YLE Radio 1

Aamutoimissani tänään jäin kuuntelemaan Kirjakerhoa, jossa puhuttiin Herta Mülleristä ja toisestakin romaniansaksalaisesta eli Oskar Pastiorista. Mainittiin hänen teoksensa Vom Sicherstem ins Tausendste.
”Eli varmimmasta tuhansimpaan - yht’äkkiä tämmönen tuhat voidaankin taivuttaa tuhat, tuhannempi , tuhansin”, sanoi keskustelija, joka käyttää ammattinimikettä suomentaja.

Ei voida niin taivuttaa. Tausendste on järjestysluku, suomeksi tuhannes. Pastiorin teoksen nimi on siis tarkkana suomennoksena Varmimmasta tuhannenteen.

Kieltämättä alkuperäisessä nimessä on tiettyä äännemaalailua – Lautmalerei, kuten se saksaksi sanotaan. Kahden sanan lopputavuissa esiintyy tässä ste-aines. Jos se saa kirjakerholaisen kuvittelemaan, että Pastior halusi taivuttaa lukusanaa vertailuasteissa, niin se on hänen kuvitteluaan.

Ei Juicekaan halunnut luoda uutta verbiä ”öylätä”, kun hän rakensi riimin öylättiin/höylättiin.

Hyvä pointti, Aatos!

Seuraa mainos...

Englantilainen The Guardian-lehti juhlisti 14/5 British Libraryn Science Fiction -näyttelyn Out of this World avajaisia kysymällä johtavilta scifi-kirjailijoilta näiden suosikkiscifistiä tai scifi-romaanisuosikkia. Kaksi tusinaa vastausta (pitkine perusteluineen, jotka tästä puuttuvat). Ainoastaan Alfred Bester (The Stars My Destination, 1957: "Määränpäänä tähdet", suom. Tuulikki Lahti 1978) sai kaksi mainintaa. Sangen hyvin hajautuu scifistien uskollisuus guru-ukoilleen ja -akoilleen (ilahduttavaa, että Ursula K. Le Guin on mukana kuin myös Strugatski-veljet, vaan ei valitettavasti Stanislaw Lem):

[ vastaaja - suosikki ]
Brian Aldiss - Star Maker by Olaf Stapledon (1937)
Margaret Atwood - Fahrenheit 451 by Ray Bradbury (1953)
Stephen Baxter - Hothouse by Brian Aldiss (1961)
Lauren Beukes - Watchmen by Alan Moore (1986-7)
John Clute - City by Clifford D Simak (1952)
Jon Courtenay Grimwood - Light by M John Harrison (2002)
Andrew Crumey - The Brick Moon by Edward Everett Hale (1870)
William Gibson - The Stars My Destination by Alfred Bester (1957)
Ursula K Le Guin - Virginia Woolf (1882-1941)
Russell Hoban - HP Lovecraft (1890-1937)
Liz Jensen - The Day of the Triffids by John Wyndham (1951)
Hari Kunzru - Roadside Picnic by Arkady and Boris Strugatsky (1972) [1]
Kelly Link - Diana Wynne Jones (1934-2011)
Ken MacLeod - A Canticle for Liebowitz by Walter M Miller Jr (1960)
China Miéville - The Island of Doctor Moreau by HG Wells (1896)
Michael Moorcock - The Stars My Destination by Alfred Bester (1956)
Patrick Ness - Quicksilver by Neal Stephenson (2003)
Audrey Niffenegger - Time and Again: An Illustrated Novel by Jack Finney (1970)
Christopher Priest - The Voices of Time by J.G. Ballard (1960)
Alastair Reynolds - The City and the Stars by Arthur C Clarke (1956)
Adam Roberts - Dune by Frank Herbert (1965) [2]
Kim Stanley Robinson - The Left Hand of Darkness by Ursula K Le Guin (1969) [3]
Tricia Sullivan - Octavia E Butler (1947-2006) [4]
Scarlett Thomas - Neuromancer by William Gibson (1984) [5]

Suomennoksia mm.

[1] Arkadi & Boris Strugatski: Stalker - huviretki tienpientarelle. WSOY 1982, suom. Esa Adrian. Tässä tapauksessa romaani jää A. Tarkovskin elokuvasovituksen jalkoihin.
[2] Frank Herbert: Dyyni 1-3. WSOY 1982-83, suom. Anja Toivonen. Tässä tapauksessa romaani jää eloon, mutta D. Lynchin tynkäfilmatisointi kannattaa katsoa The Lynch Touchin takia.
[3] Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi. WSOY 1976, suom. Kalevi Nyytäjä. Minulta tämä romsku poksautti pään ja todisti valtaosan suomennetusta scifistä toisen luokan kirjallisuudeksi (kaavamaista proosaa, ohuet henkilöhahmot, tylsää).
[4] Octavia E Butler: Aamunkoitto - Puolipäivän riitit - Imago (Xenogenesis-trilogia). Kirjayhtymä 1990-92, suom Erkki Kannosto. Tähän petyin, en päässyt stooriin mukaan, joten saattaisi olla aihetta katsastaa uudelleen, kun Butleria niin kehuvat.
[5] William Gibson: Neurovelho. WSOY 1991, suom. Arto Häilä. Toinen scifi-poksautus: mulla on yhä hyllyssä Gibsonin varhaistuotanto, jota bongasin sitä mukaa kuin ilmestyi. Olen tsekannut myös suomennokset, mutta ne tuntuvat jotenkin hi-tail-ta ja unfunkyiltä.

Myös Aldissia, Ballardia, Bradburyä, Clarkea ja Wellsiä on käännetty suomeksi. eivät kuitenkaan ole kovin kestävää kamaa? Paitsi Ballard, ehkä, ja Bradbury (tyylistä kirjailija tunnetaan!).

k-meleon kirjoitti:Suomennoksia mm.
Arkadi & Boris Strugatski: Stalker - huviretki tienpientarelle. WSOY 1982, suom. Esa Adrian. Tässä tapauksessa romaani jää A. Tarkovskin elokuvasovituksen jalkoihin.

Hyvä, että joku jaksaa kirjoittaa pidempiäkin listoja. Suomennosten luettelo on mainio, siitä voi olla jollekin lajityyppiin tutustumista aloittelevalle paljonkin hyötyä. Kuitenkin...
Ei se Stalker noin mene. Kyllä Tarkovski on minunkin suosiossa, mutta Stalkerissa on filkka jäänyt aina kirjan jalkoihin. Ainestahan siinä on kyllä sekä kirjaan että elokuvaan, ja onneksi Tarkovski ei ole lähtenyt siirtämään kirjaa sellaisenaan filmille.
Ei se filmi huono ole, päinvastoin, mutta Stalker on parhaimmillaan kirjana. Siellähän kaikki tapahtuu, tarkoitan... lukijan korvien välissä. Joko näkee tai sitten ei.

k-meleon kirjoitti:The Guardian-lehti

Po. The Guardian -lehti


Strugatski-veljistä tuli mieleen, että heitä arvostettiin eräässä vaiheessa lähes toisinajattelijoina. Jotkut jopa väittivät heidän esittävän reaalisosialismin kritiikkiä terävämmin kuin "valtavirran" kirjailijat (esim. Juri Trifonov, Juvan Šestalov, Tšingiz Aitmatov, Andrei Bitov).

Väitteessä on saattanut olla jotain perääkin: osan neuvostokirjailijoiden tuotantoa voi tänään katsoa lähinnä viihteelliseksi etnokirjallisuudeksi, jonka perustehtävä oli siirtää lukijan huomio pois neuvostoarjen ongelmista. Minua Strugatskit eivät ole hirveästi vakuuttaneet. Ehkä olen lukenut "vääriä kirjoja" (epäkriittisiä)?

On mielestäni aatehistoriallinen tosiasia, että virallinen (so. virallisesti julkaistu) neuvostokirjallisuus oli parhaimmillaan kirjallis-teknisesti aivan kansainvälistä tasoa. Ikävää on, etteivät kirjailijat uskaltaneet tai tahtoneet käyttää osaamistaan rehdisti oman kirjallisuutensa luomiseen. Saatiin sosialistisen realismin näköistä harmaaproosaa, johon joskus oli rivien väliin piilotettu piikki jotain neuvostojärjestelmän yksittäistä epäkohtaa kohtaan.

1960-luvun Mukkulan kirjailijakokouksissa asia nousi selkeästi esiin, kun vastakkain päätyivät neuvostokirjailijat ja länsieurooppalaiset modernistit, kuten ranskalaisen uuden romaanin väki. Neuvostoliitto toimitti Mukkulaan yleensä puoluelinjan järkähtämättömiä puolustajia, jotka vastustivat kaikkea kirjallista kehitystä. Strugatski-veljet eivät kuuluneet tähän porukkaan, vaan eivätpä olleet uudenkaan romaanin linjoilla. Pitänee katsastaa josko kirjastossa on enää Strugatskeja tarjolla.

Harmi ettei lauvantaista Tšehov-iltaa ole Alen Yreenässä. Sen olis voinut vaikka kuunnella.

Kummia tapoja Kirjakerhossa, ihan kuin tahallaan tekytyisivät oppimattomiksi. Kuukausi sitten mainitsin tässä ketjussa yhdestä sellaisesta tapauksesta. Nyt viimeksi suomentaja selitti, ettei hän tiedä mistä teoksen nimi Austerlitz tulee. Saimme tietää, että hänen mieleensä tulee toisaalta Auschwitz, toisaalta pariisilainen metroasema. Napoleonin suuren voiton paikkaan ei viitattu.

Entäpä jos suomalaisen kirjailijan teoksen nimi olisi Tali-Ihantala, ja kirjakerholaiset vain kertoilisivat Talin golfkentästä ja muusta sellaisesta, mitä juuri he sattuvat muistamaan?

Tuota kuunnellessa häivähti mielessäni, että käännöspalkkiot ovat nykyään niin huonot, etteivät kääntäjät viitsi tehdä ylitöitä eli selvittää romaaneissa esiintyvien nimien, termien ym. merkitystä saati taustoja. Onhan Austerlitzin taistelu sentään semmoinen Käsite, että kellojen pitäisi soida, jos romaanin nimi on Austerlitz. Etenkin senkin verran historiatietoisella kirjailijalla kuin Sebaldilla.

Mää oon muuten kerran Tali-Ihantalassa oksentanu ja kussu kahdesti.

Aatos Jalo kirjoitti:Nyt viimeksi suomentaja selitti, ettei hän tiedä mistä teoksen nimi Austerlitz tulee. Saimme tietää, että hänen mieleensä tulee toisaalta Auschwitz, toisaalta pariisilainen metroasema. Napoleonin suuren voiton paikkaan ei viitattu.

Niinpä niin. Tätä minäkin ihmettelin, koska selvä kolmen suurvallan taistelun paikka ei olisi edes vienyt keskustelua sivuun. Olihan taistelussa kyse jälleen kerran alueiden rajoista ja uusjaoista. Kirjan kannessakin on 1700-1800-luvun alun puvussa seisova nuori poika.

Muuten Sebaldin teosten sisältöjä käsiteltiin aika juohevasti. Äänitin ohjelman perjantaina ja jotain omituista siinä sattui, koska ohjelma kuulutettiin melkein alussa jo olleeksi ja menneeksi ja sitten kuului linnunlaulua. Kelasin eteenpäin nauhaa ja siellähän taas keskusteltiin. Saturnuksen renkaat minun oli pakko lukiessa keskeyttää ennen puoliväliä. Jouduin liiallisen alakulon valtaan. Vieraalla maalla ja Austerlitz sen sijaan ovat aiheistaan huolimatta pitäneet päätä pinnalla. Täytyy varmaan tarttua Saturnukseen uudestaan. Kohtaus, jossa vaeltaja kävelee suuren kartanon luo, joka oli kulkeutunut pois alkuperäisiltä omistajilta ja kiertänyt ties kenen käsissä ja jossa vietettiin nyt eräänlaista keinotekoista huvipuistoelämää sekä pidettiin yllä keinotekoista menoa ja meininkiä, heitti minut ulos teoksesta.

Austerlitz? Eikös ollut jokin pihvi.. lehtipihvi? Eeeiku muistelinkin Tilsitiä, juustoa.
Austerlitzista tuli mieleen amerikkalaisen kirjailijan parempi puolisko, tuli ohjelmakin just hiljan. Vapiseva nainen vapisikin kuin haavan lehti. Mistä taasen juontui mieleen ajankohtainen Hyvinkään Taju.
http://www.hyvinkaantaju.fi/index.html
http://www.yle.fi/puhe/aamuvuoro.php?id=4485

http://www.youtube.com/watch?v=BHahHYnpQ4k
öö..menikös se ihan noin. pitänee kai tarkistaa. näyttävät uusintana teemalla.

Alberto Moraviasta pari sanaa tähän, kun tuolla aiemminkin olen hänestä näemmä höpissyt.

New York Timesissä oli viikonlopulla juttu Moraviasta: Rachel Donadio, "Reading Alberto Moravia in Silvio Berlusconi’s Italy" (NYT 30/9 2011). Ei sinällään mitenkään erityinen henkilö- eikä romaaniesittely, mutta vastaan käveli kaksi kiintoisaa huomiota.

(α) Moravian romaanit ovat olleet toimivia lähtökohtia elokuvakäsikirjoituksille: Godard filmasi "Keskipäivän aaveen" (Il disprezzo, 1954; suom. 1956) ja Bertolucci "Konformistin" (Il conformista, 1947; ei suom.!). Syytä lisätä, että de Sica ohjasi "Kaksi naista" (La ciociara, 1957; suom. 1958). Luulen, että Moravian romaanien toimivuus elokuvakäsisten pohjana on niiden melko tavanomaisesta kerronnassa. Moravia ei hätkäytä kerrontateknisesti, silti hänen estetiikkansa on vaikuttavaa (Donadio nimittää häntä "1900-luvun jättiläiseksi").

(β) Donadio päätyy väittämään, että Moravian todelliset henkiset sukulaiset ovat kuitenkin Antonioni ja Fellini (vaikkeivät Moraviaa filmanneetkaan). Kiinnostava teesi. Ja hän myös perustelee sitä parilla rivillä.

Rachel Donadio kirjoitti:Their devastating portraits of upwardly mobile, desperately unhappy Italians captured an alienation, rootlessness and despair that seemed to rise with every percentage point of gross domestic product during Italy’s boom years in the 1950s and ’60s, as the feudal resignation of the past evolved into aestheticized existential ennui. Indeed, there is something of Marcello Mastroianni in Moravia’s protagonists: they present an endless series of self-loathing, conflicted men who aspire to make art or take some form of decisive action, but who instead are thwarted and trapped by their own lack of nerve; often, they analyze their own failings with great lucidity, creating elaborate psychological monuments to their own passivity.

Like the men Mastroianni played for Fellini and Antonioni, Moravia’s protagonists also routinely mistreat the women in their lives, often in spectacular fashion, as in “Two Friends” when Sergio hits his lover, Lalla, who responds as if the strike caused her pleasure, not pain. But there is one crucial moment in “Two Friends” that goes against that tendency... [seuraa lyhyt kuvaus tästä Valaistumisen Hetkestä -K.M.]

Lähde: http://www.nytimes.com/2011/10/02/books ... nted=print

USA:n Kansallinen kirjapalkinto (National Book Award) meni fiktioproosassa Jesmyn Wardin romaanille Salvage the Bones. Juttu kertoo raskaana olevan 15-vuotiaan tytön eloonjäämiskamppailusta Mexikonlahden pikkukaupungissa, hurrikaanin raivotessa.

Runouspalkinto meni Nikky Finneyn kokoelmalle Head Off & Split ja nuortenkirjapalkinto Thanhha Lain Inside Out and Back Again -kirjalle.

Asiakirjallisuuden palkinnon sai Stephen Greenblattin The Swerve: How the World Became Modern, kirja (SG:n sanoin) 'kirjoitetun sanan taiasta'.

Jenkeissä tilanne on kuten Europassakin. Teollisuus päivittelee, että mistä ihmeestä nämä kaikenmaailman raadit löytävätkin näin tuntemattomia tekijöitä. Vuoden 2011 ehdokkaana kun ei ollut edes Jeffrey Eugenidesin The Marriage Plotia. Niin... olisihan se helpompaa markkinoida NBA-voittajaa ja ehdokkaita, jos nämä olisivat ennestään tuttuja.

http://artsbeat.blogs.nytimes.com/2011/ ... ss&emc=rss

Suuren William Carlos Williamsin elämäkerta, kirj. Herbert Leibowitz: 'Something Urgent I Have to Say to You': The Life and Works of William Carlos Williams (Farrar, Straus & Giroux, 496 pp).

http://www.nytimes.com/2011/11/27/books ... ss&emc=rss

printtiversio:
http://www.nytimes.com/2011/11/27/books ... nted=print

Kirjakerho-ohjelma on tänä syksynä (-kin) ollut kiitettävän monipuolinen ja informatiivinen.

Yksi asia on hieman mietityttänyt: tasapaino kaunokirjallisuuden faktis-realistisen ja puhtaasti esteettisen arvostelun välillä. Korviisi on mielestäni kuulunut liian usein puhe jonkin romaanin faktisesta paikkansapitämättömyydestä.

Aiemmin syksyllä mm. Tervon Layla -romaani herätti moista kritiikkiä eikä samassa Kirjakerhon jaksossa käsitelty Paulowin kirjakaan esteettisen tarkastelun malliesimerkkiä saanut. Pari viikkoa sitten vanhemmuudesta käytiin keskustelua samanlaisesti ellei vieläkin tylymmin (vieraat eivät olleet kirjallisuusihmisiä, vaan perheasiain keskustelun spesialisteja.

Tämänaamuisesta en kaikkea kerennyt kuulemaan, joten otin mp3:n/"podcastin" (?) talteen. Vieraat olivat kirjallisuusihmisiä, mistä kiitos. Pietari Kylmälä on minulle uusi tuttavuus toimittajana - vai onko hän ollut jo aiemmin syksyllä ohjelmaa tekemässä, en muista.

The Observerissä keskustelivat (22/5-11) Rothista: miksi hän herättää niin ankaria reaktioita? Asialla Alex Clark & William Skidelsky.

Diskurs kaiketi alkoi siitä, että Roth sai Man Booker -palkinnon & yksi raatilainen, Carmen Callil, erosi jobista protestiksi. Otteita ('printtasin' jutun editointikelvottomaksi pdf:ksi, joten 'tää on tää' niikusanotaan):

Alex Clark [AC]: I found The Humbling [suom. Nöyryytys] bewildering: sketchily imagined and clunkily executed; not merely unrealistic, which isn't necessarily the death-knell for a novel, but psychologically crude and conceptually simplistic. But a disappointing novel is noticeable precisely because he sets the standard so high. And it also points to a writer who is never going to be happy unless he's testing the limits.

AC: I also think that Roth is in a no-win situation. One of the tasks he has set himself is the unflinching examination of masculinity and sexuality; but how to probe that without then being labelled at best as out of touch, at worst as a misogynist? Perhaps the real problem here is the way we think about fiction and its practitioners. Writing isn't supposed to be about producing something safe and easily digestible. Its point is to unsettle and disturb.

William Skidelsky [WS]: I agree. It's odd to expect novelists to mirror our own moral prejudices. One of the jobs of writing is indeed to unsettle. And because works of fiction are invariably about individuals, one thing they can do very well is explore the ways in which ideological doctrines, or any systems of belief, clash with individual freedom. In Roth's work this is a constant theme, and one of the "systems" that sometimes gets it in the neck is feminism.

WS: There are some extremely sympathetic women characters in his novels - such as Dawn Dwyer, the "Swede"'s wife in American Pastoral. Or what about Drenka, who inspires Mickey Sabbath to such heights of lust in Sabbath's Theater? Granted, she's no feminist role model, but you can't say it's not an affectionate portrait!

AC: [It's] worth stating very firmly that sex is only one of Roth's themes - Jewish-American life, the intersection of the political and the personal, paranoia, exile and return, mothers and sons all churn through his novels. Whatever reservations one might have about Roth - another, I would suggest, is a certain impenetrability and deliberate rebarbativeness - one can't question his ambition or his commitment. And I really think it would be a shame if women readers were to miss out on that to avoid running the risk of being offended or riled. Women are not children and we don't need to be protected from provocative views!

WS: Yes, there's so much in his books besides sex. [kurs.: K-Mel]

[Ja sama suomeks...]

Tuossa nousi esiin pari pointtia, joita olen jotakuinkin Counterlifestä lähtien märehtinyt. Ja pari niistä tulee sanottua niin skarpisti, että hieman kadehdin sanojan selkeyttä. Roth harjoittaa maskuliinisuuden ja [miehisen] seksualisuuden tarkastelua; hänellä myös on kauniin positiivisia naishahmoja (joten naisvihaaja hän ei ole); eikä hän keskity romaaneissaan pelkkään seksiin, koska tutkailee vanhempien ja lapsien suhteita, amerikanjuutalaista yhteisöä sen sis.suhteissa & ulkosuhteissa, sekä yksilön, seksualisuuden ja politiikan kolmikantaa. Tuossahan tuota jo onkin.

Roth on 50 vuoden ajan ollut modernin maailman tarkastelija, joka herkeämättä ihmettelee mieheksi kasvamisen tai kehittymisen "mysteereitä", ideologisia sisäistyksiä, joiden takia toimitaan joskus hyvinkin päättömästi ja tyystin kykenemättöminä omien touhujen tarkkailuun: eletään lähes fantasmaattisessa toivemaailmassa, jossa jokainen törmäys sitten tekee kipeää, kun myös omat illuusiot sortuvat - ainakin hetkeksi. Tästähän Nöyryytyksessäkin oli kyse. Parhaimmillaan hän on hyvinkin julma repiessään kerros kerrokselta ideologian kannattelemia uskomuksia ja katsomuksia, luuloja, fiksaatioita ja oletuksia. Jäljelle jää itsesäälissä nyyhkivä mies, jonka illuusiot ovat romahtaneet. Tragikomedia tulee siitä, että harvoja poikkeuksia lukuunottamatta nämä nyyhkijät alkavat heti pian rakennella uusia illuusioita, tai haalia niitä jostakin. Ei opita mitään tai vain hyvin vähän.

Universaali Roth ei siinä mielessä ole, että hän tarkkaa mitä tarkkaa miehen vinkkelistä, mikä tekee hänestä tosi asiassa vähemmistökirjailijan!

Alussa AC muuten totesi hyvin, että Rothin 2000-luvun keskiverto novelli tai romaani on pieni pettymys, koska hän (aiemmalla tuotannollaan) on nostanut riman niin korkealle.

Yhtä lausumaa en hiffaa: WS sanoo, että on outoa odottaa kirjailijan peilaavan moraalisia olettamuksiamme. En hiffaa. Minusta tuo juuri on kirjailijan työn keskeisiä tehtäviä: kirjailija tutkailee 'ideologioita' (tai 'maailmankatsomuksia', jos niin halutaan), joihin myös eettiset ja poliittisen katsomukset kuuluvat. Ehkä WS tarkoitti, että ns. suuri yleisö kokee tämän oudoksi?

Tiedän että realistisen romaanin ystävälle Roth on hieman hankala tapaus, mutta... Loppujen lopuksi, Rothin tuotannon avainlause on tämä: Now vee may perhaps to begin. Yes? Tuon sanoo Portnoyn analyytikko, romaanin viimeisenä lauseena. (Onko yksi yes-sana toinen lause? Mikä se on?) Koko se 300-sivuinen vuodatus, ne fantasiat, pelot, unelmat, painajaiset, muistot ja kuvitellut menneet - se kaikki on tapahtunut Portnoyn päässä, ehkä viikkojen tai kuukausien aikana, ennen kuin hän istahti tai kävi makuulle analyytikon divaanille. Ehkä hän harjoitteli vuodatusta ja vapaata assosiaatiota? Ehkä se konkretisoi hänen tajuntansa kaoottisuutta, realistisesti osoitti Portnoyn pään toimintaa, assosiaatioiden virran logiikkaa? Tiedä häntä, minulle on kuitenkin selvää, ettei yksikään Rothin romaani ole Portnoyn jälkeen ollut "realistinen" termin arkimerkityksessä.

Vertailun vuoksi, toisia keskeisiä Roth-lopetuksia:

Miehen muotokuva (My Life as a Man, 1974): And me! This me who is me being me and none other!

Käänteiselämää (The Counterlife, 1988): To escape into what, Marietta? It may be as you say that this is no life, but use your enchanting, enrapturing brains: this life is as close to life as you, and I, and our child can hope to come.

Sabbath's Theater (1995): And he couldn't do it. He could not fucking die. How could he leave? How could he go? Everything he hated was here.

Sen sijaan, että jatkuvasti hinkattaisiin - pardon the expression! - Rothin seksikuvauksilla voitaisiin muistella tätä: Roth toimitti tšekkikirjallisuuden sarjaa jostain 1970-luvulta alkaen, en tiedä miten pitkään.* Hänen tyylinsä poikkeaa tietenkin monin keinoin tšekkikirjallisuudesta, mutta hänen tematiikan käsittelyssään, jos noin voi sanoa, on paljon samansuuntaista kuin keksieuroilla. On moraalisten tilanteiden ihmettelyä, eräänlaista surrealismiin lievästi kallellaan olevaa "sanamagiaa", absurdia liioittelua (esim. Muodonmuutos [Kafka] > Rinta [Roth]!). Kaikkea muuta kuin simppeliä psyko- tai sosiaalirealismia. Joten minun on vaikea pitää Rothia niin ainutlaatuisena kirjailijahahmona kuin jotkut toiset näyttävät pitävän.
_____
* Löytyihän se: vv. 1974-89 Roth oli General Editor Penguinin sarjassa Writers from the Other Europe. Hän valitsi julkaistavat teokset, hoiti Johdannot. Hän tunsi tuota keskieurokirjallisuutta melkoisen hyvin. Ainakin Kunderan hän tuntee henk.koht. ja ns. ammatillisesti mm. Jerzy Andrzejewskin, Bohumil Hrabalin, György Konrádin ja Ludvík Vaculíkin.