä kaupungeista, joissa muutamilla matkoillani olen käynyt. Olen viettänyt siellä viikonlopun aikaan jolloin muuri vielä jakoi kaupungin kahdeksi. Kävin molemmilla puolin ja se oli kovin avartavaa. Sinnehän mentiin jo idän kautta, koska se kait kuului vallan rauhanehtoihin meikäläisille vai miten se oikein oli. Asuin kuitenkin länne puolella ja metrossa oli linja sitten keskellä kaupunkia poikki. Kävin idässä mennen tullen ja vielä välissä (museot). Koski se että itäpuoli oli niin apea vaikka museot olivatkin upeat. Suuri kokoelma siirtomaa-ajalta. Amerikkalaisten kanssa bussissa muurilla, heidän vouhkaamisensa passitarkastuksessa (Siperiaan, Siperiaan!!!). Samanalaisia älyttömiä kuin bussilastilliset ihmisiä monesti ovat paikassa joka on aivan outo. Selvää oli että DDR:n ihmiset olivat pahoja ja kauheita kaikki. Olin pahoillani oppaan puolesta.

Eilen päiväkävelyllä poikkesin viimein Kino Engeliin katsomaan elokuvaa Muiden elämä (Das Leben der Anderen; ohjaus: Florian Henckel von Donnersmarck, käsikirjoitus saman tekijän, Saksa, 2006). Olen paljon arvostellut nykyisiä elokuvia ja tässäkin olisi parista vuodesta mutinaa elokuvan loppupuolelta niin filmi oli sellaista draamaa, joka päihittää varmaan monet dokumentit. Mikään tekninen vempain, joita jutussa oli riittävästi, ei hallinnut elokuvan keskiötä, vaan siellä olivat ihmiset, joita näiden laitteiden avulla seurattiin. Se oli hyytävä. Miten ollakaan mietin samalla, että tässä oli jotain Primo Levin Auschwitz-tarinan oireita ja varmaan Solsenitsynin vankileirien saaristoakin. Tuli mieleen lännen puolelta vain joku hupailujuttu, "Kyttäyskeikka" tms. Ja kuitenkin olen nähnyt FBI-elokuvia kuten esim. "Talo Carol Streetillä", jossa nyt jotain oli USA:n 1950-luvun kommunistivainoista. Ajattelin, että lännessä tekniikka on keskiössä paitsi jos mennään dokumentin puolelle. Ja aiheitahan on ns. tavallisten rikollisten ohella sellaisia kuin tavalliset ihmiset, joita sattumalta epäillään terroristeiksi tai kommunisteiksi tai milloin miksikin. Emil de Antonio kertoi jossain kertoneensa nuoruudessaan jollekulle - oliko perhetutulle - että ehkä hän aikoi kasvaa sellaiseksi ja sellaiseksi kasviksi (se oli hänen vitsinsä). Aikanaan hän löysi tämänkin tiedon FBI:n arkistosta.

Berliini on ollut erilaisten ideologioiden risteyspaikka ja vakoilupaikka ilman muuta myös. Iso kaupunki. Miksi Liisa ei voisi aloittaa sitä sarjaan, jokin yleinen että siihen mahtuisi Suomikin mukaan, koko maapallo.

Marja Salonen kirjoitti:Odotin eri asioita kuin mitä te. Kuljimmeko eri teitä vai sittenkin samaa.

Suoraan sanottuna en varsinaisesti odottanut ko. ohjelmalta mitään ihmeitä. Olin kiinnostunut kuulemaan, mitä pojat sanovat. Progen puffia en ottanut talteen, mutta luultavasti se oli tänä:

http://www.yleradioyksi.fi/id14146.shtml

"Illan keskustelun keskiössä on 1920-luvulta alkanut modernin Berliinin kulta-aika ja sen synnyttämät kulttuuri-ikonit."

Kulttuurihistoriallista avausta toki odotin, ja siinä hieman petyin. Asiaan voi tietysti suhtautua niin, että lauantai-illan jutustelut eivät ole hirveän vakava asia. Kun johonkin ohjelmaan kuitenkin varautuu mm. päiväjärjestystä muuttamalla, niin toivoo saavansa vaivalleen jotain vastinetta.

Donnerin Berliini-raportti on muistini mukaan hirmuhyvä, etenkin kun muistaa, miten nuori kaveri hän sitä tehdessään oli. (Alkuperäistä Berliini-kirjaa olin turhan nuori lukemaan, mutta 1970-luvulla hankin delffarin. Ei vain löydy enää hyllystä. Olen hakenut, kun haluaisin tsekata sieltä pari asiaa. Eräässä vaiheessa kirjahyllyni vain oli kuin yleinen kirjasto, josta jengi lainasi sitä sun tätä. Näemmä on Tonnerikin jäänyt sille tielleen... Viime vuosina kirjoillani ja levyilläni on ollut ikuinen lainauskielto, kun on sen verran kamaa kadonnut, tai palautunut kelvottomassa kunnossa.)

[Tuli harhalaaki. Pahoittelen.]